V.
Luther reformaattorina.
Terveestä talonpoikaissuvusta oli Luther lähtenyt, ja parhaat talonpoikaisluonteen ominaisuudet tuntuivat hänessä läpi koko hänen elämänsä. Varsinainen talonpoika on aina vanhoilla olija. Suoranaisemmin kuin muut säädyt saa hän elatuksensa Jumalan kädestä, ja suurten sortoa vastaan odottaa hän suojaa hallitsijaltansa. Hänen johtava periaatteensa on sentähden: "Pelkää Jumalaa ja kunnioita kuningasta!" Ei ole mikään aines revolutsiooneille vastenmielisempi kuin talonpoika. Omassa ammatissaan huomaa hän, että ainoastaan kestävä työ ja vähitellen tapahtuva parannus vie hänet perille.
Tämä luonne tuntuu varsin selvästi Lutherissa. Ei voi tosin ajatellakaan vähemmän revolutsionääristä uudistajaa kuin Luther. Sittenkin ovat jotkut historijoitsijat väittäneet hänen reformatsiooniansa revolutsiooniksi, häntä itseä revolutsionääriksi, syystä että uskonpuhdistuksen seurauksena oli mitä suuremmoisimmat mullistukset. Erotus revolutsioonin ja reformatsioonin välillä ei ole kuitenkaan siinä, kuinka suuria muutoksia toinen tahi toinen vaikuttaa, vaan tavassa millä niitä pelille ajetaan.
Revolutsiooni kukistaa olevat olot väkivallalla, reformatsiooni pyytää vaikuttaa yksinomaan vakaumukseen ja vaatii muutoksia ainoastaan sen verran kuin valistunut vakaumus niitä hyväksyy. Tätä periaatetta noudatti Luther omaan itseensäkin nähden. Ainoastaan hiljaisesti, mikäli hänen vakaumuksensa selveni ja lujittui, ryhtyi hän levittämään sitä muihin. Ei ole kukaan niin ratkaisevasti kuin hän vastustanut väkivallan käyttämistä ei edes puolustukseksi, eikä ole kukaan niin lujasti uskonut pelkkään sanan voimaan totuuden puolustuksessa. Reformaattoriksikin tuli hän ainoastaan Jumalan välittömän johdon kautta. Suurimmalla varovaisuudella liikkui hän pakosta askel askeleelta eteenpäin, mikäli hän Jumalan sanan kautta huomasi sen velvollisuudekseen. Näkee sentähden, että samat historijoitsijat, jotka pitävät Lutheria revolutsionäärinä, samassa hengenvedossa syyttävät häntä konservatismista ja seisahduksesta. Olemme koettaneet selvittää mistä semmoinen ristiriita arvostelussa on kotosin.
Mutta yhtä arasti kuin Luther koetti säilyttää rauhaa, yhtä uljaasti, sopiipa sanoa rajusti, heittäytyi hän taisteluun, niin pian kun hän huomasi, että Jumalan kunnia ja hänen huostaansa uskottujen sielujen autuus todellakin oli kysymyksessä. Sitä paitsi tunsi hän saksalaisena sydämmessään katkerasti mitä onnettomuuksia vieras paavinvalta oli hänen isänmaallensa tuottanut, kuinka paavit olivat Saksan keisareita nöyryyttäneet, kuinka korkeimmat papilliset virat tuloineen joutuivat muukalaisten käsiin, kuinka saksalaisten rahat virtasivat Romaan paavien ja heidän sukulaistensa ja suosikkiensa irstaan elämän kannattamiseksi. Uskonnollinen ja isänmaallinen mieli ovat aina likimmästi yhdistetyt. Lutherista sentähden ei tullut ainoastaan uskonpuhdistaja, reformaattori, vaan kansallissankari, kirjallisen saksankielen luoja, ja kansanopetuksen isä koko protestanttisessa maailmassa.
Meidän tulee nyt katsella niitä tapauksia, jotka syöksivät Lutherin uusille urille.
Paavina oli vuodesta 1513 Leo X. Hän oli hienosti sivistynyt, käytöksessään miellyttävä, suuri tieteiden ja taiteiden ystävä, humanisti kiireestä kantapäähän. Hän rakasti huveja kaikenmoisia, näytelmiä, metsästystä, herkullista pöytää ja komeata hovinpitoa. Ainoastaan velvollisuuksistaan sielujen ylipaimenena hän oi tietänyt eikä tahtonut tietää mitään. Hänen ylöllinen elämäntapansa, hänen tuhlaavaisuutensa ja kuten tavallisesti, hänen sukulaisensa ja suosikkinsa tyhjensivät hänen alituisesti vuotavaa kukkaroansa. Tavalliset tulot eivät riittäneet, täytyi etsiä uusia lähteitä. Lähimpänä ja tavallisesti tuottavimpana oli anekki-kauppa, ja siihen päätettiin ryhtyä uudella tarmolla.
Samaan aikaan oli Mainzin vaaliruhtinaana ja kardinaalina 24 vuotias ruhtinas Albrecht Brandenburgista. Hän oli jotensakin samaa ainesta kuin Leo X, maailmanmielinen, tavoiltaan kevyt, siis hänkin aina rahantarpeessa ja velkaantunut semminkin rikkaalle Fuggerin kauppahuoneelle. Hänessä oli kuitenkin, erotukseksi paavista, jonkinmoinen arka omatunto. Luonteeltaan heikko, myönsi hän kyllä sydämmessään kirkon väärinkäytökset, ja tavallaan hän suosikin Lutherin oppia, jonka hän oli tullut tuntemaan hovisaarnaajansa Capiton kautta, josta vastaisuudessa tuli yksi uskonpuhdistuksen etevimpiä edistäjiä. Mutta mahdollinen uskonpuhdistus tulisi liian kipeästi koskemaan hänen omaan asemaansa. Hän oli tuon rikkaan nuorukaisen kaltainen, joka tuli Jesuksen luo, mutta lähti surullisena pois, kun hänen ehkä täytyi luopua omaisuudestaan. Asema oli hänelle tällä hetkellä erityisesti vaikea, kun Fugger, suurista koroista huolimatta, ei tahtonut enää suoda luottoa, ja nyt oli juuri makseltava paaville virkavaltuuden ja palliumin lunnaat noin 20,000 guldenilla. Fugger kekselijäänä asioitsijana ehdotti, että hän ottaisi paavilta urakalle anekki-kaupan, "saksalaisten synnit", niin kuin ivallisesti paavin hovissa sanottiin. Tulot jaettaisiin paavin Albrechtin ja Fuggerin kesken. Paavi piti asiaa erittäin hyvin keksittynä. Osakasten puolesta piti olla mukana kassan valvojia.
Toimeen erittäin sopiva mies löydettiin dominikaanimunkki Tezelissä. Ei ole tarvis laveammin kertoa tämän markkinahuijarin kaikkia ilveilytemppuja, joilla hän, niin kuin paras kauppamies ainakin, kehui tavaroitansa. Komeissa vaunuissa ja ratsumiesten vartioimana, paavin, Albrechtin ja Fuggerin kassanhoitajien seuraamana, saapui hän kaupunkeihin kellojen soidessa, papiston ja kansan juhlakulkueen vastaanottamana. Kauppakoju aseteltiin itse kirkkoon paavin vaakunalla koristelun punaisen ristin juurelle. Paavin valtakirja luettiin juhlallisesti, ja itse annekkikirjassa sanotaan muun muassa: "Sen apostoolisen vallan nojalla, joka minulle on uskottu, päästän minä sinut kaikista synneistä ja rikoksista, joita sinä syystä tahi toisesta lienet tehnyt, olkootpa ne vaikka kuinka suuret ja kuulumattomat, niin että sinun kuollessasi se portti, jonka kautta astutaan piina- ja kidutus-huoneeseen suljetaan, ja se portti, joka vie paratiisiin, aukenee sinulle." Ja siihen kuuluva saarna meni tähän tapaan: "Ei ole niin suurta syntiä, ettei anekki sitä sovita; jopa, jos joku olisi, vaikka mahdotontahan se on, raiskannut pyhän neitsyn, Jumalan äidin, niin maksakoon vaan, maksakoon runsaasti, ja se annetaan hänelle anteeksi. Ei ole katumuskaan tarpeellinen. Anekki pelastaa ei ainoastaan eläviä vaan kuolleitakin. Minä sanon sinulle, että vaikka sinulla ei olisi muuta kuin yksi takki, niin myy se, saadaksesi nyt tarjona oleva armo. Herra Jumala ei ole enään Jumala, hän on luovuttanut kaiken vallan paaville. Samassa hetkessä kun hopearaha kilisee arkun pohjassa, pääsee sielu kiirastulesta ja liitelee taivaaseen."
Ja tätä kauheata Jumalan pilkkaa uskoi taikauskoinen ja taitamaton kansa. Väkeä tulvi joukottain uhriarkun ääreen. Eri säätyjä ja eri syntejä varten oli eri taksa. Rikkaiden ja ylhäisten synnit siivitettiin suuremmalla summalla; monivaimoisuudesta maksettiin 10 dukaattia, kirkkovarkaudesta ja väärästä valasta 9; murhasta 8 j.n.e. Mutta voitiin kuitenkin tinkiä, "koska kaikki on sovellutettava terveen järjen ja antajan varojen ja auliuden mukaan." Oli kuitenkin ihmisiä, jotka epäilivät, vastustivat ja tekivät pilkkaa tuosta hävyttömyydestä, mutta Tezel kauhealla äänellä uhkasi: minä julistan semmoiset pannaan. Kukapa näin ollen olisi rohjennut julkisesti nousta häntä vastaan; kiisteltiin vaan yksityisissä seuroissa ja kapakoissa.
Näistä hävyttömistä toimista oli Luther saanut kuulla vasta yllämainituilla tarkastusmatkoillaan 1516. Häntä kyllä kauhistutti, hän opetti ja varoitti. Jos paavilla on semmoinen valta, miksi hän siis ei pelasta kadotettuja sieluja maksutta. Tarjosihan Kristus armolahjojansa nimenomaan ilman rahaa. Kun Saksin vaaliruhtinas oli kieltänyt anekkikaupan ruhtinaskunnassaan, arveli Luther, ettei asia suorastaan koskenut häntä. Hänellä oli oma laumansa hoidettavana.
Tezel kuitenkaan ei aikonut jättää hyvää markkinapaikkaa käyttämättä. Hän sentähden asetti kojunsa Jüterbockiin, joka oli Magdeburgin piispan alueella, mutta lähellä Saksenin rajaa ja Wittenbergiä. Vihollinen hyökkäsi siten ihan linnan muurien alle ja pakotti taas Lutherin askeleen eteenpäin. Hän nousi saarnastuoliin, varoitti omasta mielestään varsin varovasti, ei ihmispelosta eikä pelosta loukata itse vaaliruhtinasta, joka oli saanut runsaita anekkianteita uutta kirkkoansa varten Wittenbergissä, vaan vieläkin kunnioituksesta kirkkoa kohtaan. "Minä olin", kirjoitti hän myöhemmin, "kiivain paavilainen ja siksi romalaisten opinkappaleiden hurmaama, että kernaasti olisin ollut avullinen jokaisen surmaamisessa, joka vähimmästikin rohkeni kieltäytyä paavia tottelemasta." Mutta saarnat eivät pystyneet kaikkiin. Jotkut Lutherin seurakuntalaisista, käydessään hänen luonansa ripillä, tunnustivat usein itsensä syypäiksi törkeimpiin rikoksiin. Rippi-isä nuhtelee ja varoittaa, mutta hämmästyksekseen sai hän vastaukseksi, että heillä jo oli hankittuna Tezelin anekkikirja. Sittenkin kielsi heiltä Luther synninpäästön. "Ellette käänny, täytyy teidän kaikkien joutua kadotukseen." Nyt valittavat anekin-ostajat Tezelille, ettei heidän rippi-isänsä tunnustakaan anekkikirjain pätevyyttä. Tezel raivoo ja uhkaa polttaa jokaisen, joka puhuu hänen pyhää anekkiansa vastaan. Susi raateli näin Lutherin omassa lammaslaumassa. Pitikö paimenen piiloutua tai paeta. Vaikeneminen olisi ollut rikos Jumalaa ja Lutherin valaa vastaan, puhuminen oli velvollisuus. Ja hän puhui vihdoin niin, että kaikki korvat nousivat pystyyn.
Samoin kuin keskiajan ritareilla oli tapana pitää turnajaisia, joissa tylsillä keihäillä koettivat syöstä toinen toisensa ratsun selästä, samoin sen ajan oppineetkin vaativat väittelyyn jostakin tieteellisestä kysymyksestä, jonka alustukseksi vaatija esitti niin sanottuja teessejä. Tylsät olivat kyllä aseet, sillä tavallisena aineena oli joku viisastelu Aristoteleen filosofiasta, ja voittajana oli se, joka osasi siitä vetää kummallisimmat ja hämärimmät johtopäätökset. Lutherkin oli tätä tapaa käyttänyt ja joskus lähettänyt teessejä yliopistoihin ja luostareihin. Mutta ne koskivat vaan Jumalan suhdetta ihmisiin ja hänen ijankaikkista pelastusneuvoansa. Vaikka ne eivät miellyttäneetkään, niin koskivathan ne vaan teoloogisia riitoja; ne saivat siis jäädä rauhaan.
Nytkin päätti Luther julaista teessejä, mutta tavalla, joka ei sallisi niiden jäädä unohduksiin. Pyhäinpäivänä Marraskuussa 1517 oli Wittenbergin kirkko vihittävä ja paljon kansaa likeltä ja kaukaa odotettiin saapuvan. Niin juhlallisesti kuin suinkin tahtoi Luther koko maailman edessä heittää taisteluhansikkaansa Tezelin hävytöntä menettelyä vastaan, ja yksin, jos siksi kävisi, astua taisteluun jumalallisen totuuden puolesta. Varhain pyhäinpäivän aamulla naulasi hän sentähden uuden kirkon ovelle paperin, sisältävän 95 teessiä annekkikaupasta. Niissä lausutaan muun muassa: "Paavi ei voi eikä tahdo päästää muista synninrangaistuksista kuin niistä, jotka hän kanoonisen lain mukaan itse on määrännyt." "Anekkikauppiaat erehtyvät kun sanovat, että ihminen tulee pelastetuksi ja autuaaksi paavin anekin kautta." "Paavilla ei ole muuta valtaa kuin mikä on jokaisella piispalla hiippakunnassaan ja pastorilla seurakunnassaan." "Kirkon oikea ja todellinen aarre on Jumalan herrauden ja armon evankeliumi." "Sentähden ovat evankeliumin aarteet verkko, jolla muinoin pyydettiin ihmisiä; mutta anekin aarteet ovat verkkoja, joilla pyydetään ihmisten omaisuutta." "Piispat ja papit ottakoot anekkikomisarjukset kunnioituksella vastaan, mutta pitäkööt silmällä, etteivät saarnaa omia unelmiansa paavin käskyjen sijasta." Luther on tahi tahtoo yhä olla vakuutettuna siitä, että paavi tarkoitti jotakin ihan toista kuin mitä anekkikauppiaat saarnasivat. Kun ripillä käypä tunnnusti syntinsä rippi-isälle, määräsi tämä, asianhaarain mukaan, kirkollisia rangaistuksia kirkon ja seurakunnan sovittamiseksi, esim. ylimääräisiä paastoja, pyhiinvaellusta y.m. Mutta näitä rangaistuksia kävi myös muuttaa raha-sakoiksi, ja semmoinen oli alkuperäinen anekki, joka ei tuntunut aikalaisista erittäin oudolta, koska maallisenkin lain mukaan rikokset, jopa murhakin, oli sovitettava sukulaisille maksettavalla hyvityksellä. Mutta alkuperäinen anekki ei tietänyt mistään Jumalan sovittamisesta ja syntien anteeksiantamisesta hänen puolestansa. Se oli vasta paavien myöhempi keksintö rahainkokoamista varten. Luther oli itse vielä epätietoinen siitä, eikö ollut anekki alkuperäisessä tarkoituksessaan oikeutettu, kuten sakko oli oikeutettu rangaistusmuoto. Sentähden puhuu hän tässä varovaisesti kuten aina missä hänellä ei ollut varmaa vakaumusta. Vähitellen vasta selvisivät hänelle kaikki paavinkirkon hämärät sokkelot. Kun hänen teessinsä myöhemmin uudestansa painettiin, kirjoitti hän: "ne paljastavat täydellisesti häpeäni, s.o. sen heikkouden ja tietämättömyyden, sen pelon ja vavistuksen, millä minä alotin tämän taistelun. Olin yksin; olin varomattomasti heittäytynyt tähän asiaan, myönsin paaville monessa kohdassa, jopa jumaloitsin häntä!" Niin vakuutettu oli Luther, ettei hän ollut loukannut oikeita sielunpaimenia, että hän lähetti teessinsä itse vaaliruhtinas Albrechtille varsin nöyrällä ja kunnioitettavalla kirjeellä, jossa hän ilmoittaa, että anekki-kauppiaat väärinkäyttävät heille uskotun tehtävän, ja pyytää häntä, joka epäilemättä on heidän vehkeistään tietämätön, kieltämään heidän vääriä selityksiänsä anekista, sekä valittaa, että teille uskottuja sieluja, kunnianarvoisa isä, opetetaan kuolemaksi eikä elämäksi.
Kuinka saattoi siis tuo oikeastaan varsin kesyt taisteluvaatimus vaikuttaa niin suunnattoman mullistuksen? Paljoa terävämmillä aseilla, nerolla ja sakenevalla ivalla oli Erasmus hyökännyt kirkon turmelusta, munkkien törkeätä elämää ja kirkon muita väärinkäytöksiä jopa itse paavivaltaa vastaan. Hän jo uskalsi vaatia raamatulle korkeimman auktoriteetin ja toimitti painosta kreikkalaisen Uuden Testamentin. Pontevasti vaati hän kirkon puhdistusta ja häneen liittyi humanistien suuri joukko. Melkein kaikkea sitä, mitä vastaan Luther myöhemmin taisteli, tapaamme jo Erasmuksessa. Mikä oli syy siihen, ettei Erasmuksesta, jota hänen aikakautensa ylisti taivaaseen saakka ennen kuulumattomana nerona ja oppineena, tullut kirkon reformaattoria. Itse perustus, hengellinen voima, puuttui häneltä. Hän kyllä vaati kirkon ulkonaista puhdistusta, mutta kirkon opista hän oli välinpitämätön. Ihmisen synnin turmelusta hän ei tuntenut eikä siis kaivannut armoa ja anteeksiantoa. Itse seisoen puolipakanallisella kannalla oli hänen ideaalinsa hieno, hyveitä harrastava, sivistynyt yleisö. Sentähden hänen sanansa, joita niin innokkaasti luettiin ja ihailtiin, sittenkin haihtuivat tyhjään, ja itse vaipui hän vihdoin, kun myrskyt nousivat, arkana katolisen kirkon suojelevaan helmaan. Hänen ja Lutherin matka kulki kokonaan päinvastaiseen suuntaan. Erasmus alkoi suurella rohkeudella mutta peräytyi pian arasti. Luther alkoi arasti pelkästään sielunpaimenen velvollisuudesta, mutta seisoi horjumatta kun hengellinen ja maallinen valta uhkasi tuhota häntä kaikella voimallaan. Vaikka Luther löysi paljon omia ajatuksiansa Erasmuksessa, osasi hän kyllä huomata hengen erilaisuuden. "Minä pelkään, ettei Erasmus riittävästi esitä Kristusta ja Jumalan armoa; inhimillinen on hänelle korkeampi kuin jumalallinen." Erasmus kirjoitti oppineita ja ylhäisiä säätyjä varten, ja koki kaiken mokomin estää oppinsa leviämästä kansaan, jotta ei rauha häiriytyisi. Luther kirjoitti seurakunnalle, pelastusta etsiville sieluille Jumalan käskyläisenä, olkoot seuraukset, mitkä tahansa. Eikä hänen sanansa turhaan rauenneet. Ne lausuivat ilmi mitä jo aikoja sitten, vaikka hämärästikin, kyti mielissä. Kansa tunsi niissä omat ajatuksensa, ja aivan kuin helpotuksen huokauksena kuului kaikkialla: "Onhan vihdoin tullut se mies, jota olemme niin kauvan ja kiihkeästi odottaneet."
Salaman nopeudella levisivät teessit Saksaan ja ulkomaihin, ja kaikkialla nostivat ne suurinta huomiota, ihastusta tahi vastustusta. Paavi Leo, taiteen harrastaja, ihmetteli munkin neroa; syvemmältä hän ei käsittänyt asiata. Keisari Maksimilian, joka itse oli ajatellut kirkon puhdistusta, lausui: "pitäkäät huolta tuosta munkista, saattaa tulla se aika, jolloin minä häntä tarvitsen." Minä tarvitsen! Keisari Maksimilian samoin kuin hänen jälkeläisensä luuli voivansa käyttää Lutheria jonakin kahlekoirana, jota hän kyllä osasi itse pitää kahleissa, mutta joka on hyvä usuttaa paavia vastaan, jos hän rupeaa liian vaativaksi. Vaaliruhtinas Fredrik, yhä epäröivänä, joutui hämille. Luther ei ollut antanut hänelle mitään tietoa aikomuksestansa, jotta ei ruhtinas joutuisi vaaranalaiseksi. Nyt kun työ oli tehty, ei hän tietänyt muuta kuin kehoittaa varovaisuuteen. Mutta kyllä olivat teessit jo sytyttäneet tulen, joka riehui ympäri maailmaa. Missä kaksi tahi kolme oli koossa, ei keskusteltu muusta kuin tuon rohkean munkin esiintymisestä. Mikä hyväksyi, mikä moitti, mutta moni etsivä sielu oli saanut kiinni johtavasta langasta. Johtopäätöksiä vedettiin rohkeasti paljoa pitemmälle meneviä, kuin mitä Luther itse oli tarkoittanut.
Kaikessa tässä melussa oli Luther yksin viattomuudessaan varsin levollinen. Hän ei ymmärtänyt muuta kuin että paavi, kardinaalit ja piispat, olisivat hänelle kiitolliset, kun hän oli paljastanut heidän alempien palvelioittensa väärinkäytöksiä. Itse urakoitsijalla, Mainzin arkkipiispa Albrechtilla, jolle Luther oli kirjoittanut yllä mainitun kirjeen, oli loistavan hovinsa pyörteessä muuta ajateltavana kuin sielujen autuutta. Brandenburgin piispa, jonka alueeseen Luther kuului, kirjoitti kyllä, ettei hän teesseissä huomaa mitään kirkon oppia vastaan, mutta pyytää häntä rakkaudesta rauhaan ja piispansa kunnioituksesta lakkaamaan kirjoittamasta siitä aineesta. Nöyrästi vastaa Luther suostuvansa siihen; "tahdon mieluummin olla kuuliainen kuin ihmeiden tekijä, vaikka voisinkin". Muut piispat olivat välinpitämättömiä. "Tottahan paavi kurittaa moisen kerjäläisen."
Mutta Tezel, jonka kauppa saattoi joutua vaaraan, nosti kauhean melun. Olihan anekin vastustaminen kapinaa itse paavia vastaan. Hänkin julkaisi teessejä, mutta vähän niissä on itse asiaan kuuluvaa; paavin valtaa ja erehtymättömyyttä niissä pääasiallisesti ylistetään, ja uhataan kerettiläisiä roviolla ja ijankaikkisella kadotuksella. Sitä samaa hän pauhasi saarnastuolistaan.
Muitakin vastustajia ilmaantui, niiden joukossa etevä ja oppinut Eck, jonka vasta tulemme likemmin tuntemaan. Hän jo viittaa Lutherin hussilaisuuteen, joka syytös parhaiten sai yhteisen kansan ymmärtämään, että semmoinen kerettiläinen ilman enempää todistusta on kuoleman ansainnut kapinoitsijana maallista ja hengellistä valtaa vastaan. Tezelille Luther ei luullut tarvitsevansa vastata, mutta Eckille, entiselle ystävälle, kirjoittaa hän: "Te sanotte, että paavi on yht' haavaa ylimmäinen pappi ja keisari, ja että hänellä on valta maallisella käsivarrella pakottaa kuuliaisuuteen. Janootteko murhaa? Vakuutan teille, ettette pelota minua kerskaavalla röyhkeilyllänne eikä suuri-äänisillä uhkauksillanne. Jos minut tapetaan, niin elää kuitenkin Jesus Kristus, minun ja kaikkien Herra." Eräälle ystävälleen kirjoitti hän: "Olen valmis sekä sotaan että rauhaan, mutta rauha on minusta parempi."
Mainitsemista ansaitsee matka, jonka Luther tähän aikaan teki Heidelbergiin, siellä pidettyyn kongregatsioonin yleiskokoukseen. Matka oli kyllä vaarallinen Lutheria kaikkialla väijyvien vihollisten tähden. Mutta vaaroja vastaan oli hän aina luja. Staupitzille kirjoitti hän: "en ole kunnian enkä panettelun tähden alkanut, enkä lakkaakaan. Jumala pitäköön huolta". Hän lähti sentähden ja sai kyllä ilokseen huomata, että hänellä jo oli runsaasti ystäviäkin. Vainio orasti silminnähtävästi. Kunnioituksella ottivat häntä matkalla vastaan ja itse Heidelbergissa semmoisetkin miehet kuin piispa Lorenz von Bibra ja pfalzkreivi Wolfgang. Mutta verrattomasti tärkeämpi oli, että hänen mainio esiintymisensä ja sydämmestä lähteneet sanansa herättivät useita, jotka sittemmin tulivat uskonpuhdistuksen historiassa tunnetuiksi: dominikaani Martti Bucer, Brenz, Schnepf y.m. Täälläkin esitti Luther teessejä, jotka valaisivat ja miellyttivät.
Matka virkisti Lutheria sekä henkisesti että ruumiillisesti. Ja tarpeen se oli, sillä nyt oli tositaistelu tulossa.