VI.
Taistelutantereella.
"Mitä raivokkaammin he riehuvat, sitä enemmän edistyn minä", oli Luther kirjoittanut. Niin kävikin. Lutherin teessit anekkikaupasta tarkoittivat yksinomaan oppinutta väittelyä, johon häntä pakotti huolenpito hänelle uskotuista sieluista. Ne tekivät sittenkin valtaavamman vaikutuksen kuin mitä Luther oli aavistanutkaan, koska hän luuli lausuneensa ajatuksia, joita kaikkien kristittyjen, semminkin paavin piti hyväksyä. Tezelin ja Eckin hyökkäykset eivät vielä aukaisseet hänen silmiänsä. Hän luuli vaan täytyvänsä selittää mitä kenties oli alkuperäisissä teesseissä hämärää tahi puutteellista. Selitykset lähetti hän täydellä luottamuksella Brandenburgin piispalle erittäin nöyrällä kirjeellä, pyytäen häntä lähettämään ne paaville. Kuinka kaukana hän oli kaikesta vallankumouksen aikomuksesta, todistavat hänen kirjoituksensa paaville, jolle hän omisti selityksensä. Hän näet sanoo heittäytyvänsä paavin jalkain juureen, joka tehköön hänen kanssansa mielensä mukaan, ratkaiskoon hänen elämästään tai kuolemastaan. Hänen ratkaisussaan lupaa Luther tunnustaa Kristuksen ratkaisun. Jos hän ansaitsee kuolemata, niin on hän siihen valmis Staupitzillekin kirjoittaa hän asiasta: "kaikki olen tehnyt omalla uhallani; Kristus katsokoon, onko se, mitä olen tehnyt, hänen vaiko minun asiani". Itse selityksissä sanoo hän muun muassa: "vähän minä siitä pidän mitä paavia miellyttää tahi ei miellytä, hän on ihminen niinkuin muutkin".
Jos paavi ja hänen palvelijansa olisivat antaneet tuon hiljaisen sielunpaimenen rauhassa hoitaa seurakuntaansa ja oppilaitansa, niin olisi luultavasti koko nyt herätetty liike ennen pitkää nukahtanut. Mutta niidenkin täytyy suorittaa Jumalan aikomuksia.
Paavi itse ei olisi kai suuresti välittänyt tuosta juopuneesta saksalaisesta munkista. Mutta hänen pontevammat neuvonantajansa, etupäässä ennen mainittu Prierio, vaativat yhä ankarammin häntä ryhtymään paavikirkon tehokkaimpiin keinoihin, pannaan-julistukseen. kerettiläistuomioon ja rovioon. Ja vihdoin haastettiinkin Luther Romaan siellä vastaamaan tuomioistuimen edessä. Keino oli varsin viekas. Joko tuli Lutherin kieltäytyä tulemasta ja siten myöntää syytöksen oikeaksi, tahi oli hän totteleva, ja siinä tapauksessa varmaan surmaan syöksyvä. Luther tosin ei pelännyt niitä vaaroja, jotka häntä kaikkialla ympäröitsivät, mutta tässä oli kysymyksessä suorastaan Jumalan kiusaaminen. Hän ei olisi saanut maailman edessä tunnustaa uskoansa, vaan mykkänä menehtyä Roman salaisissa vankiluolissa. Mutta itse paavikin käsitti asian mahdottomaksi. Sen sijaan antoi hän Saksan provinsiaalille, Gerhard Heckerille, kovan käskyn virkansa menettämisen uhalla vangita ja tarkoin vartioida Lutheria. Sitäkin tointa kohtasi mahdottomuus, ja Luther jatkoi, synkistä ukonpilvistä huolimatta, kirjallista taisteluansa, tarttuen yhä kiivaammin kirkon väärinkäytöksiin, Jopa rohkeni hän paavin pannasta saarnassa lausua: "Autuas ja siunattu on se, joka epäoikeutetun pannan alla kuolee."
Samaan aikaan kun paavi hautoi väkivaltaisia tuumiansa Lutheria vastaan, pidettiin Augshurgissa valtiopäivät 1518.
Nämä valtiopäivät muodostavat käänteen sekä Saksan valtiollisessa elämässä että Lutherin sisällisessä kehityksessä. Keisari ja paavi olivat sillä kertaa taas täydessä sovussa. Toinen tahtoi erittäinkin saada varmuutetuksi keisarikruunun pojanpojallensa Kaarlolle, loinen taas päästä saksalaisten kukkaroihin käsiksi uudella verolla muka turkkilaissotaa varten. Mutta saksalaisille oli jo käynyt selville, että noita veroja ei käytetty Turkinsotia ja vaan osaksi Pietarin-kirkkoa varten. Saksalainen kansallistunne oli herännyt, ja kiivaissa sekä puheissa että kirjoituksissa puhkee se ilmi Romaa ja sen kätyreitä vastaan. Julkisesti sanotaan, että italialaiset ainoastaan tahtovat omaksi tarpeekseen hyötyä saksalaisten hiestä ja verestä. Sellaiset lauselmat käänsivät Lutherinkin ajatukset ulospäin, maailman menoon. Munkkina ja kirkon uskollisena opetuslapsena oli hän harrastanut ainoastaan oman ja hänelle uskottujen sielujen autuutta. Kansallisia tunteita hänessä ei ollut huomattavissa. Kansan kielen viljeleminen oli hänessä ensimmäisenä ilmauksena tästä uudesta suunnasta. Nyt kehittyi se valtiollisellekin alalle. Staupitzille kirjoittaa hän: "jos vastustajani vielä ärsyttävät minua loruillansa, niin kyllä heille näytän, että Saksassa löytyy ihmisiä, jotka ymmärtävät romalaisten konstit; ja toivon että se piankin tapahtuisi. Jo kauvan, liian kauvan pettävät meitä romalaiset loppumattomilla juoneillaan ja vehkeillään ja kohtelevat meitä tyhmyreinään ja tolvanoinaan, eivätkä edes petä meitä hienosti vaan solvaavat meitä julkisesti ja hävyttömästi." Eräässä latinankielisessä puheessa sanoo hän tähän aikaan: "missä se valtio, joka ei olisi paljon menettänyt? millä ruhtinaalla on vielä hänen peritty oikeutensa? missä on se pappiskollegio, joka ei olisi saastutettu? Kuka on meille tuonut törkeimmät paheet, petosta, väärän valan tekoa, testamenttien houkuttelemista, riitojen ja oikeudenkäyntien virittämistä, rauhallisten ihmisten säikähtämistä. Romalaisista syöpäläisistä tuo kaikki on tulvannut maailman yli. Surkuttele aikakautemme onnettomuutta, piispoja ja ruhtinaiden huolettomuutta, jotka sallivat siten peijata alamaisiansa! Ajatelkaa saksalaisten vapautta." Romalainen munkki oli nyt muuttunut saksalaiseksi kansalaiseksi. Hän näki, ettei Roma ollut yhtäkään kansaa niin häpeällisesti nylkenyt, solvannut ja sortanut kuin saksalaista; hänelle selvisi, että Jumala oli kutsunut hänet taisteluun ei ainoastaan totuuden pyhän oikeuden puolesta, vaan myös hänen petetyn ja rääkätyn kansansa puolesta.
Paavin lähettiläs Cajetan ei suinkaan jättänyt käyttämättä keisarin suopeutta paavia kohtaan, saadaksensa Lutherinkin asia ratkaistuksi hän vaali siis keisaria ryhtymään tehokkaisiin toimiin, joihin tämä kyllä oli taipuvainen. Mutta toiselta puolen täytyi hänen myös arastella Saksenin vaaliruhtinasta. Tuloksena oli, että Luther oli kutsuttava Augsburgiin asiatansa selvittämään.
Enemmän kuin uhkaavat vaarat rasittivat Lutheria sisälliset epäilykset ja taistelut. Hänelle selvisi yhä enemmän, että murros sen kirkon kanssa, jossa hän oli kasvatettu ja jota, ainakin näennäisesti, kansa tunnusti ja kunnioitti, oli tulossa. Oliko hän todella oikeassa, oliko hän yksin järkevä? Sen suuren kysymyksen rinnalla olivat ajalliset ja ulkonaiset salamat hänelle vähäpätöiset. Ja tavallansa vastasi hänelle Jumala, suoden hänelle uskollisen ja taitavan ystävän nuoressa Filip Melanchtonissa, joka juuri tähän aikaan kutsuttiin kreikan kielen professoriksi Wittenbergiin. Luther ja Melanchton, nämät kaksi luonteeltaan niin erilaiset henkilöt, täydensivät toinen toisiansa mitä ihanammaksi kokonaisuudeksi; Luther väkevä, tuima kirjoituksissaan jopa raju. Melanchton hiljainen, viehättävä, joskus liiankin myösperäinen, kirjallisissa toimituksissaan oppinut, syvämietteinen ja klassillisen stiilin mestari. Käsi kädessä kulkivat nämät miehet läpi koko elämänsä. Lutherin tuimuus olisi ehkä vienyt auttamattomiin yhteentörmäyksiin. Melanchtonin taipuvaisuus varmaankin pannut saavutetutkin voitot alttiiksi. Toinen tuki, toinen hillitsi; Jumala tiesi mitä aseita hän tarvitsi.
Syyskuun lopussa tuli Lutherille Wittenbergiin haasto saapua Augsburgiin. Ystävien varoituksista huolimatta lähti hän matkaan. "Augsburgissakin ja kesken kaikkia vihollisiansa hallitsee Kristus". Lokakuussa joutui hän Augsburgiin ja ilmoitti tulonsa kardinaalille, joka lupasi ottaa hänet ystävällisesti vastaan. Vaaliruhtinas itse oli jo lähtenyt valtiopäiviltä pois. Mutta hänen neuvonantajansa suorastaan kielsivät Lutheria menemästä kardinaalin luo ilman keisarin suojeluskirjaa. Sen saaminen viipyi, koska keisari oli lähtenyt metsästysretkelle. Sillä aikaa koettivat kardinaalin italialaiset kätyrit lupauksilla ja uhkauksilla pakottaa Lutheria peräyttämään oppinsa. Ei tarvitse muuta kuin sanoa: "peräytän", niin aukenee kirkon syli ja kaikki sen kunniapaikat. Mutta lupaukset ja uhkaukset olivat yhtä turhia, ja kun vihdoin suojeluskirja oli saapunut, lähti Luther kardinaalin luo. Lokakuun 12 p:nä säädetyn juhlamenon mukaan tuli Lutherin ensin heittäytyä kardinaalin jalkain juureen, sitten kohota polvilleen ja vasta kardinaalin käskystä nousta jaloilleen. Vastaanotto olikin aluksi ystävällinen, mutta peräytymisen käsky ehdoton. Luther pyysi tietää, missä kohden hänen oppinsa oli väärä. Kardinaali vetosi paavin dekretaaleihin ja kirkolliskokouksiin. Luther väitti että paavikin voi erehtyä, ja että dekretaalit ovat väärennyksiä ja suorastaan raamattua vastaan. Näin ristiriitaisten periaatteiden pohjalla ei voitu päästä yksimielisyyteen sittenkään kun Luther oli kirjallisesti selittänyt kantansa. Mutta kardinaali ei kaivannut selityksiä vaan alistumista, ja kun siitä ei ollut mitään toivoa, kielsi kardinaali Lutheria enään tulemasta hänen silmiensä eteen. Kun sitten tuli ilmi, että kardinaali paavin antaman valtuun nojalla viritti ansoja saadaksensa Lutherin valtaansa, lähti hän yöllä 20 p. Lokakuuta salaa Augsburgista. Näin pettyneenä kirjoitti kardinaali vaaliruhtinaalle, kiittäen häntä uskolliseksi kirkon pojaksi, ja vaatii häntä lähettämään Lutherin Romaan tahi ainakin karkoittamaan hänet maastaan. Kirjeen lähetti vaaliruhtinas Lutherille, joka vastasi, että Romaan lähettäminen olisi suora murha, mutta että tuskin vaaliruhtinas voinee suojella häntä kun pannanjulistus saapuu, ja täytyy hänen kai silloin paeta "epätietoista tahi oikeammin varsin tietty mihinkä, sillä Jumala on kaikkialla". Hetkeksi luuli vaaliruhtinaskin parhaaksi, että Luther pakenisi, ja ajateltiin Ranskaa. Sitä ennen tahtoi kuitenkin Luther saada asiansa selvitetyksi omassa maassa ja vetosi juhlallisesti yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli uusi loukkaus paavia vastaan, ja uusi askel Lutherin puolesta ratkaisevaa loppua kohti.
Mutta nyt astui näyttämölle uusi henkilö, paavin kamariherra Kaarle von Miltitz. Tämä lähetettiin Saksaan viemään vaaliruhtinaalle paavin korkeimman kunniamerkin "kultaisen ruusun". Sen ohessa oli hän varustettu valtuulla ja kirjeillä, joissa vaaditaan Lutheria, "tätä turmeluksen jopa saatanan poikaa" jätettäväksi hänen haltuunsa Mutta ihmeekseen sai Miltitz huomata kuinka yleisesti Saksassa jo kannatettiin Lutheria. Väkivalta näytti hänestä mahdottomalta, mutta häntä houkutti kunnia omilla tuumillaan saada kukistetuksi tuo vaarallinen kapina paavin valtaa vastaan. "Kultainen ruusu" jäi toistaiseksi antamatta, ja Miltitz ryhtyi omin päinsä toimeen. Tammikuussa 1519 yhtyivät Miltitz ja Luther Altenhurgissa. Miltitz puolestansa lupasi, että Lutherin asia alistetaan jollekulle Saksan piispalle, ja Luther viimeisen kerran kirjoitti varsin nöyrän kirjeen paaville, jossa hän vakuuttaa, ettei hän ole tahtonut kajota kirkon eikä paavin valtaan. Vihdoin suostuttiin, ettei kummaltakaan puolelta juhlistaisi riitakirjoituksia.
Mutta rauhan rikkoi mainio Eck. Hän oli, kuten tiedämme, asettunut Lutheria vastaan, mutta riitaan sekaantui myös Karlstadt. Häntä vastaan julkaisi Eck 12 teessiä, ja ehdotti suullista väittelyä. Teessit koskivat hyvin vähän Karlstadtin väitteitä, mutta sitä suoranaisemmin Lutherin oppia. Hänen kimppuunsa tahtoi Eck päästä, vaikka hän käytti Karlstadtia väli-kappaleena. Mihin hän oikeastaan tähtäsi osoitti hänen teessinsä, että paavi oli piispoista ylin ja että hän oli Pietarin jälkeläinen ja Kristuksen yleinen käskynhaltija. Luther huomasi hänelle asetetun ansan, mutta se pakotti häntä lopullisesti tutkimaan paavinvallan perusteita. Mitä enemmän hän syventyi tähän aineeseen, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että eiköhän paavi ollutkin antikristus itse tahi hänen apostolinsa. Eckin kirjoituksen johdosta päätti hän vihdoin täydellä todella käydä käsiksi romalaiseen lohikärmeeseen, jonka vuoksi hän keväällä julkaisi kirjan -"Paavin vallasta". Siinä julkilausuu hän, että kirkko perustuu yksinomaan uskoon eikä tiedä mistään muusta päälliköstä kuin Kristuksesta. Kirkko on pyhien yhdistys, mutta paavin valta on vaan inhimillinen laitos. Näistä perustotuuksista tulee hän sitten johtopäätöksiin, jotka kaikilla aloilla kumoovat paavikirkon opit anekista, piispain nimittämisestä y. m. Syystä kirjoitti hän Staupitzille: "Herra usuttaa ja ajaa minut, en voi itseäni hallita; tahdon pysyä rauhassa, mutta minua syöstään taisteluun."
Sillä välin kestivät valmistukset toimeen pantavaa väittelyä varten, joka vihdoin alkoikin Leipzigissä 27 p. Kesäkuuta 1519. Eck ja Karlstadt astuivat vastatusten tässä sanaturnauksessa. Ja semmoiseksi se muodostuikin. Mies se, jonka kieli liukkaammin liikkui, ja joka sanansutkauksissa voitti. Epäilemättä olikin Eck tässä urheilussa Karlstadtia etevämpi. Jokainen ymmärsi, että tässä oli vaan harjoitussota, ja että vasta Lutherin esiintyessä tulisivat miekat täydellä todella välkkymään ja kuulat tuiskumaan. Ulko-muodoltaankin edustivat taistelijat eri elämänsuuntia Eck pyyleänä, vallassa olevan varmuudella ja varustettuna jyrisevällä äänellä kuvasi hyvin mahtavaa katolista kirkkoa; Luther hoikka, ulkonaisten ja sisällisten taistelujen murjoma, niin että hänessä sopi joka luu lukea, oli vakavan uskontaistelijan perikuva. Mutta hänen ulkonainen esiintymisensä oli arvokas, varma ja levollinen. Lukuisa kuulijakunta istui jännityksessä odottaen mitä oli tulossa. Sivuseikkoina käsiteltiin ensin varsinaiset opinkappaleet. Riennettiin taistelun ratkaisevaan kohtaan, paavin vallan oikeutukseen. Eck esiintoi paavien dekretaalit ja useiden kirkolliskokousten päätökset. Luther vetosi raamattuun ja historiaan. Nicaean kirkolliskokous ei tietänyt mitään paavista, eikä kreikkalainen kirkko koskaan ollut häntä tunnustanut. Hätääntyneenä väitti Eck, että kreikkalaisen kirkon jäsenet kaikki olivat kerettiläisiä eivätkä voineet autuaiksi tulla. Itsekin häveten tätä röyhkeyttä ja parempien todistuksien puutteessa, lausui hän, että Lutherin väitteet olivat suorastaan samoja kuin Wiclifin ja Hussin. Se oli salamurhaajan eikä rehellisen taistelijan isku, ja Luther oli kyllä selvillä siitä, mihin umpikujaan häntä oli ahdistettu. Kun tiedämme mitä kauheita muistoja saksalaisissa liittyi Hussin nimeen, ja kun Konstanzin kirkolliskokous oli hänet tuominnut ja ilmeisenä kerettiläisenä polttanut, niin tulisi Luther, jos hän hyväksyy Hussin oppeja, antamaan vastauksen vielä syrjään jätettyyn, ylen arkaluontoiseen kysymykseen: saattavatko kirkolliskokoukset erehtyä. Luther koetti aluksi estää taistelun siirtymistä tälle alalle, mutta nyt, kuten ainakin, kasvoi hänen rohkeutensa vaaran mukaan. Olkoonpa vaan, lausui hän vihdoin, että Wiclif ja Huss ovat esiintuoneet samoja aatteita kuin minä; heissä tavataan kyllä runsaasti kristillisiä totuuksia; ne, jotka niitä tuomitsivat vääriksi, olivat pelkkiä ulkokullattuja.
Yleinen kauhu valtasi kuulijoita sekä vihollisia että ystäviä. Saksenin herttua Yrjö, Lutherin vimmatuin vihollinen, hypähti ylös, ja huudahti kädet puuskassa: Raivo ajaa hänet!
Mikä milläkin tavoin ilmoitti hämmästyksensä, mutta sana oli sanottu, ja tästä lähin oli taistelu tuon yksinäisen munkin ja maailman valtojen välillä oleva hengestä ja kuolemasta. Väittely, joka oli kestänyt 27 p:stä Kesäkuuta 15 p:ään Heinäkuuta, rupesi jo väsyttämään. Siitä vähän, ketä ensi hetkellä liidettiin voittajana, tahi lisääntyikö vihollisten joukko; julkilausuttu oli nyt, että kirkolliskokoukset saattavat erehtyä, ettei paavi eikä kirkolliskokoukset ole kirkko, jonka sitä vastoin muodostaa uskovaisten yhdistys, ja että evankeliumi on ainoa auktoriteetti uskon asioissa. Tosin valittaa Luther, että hänen nimeänsä yhä ahkerammin häväistään, mutta: "niinhän pitääkin olla, minun täytyy vähetä, että Kristus pääsisi kasvamaan."
Jos vihamiehet lisääntyivätkin, niin sulkeutuivat ystävät rohkeammin ja likemmin hänen ympärillensä. Hänen suuri asiansa oli joutunut ulos avaraan maailmaan, yleisön tuomittavaksi. Se oli juuri hänen vastustajiensa salakavalan, mutta heidän mielestään viisaan menettelyn kautta, joutunut periaatteelliseksi yhteentörmäykseksi, josta seurauksena oli, että rauhallinen sovinto olevan kirkon kanssa oli käynyt mahdottomaksi. Periaatteet eivät tee kompromisseja. Uusi rakennus oli rakennettava ja itse rakentaja oli löydetty. Luther oli nyt tullut Saksan kansan suosituimmaksi mieheksi, vaikkapa ensi hetkellä toiselta näyttikin. Tieto Leipzigin väittelystä levisi koko valtakunnan yli ja sen rajojakin ulommaksi; jokaisen täytyi ratkaista kantansa. Ei ollut sitä julkista tahi yksityistä paikkaa, missä ei puhuttu ja kiistelty hänen asiastansa. Humanistienkin suuri joukko riemuitsi, ei sentähden että Luther olisi heille ollut mitä hän oli ahdistetuille omilletunnoille: sielujen pelastaja, vaan sentähden että hän oli kaikuvammin kuin yksikään muu antanut ääntä sille vihalle ja häpeäntunteelle, joka kuohui saksalaisten sydämmissä paavin ijestä vastaan. Hiljainen Melanchtonkin huomauttaa: "hän on se mies, joka pelastaa isänmaan romalaisista petkutuksista; joka yksin on rohjennut paljastaa vuosisatojen erehdykset ja uudestaan saattanut valkeuteen puhtaan kristillisen opin, jonka paavien jumalattomat opit ja koulun mieletön viisastelu on tuhonnut." Yksinomaan Lutherin isänmaallista kutsumusta ylistää humanistit semmoiset kuin Crotus Rubeanus, enimmin tunnettu erään kokoelman "hämärämiesten kirjeiden" toimittajana, jolle Lutherin hengellinen työ oli kokonaan vieras, mutta joka erittäin terävällä ivalla ruoski munkkeja ja skolastiikia. Hän ihastuksella tervehti entistä Erfurtin luostariin paennutta yliopistotoveriaan. "Ensimmäisenä olet sinä, isänmaan isä, rohjennut vapauttaa Herran kansaa väärästä harhauskosta, ja opettaa sille todellista jumalisuutta. Jatka kuten olet alottanut, jälkimaailmalle esikuvana. Sillä ilman jumalallista sallimusta sinä sitä et tee; sinuun kääntyvät Saksan silmät ja ihastuen ottaa se sinulta vastaan Jumalan sanan." Semmoinen oli todellinen tulos Leipzigin väittelystä.
Mutta Lutherin puolustukseksi ei tarjottu yksinomaan kynä. Saksan ritaristossa oli kyllä niitä, jotka kernaasti olisivat palvelleet häntä miekallaan. Eräs nuori ritari Ulrich von Hutten oli munkiksi aijottu, mutta pakeni. Hän oli likeltä oppinut tuntemaan munkkielämää. Rajuluontoisena hän ei viihtynyt missään paikassa eikä missään toimessa. Hän vaelsi maat mantereet lävitsensä. Sairaaloisena, puutetta ja kurjuutta kärsivänä, kehittyi hänen toimintahalunsa tuliseksi hehkuksi, joka ei karttanut mitään vaaroja, kun hän "vapaan ihmisyyden" puolesta pyysi uhrautua, ja tämän vapauden puolesta tuli, hänen mielestään, ritariston ensirivissä taistella. Mutta raskaimmin painoi sekä ritaristoa että kansaa pappisruhtinaat, jotka tuhlasivat Saksan varoja ja palvelivat vierasta isäntää. Ritariston isänmaallinen kutsumus oli siis taistella noita papillisia verenimijöitä ja paavivaltaa vastaan. Rajulla mutta nerollisella kynällään koetti Hutten valmistaa mielet semmoiseen taisteluun. Muuta hän ei Toistaiseksi voinutkaan yrittää. Mutta vahvassa linnassaan asui hänen samanmielinen ystävänsä, ritari Frans von Sickingen. Tämä oli tilaisuudessa antamaan tehokkaampaa apua, ja kirjeessä Melanchtonille tarjoo hän 1520 suojapaikkaa Lutherille, jos häntä mikään vaara uhkaisisi.
Jos Luther olisi luullut tarvitsevansa ihmisten apua tahi olisi siihen luottanut, niin kyllä se tällä hetkellä olisi voinut häntä houkutella. Yhä kamalampia huhuja kuului Romasta, panna oli muka jo tulossa jopa mahdollisesti interdikti Wittenbergille ja sen yliopistolle. Vaaliruhtinaan hovissa oltiin huolissa, horjuttiin, ja koetettiin milloin milläkin tavalla hillitä ja estää tuimaa taistelua. Huttenille vastasi Luther: "tahdon luottaa ainoastaan Kristukseen eikä kenenkään ihmisen turvaan". Mutta Huttenin kirjelmät, jotka hehkuivat kansallisvihaa romalaisten sortoa vastaan, eivät jääneet kansaan vaikutusta tekemättä. Luther kyllä tiesi vaaliruhtinaankin kautta Roman uhkauksista, mutta uhmaavana ja taistelunhaluisena kirjoitti hän: "Jos minä karkoitetaan Wittenbergistä käy asia vieläkin pahemmaksi; Saksan Sydänmaissa eikä vaan Röhmissä on miehiä, jotka tahtovat ja voivat suojella pakolaista. Roman raivoa, samoin kuin sen suosiota ylönkatson minä. Kirotkoot ja polttakoot minun teoksiani; minä puolestani kiroon ja poltan kaikki paavilliset lait, tätä kerettiläisyyden lohikäärmettä, ja siitä nöyryydestä, jota tähän saakka turhaan olen osoittanut, on nyt tehtävä loppu."
Siinä mielentilassa valmisti ja julkaisi hän 1520 kirjan: "Saksan kristilliselle aatelistolle ja kansalle hengellisen säädyn parantamisesta." Tämä kirja on ratkaiseva askel Lutherin kehityksessä ja todellisuudessa se pasuuna, jonka hän toivoi Jumalan antavan hänelle, jotta hän kukistaisi paavin vallan risumuurit, niinkuin Jerikon muurit kukistettiin. Viimeiseen saakka oli hän toivonut kirkon uudistusta hengellisten vallanpitäjien kautta. Tämä toivo oli nyt kokonaan rauennut. Paavikunta on se antikristus, jota raamattu ennustaa, hän on kirkosta häädettävä ja Kristukselle valmistettava valtakunta. Onnistuneeko se? Sen tietää yksin Jumala. Mutta kellä on usko, se taistelkoon totuuden puolesta, ja menköön, jos niin on Jumalan tahto, kuolemaan. Paavilaiset suojelevat itseänsä sillä, ettei muka maallisella vallalla ole mitään oikeutta hengellisissä asioissa, koska hengelliset ovat maallisia korkeammat; ettei kukaan saa raamattua selittää paitsi paavi, ja että paavi yksin on oikeutettu kutsumaan kokoon kirkolliskokousta, joka kaikki on vastoin raamattua. Luther koskee sitten kaikkiin paavikirkon arimpiin kohtiin, pappien naimattomuuteen, luostareihin, joita hän tahtoo kouluiksi muutettaviksi, pyhän ehtoollisen antamiseen ainoastaan leivässä maallikoille. Mutta ennen kaikkea sanoo hän erittäin sukkelaksi tempuksi sitä, kun opetetaan, että paavi, piispat, papit, munkit ja nunnat muka yksin muodostavat hengellisen säädyn, jota vastoin ruhtinaat, aatelisto, porvarit ja yhteinen rahvas ovat vaan maallikoita. Kaikki kristityt kuuluvat kuitenkin hengelliseen säätyyn, ovat hengellinen huone, pyhä pappeus; oppi, joka, niin tosi kuin se onkin, harhahenkien kautta vei valitettavaan vallattomuuteen.
Tätä kaikkea puhuu hän saksalaisen kansalaisen riehuvasta sydämmestä. "Se hätä ja sorto, joka tähän aikaan painaa kaikkia kristityitä ja semminkin Saksaa, on pakottanut minua kirkumaan ja huutamaan, että Jumala johtaisi jonkun ihmisen mieleen ojentaa meidän onnettomalle kansallemme kätensä." Lopuksi sanoo hän syystä kyllä: "Tiedän kyllä, että olen laulanut kimeästi, ehdottanut paljon, joka näyttää mahdottomalta, moneen kohtaan liian ankarasti tarttunut. Mieluummin suuttukoon minulle maailma kuin Jumala, eihän minulta voida riistää muuta kuin henki. Olen tähän saakka tarjonnut sovintoa vastustajilleni; mutta Jumala on heidän kauttansa pakottanut minua yhä avarammaksi aukaisemaan kitani, puhumaan ja haukkumaan, kirkumaan ja kirjoittamaan. Mutta tiedänpä vieläkin Romasta ja heistä laulupätkäsen; höröttäkööt korvansa; kyllä minä heille laulan ja viritän säveleen korkeimmilleen. Ymmärrätkö, rakas Roma, mitä tarkoitan."
Mitä hämmästystä mutta ennen kaikkea mitä ihastusta nosti tämä räikeä sotatorven soitto koko kansassa! Lutherin ääni oli tunkenut sen sydämmeen, ja se heräsi. Tulkoon nyt pannan isku!
Eikä kauvan kestänytkään ennenkuin hän soitti tuon laulupätkäsensä. Lokakuussa ilmestyi uusi teos "Kirkon babylonilaisesta vankeudesta". Siinä Luther säälimättömällä ankaruudella paljastaa paavikirkon törkeimmät harha-opit, ne joilla se enimmin kahlehti omattunnot, ja joihin siis sen valta ihmisten yli perustui: sakramentti-opin ja messun. Hän sanoo, että kalkin kieltäminen maallikoilta on jumalatonta ja väkivaltaista. Tosin on sakramentilla aina pyhittävä vaikutuksensa muodosta huolimatta, mutta pappi, joka kieltää kalkin jakamista, on siitä edesvastauksen kantava. Luther kieltää leivän ja viinin muuttumista lihaksi ja vereksi, vaan uskovainen nauttii todellisen leivän ja viinin alla Herran todellista lihaa ja verta. Sillä kumoo hän kaikki ne taikatemput, joita papisto kaikkialla harjoitti, ja hän lisää: "Kyllä nyt saan kuulla olevani Wiclifiläinen ja tuhatkertainen kerettiläinen. Entä sitten? Sitten kun Roman piispa on lakannut olemasta romalaisena piispana ja muuttunut hirmuvaltiaaksi, en minä pelkää hänen dekretaalejansa, koska tiedän, ettei hänen vallassaan ole uusien uskonkappalten säätäminen."
Alttarin sakramentti ei ole hyvä työ eikä uhri eikä siis, kuten romalaiset opettavat, pappi messussa verettömällä tavalla suorita Kristuksen uhria Golgatalla. Näin tarttuu hän itse kirkon vallan juureen, ja yleensä on tässä kirjassa kysymyksessä ei vaan erityiset opit vaan koko kirkon autuus-oppi, joka on täydessä ristiriidassa pyhän raamatun, ainoan kristinopin lähteen, kanssa. Lopuksi lausuu Luther yhtä ivallisesti kuin rohkeasti: "Tämä kirjaseni olkoon kappaleena minun vastaisesta peräytymisestäni."
Ei ollut nyt enään yksistään puhe paavilaisuudesta vaan paavikirkon kaikista opeista yleensä. Luther ei enään taistellut muutamia kirkkojärjestelmän harhaoppeja, vaan itse tätä järjestelmää vastaan. Kuumeentapainen kiihko ilmaantui koko kansassa. "Se reformaattori, jota ammoisista ajoista oli aavistettu, jota kansan johtajat ja vielä kiihkeämmin alhaisten joukko oli ikävöinyt, hän oli siis nyt todellakin astunut esiin. Yhä valtaavammaksi, yhä enemmän kunnioitusta ja luottoa herättäväksi kasvoi hän kansan silmissä!" "Koko Saksa", kirjoitti eräs Rhenanus, "on nyt tulisemmassa kiihkossa kuin ennen koskaan. Kristus ja Antikristus ovat avonaisessa taistelussa." Kuka pääsee voitolle?
Eräs Wittenbergissä tapahtunut verinen yhteentörmäys ylioppilaiden ja porvarien välillä ilmaisi Lutherille ensi kerran, mitä hän sittemmin paljoa katkerammin sai tuta, että vallattomuus on todellisen vapauden vaarallisin vihollinen. Tuota kahakkaa pitivät viholliset tietystikin seurauksena Lutherin hajoittavista opeista. Luther ankarasti moitti ylioppilaita heidän törkeästä menettelystään, joka häpäisi koko yliopiston. Mutta uudestaan nousi hänen sielussaan ankara epäilyksen taistelu. Oliko hän oikea mies Jumalan suureen tehtävään. "Uskallan mitä voin Jumalan sanan puolesta. Ehkä olen kelvoton mitään suorittamaan. Kernaimmin vapautuisinkin, jos Jumala sitä sallisi, opettamasta ja saarnaamasta; melkein ilettää minua kun näen kuinka vähiin hedelmiä ja kiitosta Jumalaa kohtaan siitä on kasvanut; ehkä se on kokonaan minun syyni. Ehkä olenkin vaan Filipin (Melanchtonin) edelläkäypä, valmistaakseni hänelle Eliaksen tavoin tietä." Luther taisteli taas kuten Jakop Jumalan kanssa, eikä päästänyt häntä ennen kuin hän oli voittanut. Rauhoitettuna kirjoitti hän yhden niistä lukuisista kirjasista, jossa hän esiintyy yksinomaan kristittynä ja sielunpaimenena: "Kristityn vapaudesta," jossa hän määrittelee tätä vapaatta niin, että "kristitty on vapaa ja kaiken herra," ja "kristitty on kaikkein palvelija ja jokaiselle alamainen." Uskon kautta on hän vapaa ja herra: rakkauden kautta on hän alamainen ja palvelija. "Pieni on tiima kirja", sanoo Luther, "paperiin nähden, mutta sittenkin sisältää se kristillisen elämin pääkohdat." Se onkin tosiaan kauniimpia uskovaisen sisällisen elämän helmiä. Omistettu on se paaville, jolle siihen on liitetty kirjekin. Tämä tuntuu kyllä oudolta, mutta ennen mainittu Miltitz, joka kaiketi oli ainoa mies maailmassa, joka vielä uskoi sovintoa mahdolliseksi paavin ja Lutherin välillä, oikeastaan paavin ja Saksan kansan välillä, oli yhä vaivannut Lutheria sovintoehdotuksillaan, vakuuttaen, että kaikki kävisi hyvin, jos Luther vaan kirjoittaisi paaville, ettei hän taistellut persoonallisesti häntä vastaan. Pitkien välittelyjen jälkeen suostui Luther. Mutta kirje oli kaikkea muuta kuin sovinnon siltaa rakentava. Luther kyllä lausuu: "Sydämmessäni en ole sinusta luopunut ja lakkaamatta olen rukoillut sinun ja sinun piispallisen virkasi puolesta. Mutta Roman hovia vastaan olen hyökännyt. Ethän sinä, pyhin isä, eikä kukaan ihminen maailmassa voi kieltää, että turmelus siellä on suurempi kuin Sodomassa ja Gomorassa ja että siellä vallitseva jumalattomuus tekee kaiken parannuksen mahdottomaksi. Minua on kauhistuttanut, että ihmisiä sinun nimessäsi petetään. Olen vastustanut ja niin teen vastakin. Olen velvollinen palvelemaan veljiäni, jotta edes jotkut, jos mahdollista, pääsisivät tästä vitsauksesta." Vähän siitä piittasi paavi, mitä Luther hänen persoonastaan ajatteli. Vallastaan ja tuloistaan hän oli arka, ja tämä kirje rikkoi jo entisestä rikkoutuneet välit.
* * * * *
Epäröivät ja hajannaiset olivat tähän saakka olleet paavihallituksen toimet Lutheria vastaan. Vihdoin toki täytyi asiasta tulla tosi. Eck oli lähtenyt Romaan uhittamaan velttoa Leoa. Hän saikin vihdoin paavin ryhtymään viimeiseen keinoon. Olihan paavin panna pakottanut Saksan keisaria katuvaisena vaeltamaan Canossan linnaan armoa anomaan. Oliko sen kärki siksi tylsistynyt, ettei se nyt voinut kukistaa kapinallista munkkia? Keino oli koetettava.
Ainakin olivat olot kaikin puolin suotuisat. Keisari Maksimihan oli kuollut Tammikuussa 1519 ja hänen jälkeläisekseen monien juonien jälkeen oli valittu hänen pojanpoikansa Kaarlo, Espanjan ja Alankomaiden kuningas, Neapelin ja Amerikan siirtomaiden herra. Niin mahtavaa hallitsijaa ei ollut maailma nähnyt sitten keisari Augustuksen aikoja. Espanjalaisten munkkien kasvattamana oli hän ankara katolilainen ja valmis musertavalla vallallaan suojelemaan kirkon eheyttä. Yhteisten harrastusten elähyttäminä oli mahtavin maallinen ja hengellinen voima liittynyt tallaamaan Jumalan sanan hentoa orasta. Täydellä todella Luther siis valitti: "Turha on oma voimamme. Ei voi se meitä auttaa." Mutta Jumala johti kouraantuntuvasti omaa asiatansa. Jos paavi olisi ollut yksinomaan hengellinen ruhtinas, ei olisi mikään voinut pelastaa uskonpuhdistusta. Mutta kirouksena oli hänelle juuri hänen maallinen valtansa. Yliherruudesta Italiassa taistelivat verrattomalla sitkeydellä ja verenvuodatuksella Keisari Kaarlo ja Ranskan kuningas Frans. Kuka heistä pääsisikin ratkaisevaan voittoon, tuli hän yhtä vaaralliseksi paavin maalliselle vallalle. Ollen näin vasaran ja alasimen välillä juonitteli paavi milloin toista milloin toista vastaan, sopi ja riitautui milloin toisen milloin toisen kanssa, ja juuri kun ratkaiseva isku oli annettava reformatsioonille, tuli sille avuksi pohtiikin salaiset juonet, jotka saivat raukeamaan sitä vastaan tähdätyt ankarammatkin toimenpiteet.
Voitostaan hurmaantuneena lähti Eck Saksaan paavin lähettiläänä levittämään pannanjulistuksen Lutheria ja muutamia hänen ystäviänsä vastaan. Juhlallisesti alkaa "bulla" Davidin 74 psalmin sanoilla: "Nouse Jumala, ja aja sinun asiaasi: muista niitä häväistyksiä, jotka sinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat." Kirouksia ja uhkauksia vilisee siinä paavilaisten tavan mukaan. Mistään keskustelusta ei ole enään kysymystäkään; ehdottomasti vaaditaan Lutheria 60 päivän kuluessa peräyttämään oppinsa; ellei hän sitä tee, tulee hän paatuneena kerettiläisenä, kuivettuneena oksana kristikunnasta pois hakatuksi. Kaikkia viranomaisia käsketään ankaran rangaistuksen uhalla ottaa Luther kiinni ja jättää hänet paavin käsiin.
Mutta tuo luullusta Leipzigin voitostaan pöyhistynyt "nuntius" sai kohta huomata kuinka ajat olivat muuttuneet. Vihamielisyyttä kohtasi hän kaikkialla. Itse piispat kielsivät bullan julkaisemista tahi toimittivat sitä varsin laimeasti. Yliopistoissa kohdeltiin Eckiä vielä ankarammin. Erfurtissa riistivät ylioppilaat kaikki kappaleet kirjakaupoista ja heittivät ne jokeen, ja Leipzigissä, Eckin viimevuotisen voiton näyttämöllä, pääsi hän pahoinpitelemisestä ainoasti pakenemalla samaan Paavalinluostariin, johon aikanaan Tezelkin oli piiloutunut. Wittenbergiin hän ei rohjennut tullakaan. Mutta itse kansassa oli kuohu ylimmällään; avonaisesti ylönkatsoi se noita paavillisia uhkauksia Jumalan miestä vastaan, joka samalla taipumattomalla luonteen lujuudella ajoi kristillisen totuuden ja kansan asiaa.
Pannajulistus ei ollut Lutherille odottamaton. Omasta puolestaan hän ei ollut siitä huolissaan. "Mitä tulee tapahtumaan, sitä en tiedä", sanoi hän, "enkä tahdokaan tietää, sillä siitä olen varma, että Hän, joka taivaassa istuu, ijankaikkisuudessa jo on nähnyt tämän asian alun, kulun ja lopun. Vähä siitä, että kuolen sanan puolesta, koska se itse on lihaan tullut ja kuollut meidän edestämme." Minä ylönkatson ja käyn bullaan käsiksi, koska se on jumalaton, valheellinen ja täysin Eckin arvoinen.
Mutta Luther tahtoi ennen kaikkea suojella vaaliruhtinasta ja hänen hoviansa joutumasta saman kirouksen alaiseksi kerettiläisyyden kannattajina: voidaksensa vapaammin puhua bullasta oli hän luulevinaan sitä Eckin vääristelyksi. Niin siis julkaisi kirjoituksen, jossa hän sanoo: "kerrotaan että Eck on tuonut muassaan uuden bullan, jota väitetään paavista lähteneeksi, vaikka se on Eckin omaa valhepeliä." Siinä mielessä kehottaa hän keisaria ja ruhtinaita suojelemaan totuutta ja vetoo suorastaan täysin virallisessa muodossa yleiseen kirkolliskokoukseen. Näin kuului hänen notariolle jättämänsä haaste:
"Koska yleinen kristillinen kirkolliskokous on uskon asioissa paavia ylempänä.
"Koska paavin valta ei ole pyhää raamattua ylempänä, vaan sen alainen, ja koska paavi ei ole oikeutettu teurastamaan Kristuksen lampaita ja heittämään niitä suden kitaan.
"Niin vedon minä, Martti Luther, Augustiinimunkki ja Pyhän Raamatun tohtori Wittenbergissä, pyhästä paavista Leosta vastaiseen, yleiseen kristilliseen kirkolliskokoukseen."
Juhlallisemmin ja selvemmin ei voinut Luther sanoa itseänsä irti paavin kirkosta. Alutta teeskenneltykin epäilys bullan todellisuudesta ei voinut kauvan kestää, ja jännitetyllä uteliaisuudella odotettiin nyt, rohkeneeko Luther todellakin astua tätä paavilaisuuden terävintä asetta vastaan. Eikä tarvittukaan kauan odottaa. Luther julkaisi salamoitsevan kirjan "Antikristuksen bullaa vastaan". "Kuinka monta erehdystä ja petosta on sellaisten ilveilyjen kautta kristityn kirkon nimessä ja paavin rikollisen uhan kautta tyrkytetty kurjaan kansaan! Kuinka monta sielua turmeltuu! kuinka paljon verta vuodatettu, ja murhia tehty! sitä on kauheata ajatellakin."
Sisällistä masentumista Luther kuitenkaan ei voinut estää. Hän tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi. Kaksi bullassa mainittua etevää miestä Adelman ja Pirchheimer nöyrtyivät ja kääntyivät itse Wittenbergissä häntä vastaan. Epäilys asiansa menestymisestä valtasi hänet uskollistenkin ystävien laimeuden tähden. Kansallinen innostus sekin ehkä piankin haihtuu, mutta varsinaisia oppilaita hengessä ja totuudessa oli ani harvassa. Spalatinille kirjoittaa hän: "minua ilahuttaa, että vihdoinkin huomaat kuinka turhat ovat saksalaisten toiveet, niin että opit luopumaan luottamuksesta ruhtinaisiin ja lakkaat riippumasta ihmisten mielipiteistä, joko ne sitten kiittävät tahi hylkäävät asiani. Jos evankeliumi olisi sitä laatua, että se olisi levitettävä maallisten vallanpitäjien kautta tahi niiden suojeltava, niin ei olisi Jumala uskonut sitä kalastajille."
"Sanan kautta on maailma voitettu, sanan kautta on kirkko säilynyt, sanan kautta se on puhdistettava; mutta Antikristus, joka on alkanut ilman väkivaltaa on ilman väkivaltaa ruhjottavakin sanan kautta", kirjoitti Luther Huttenille, kun tämä yhä kiihkeämmillä palokirjoituksilla yllytti rupeamaan miekalla kukistamaan paavin valtaa.
Uhkaavat ukonpilvet synkistyivät synkistymistään Lutherin yli. Nuori keisari, kansansa kieltä ja luonnetta tuntematon, saapui kruunattavaksi Aacheniin, joka tapahtui 23 p. Lokakuuta. Sinne kokoontui Saksan ruhtinaat ja paavin lähettiläs Aleander, joka nyt pani kaiken voimansa liikkeelle, saadaksensa aikaan ratkaisevia toimia Lutheria vastaan. Keisari kyllä suostui Lutherin kirjojen julkiseen polttamiseen, mutta epäröi vielä Lutherin jättämistä verta himoavan kardinaalin käsiin. Täytyi siis vaikuttaa vaaliruhtinaaseen. Tämän asema oli todellakin vaikea. Pitikö hänen mitättömän munkin lähden loukata keisaria, ruhtinaita ja paavia, kylvää eripuraisuuden siemenet kansaan, hänen, joka sittenkin vielä oli lämpöisesti liittynyt vanhaan uskoon. "Teiltähän odotetaan romalaisen kirkon ja romalaisen valtakunnan pelastusta", huudahti Aleander. Lutherin puolella oli ainoastaan vaaliruhtinaan neuvonantajat, Spalatin y.m., ja merkillisesti kyllä vaaliruhtinaan seitsemäntoista vuotias veljenpoika ja vastainen vaaliruhtinas Juhana Fredrik. "Nuorten lasten suusta perustit sinä voiman." Ja vaaliruhtinas pysyi lujana. "Helppo on kirjoja polttaa, mutta sillä ei paranneta haavoja vaan pahennetaan. Lutherin oppi ei ole yksistään hänen kirjoissaan vaan melkein koko Saksan kansan sydämmissä." Aleander sittenkin puolusti rovioitansa. "Nuo liekit ovat jättiläiskirjaimilla kirjoitettu tuomio, jota ymmärtävät nekin, jotka eivät osaa lukea." Vaaliruhtinas puolestansa vastasi, että yhä useampia pappeja ja maallikoita oli liittynyt Lutheriin, ettei kukaan ollut todistanut, että Lutherin kirjoituksia olisi perusteellisilla syillä kumottu, jonka vuoksi hän vaati, että Luther saakoon varmalla suojeluskirjalla varustettuna puolustaa itseänsä oppineiden, jumalisten ja puolueettomien tuomarien edessä.
Sillä aikaa kun maailmanvallat Lutherin poisollessa keskustelivat ja taistelivat hänen elämästänsä ja kuolemastansa, ryhtyi Luther tekoon, jota todellakin "ymmärsivät nekin, jotka eivät osaa lukea".
Paavin pannakirja oli jo kaikkialla tunnettu, ja sen kautta Luther kerettiläiseksi julistettu. Vielä oli entiset pannan julistukset ja kerettiläisnimi peljätyt, niin että ainakin alhainen kansa, joita papit rippituolissa lisäksi yllyttivät, joutui omantunnon vaivaan. Olipa ylioppilaiden luku Wittenbergissä, vaikka vaan vähäksi ajaksi, vähentynyt. Rohkeasti puhui ja lohdutti Luther arkoja; erään paavilaisen hyökkäyksen johdosta todisti hän raamatun nojalla, että paavinvalta oli tuo ennustettu Antikristuksen valtakunta. "Meidän Herra Jesus Kristus elää ja hallitsee. Vahvana tässä uskossa en pelkää tuhansiakaan paaveja. Sillä suurempi on se, joka meissä on kuin se, joka maailmassa on." Semmoiset sanat innostuttivat. Ruhtinaat, korkeat herrat ja oppineet miehet lähettivät lohduttavia ja kehoittavia kirjeitä Lutherille. Mutta alhainen kansa tarvitsi jotakin kouraan tuntuvaa. Joulukuun 10 p:nä luettiin yliopiston seinässä ilmoitus, jolla professoreita ja ylioppilaita kutsutaan seuraavana aamuna kl. 9 saapumaan Elsterportin luo. Pitkässä jonossa. Luther etupäässä, lähdettiinkin määrättynä aikana määrättyyn paikkaan. Yksi vanhemmista maistereista sytytti ennakolta kootun rovion. Tulen leimutessa astui Luther esiin munkkikaapussaan ja viskasi sinne paavikirkon kanoniset lait, dekretaalit, Eckin kirjoituksia ja vihdoin paavin bullan, sanoen: "koska sinä olet tuskauttanut Herran Pyhiä, niin tuskauttakoon ja syövyttäköön sinua ijankaikkinen tuli." Luther näytti tällä teollaan koko kansalle minkä arvoinen oli tuo pannakirja, joka ennen oli nöyryyttänyt keisareita ja kansoja. Paavin ukonjylinästä oli nuoli riistetty. Levollisena palasi kulkue kaupunkiin yleisen riemun vallitessa. Asian selitti Luther näin: "Koska viholliseni ovat kirjojeni polttamisella vahingoittaneet totuuden asiaa yhteisen rahvaan mielessä ja saattaneet sielut turmioon, olen minä puolestani polttanut heidän kirjojansa. Ankara taistelu on tulossa. Olen Jumalan nimessä alkanut työn ja toivon, että se samassa nimessä ilman minuakin on loppuun saatettava."