VII.
Tunnustus maailmanvallan edessä.
Hengellisen vallan terävin salamannuoli oli tylsistyneenä kimmonnut tuon saksalaisen talonpojan "rautaisesta nenästä ja vaskisesta otsasta", joita Prierio jo aikoja sitten oli hänessä aavistanut. Täytyi nyt koettaa onnistuisiko maallinen valta paremmin.
Aleander liehtoi ahkerasti keisarin vihaa kerettiläistä vastaan, eikä suinkaan puuttunut aiheita syytöksiin. Mahdotontahan oli, että mies, jonka paavi oli julistanut pannaan, joka oli törkeästi kieltänyt kirkon pyhimmät opinkappaleet kirjassaan babylonilaisesta vankeudesta, ja vihdoin jumalattomalla kädellään polttanut paavin bullan, vielä saisi puolustautua valtiosäätyjen edessä. Korkeintaan saisi kutsua hänet johonkin syrjäisempään paikkaan juhlallisesti peräyttämään oppejansa ja katumaan rikoksiansa. Mutta ennen kaikkea tuli keisarin antaa yleinen käsky bullan toimeenpanemisesta koko valtakunnassa. Jo olikin semmoinen käsky Joulukuussa allekirjoitettu, mutta jo tammikuussa 1521 kokoontuivat ruhtinaat Wormsin valtiopäiville, ja vaativat Lutherin kuulostamista säätyjen edessä. Ei edes Saksan prelaateissa tuntunut oikeata intoa. "Nekin, jotka ovat paavilta saaneet parhaat pappispaikat ovat mykkiä kuin kalat, jopa kiittävät Lutheria Jumalan miehenä", valitti itse Eck. Luther oli kyllä, Erasmuksen sanojen mukaan, "hyökännyt paavin kruunua ja munkkien vatsaa vastaan", mutta kaikilla näillä korkeilla kirkon vallanpitäjillä oli omat poliittiset ja itsenäiset harrastuksensa eikä vatsasta lähde oikeata vihaa eikä tarmoa. Kansan puolesta taas oli miltei kapina varottavana. Kun siis Helmikuussa uusi kirjoitus tuli paavilta, jossa hellittämättä vaadittiin bullan ankaraa toimeenpanemista, luettiin se kyllä säädyille, ja Aleander sitä puolusti kiihkeästi, mutta pitkien keskustelujen tuloksena oli, ettei Lutheria kuulustelematta saa tuomita, vaikka hänen pitääkin empimättä peräyttää mitä hän kirkkoa vastaan on opettanut; muut valituksen aiheet otettaisiin keskustelun alaiseksi. Mutta kun keisari huomasi, että paavi taas juonitteli häntä vastaan Ranskan kuninkaan kanssa, päätti hän, kuten keisari Maksimiliankin, käyttää Lutheria valtiollisena aseena, ja kuinka olikaan, niin lähti Maaliskuun 15 p:nä Wittenbergiin sanansaattaja, varustettuna keisarin suojeluskirjalla Lutheria varten, haastamaan häntä Wormsin valtiopäiville. Siis tuomittu kerettiläinen, paavin bullan polttaja saa puolustaa tekoaan valtiosäätyjen edessä. Mikä nöyrytys paaville!
Lutherin ystävät olivat pelon vallassa. Mitä on luottamista keisarin suojeluskirjaan? Semmoinen oli Hussillakin, joka kuitenkin oli verrattomasti vähemmin rikkonut. Kuten ainakin pysyi Luther yksin levollisena: nyt ei ole aikaa pelkäämiseen; aika on tunnustaa ja astua miehekkäällä itsetunnolla rohkeasti koko maailmaa vastaan. "Ellen voi tulla terveenä Wormsiin", kirjoitti hän vaaliruhtinaalle, "niin annan itseäni sinne kantaa. Keisarin kutsumus on Jumalan kutsumus. Jos rupeavat väkivaltaan minua vastaan, niin jääköön asia Herran haltuun. Hän, joka pelasti nuo kolme miestä tulisessa pätsissä, elää ja hallitsee vieläkin. Ellei hän tahdo minua pelastaa, niin vähänpä minun elämästäni, kunpa vaan jumalattomat eivät pääse evankeliumia pilkkaamaan. Odottakaa minulta mitä tahansa paitsi pakoa ja peräytymistä. Paeta en voi, vielä vähemmin peräyttää. En ole hurjuudesta tahi oman voiton pyynnöstä saarnannut sitä oppia, josta minua syytetään, vaan totellakseni omaatuntoani ja valaani Pyhän Raamatun tohtorina; olen tehnyt sitä Kristuksen kirkon ja Saksan kansan hyväksi."
Maaliskuun 24 p:nä saapui Wittenbergiin keisarillinen sanansaattaja kutsumuskirja muassaan. Hyvin ymmärsi Luther aseman. "Paavilaiset", sanoi hän, "eivät halua että tulisin Wormsiin, ne tahtovat vaan langettamistani ja kuolemaani. Olkoon niin. Rukoilkaat ei minun vaan Jumalan sanan puolesta. Tapahtukoon Herran tahto. Kristus on antava minulle henkensä voittaakseni näitä saatanan palvelijoita. Minä ylönkatson heitä eläessäni ja kukistan heitä kuollessani."
Huhtikuun 2 p:nä lähti Luther vaunuissa Amsdorffin, tuomari Schurffin ja tanskalaisen ylioppilaan Suavenin seuraamana matkaan. Jäähyväisiksi sanoi hän Melanchtonille: "Jos viholliseni minut tappaavat, älä lakkaa, rakas veli, pysymästä totuudessa. Tee työtä minun sijassani, koska en itse saa tehdä työtä. Kun sinä elät, niin vähät minusta." Koko matka muodostui täydelliseksi juhlakulkueeksi. Kansaa tulvaili kaikilta haaroilta saadaksensa nähdä tuota valtaavaa miestä. Kaupungeissa osoitettiin hänelle kaikenmoista kunnioitusta. Semminkin juhlallisesti otti häntä vastaan Erfurtin yliopisto ja sikäläiset humanistit. Kaduille jopa katoillekin tunkeilivat asukkaat. Kirkko, jossa hän saarnasi, oli reunojaan myöten täynnä. Ja samoin kaikkialla.
Osat olivat todellakin ihmeellisesti muuttuneet. Luther kulki pelotonna Wormsia kohden, mutta siellä vapisivat paavilaiset. Aleander kierteli kaikkien mahtavien luona. "Aiotteko väitellä Lutherin kanssa? Eikö tuon uhkarohkean miehen tarmo, hänen tuliset silmänsä hänen valtaavat sanansa ja hänen suunsa salaperäinen henki riitä mielten kiihoittamiseksi?" Mutta kaikesta huolimatta läheni tuo pelottava mies. Mihin ryhtyä? Hänelle toimitettiin tieto, että keisarin julistuksen mukaan Maaliskuun 10 p:tä oli käsketty ottamaan takavarikkoon kaikki hänen julkaisemansa kirjat. Siitä piti hänen ymmärtää mitä hänellä oli Wormsissa odotettavana. "Sittenkin saavumme Wormsiin kaikista helvetin porteista huolimatta." Itse Spalatinkin varoitti: "Sinun käy samoin kuin Hussin." Aina vaan sama vastaus: "Vaikka Huss poltettiin ei toki totuus tullut poltetuksi. Jumalan nimessä tulen Wormsiin, vaikka siellä olisi yhtä monta perkelettä kuin kattotiiltä." Uhkaukset ja varoitukset eivät tepsineet, ehkä saataisiin mies viekkaudella ansaan. Keisarin rippi-isä Glapio oli miettinyt uutta menetystapaa. Keskustellessaan vaaliruhtinaan neuvoksen Bruckin kanssa, oli hän teeskennellyt suurta myötätuntoisuutta Lutheria kohtaan. Luther on erittäin oppinut ja jumalinen mies; hän on koskenut moneen kirkon haavaan. Jos hän vaan peruuttaa mitä hän on kirjoittanut kirkon babylonilaisesta vankeudesta, saadaan kyllä kaikki sovitetuksi; sitten ruvetaan täydellä todella kirkon puhdistamiseen. Sentähden olisi varsin suotavaa, ettei Luther tulisi Wormsiin vaan yhtyisi Glapion kanssa neuvotteluihin Sickingenin linnassa "vanhurskaiden tyyssijassa", joksi sitä sanottiin, koska Sickingen suojeli kaikkia Lutherin vainottuja puoluelaisia. Siellä sovittaisiin pois kaikki riidat. Semmoinen oli Glapion tuuma, ja ehdotuksellaan tarkoitti hän ensiksi saada kulumaan loppuun Lutherille myönnetty suojelusaika; toiseksi koettaa eroittaa hänestä kansallisen puolueen miehet, Sickingenin, Hulttenin y.m., jotka vähemmin huolivat opista kuin Saksan kansan vapaudesta. Kun heille sen puolesta annettiin lupauksia, niin kyllä ne helposti luopuisivat siitä, mikä oli Lutherin sydänasia ja voima. Ebernburgin miehet todellakin menivät ansaan. Kernaasti kieltäköön Luther babylonilaisen kirjansa, niin kaikki käy hyvin, ja tuo heille kallis mies pääsee kaikessa tapauksessa hänelle vaarallisesta Wormsissa käynnistä. Ducer riensi viemään Lutherille tiedon tästä uudesta tuumasta, mutta sai sen kylmän vastauksen: jos rippi-isällä on minulle mitään sanottavana, niin tapaammehan toinen toistamme Wormsissa.
Huhtikuun 16 p:nä kl. 10 a. ilmoitti muurinvartijan torvenkajahdus, että toisten odottama, toisten pelkäämä mies oli tulossa. Keisarillinen airut ratsasti vaunujen edessä täydessä juhlapuvussa. "Jumala on oleva mukanani", huokasi Luther tultuansa kaupungin muurien sisälle. Tuhansittain tunkeili kansaa kadulla saadaksensa nähdä Saksan suurta kansanmiestä. Asuntonsa sai hän Johanniittimajassa eräiden saksenilaisten aatelismiesten luona, ja kohta alkoi tervehtivien pitkä sarja. Ylhäinen ja alhainen, papit ja maallikot tahtoivat kasvoista kasvoihin nähdä miestä, joka yksin aikoi taistella maailmanvaltaa vastaan.
Toisena aamuna sai Luther käskyn saapua kl. 4 j. p. p. keisarin ja valtakunnan säätyjen eteen. Ohjelma oli yksinkertainen. Mitään teoloogista väittelyä ei sallita; Lutherille tehtävät kysymykset olivat ennakolta määrätyt. Entistä ahtaammalle kasaantui kansa kun Luther valtiomarskin ja keisarillisen airueen saattamana lähti valtiosaliin. Täytyi kiertoteitä kulkea ja väkisin estää kansaa syöksemästä saliin, mutta kehoittavia huutoja kajahti ihmisjoukosta. Luther itse pääsi vaivalla sisään. Kyllä häntä siellä kohtasi vihaiset katseet, mutta moni lohduttavakin sana. Mainio sotapäällikkö Yrjö von Freundsberg löi häntä olalle, lausuen: "Munkki raukka, kuljet semmoista tietä, ja ryhdyt semmoiseen taisteluun, etten minä eikä moni muukaan kuumimmallakaan tappotantereella ole moista nähnyt. Mutta jos hyvää tarkoitat ja olet asiastasi varma, niin lähde Jumalan nimessä. Herra ei hylkää sinua." Soveliaamminkin muistutti hänelle toinen: "Älkäät murhehtiko kuinka teidän pitää puhuman; sillä teille annetaan sillä hetkellä mitä teidän pitää puhuman."
Virkein mielikuvitus tuskin riittänee saattamaan eläväksi silmiemme eteen seuraavan kohtauksen suuruutta. Mitätön munkki astui maailman loistavimman kokouksen eteen, yhdistetyn hengellisen ja maallisen suurvallan eteen. Kysymyksessä oli kyllä näennäisesti ainoastaan yhden halvan miehen elämä, mutta todellisuudessa epäilemättä ihmishengen vapauttamisen lykkääminen vuosisadoiksi. Oliko Luther pysyvä lujana, nyt kun saatana puhui Jumalalle hänestä samoin kuin muinoin Jobista: "ojenna sinun kätes ja rupee hänen luihinsa ja lihaansa, mitämaks hän luopuu sinusta."
Historia kertoo, että Luther näytti häikäistyneeltä ja huumaantuneelta kun kaikkien näiden korkeiden herrojen silmät olivat häneen tähdätyt. Luultavasti, mutta hänen esiintymisensä ja vastauksensa olivat täynnä ylevintä arvokkaisuutta. Juhlallinen hetki vaati tyyntä ja vakavata miettimistä. Hätäileminen ei suinkaan ollut paikallaan. Ensimmäisen kysymyksen hänelle esitti Eck: "Martti Luther! Hänen pyhä ja suurivaltainen keisarillinen majesteettinsa on kutsunut sinut valtaistuimensa eteen kysyäksensä sinulta kahta kohtaa, ensiksi: ovatko nämät kirjat sinun kirjottamasi? (Pöydälle oli ladottu kasa Lutherin kirjoja ja niiden nimet luettiin); toiseksi tahdotko peräyttää niiden sisällys, vaan pysytkö siinä?" Luther vastasi: "Suurvaltaisin keisari! armolliset ruhtinaat ja herrat! Teidän K. M. on minulle esityttänyt kaksi kysymystä. Mitä ensimmäiseen tulee, täytyy minun tunnustaa mainitut kirjat omikseni enkä tahdo sitä kieltää. Mutta mitä toiseen tulee, niin, kun tässä on kysymys uskosta ja sielujen autuudesta ja se koskee Jumalan sanaa, joka on korkein ja suurin aarre taivaassa ja maassa, niin olisi minun puolestani ylen uskaliasta lausua mitään ajattelematonta. Sillä voisinhan sanoa joko vähemmin kuin asia vaatii, tahi enemmän kuin mitä totta on, kummassakin tapauksessa joutuen Kristuksen langettaman tuomion alle: joka minun kieltää ihmisten edessä, hänen minä myös kiellän minun isäni edessä, joka on taivaassa. Sen tähden pyydän alamaisimmasti miettimisaikaa, että voisin vastata Jumalan sanaa loukkaamatta." Miettimisaikaa myönnettiin hänelle, ehdolla että hän vastaa suullisesti eikä kirjallisesti.
Valtioairut saattoi Lutherin majataloon takaisin. Uhkauksia ja kehoitushuutoja vaihteli nytkin matkalla. "Valtiosäädyt ovat tyytymättömät; paavin miehet riemuitsevat; Luther uhrataan", kuului toiselta puolen. "Vai aikovat polttaa! mutta siitä ei tule mitään", kaikui taas vastaan. Meteleitä ja tappeluita syntyi kaduilla. Lutherin henki liiteli korkeammalla. "Kansan riehuessa", kirjoitti hän ystävälle, "kirjoitan sinulle. Olen seisonut keisarin edessä, olen tunnustanut itseni kirjojeni tekijäksi ja lupasin huomenna puhua peruuttamisesta. Mutta jos vaan Kristus on minulle armoinen, en peruuta ainoatakaan kirjainta."
Ratkaisevan sisällisen taistelunsa piti Lutherin nyt suorittaa, ennen kun hän ihmiskunnan omantunnon vapauden edustajana tuli kaatua tai voittaa. Rukous oli hänen elämänsä voima, ja nyt jos koskaan tuli taivaan valtakunnan kärsiä väkivaltaa ja väkevän repiä sen itsellensä. "Kuinka heikko on liha, ja kuinka mahtava saatana! Oi Jumala, oi Jumala, auta minua maailman viisautta vastaan, sinun täytyy tehdä se. Sinä yksin! Eihän tässä ole minun asiani vaan sinun. Minulla ei ole omasta puolestani mitään tekemistä näiden maailman suurten herrojen kanssa; minäkin mielelläni viettäisin hyviä ja rauhallisia päiviä. Mutta asia on sinun, Herra; auta minua." Näin kuultiin Lutherin kiihkeästi rukoilevan.
Rukouksen vahvistamana iloitsi hän, että hän nyt saa keisarin ja valtiosäätyjen edessä tunnustaa Jesusta Kristusta. Samassa järjestyksessä ja samanlaisen yhteenkasaantuneen ihmisjoukon läpi, joka aaltoili ja pauhasi kuin meri, kulki Luther taas seuraavana päivänä uuteen kuulusteluun. Hän sai kauvan odottaa, mutta Jumala oli nostanut hänet kalliolle, jossa ihmisten hälinä ei enään koskenut häneen.
Luther astui keisarin eteen ja Trierin vaaliruhtinaan kansleri lausui hänelle: "Martti Luther! Se miettimisaika, jonka olet pyytänyt, on nyt loppunut. Vastaa siis H. K. M:tin kysymykseen, tahdotko peruuttaa kokonaan tahi osaksi mitä olet kirjoittanut?" Nöyrästi ja vaatimattomasti mutta selvästi ja kuultavasti vastasi Luther tähän tapaan: "Olen jo tunnustanut kirjoittaneeni esillä olevat kirjat. Ne eivät ole kaikki samanlaatuisia, toisissa olen niin selvästi, yksinkertaisesti ja kristillisesti opettanut, että vastustajani, jopa paavin bullakin myöntää, että toiset niistä eivät ainakaan ole vahingollisia. Niiden peruuttaminen olisi totuuden kieltämistä. Toisissa olen ahdistanut paavikuntaa ja niitä, jotka väärällä opilla, pahalla elämällä ja pahentavalla esimerkillä ovat kristikuntaa sielun ja ruumiin puolesta hävittäneet. Ei voi kukaan kieltää, ja uskovaiset ihmiset valittavat, että paavin lait ja ihmisoppi vaivaavat ja kiduttavat kristittyjen sydämmiä, jonka ohessa semminkin tämän Saksan kansan omaisuus ja varat uskomattomalla tyranniudella niellään. Jos tätä peruuttaisin, niin aukaisisinhan minä sekä ovet että akkunat niin suurelle jumalattomalle menolle, niin että ne vielä vapaammin raivoisivat ja riehuisivat. Suuri Jumala! mikä verho tulisikaan minusta silloin kaikelle häväistykselle, petokselle ja tyranniudelle. Vielä on minun kirjoissani semmoisia, joita olen kirjoittanut yksityisiä henkilöitä vastaan. Mielelläni myönnän, että olen ollut kiivaampi ja terävämpi kuin on sopivaa uskonnollisissa asioissa. Niitäkään en voi sittenkään peruuttaa. Jos olen pahasti puhunut niin todistettakoon se pahaksi." Luther oli puhunut kristikunnan nimessä, mutta myös Saksan kansan nimessä kristikunnan puolesta.
"Valtaava tietoisuus hetken maailmanhistoriallisesta merkityksestä, sen edesvastauksen ylevyydestä, joka oli hänelle uskottu, autuuttava, kaiken maallisen pelon ja kaikkia maallisia ajatuksia karkoittava ja puhdistava tunne, että hän nyt oli lausunut tunnustuksensa korkeimmasta taivaassa ja maassa ei ainoastaan tämän katoovan maallisen suuruuden vaan vastaisten vuosisatojen näkymättömän seurakunnan edessä, kaikki tämä kohotti hänet oman itsensä yli ikäänkuin korkeampaan yhteisyyteen ja pani hänen huulilleen profeetallisesti yleviä sanoja."
Tungoksessa ja ummehtuneessa ilmassa näkyi Luther hikoilevan ja näytti väsähtäneeltä. Häntä vaadittiin nyt puhumaan latinaksi. Ystävällisesti sanoi vaaliruhtinaan neuvos von Thun: "Ellette jaksa, niin riittäköön jo, herra tohtori." Mutta Luther ei hellittänyt, ja suorana, katse taivaaseen käännettynä toisti hän puheensa latinaksi.
Eck sai nyt puhevuoron: Luther ei ollut esiintuonut mitään uutta vaan sitä mitä paavi ja kirkolliskokoukset jo olivat vääräksi tuominneet Wiclifissä jo Hussissa. Älköön Luther asettako oman viisautensa valistuneimpien miesten ja kirkolliskokousten yli. Laupeita luvattiin hänelle olla, jos hän vaan tahtoisi peruuttaa myrkylliset oppinsa. Antakoon hän nyt selvän vastauksen. Ja sen Eck saikin: "vastaukseni on oleva ilman sarvia ja hampaita. Jos ei pyhän raamatun selvillä sanoilla todisteta olevani väärässä - sillä minä en usko paavia enkä kirkolliskokouksia, jotka kieltämättä ovat erehtyneet ja olleet keskenään ristiriidassa, - niin en tahdo enkä voi mitään peruuttaa, koska ei ole hyvä eikä rehellistä toimia vastoin omaatuntoa. Tässä seison enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon. Amen!"
Näin julkinen kirkolliskokousten erehtymättömyyden kieltäminen nosti kauhua ja myrskyistä liikettä. Keisari syöksyi ylös; hän ei tahtonut enään kuulla tuota miestä. Korkeimman maallisen vallan edessä tunsi Luther asiansa menetetyksi, hän itse vihollistensa käsiin annetuksi. Ja mitkä olivat todennäköiset seuraukset: kapina, vaino, verenvuodatus ja kaikenmoinen kurjuus, josta edesvastaus lankeisi hänen hartioilleen. Mutta Jumalan nimessä ja Jumalan kunniaksi oli hän alkanut työnsä. Ylönantakoot häntä ystävät, jääköön hän yksin, kunpa vaan Jumala ei ylönanna häntä.
Jo oli yö joutunut kun Luther vihdoin pääsi tästä tulisesta pätsistä majataloonsa, jossa häntä suurimmalla jännityksellä odottivat ystävät. "Olen läväissyt, olen läväissyt" huudahti hän, kohottaen kädet taivasta kohti. Braunschweigin herttua Erik lähetti hänelle kannullisen olutta kunnioituksensa osoitteeksi. Saksenin vaaliruhtinas oli Spalatinille lausunut: "hyvin on tohtori Martti puhunut keisarin, ruhtinaiden ja säätyjen edessä; liian rohkea hän minusta on."
Olihan tuossa jotakin lohdutusta. Mutta yöllä terästivät Lutherin vihamiehet kuolettavat aseensa. Aamulla kutsuttiin valtiosäädyt kokoon, ja keisari esitti heille ratkaisunsa. Katolisen uskonnon suojelijana, sanotaan siinä, tahtoo keisari nostaa kaikki kuningaskuntansa ja ystävänsä kerettiläisyyttä vastaan, jopa siinä panna ruumiinsa, henkensä ja sielunsa alttiiksi. Selvää on, että tämä munkki asettaa yksityisen mielipiteensä koko kristikuntaa vastaan, joka muka on erehtynyt. Keisari vaatii siis kaikkia ruhtinaita jättämään Lutherin hänen käsiinsä, kohta kun suojelusaika oli loppunut, jotta keisari saisi hänen kanssaan menetellä niin kuin kerettiläiselle sopii. Paavilaiset olivat saavuttaneet täydellisen voiton. Valtakunnan panna oli julistettu tätä taipumatonta munkkia vastaan, ja koko valtakunnan voima vaadittu häntä kukistamaan. Mutta olihan Luther jo hänen vallassaan, kuten aikoinaan Huss Sigismundon. Keisari kuitenkaan ei tahtonut ruveta valapatoksi. "Jos kunnia ja rehellisyys ovatkin karkoitetut koko maailmassa, pitää niiden saada varma tyyssija ruhtinaiden sydämmissä." Kaikissa tapauksissa oli Lutherin suojelusaika muutamien päivien perästä loppunut ja silloin oli hän auttamattomasti keisarin vallassa. On siis melkein luultavaa, että keisarin rehellisyyteen vaikutti yleinen kiihoitus ruhtinaissa, ritareissa ja kansassa, tahi ehkä tahtoi keisari vieläkin säilyttää Lutheria pitääksensä paavi kurissa. Mutta selvä on, että Jumala, joka oli sitonut jalopeurojen suut, kun Daniel viskattiin heidän kuoppaansa, välittömästi tässä sitoi paljoa raivokkaampien jalopeurojen suut.
Yhden koetuksen jopa vaarallisimmankin täytyi Lutherin vielä kestää. Lutherin ystävät ja maltillisemmat vastustajatkin huomauttivat, että eihän Lutherin oppia oltu koetettukaan perusteellisesti kumota. Keisari kuitenkaan ei tahtonut kuulla puhuttavankaan uudesta teoloogisesta väittelystä, mutta jos luullaan madolliseksi saada munkki järkiinsä, niin lupasi keisari hänet suosittaa paavin armoihin. Luther kutsuttiin sen johdosta kymmenmiehisen lautakunnan eteen. Ei enään uhkauksia, vaan päinvastoin. Hänen ansioitaan tunnustettiin, myönnettiin, että turha sofistiikka oli turmellut teologiian, jopa että kirkolliskokoukset saattavat erehtyä. Kaiketikin hänen omatuntonsa varoitti häntä liiaksi luottamaan omaan järkeensä, joka sekin saattoi erehtyä, ja siten tuottaa pahennusta kirkkoon ja turmella sitäkin missä hän oli oikeassa. Trierin arkkipiispa lupasi hänelle hyvän prioraatin ja kunniakkaan aseman hovissaan. Alistakoon Luther vaan asiansa keisarin ja valtiosäätyjen tahi vaikkapa kirkolliskokouksen ratkaistavaksi, niin rauha palaa maahan ja kirkkoon. Kiusaaja lähestyi lampaan puvussa. Olihan Luther ainoa mies, joka voi hillitä varsinaiset kumoukselliset liikkeet, jos semmoisia, kuten luultavaa oli, ilmaantuisi. Hän enemmän kuin kukaan muu saattoi panna tarmoa Saksan kansan valituksiin paavikuntaa vastaan, kunpa hän vaan luopuisi kerettiläisistä opeistaan. Hän voisi esiintyä kansallisen oppositsioonin pohjana ja edistää kansallisen reformipuolueen valtiollisten tarkoitusten toteuttamista, semmoiseksi kuvattiin hänelle hänen oikea tehtävänsä. Mutta jos Luther harrastikin kansan valtiollista vapauttamista, oli hänelle kuitenkin verrattomasti kalliimpi kirkon vapauttaminen sen "babylonilaisesta vankeudesta". Hän ehkä hetkeksi horjui, mutta sisällinen ääni hänessä sanoi tällä kertaa kuten vastakin, ettei Jumalan asia ole sidottava politiikkiin. Neuvottelut eivät tuottaneet mitään tuloksia.
Huhtikuun 25 p:nä sai Luther vihdoin keisarin luvan lähteä kaupungista ja suojeluskirjan 20:ksi päiväksi, ehdolla ettei hän matkalla kirjoittaisi eikä saarnaisi, johon ehtoon hän kumminkaan ei suostunut. 26 p:nä lähti hän matkaan ja oli siis vapaan taivaan alla, mutta se tosin olikin hänen ainoa turvansa, sillä julistettu oli hän valtakunnan pannaan, jonka mukaan ei saanut kukaan häntä majoittaa, ruokkia, juottaa tahi osoittaa hänelle mitään suopeutta, antaa suojaa tahi apua, vaan lyötäköön ja otettakoon hän puoluelaisineen kiinni, sekä käyttäköön itsekukin heidän omaisuuttaan omaksi hyödykseen ja jättäkööt hänet sidottuna esivallan käsiin ja polttakoon hänen kirjojansa. Semmoinen oli Kristuksen jälkeläisen "julistus" ja kuuluisa Wormsin edikti. Tottahan mies nyt on kukistettu, semminkin kun keisari juuri tähän aikaan sodalla oli kukistanut kaikki ulkonaiset vihollisensa ja saattoi tarmolla kääntyä kerettiläisyyttä vastaan.
Mutta valtakunnan ja kirkon pannaan julistettu mies oli äkkiä tuntemattomalla tavalla kadonnut näyttämöltä. Toukokuun 3 p:nä erosi Luther ystävistään, joiden seurassa hän oli matkustanut, ja poikkesi Möhraan tavataksensa siellä sukulaisiansa. Nämät seurasivat häntä Altensteiniin päin, mutta iltapäivällä hyökkäsi esiin metsästä joukko ratsastajia, riistivät Lutherin vaunuista ja katosivat tietämättömiin.
Kauhu valtasi koko Saksan kansan. Huhuja liikkui jos jonkinmoisia. Mikä tiesi, että ystävät olivat pelastaneet hänet Ranskaan, mikä taas vakuutti, että salamurhaajat olivat hänen tappaneet. Oli niitä, jotka olivat nähneet hänen murhatun ruumiinsa. Haikeita valituksia kuului kaikkialta: emme saa enään nähdä eikä kuulla häntä! Kostaa täytyi väkivallan tekijöille, ja keitäpä ne olisivatkaan ellei paavilaiset. Nämät puolestaan pelkäsivät nyt enemmän kuolleen haamua kuin elävätä miestä. Aleander kirjoitti: "Ainoa pelastuksemme mahdollisuus on, että lyhdyillä ja soihduilla etsimme Lutheria läpi maailman ja toimitamme hänet takaisin maanmiehilleen."
Mutta Lutherin tila ei ollutkaan niin toivoton. Saksenin vaaliruhtinas oli pitänyt välttämättömänä, että Luther pääsisi turvattuun paikkaan, kunnes Wormsin edikti oli kuluttanut kovimman kärkensä. Varmaankin välipuheen mukaan Lutherin kanssa tapahtui tuo metsäsissien muka ryöstö. Luther vietiin kaikella kunnioituksella Wartburgin linnaan, jossa häntä alussa pidettiin syvimmässä salaisuudessa "junkkari Yrjön" nimellä. Ulkonaisesta taistelutantereesta oli Luther äkkiä temmattu pois, mutta sisälliset taistelut yhä rasittivat häntä. Kipeimmin koski häneen nyt kysymys luostarilaitoksesta. Hän oli itse vapaaehtoisesti tehnyt munkkilupauksen. Oliko hän oikeutettu sitä purkamaan? Munkit olivat katolisen kirkon vankin tuki, mutta kansassa paljon pahennusta synnyttävä; pappien oikeudesta avioelämään oli hän kyllä selvillä. Oliko tämä oikeus ulotettava myöskin munkkeihin, jolloin koko laitos kävisi mahdottomaksi. Omasta kokemuksestaan tunsi hän munkkielämän turmiota; sen perustuksena oli autuuden saavuttaminen omien töiden kautta. Se oli siis julkisessa ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, ja siitä syystä vakaantui hänessä se käsitys, että luostarilaitos on hävitettävä. Syyskuussa lähetti hän Wittenbergiin tätä asiaa selvittäviä teessejä. Uusi ratkaiseva askel oli Jumalan avulla astuttu.
Kuten ainakin vaivasi häntä sairauskin. Elämänlaatu linnassa ei soveltunut hänelle, ja sitä paitsi kiusasi häntä ajatus, että hän muka oli pelkurimaisesti paennut työalastaan, että hän nyt turvattuna eli ylöllisyydessä ja laiskuudessa. Hänen elämänsä oli kuitenkin nyt niinkuin aina uupumatonta työtä. Kirjaisia ja kirjevaihtoa valui hänen kädestään lakkaamatta. Merkillisimpinä tässä kohden on mainittava kirje Mainzin arkkipiispalle Albrechtille. Luther oli muka nyt, kuten Albrecht luuli, ijäksi päiviksi poistettu ja saatettu vaikenemaan. Hätäpä nyt! Albrecht tarvitsi rahaa ja ryhtyi taas anekkikauppaan Hallessa. Luther sai siitä tiedon; anekkikaupasta oli reformatsiooni saanut alkunsa; oliko nyt kaikki menevä entiselleen? Sitä ei voinut Luther sietää. Marraskuussa oli hänellä valmis käsikirjoitus "Hallen epäjumalaa vastaan". Hän lähetti sen Spalatinille, joka kovasti säikähtyi. Onko taas sytytettävä se tuli, jota tuskin on saatu sammumaan! Vaaliruhtinas antoi ankaran käskyn, ettei Luther saa kirjoittaa arkkipiispaa vastaan. Mutta Luther arveli, että eikö jo siinä kylliksi, että ruhtinas on sitonut hänen ruumiinsa; henkeänsä hän ei anna sitoa. Sen verran taipui hän kuitenkin, että hän lupasi ensin lähettää varoituskirjeen Albrechtille. Loppusanat siinä olivat: "Olkoon teidän vaaliruhtinaalliselle armollenne rehellisesti ja kirjallisesti sanottuna, että ellette poista tuota epäjumalaanne, täytyy minun jumalallisen opin ja kristittyjen autuuden tähden, julkisesti rynnätä teitä vastaan niin kuin olen rynnännyt paavia vastaan, jonka mukaan T.V. Armon tulee menetellä ja ojentua. Tähän odotan 14 p:än kuluessa nopean ja hyvän vastauksen." Vangittu munkki puhuu hallitsijana, ja Albrecht todellakin vastasi nöyrällä synnintunnustuksella.
Mutta mahtavimpaa asetta paavilaisuutta vastaan valmisti Luther kun hän pakollisessa vankeudessaan ryhtyi pyhää raamattua kääntämään saksaksi. Uskonpuhdistuksen vastainen menestys oli siirrettävä ihmisen kädestä Jumalan omaan sanaan. Tätä suurta työtä varten oli Lutherin poistuminen maailman hälinästä Jumalan sallima. Kansallisen kielen viljelemiseen nähden tunnustetaan Lutherin raamatunkäännöksellä olevan perustava merkitys. Reformatsioonin periaatteesta seurasi luonnollisesti kansojen oman kielen kohottaminen kirjallisuuskieleksi. Toistakymmentä vuotta kesti kuitenkin, ennenkun koko raamattu valmistui. Jokaista uutta painosta korjattiin huolellisesti.