VIII.
Riihimäen—Pietarin rautatie.
Rautatierakennukset eivät mitenkään voi olla minään hätäaputyönä. Sitä tietysti ei tarkoittanutkaan tässä mainittu suuri kansallis-yritys. Sattumus teki, että se tuli kyllä kipeään tarpeesen, tuottaen sekin lievitystä hädän alaisille. Mutta itse rautatienrakennukselle ei tämä sattumus suinkaan ollut eduksi. Suunnattomat sairaanhoitokustannukset ja heikontuneiden työmiesten huono työntulos nieli kyllä mitä kenties vähän alhaisempi päiväpalkka säästi. Siksi eivät olleet mielettömiä eivätkä sydämettömiä rauta tienrakennuksen johtavat miehet, että "he tunsivat itseänsä sangen iloisiksi, kun nälänhädän tähden alhaiset työpalkat lupasivat alentaa rakennuksen loppusumman jollakulla miljoonalla alkuperäisestä kulunkiarviosta".
Epäilemättä oli kurjuus pitkin rautatielinjaa kauhea, kuten koko maassa yleensä, mutta siellä kenties vieläkin silmiinpistävämpi. Jos todellakin työ olisi 1867 jo ollut täydessä järjestyksessä ja vauhdissa, olisi saanut vaatia monen surkean epäkohdan poistamista. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tulisimmassa kiiruussa tehtiin kaikki valmistustyöt, ja ensimmäinen lapio pistettiin maahan 18 p. Helmikuuta 1868.
"Suurempiin aputoimiin ei pitäisi ryhtyä muualla kuin niissä paikkakunnissa, joissa hätä on yleinen ja kovin. Ne ovat surkeita hätäkeinoja, surkeampia sentähden, että hädän-alainen väestö tulee houkutelluksi kodeistansa, jonka kautta kurjuus yhä lisääntyy." Niin kirjoitti Snellman jo syksyllä 1867. Mutta kansanvaellus oli jo, kaikista varoituksista huolimatta, täydessä tulvassaan. Rautatierakennus ei houkutellut väestöä liikkeelle. Sitä liikkui yhtä tiheästi kaikkialla maassamme, kuljettaen kuolettavaa lavan tautia muassaan. Rautatierakenuus tosin vaikutti tulvan seisahdusta pitkin rautatielinjaa, ja ainoastaan siitä syystä saattaa pitää rautatietä syypäänä siihen murhe-dramaan, jonka näyttämönä rautatielinja todellakin alussa oli. "Herra insinööri, tuolla ladossa on kuollut mies", sillä aamutervehdyksellä kohtasi useinkin johtavaa insinööriä työnjohtaja. "Laitata arkku ja hautaa!" kuului vastaus, mutta ehkäpä monenkin saapasvarret sitte yön hiljaisuudessa kylläkin likosivat.
Pidettäköön rautatietyötä hätä-apuna tahi älköön pidettäkö, niin kuuluu sittenkin Riihimäen—Pietarin rautatien rakennus kaikkine välttämättömine seurauksineen 1867 vuo den historiaan. Se on puolestansa sekin todistuksena kansamme henkisestä tarmosta, joka ei epäile tulevaisuuttaan onnettomimmissakaan oloissa. "Elohon elävän mieli, ehkä surma suun edessä."
Keis. Majesteetin esitys Suomen säädyille Pietarin rautatien rakennuksesta on allekirjoitettu 1 päivänä Toukok. 1867. Säätyjen vastaus ei viipynyt, ja valtuutettiin siinä hallitus nostamaan 18 miljoonan lainan. Lisäksi rupesi Wenäjän hallitus osakkaaksi työhön 10 miljoonalla markalla, ehdolla, että radan leveys määrättäisiin 5 jalaksi, joka muu toin ei olisi ollut meidän oloissamme tarpeellinen, ja että 1/3 puhtaasta tulosta menisi Wenäjälle. Tämä osake-osuus on sittemmin takaisin maksettu, joka ei kuitenkaan estä venäläisiä sanomalehtiä kertomasta, että meidän rautatiemme ovat venäläisten rahoilla rakennetut.
Wälittämään tuota tarvittavaa lainaa matkustivat pankintirehtööri R. Frenckell ja pormestari Zilliacus Saksaan. Tällä kertaa ei ollut löydettävissä tuo entinen "ystävä hädässä", missä lienee ollutkaan. Arvattavasti oudoksuivat ulkomaan rahamiehet, kun tuo sama pieni kansa, joka äsken oli pyytänyt 1 1/2, miljoonaa thaleria nälkään kuolemasta pelastuaksensa, nyt ilmaantui lainanhakijana 35 peninkulman rautatien rakentamista varten. Wälittelyt Rothschildin pankkihuoneen kanssa eivät menestyneet, vaan suostui pankkihuone von Erlanger & Söhne Frankfurt am Mainissa ynnä Hampurilaisen pankkihuoneen Haller Söhle & kump:in kanssa välittämään lainaa, jonka ehdot Keis. Majesteetti hyväksyi julistuksella 12 p. Maalisk. 1868. Nämät ehdot olivat yleisten olojen tähden luonnollisesti varsin rasittavat. Lainan nimellismäärä oli 4,670,000 thaleria, kuoletettava 43 ½ vuoden kuluessa 6 ½ prosentin vuosimaksulla, josta 6 % korkoa ja ½ % kuoletusta. Kuitenkin saatiin laina irtisanoa kymmenen vuoden kuluttua. Pääomanvähennys oli 6 %, jotenka valtio sai 100 thalerista 94 thaleria. Kurssitappio nousi päälle yhden miljoonan, johon lisäksi tuli kulungit provisioneista ja muista välttämättömistä menoista.
Mutta pankkiirit olivat kiinteästi kirjoittaneet ainoastaan puolet tästä lainasta, ja toista puolta ei voitu myydä, huolimatta korkeasta korosta. Lieneekö "ystävä hädässä" tällä kertaa vetänyt vastakynttä. 30 p. Lokakuuta 1868, jolloin Snellman jo oli senaatista erotettu, vahvisti Keis. Majesteetti niiden lainan ehdot, joissa säädetään, että mainitut pankkirihuoneet maksavat Suomen valtiolle 2 miljoonaa thaleria sitä vastaan, että heille annetaan 240,000 kymmenen thalerin palkinto-obligationia, jotka ovat arpomisella kuoletettavat 43 vuoden kuluessa 120,000 eli 6 %, vuosimaksulla. Tässäkin lainassa olivat siis ehdot kovin epäedulliset. Edellinen laina on konvertattu, mutta palkintolainaa ei tietysti käy konverttaaminen.
Sillä välin oli, kuten ylempänä mainitsin, työhön ryhdytty Helmikuussa. Mahdoton oli tietysti kohta käyttää sanottavaa työvoimaa, verraten siihen mitä tarjona oli pitkin tienvartta. Täytyi sen ohessa pitää huolta asumuksista ja ruoastakin. Maaliskuussa oli kuitenkin jo työssä 1,513 miestä. Mutta valitettavasti oli sairaiden hoito ylen rasittava ja kuluttava. Yhteensä avattiin pitkin rautatielinjaa talven kuluessa 15 sairashuonetta 725 vuoteella. Kun ottaa huomioon, että työmiesten luku vasta Elokuussa nousi 7,000 mieheen ja Heinäkuussa oli ainoastaan 4,228, niin täytynee myöntää, että työmiehistä pidetään se huoli, mikä suinkin ihmisvoimalle mahdollista oli. Mutta niin kauan kun epäedulliset suhteet ruton ja ilman takia kestivät, oli lääkäritaidon ja huolellisenkin hoidon mahdoton päästä vihollisesta voitolle. Maaliskuussa oli työmiehistä 168 sairaana; Huhtikuussa, jolloin työvoima oli 1,631, sairasti 378 miestä eli 22% koko luvusta. Toukokuussa oli tämä prosentti vielä 17, kunnes se Lokakuussa pääsi alimpaan määräänsä 1,8 %. Kulungit sairashoidosta Maaliskuusta Joulukuun loppuun 1868 nousivat 92,836 markkaan.
Työmiehille suoritetut palkat eivät kuitenkaan olleet ainoa lievitys, jonka rautatienrakennus tuotti hädän-alaiselle maallemme. Pitkin talvea ostettiin tienvarrella runsaasti puuaineita. Kynnyksiä tarvittiin kaikkiaan koko tiehen 530,000 ja niistä oli vuoden 1868 kuluessa jo tuotu paikalle 250,000 kappaletta. Mimmoisessa tilassa muutoin teollisuutemme siihen aikaan oli, siitä mainittakoon valaisevana esimerkkinä, että ainoastaan yksi tarjomus 100,000 tiilin hankkimisesta Kaipiaisten asemalle tehtiin 126 markkaan tuhannelta. Tarjousta tietysti ei hyväksytty, vaan ryhtyi rakennusjohto kunta itse tiiliä teettämään.
Surullinen totuus on, että pitkin tätä mahtavaa Suomen valtamaantietä valkenee kammoksuttavassa määrässä kansalaistemme luita. Heidän pelastamiseksi tehtiin mitä mahdollista oli, mutta ihmisvoiman täytyy tunnustaa riittämättömyytensä. kun Jumalan tuomio käy maan yli. Ne ovat kuitenkin rehellisesti taistelleet tappotantereella, joka on tuottanut niiden jälkeläisille pysyväisempää voittoa kuin monet historiassa loistavat voitot, joissa sokeat luodit ja hurjistuneiden miekat ovat kaataneet kymmentuhansia maan mahtavien käskystä. Arvokkaampaa hautapatsasta kuin Riihimäen—Pietarin rautatie ei ole kansamme voinut meidän nimettömille kaatuneillemme pystyttää.