I.
— — Luo päältäsi pienten riitojen riehu ja kasva ja kansojen lippuna liehu ja näytä, mit' täällä pienikin voi, kun suurta se unelmoi!
Se ilo, mi kasvavi murheesta, se yksin on oikea täällä, ja ethän, kansani kallis sa, ole kulkenut kukkien päällä, mut niin jos sa kestät onnesi uuden, kuin kestit sä murheen ja onnettomuuden, niin olet sa kansa, mi kaikki voi. Älä horju, Suomeni, oi!
Eino Leino.
Suomen vapauden aamusumussa Otava ottaa uuden painoksen A.W. Ervastin kirjaa "Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879".
Näissä matkamuistelmissa kerrotaan koruttomasti, mutta asiallisesti ja rakkauden hengessä siitä ihmemaasta ja sen asujista, jossa Suomen sammon sirpaleet ovat säilyneet, joka satoja suomalaisia sydämiä on sytyttänyt, jonka onnen kohtalo parhaillaan raivoavan maailmanmyllerryksen pauhuista ja kauhuista selvinnee, ja joka Suomelle ja sen tulevaisuudelle on päivän polttavin kysymys.
Vienan Karjala, sehän se ensin Ervastin sytytti, muodosti käännekohdan hänen elämässään, sai hänen sielunsa soimaan. Mies on Vienan matkalle lähtiessään puolueriitain rikkirepimä, taloudellisten huolten hermostuttama, muutenkin maailman murjoma: palaa matkalta uutta elämännestettä ruumiissaan, sielussaan leimuava liekki, joka vahvistaa, valaisee, lämmittää koko hänen loppuelämänsä, antaa sille uutta sisällystä, uutta voimaa, niin että hän vielä tämän matkan jälkeen voi tehdä kolme pitkää kierrosta Ruijaan, Jäämeren rannalle, Aunukseen, ja niistä kertomuksia, kirjoja kyhätä.
Vienan karjalaiset pitävät tätä Ervastin ensimmäistä Karjalan kirjaa kalliina, pyhänä. Eikä ihme, sillä siinä nämä kotipuolessaan Venäjän valtiomahdin edustajien ja kätyrien ylenkatsomat, sorretut ja suuriruhtinaskunnassakin lainrikkojina vainotut "laukkuryssät" ensi kerran saivat kuulla ymmärtäväisen ystävän äänen, ystävän, joka ei omaansa etsi, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa…
Vienan veikolla olen nähnyt nämä muistelmat sidottuina paksuihin kansiin, joiden sisäpuolelle kirjoitustaitoiset lukijat ovat merkinneet päivän ja paikan, milloin ja missä ovat kirjan lukeneet ja "ylen hyväksi" huomanneet. "Karjalan Paavali", toimita tämä tahi tällainen kappale Kansallis- tahi uuteen Pedagogiseen museoomme! Myöhemmät Karjalan kävijät ovat Ervastin muistelmista saaneet herätteitä. "Karjalan taatto" O.A. Hainari, jonka ehyttä, kaunista elämää ja elämäntyötä Artturi H. Virkkunen ja O. Relander hiljattain ovat kuvailleet, syttyi Ervastin muistelmat luettuaan niin, että m.m. rutosti rupesi Helsingistä käsin suunnittelemaan yhteistä Aunuksen matkaa, joka kesällä 1882 saatiinkin toteutetuksi. Muista Vienan Karjalan kävijöistä ja kuvaajista mainittakoon J.W. Jurvelius, Lauri Pääkkönen, Paavo Ahava, Osmo Iisalo, Aho, Ivalo, Kianto (viime vuonna kaksi kirjaa: "Vienan virroilta, Karjalan kankahilta" ja "Vienan kansan kohtalo"), I.K. Inha ("Kalevalan laulumailta"), Iivo Härkönen ("Rajantakainen Karjala"), Lauri Hannikainen ("Kuolevan laulun mailta").
Meidän päiviemme kirjailijoilla, jotka ovat saaneet käydä omakieliset koulut ja rikastuttaa kielivarojaan kansan- ja varsinaisen kaunokirjallisuutemme hetteistä ammentamalla sekä tutkimalla kielenkäyttömestareitamme, Juhani Ahoa, Kasimir ja Eino Leinoa y.m., — heillä helkkävät ihanan äidinkielemme sanat rikkaampina, rohkeampina kuin Ervastin. Tässä katkelma Kiannon kielenkäyttöä:
"Äärettömät ovat sen (Vienan) metsät, valtavat sen vaarat, viehättävät sen virrat…" — "Metsänotusten piilotarha, lintujen ja kalojen ruhtinaskunta. Virroissa sinisorsa soutelee, suvannolla joutsen joikuu. Täällä pyhä lintu pesii."
Ja kuulkaa runolaulajain ensimmäisen jälkeläisen, joka kotoisia opinteitä on astunut, — kuulkaa Iivo Härkösen kanteleen kaikua "Karjalan virsistä":
RAJAVIIVALLA.
Halki korven kuolonjylhän kulkee milloin kääntein jyrkin, milloin kolkoin kohtilinjoin juonne syltä, kahta laaja — raja Suomen ja Venäjän.
Hiihtää mies hikisin otsin, rinnoin huuruvin, avoimin, hiihtää taakse katsomatta — laukku suuri hartioilla.
Lapin urho, Vienan veikko. Joutuu korpijuontehelle — seisahtavi, hengähtävi, itseksensä äännähtävi:
Pelastettu: eipä tänne yllä valta vallesmannin, säilyy laukku, säilyy henki!
Laskee laukun vierehensä, istuu kannolle isolle, henkii ilmaa helpotuksen.
— — —
Saanut on sanomalehden palan pienen polvellensa: siihen silmä, siitä aatos Suomen pitkille pihoille.
Siellä pellot kuin ulapat, talot kuin pajarin-linnat; siellä tiet salokylihin, korpehenkin postinkulku; siellä kirjat, siellä koulut, valo maassa vallitsevi.
Mutta muistuu matkan suunta. Ah, on Viena armahainen! Siellä suot on laihojani, korvenluolat linnojani, teitäni jälet jäniksen, postejani tuulen puuska, koivunkylki kirjanani, aarrevalkea valoni.
Näin on läikkyy miehen mieli hetkin siellä, toisin täällä, helkkää herkän mielen kieli.
Mutta muistuu vallesmanni — sumenevi Suomen puoli, tuntee kylmän puistatuksen. Pois kohti kotoista puolta!
Muistuu Vienan viinaherrat, santarmit, salapoliisit, aukee synkät "mustat-kirjat", tuntuu tyrmän tunkka tuoksu… susten kärjet pystyyn käyvät!
— — Siinä seisoo Vienan urho, maailman vikevin miesi; hiihtänyt on hiiden korvet, Lapin kosket laskenunna, — nyt ei tiedä minne mennä, kunne kääntäisi lylynsä. Seisoo korvet niinkuin vuoret, painuu taivas niinkuin paasi, jalat jäätyvät lumehen.