II.
August Wilhelm Ervastin suku on vanhaa pohjoispohjalaista, polveutuen arvattavasti talollisista, samoinkuin toinenkin tunnettu Ervast-suku, jonka alku johtuu Simosta. Siellä on vieläkin vanhoja, vankkoja Ervasti-nimisiä taloja, ja sellaisia sanotaan myös Kuusamossa olevan.
"Genealogia Sursillianan" mukaan on Ervasteja myöhempinä aikoina toiminut Oulun ja Raahen seutuvilla m.m. nimismiehinä, henkikirjureina sekä kauppiaina ja "porvareina" Raahessa. Isoisä oli "Sursillianan" mukaan tervamakasiinintarkastaja Kalajoella nimeltään Petter, raahelaisen porvarin Gabriel Sakarinpojan ja Kristiina Lauraeuksen poika.
A.W. Ervasti syntyi Raahen kaupungissa vanhempainsa neljäntenä lapsena joulukuun 4 p:nä 1845. Isä oli piirilääkäri Petter Ervast ja äiti Augusta Wilhelmina Fredrikintytär Basilier. Käytyään Kuopion kymnaasin E. tuli ylioppilaaksi 1864 ja filosofian kandidaatiksi 1869 sekä jatkoi sen jälkeen opintojaan yliopistossa lakitiedeitten kandidaattitutkintoa varten. Tätä hän ei kuitenkaan saanut loppuun suoritetuksi kivulloisuuden ja varattomuuden vuoksi. Jätettyään opintonsa yliopistossa E. siirtyi Ouluun asuen siellä seppä Tigerin talossa äitinsä ja kolmen sisaruksen kera. Oulussa hän perusti sanomalehden nimeltä "Pohjois-Suomi" (1878-83), jota pirteästi, itsenäisesti ja vapaamieliseen suuntaan toimitti. V. 1886 Ervasti pääsi toiseksi aktuaariksi tilastolliseen päätoimistoon Helsingissä ja palveli tässä virassa kuolemaansa saakka, joka lähinnä keuhkotulehduksen aiheuttamana yllätti hänet Helsingin diakonissalaitoksella elokuun 8 p:nä 1900.
Tutustuin tarkemmin tähän hinterävartaloiseen — siitä kenties liikanimi "Pintti", jota vanhemmat yliopistotoverit hänestä käyttivät — mutta hyväpäiseen serkkuuni Oulussa kevätlukukaudella 1879. Hän oli silloin rasittavan sanomalehtityön, taloudellisten huolten ja kivulloisuuden kiusaama, samoin kuin siihen aikaan myös Oulussa asuva merimiehenpoika, synkkä, syvä, hehkuva runoilija Kaarlo Kramsu, jonka pöydällä aina oli sama kirja avoinna — Kalevala. Ervasti ei kuitenkaan ollut siinä määrin sisällisesti runneltu, katkera ja maailman murjoma kuin Kramsu. Hän ei palvellut Bakkusta, ei istunut remuavissa seuroissa, vaan vietti hiljaista, yksinäistä, erittäin säännöllistä elämää, tehden m.m. joka päivä kävelyretken Oulun silloille. Omaiset ja sukulaiset pelkäsivät pahoittaa Villen mieltä, sillä hän kiivastui helposti ja saattoi olla pureva, terävä, kun sille päälle sattui. Mutta Ervastin kompasanoissa ja sukkeluuksissa ei koskaan ollut mitään rivoa. Naisia hän etäältä ihaili, eritoten tuuheaa tukkaa, pitkiä paksuja palmikoita. Tavatessani äskettäin serkkumme K.E. Ståhlbergin, joka kulki allapäin saatuaan sanoman, että vanhin poikansa, jääkärimajuri Armas Ståhlberg, oli onnettomassa veljessodassamme joukkonsa edessä urhona kaatunut, tuli puheeksi Ville-vainaja, ja silloin insinööri Ståhlberg hymyillen kertoi kävelymatkoiltaan Helsingissä erikoisesti muistavansa tuon Ervastille ominaisen naisten hiuksien tarkastelun ja arvostelun…
Oulun ajoilta mainittakoon vielä eräs pikkuseikka. Ervasti oli uusinut pankkivekselin ja siteli sitä huolellisesti paksuun pinkkaan, joka sisälsi aikojen kuluessa lunastettuja pitkiä papereita, puhellen samalla puolittain itsekseen, puolittain minulle tähän tapaan: "Ollappa noiden vekselien tuottama työ ja huoli ja harmi todelliseen, mieluisaan työhön käytetty, niin jotakin ehkä minäkin olisin saanut aikaan…" Huokasi ja pisti pöytälaatikkoon kiusankappaleet.
Kuten edellä viittasin, tapahtui Ervastissa muutos hänen Vienanmatkansa jälkeen. Matkalla koskemattoman luonnon helmassa hän korpien povista, suurten siintävien järvien aalloista ja iloisten, ystävällisten, kauniiden ihmisten seurasta imi heikkoon ruumiiseensa uusia nesteitä ja sai sieluunsa sitä voimaa, joka on suurin kaikista ja joka ei koskaan häviä… Ervastille oli suotu onni vielä eläessään huomata, että se rakkauden kipinä, joka hänessä oli syttynyt, lähti leimuamaan ja muitakin, varsinkin Vienan karjalaisia sytyttämään. Sanomattakin on selvää, että Ervasti aina siihen asti, kunnes katkesi hänen elämänsä kaari, pysyi Karjalan ja karjalaisten hartaana ystävänä. Nälkävuosien 1891-92 ahdistellessa rajantakaisia karjalaisia keräili E. heille varoja, joilla uutisviljelyksiä toimeenpantiin. Ja yksityisiä Vienan karjalaisia hän vähistä varoistaan autteli. Muistan hyvin, kun Paavo Ahava (silloinen Afanasjev), joka on Vienan kansallisen monipuolisen valistustyön ensimmäisiä ja innokkaimpia toimimiehiä ja jonka elämää ja tähänastista elämäntyötä Kianto tositapausten mukaan onnistuneesti on kuvannut teoksessaan "Vienan kansan kohtalo", tuli nuorena poikasena (eikö lie ollut v. 1890) luokseni Pietarissa. Hänellä oli muassaan pieni paperipalanen, johon Ervasti oli kirjoittanut: "Pidä pojasta huolta. Tehkäämme hänestä piissari Uhtualle!"…
Ja vielä kuolinvuoteellaankin Ervasti oli karjalaisia muistellut — oli eräälle ystävälleen sanonut jättävänsä vähäisen omaisuutensa käytettäväksi Vienan karjalaisten hyväksi ja toivovansa hautakiveensä piirrettävän ainoastaan sanat: Jää terveeksi Karjala!