Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879

by A. V. Ervasti

LIITE.

Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia.[21]

Toinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli, niinkuin jo sanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittävimmistä vaiheista. Näitä vaiheita ei meikäläisten suinkaan sovi välinpitämättömyydellä katsella. Vielä tänä päivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten hengellisen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonut valtiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaan hengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolellisesti hoitaen ja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjan perillä. Luokaamme siis pikainen silmäys sen historiaan. Tässä mainittu kirja on meille hyvänä johtona, ja apua sitä paitsi antavat jo puheena olleet elämäkerrat sekä Castrénin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).

Solovetsin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisesti erästä munkkia, Sauvattia, joka syntyi noin 500 vuotta takaperin. Hän eleli ensin Kirilän luostarissa Valgetjärven rannalla, mutta rakastaen yksinäisyyttä muutti sieltä Neva- eli Laatokanjärvessä olevaan Valamon luostariin; ja kun sielläkään ei mielestään ollut tarpeeksi syrjässä ja yksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmäksi erämaahan, tuolle autiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle Solokan saarelle, josta kulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt. Munkkiveljestensä varoituksista ja rukouksista huolimatta hän panikin päätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikulmaa laajan erämaan halki, joka erottaa Laatokan Vienanmerestä, ja saapui Uiunjoen varrelle. Siellä hän tapasi samanmielisen munkin nimeltä German, ja yksissä he sitten pienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät ristin ja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämä tapahtui v. 1429. Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumala suosiollisin silmin katseli heidän yritystänsä. Mannermaan rantalaiset, pitäen kalanpyyntiä meressä sekä sen saaria omanansa, eivät näet tästä uutisasutuksesta olleet hyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs kalastaja perheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamuna hänen vaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kirkasta nuorukaista, joilla oli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä; niillä he kovasti löivät vaimoa ja käskivät hänen joukkoineen siirtyä saarelta pois, sillä Jumala oli sen määrännyt munkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies vaimoineen päivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin kukaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivät Jumalan armoa.

Kuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuolemansa lähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saamaan ja kuoli sitten Uiunjoen suulle 27 p. syysk. (v.l.)1435 German, joka vähää varemmin myöskin oli saarelta lähtenyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin palannut saareen, joka siis uudelleen jäi autioksi.

Seuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusi jälkeläinen pyhälle Sauvatille — se oli Sosima. Hän on Solovetsin luostarin varsinainen perustaja, sillä Sauvatti oikeastaan vain on ensimmäinen munkki, joka saarella asui. Syntyisin Toivojan kylästä Äänisjärven luoteisrannalta (läheltä Sunkua) hän jo nuorena rupesi munkiksi Paleostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu yksinäisyyteen kuin Sauvattia, ja kun hän tapasi Germanin ja kuuli hänen kertovan Solovetsin saaresta ja olosta siellä, päätti hänkin siirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta on lyhyempi matka Solovetsiin kuin Uiunsuulta,[22] he purjehtivat saarelle ja nousivat maihin sille kohdalle, jossa luostari nykyään on. Taivaallinen ilmestys, tai oikeastaan kaksikin, oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin Sauvatille. Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaan valon ja sen loisteessa idän puolella ilmassa kauniin ja suuren kirkon. German tämän kuultuaan ja muistellessaan kalastajaperheen karkoitusta ymmärsi lohdutella säikähtynyttä Sosimaa, ja niin he päättivät rakentaa luostarin; sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta kuin kaksi lehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä mannermaalle ruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, mutta kun hän myrskyjen tähden ei saattanutkaan palata takaisin, sai Sosima aivan ypö-yksin viettää talven saaressa. Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavarat olivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseen tuoden leipää, jauhoja, voita; mennessään lupasivat toistekin tulla. Nämä olivat Herran enkeleitä, ja niiden käynnistä Sosimalla oli suuri lohdutus taistelussaan paholaista vastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa kävi häntä kiusaamassa. Keväällä German palasi erään uuden kumppalin, Markuksen kanssa, ja kesällä alkoi toisia kumppaleita ilmestyä, niin että pystyttiin rakentamaan pieni puinen kirkko, ruokasali ja sellejä; niin oli luostari perustettu.

Ensimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, mutta eivät menestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosiman päällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvisti vaalin, vihittyään Sosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljeskunnan tähden Sosima sitten rakensi uuden kirkon sekä laajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin ruumiin, jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuotti Uiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut rannikkoasukkaat kateellisin silmin katselivat munkkien uutisasutusta, kielsivät heitä kalastamasta ja muuten sanoilla ja töillä heitä loukkasivat, vieläpä uhkasivat hävittää koko luostarin ja ajaa munkit siitä pois, päätti Sosima mennä apua hakemaan Novgorodista, jonka aluetta Karjalan rannikko oli. Jonkun vastuksen perästä kaikki hänelle onnistuikin, ja hän palasi luostariin muun muassa varustettuna mahtavimman novgorodilaisen ylimysnaisen Maria Boretskajan lahjoituskirjeellä, jossa tämä luostarin omaksi antoi kaikki laajat tiluksensa ja kalavetensä Vienanmeren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä tallella luostarin riisnitsassa.

Pyhä Sosima kuoli 18 p. huhtik. 1478 ja haudattiin arkkuun, jonka hän oli itse valmistanut. Ihmeitä alkoi hänenkin haudallaan tapahtua.

Muutamia vuosia hänen jälkeensä kuoli kolmas luostarin alkuperustajista, German. Hän oli kotoisin Totman kaupungista. Ei osannut lukea, mutta oli ahkera työmies. Häntä pidetään yhtä suuressa arvossa kuin Sauvattia ja Sosimaa.

Hauska olisi tietää, mihin kansaan nämä kolme miestä oikeastaan kuuluivat. Jos syntymäpaikka yksinään riittäisi määräämään kansallisuuden, täytyisi ainakin Sosimaa sanoa suomalaiseksi, koska Toivoja on Karjalassa, ja tavallansa myöskin Sauvattia, jos hän oli Valgetjärveltä kotoisin, sillä siellä vielä tänäkin päivänä asuu suomensukuista kansaa. Nimi Sosima muuten on merkillisesti Suosiman kaltainen ja sopisi hyvin olemaan vanha suomalainen nimi. Germanin nimi ei taas ollenkaan kuulu venäläiseltä — vaikk'ei kyllä suomalaiseltakaan. Hän oleskeli aikaisemmin Vienanmeren rannikolla, joka silloin vielä lienee ollut aivan suomalainen.

Sivumennen tässä muutama sana luostarisaarista. Niitä on neljä isompaa ja useampia pienempiä. Pääsaari "Solovki" on kolmatta penikulmaa pitkä ja kahta leveä, toinen saari "Anseer", ensimmäisestä koilliseen, puolta pienempi, kolmas, "Muksalma", vieläkin pienempi, Anseerista etelään päin, ja neljäs, "Sajatshij", on pääsaaren etelänokan länsipuolella. Saaret ovat hyvin kauniita, mäkisiä ja järvisiä, kasvaen lehti- ja havumetsiä sekä runsaasti heinää. Pahin haitta on niiden etäisyys mantereesta, 5-6 penik., joka vaikuttaa, että yhteys mannermaan kanssa on puolisen vuotta katkaistuna. Että suomalaiset ovat saarille ensiksi nimet antaneet, näyttää epäilemättömältä, vaikka ainoastaan Sajatshia kuulin Jänissaareksi mainittavan. Anseer selitetään muodostetuksi Hanhisaaresta, ja Muksalman saari on mielestäni jotenkin selvästi Mutkasalmen saari. Mitä pääsaareen tulee, nimitetään sitä meillä kirjoissa tavallisesti Solokan saareksi, vaikk'en sitä kuullut enemmän kuin muuksikaan (paitsi luostarisaareksi) sanottavan. Millä perustuksella tämä nimi (Solokka) sille on annettu, en tiedä taikka en muista, ja voipihan se kyllä olla oikea. Sopivampi kuitenkin olisi "Solukkasaari" ja siitä lyhennettynä Solukka, koska saari on täynnä lahdenperukoita ja salmen solukoita. Solukoista muistuttaa myöskin nimi Mutkasalmi.

Ensi ajat Sosiman kuoleman jälkeen eivät tarjoa mitään erittäin mainittavaa. Kun tsaari Iivana III, v. 1478 kukistettuaan Novgorodin tasavallan, oli laskenut valtansa alle sen alusmaat Vienanmerenkin rannalla, vahvisti hän kaikki luostarille annetut lahjoitukset, etupäässä saaret, joihin ruhtinaallisen vihansa uhalla kielsi kaikkia rantalaisia tulemasta. Luostarin apotit seurasivat tiheästi toisiansa; puolen vuosisadan kuluessa oli kaksikymmentä miestä luostarin päällikköinä. Aleksein esimiehyyden aikana saapui luostariin tuntematon vieras, joka jumalisuudellaan ja ahkeruudellaan kohta alkoi vetää kaikkien silmät puoleensa ja viimein niin viehätti veljeksiä, että hänet kymmenen vuoden perästä valittiin apotiksi; se oli pyhä Filip, aatelisnimeltään Feodor Kolitshev, joka hovielämään kyllästyneenä rupesi munkiksi. Hän on Solovetsin luostarin uudestaperustaja. Hänen hallituskautensa kesti 18 vuotta (1548-66), ja melkein kaikki ne rakennukset, jotka nykyään luostarissa herättävät ihmetystämme, ovat sinä aikana joko rakennetut tai ainakin perustetut. V. 1538 oli näet ukkosen tuli polttanut suurimman osan luostaria, ja Filipin tullessa esimieheksi ei uutisrakennuksiin vielä ollut jaksettu ryhtyä. Hän kävi niihin innolla käsiksi. Maarian taivaaseenastumisen ja Kristuksen kirkastuksen puukirkkojen sijaan hän, niinkuin jo edellä on mainittu, rakensi nykyiset komeat kivikirkot, jotka lisäksi varusti kaikilla tarpeellisilla kaluilla: maljoilla, suitsutuskupeilla, pyhillä kuvilla, puvuilla y.m. Munkkeja varten hän rakensi kaksi- ja kolmikerroksisia kivihuoneuksia luostarin sisälle, — sen ulkopuolelle pyhiinvaeltajia ja työmiehiä sekä sairaita varten laajan hospitaalin. Muksalman saarelle hän perusti karjatalon ja Jänissaarelle erakko-asumuksen eli skiitan. Hän rakensi maanteitä pääsaaren halki ja yhdisti saaren monilukuisista järvistä 52 toisiinsa kanavilla, saadakseen vettä luostarin syrjään asetetulle myllylleen. Lopuksi hän järjesti niiden laajain alusmaitten hallinnon, jotka tsaari Iivana Julma luostarille lahjoitti sen tulipalossa saamien vammain parantamiseksi. Kaikissa muissa paitsi hengenrangaistusasioissa nämä alusmaat kuuluivat luostarin alle, josta saivat virkamiehensä ja jolle maksoivat veronsa. — Munkkihallitus ei näy olleen helpointa laatua, sillä tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" mainitaan kehumalla, kuinka Filip esim. määräsi, milloin mitkin työt oli tehtävä, tai millä siemenillä pellot oli kylvettävä; niin ikään ilmoitetaan, että juoppous ja nopanheitto kiellettiin jalkapuurangaistuksen ja alusmaista karkoituksen uhalla.

Filip sai katkeran palkan elämänsä töistä: marttyyrikruunun. Niin kauan kuin hän asui Solovetsissa, oli Moskovan tsaari Iivana, jonka lapsuudenystävä Filip oli, monin tavoin osoittanut mielisuosiotansa häntä ja luostaria kohtaan. Hän oli luostarille lahjoittanut alusmaita, hän kohotti sen määrän suoloja, jonka luostari ilman veroa sai myödä, 6,000:sta puudasta 10,000:een (20,000 leiviskään) ja salli luostarin sillä summalla ostaa tarpeitansa ilman tullia; kirkkojen rakentamiseen hän puhtaassa rahassa antoi tuhansia ruplia. Viimein, kun ylin hengellinen virka Venäjällä, metropoliitan virka Moskovassa, tuli avoimeksi v. 1566, hän kutsui siihen Filipin Solovetsistä. Mutta tämän jälkeen kohta tapahtui jyrkkä käänne ystävyydessä. Iivana oli mielivaltainen ja julma, aina valmis himojensa yllytyksiä noudattamaan; piispa Filip, joka nuoruudesta asti oli ruumistaan kurittanut, oli taas elämässään hyvin tarkka ja mielenlaadultaan vakava. Että Iivanan hurja elämä häntä loukkasi, oli luonnollista, ja kun Filip Venäjän hengellisen vallan edustajana tavallaan oli Iivanan vertainen sekä luostarinpäällikkönä oli tottunut käskemiseen ja ehdottomaan tottelevaisuuteen käskynalaisten puolelta, oli yhtä luonnollista, että hän rupesi Iivanaa ensin siivommin, sitten yhä kovemmin nuhtelemaan hänen elämästään. Loppupäätös oli, että Iivana pani hänet viralta ja sulki hänet vankeuteen — jossa muun muassa kerran piti häntä nälistyneen karhun kanssa samassa huoneessa! — sekä viimein surmautti hänet Tverissä 23 p. jouluk. 1569. Hänet haudattiin Tveriin, mutta v. 1591 ruumis siirrettiin Solovetsiin ja sieltä v. 1652 tsaari Aleksei Mihailovitshin ja patriarkka Nikonin toimesta Moskovan Taivaaseenastumiskirkkoon.

Ne alusmaat, joiden isännäksi luostari Iivanan anteliaisuuden kautta oli tullut ja jotka Vienanmeren länsipuolella käsittivät suurimman osan, jollei koko Karjalaa, tekivät luostarista maallisen (poliittisen) mahdin; ja nyt alkaa luostarin historiassa ajanjakso, joka hyvin likeisesti koskee meitä. Tähän aikaan olivat näet Oulujärven seudut ja Oulujoen latvahaarat alkaneet meikäläisten puolelta kansoittua, ja kun maan asutus Karjalassakin lienee jo noussut Kemijoen latvoille asti, tultiin Maanselällä yhteen. Yhtyminen olisi kernaammin saanut olla ystävällinen, koska saman kansan jäsenet siellä kohtasivat toisensa, mutta että niin ei käynyt, siihen oli monta syytä vaikuttamassa. Ensinnäkin valtiolliset: Venäjä nim. väitti, että Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 määrätty raja pohjoisessa kulki Savosta Pyhäjoen suulle, ja vaati sen nojalla koko Oulun läänin omaksensa, jota vaatimusta Ruotsi taas vastusti; tässä siis jo hyvä riidan aihe. Toisena syynä vihollisuuteen olivat uskonnolliset seikat. Olemme nähneet, kuinka Solovetsin luostari menestyi, ja voimme arvata, että se ahkerasti koki levittää uskoansa, mutta Ruotsin puolella alkoi taas jo varmaan se uskonpuhdistus, jonka Kustaa Vaasa oli pannut toimeen, vähitellen juurtua kansankin mieleen; valtiolliseen erimielisyyteen yhtyi siis uskonnollinenkin, joka, niinkuin tiedetään, voipi ihmisten mielet kiihdyttää yhtä suureen vimmaan, jollei suurempaankin, kuin edellinen. Lopuksi käsitys samasta kansallisuudesta epäilemättä oli hyvin hämärä jo siihen aikaan, sillä karjalaiset olivat silloin jo pari sataa vuotta kuuluneet Venäjän alle ja meidänpuolelaiset vielä kauemmin Ruotsin; ja että seuraus kaikista näistä asianhaaroista oli kylmäkiskoisuus ja vihamielisyys, joka tilaisuuden sattuessa leimahti ilmi sotaan, täytyy myöntää luonnolliseksi, niin katkerasti valitettavaa kuin toiselta puolen onkin, että veli veljeään ryhtyy sokeudessansa toisten hyväksi raatelemaan.

Solovetsin luostaria uhkasi vaara ulkonaisen vihollisen puolelta ensi kerran v. 1570, jolloin muutamia ruotsalaisia laivoja ilmestyi Vienanmerelle; vaara kuitenkin meni ohitse vahingotta. Mutta sen johdosta toimitettiin luostarin puolustukseksi Moskovasta sotapäällikkö muutamain tarkk'ampujain ja tykkiniekkain kera ynnä neljä tykkiä, 400 kivääriä ja muita aseita sekä satamäärä puutaa ruutia, jota varastoa kohta sen jälkeen vielä lisättiin; sen ohessa päällikkö valtuutettiin alusmaista nostamaan sata sotamiestä, ja luostarin ympäri rakennettiin puinen linnoitus. Varusväki oli kesäkaudet luostarissa, mutta siirtyi talveksi Sumaan tai Kemiin mannermaalle. Ensimmäinen laajempi retki tapahtui Suomen puolelta v. 1579, jolloin luostarikronikan mukaan suuri määrä "Kajaanin nemtsejä" hyökkäsi Kemin volostiin oli piirikuntaan, hävitti paikkakuntia ja hajoitti maakunnan avuksi rientäneen vojevodi Oserovin sotajoukon, jolloin Oserov itse ja suurin osa hänen miehiänsä kaatui. Seuraavana vuonna 1580 kajaaninpuoliset, 3,000 miestä luvultaan (?), uudistivat retken, mutta vähemmällä menestyksellä: turhaan yritettyään valloittaa Kemin saarta he kolmipäiväisen tappelun perästä, jossa kaksi heidän päämiestään kaatui, saivat lähteä pakoon. Nyt seurasi lyhyt aikakausi, jolloin ei ainakaan laajempia retkiä tehty; sitä käytettiin Venäjän puolella niiden paksujen kivimuurien rakentamiseen luostarin suojaksi, jotka vieläkin sitä ympäröivät, sekä Suman kauppalan varustamiseen puisella linnoituksella. Ensinmainittuun laajaan työhön ryhdyttiin v. 1584, mutta ennenkuin se saatiin valmiiksi, tapahtui taas hävitysretki Suomen puolelta sen retken kostamiseksi, joka vuotta ennen oli Karjalasta Kajaaniin tehty. Iiläisen Juho Vesaisen johdolla meidänpuolelaisia 700 miestä v. 1589 (tai 1590) kulki alas Koutajokea Kantalahden tienoille, ryösti ja poltti Koudan, Kantalahden, Umban, Kieretin ja muita kyliä, tuli sitten Kemin piirikuntaan niin ikään hävittämään ja palasi ylös Kemijokea kotiin. Nyt lähetettiin luostariin 600 miestä apuväkeä, jotka syksyllä 1590 siirtyivät Suijuun ja sitten talvella 1590-91 muiden joukkojen kanssa tekivät retken Oulujokea alas Pohjanlahden rannalle, jossa hävittivät rantamaan Siikajoelta Kelloon asti. Venäläisten lähteiden mukaan tämä retkikunta käsitti 1,300 miestä. Vesainen ei silloin ollut kotiseuduilla; hän oli joukkoineen lähtenyt Jäämerelle, jossa perinpohjin hävitti venäläisten rakentaman Petshingin luostarin ja teki rynnäkön Kuollaakin vastaan, joka ei kuitenkaan onnistunut. Seuraavina vuosina tehtiin Suomen puolelta ainakin kaksi retkeä rajan taa: toinen Kuollaa vastaan, taaskin turhaan, toinen, suurempi, Baggen johtamana Vienanmerelle, jossa kuitenkin Suman edustalla viimein kärsittiin tappio. Yrjö Koskisen historian mukaan tapahtui viimeinen ryöstöretki näillä ajoin Venäjän puolelta kevättalvella 1592, jolloin ruhtinas Volkonskij 4,000 tataarilaisen ratsumiehen kera muutti Oulun tienoot suitseviksi raunioiksi. Tästä retkestä ei Castrénin otteessa mainita mitään; kenties se on pidettävä samana kuin äskenmainittu talvella 1590-91 tehty, josta Koskinen taas ei mainitse mitään. Sen sijaan Castrénin otteen mukaan suomalaiset syyskuussa 1592 Maurits Laurinin ja eversti Hannun komennossa vielä tekivät retken Vienanmerelle, jossa hävittivät koko maan aina Sumaan asti, ja venäläiset seuraavana talvena kostivat tämän retkellä Kajaanin seuduille. Kenties tämä Laurinin retki on sama kuin Koskisen mainitsema Baggen, ja tuo retki Kajaanin seuduille sama kuin Volkonskijn, niin että ainoastaan vuosiluvut olisivat yhteen sovitettavat.

Luostarin merkitys näissä tapahtumissa ei suinkaan ollut vähäinen. Se tarjosi jo pelkän asemansa kautta keskellä merta sotavoimalle luotettavan turvapaikan; rikkauksillaan, joita sille yhä karttui, se vielä lisäksi pystyi elättämään satamäärin sotamiehiä, ja ennen kaikkea se tarkasti valvoi ja piti silmällä tämänpuolisia oloja sekä antoi niistä joutuisan tiedon hallitukselle Moskovaan. Edellämainitut retket Venäjän puolelta olivat kuitenkin arvattavasti yksistään hallituksen toimittamia, jota siihen aikaan johtivat nerokkaat miehet: ensin Iivana Julma (vuoteen 1584) ja sitten Boris Godunov (vuoteen 1605), eikä luostarin puolelta siis vaadittu mitään itsetointa — paljas kuuliaisuus ja alttius riitti. Mutta seuraavan vuosisadan alussa, kun Venäjän vanha hallitsijasuku oli kuollut ja sisäiset puolueet sekä ulkomaiset viholliset uhkasivat kerrassaan kappaleiksi hajoittaa koko valtakunnan, tuli aika, jolloin luostari-isien ei sopinut toisen neuvoa tai käskyä noudattaa, vaan itse täytyi tehdä päätöksensä; ja tämän koetteen he kestivät kunnialla.

Alusta vuotta 1593 tehtiin aselepo Venäjän ja Ruotsin välillä, jota kohta seurasi varsinainen rauha Täyssinässä 1595. Nyt elettiin sovussa toistakymmentä vuotta. Solovetsin apottina oli silloin Jaakov. Hänen aikanansa valmistuivat 1594 muurit luostarin ympärille kahdeksine torneineen. Koko tämä laaja 10-vuotinen työ tehtiin luostarin kustannuksella, ja lähimpänä päällysmiehenä oli munkki Trifon. Jaakov laski perustuksen Anseerin skiitalle siten, että kun 20 vuotta varemmin rakennettavaksi määrätty Nikolain kivikirkko alkoi valmistua, hän muutti sen sijalla ennen seisoneen puukirkon Hanhisäärelle; sanotun skiitan varsinainen perustaja on muuten munkki Eleasar. Jaakovia seurasi esimiehenä ensin Isidor (1598-1605) ja sitten Antonij (1605-12), liikanimeltä "miehuullinen" (dooblestnij). Hänen aikanansa sattui juuri tuo arveluttava tila Venäjän kansan elämässä, jolloin avonaiselle hallitusistuimelle ilmestyi jos jonkinlaisia pyrkijöitä, niin omamaisia kuin ulkolaisia, jotka virittivät sodan ja kapinan liekin kaikkialla palamaan. Aluksi Solovetsi oli tapauksista vähän syrjässä, mutta kohta sekin vedettiin pyörteeseen, kun helmikuulla 1609 hallitseva puolue Venäjällä teki. Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n kanssa liiton Viipurissa, jonka mukaan Kaarle lupasi tsaari Vasilij Shuiskijlle apuansa puolalaisten kannattamia kapinoitsijoita vastaan sillä ehdolla, että Käkisalmen eli Karjalan lääni jätettäisiin Ruotsille. Oulun ja Kajaanin sotapäällikkö Isak Behm (Böhm?) lähetti tämän johdosta jo keväällä v. 1609 kirjeen luostariin, jossa hän mainittuaan Viipurissa tehdystä sopimuksesta ilmoitti, että kuningas oli käskenyt hänen Karjalan kautta sotaväkineen tulla Venäjälle avuksi, ja sen johdosta kysyi, kenen puolta luostari piti: Vasilij Shuiskijn vaiko Vale-Dmitrijn ja kapinallisten, ja saisiko hän esteettömästi marssia luostarin alusmaitten läpi. Mitä Antonijn piti tähän hankalaan kysymykseen vastata? Pitikö hänen vastata myöntävästi — ja siten vapaaehtoisesti jättää maansa avoimeksi niille, jotka kymmenkunta vuotta sitten olivat tulella ja miekalla sitä hävittäneet ja jotka kenties jättäisivät marssinsa keski-Venäjälle sikseen, kun Karjalan olisivat haltuunsa saaneet? Vai kieltävästikö — ja siten synnyttää epäluuloa siinä ruotsalaisten pääjoukossa, joka Novgorodissa jo oli yhtynyt tsaarin sotavoimiin? Tuossa kirjassa luostarin "sankaritöistä" sanotaan epämääräisesti, että Antonij hylkäsi kaikki "vihollisten" esitykset; mutta Castrén sanoo, että kronikasta ei selvästi näy, tokko mitään vastausta kirjeeseen lähetettiin, ja vaitiolo näyttääkin olleen sopivinta luostarille. Sillä että se kannatti Vasilijn asiaa, voipi jotenkin varmasti päättää siitä, että luostarista lähetettiin tsaarille yli 3,000 ruplaa ja hänen sotapäällikölleen ja veljenpojalleen Mihail Shuiskijlle 5,000 ruplaa; mutta kummallista ja varomatonta olisi tietysti ollut samalla ilmoittaa, että se piti tsaarin hyviä ystäviä, ruotsalaisia, ei minään liittolaisina, vaan verivihollisina. Oli miten oli, ainakaan ei luostarista varmasti myöntävää vastausta saatu, ja kenties se vaikutti, että meikäläisten aiottu retki siltä vuodelta raukesi tyhjiin, — asia, joka luostari-isille arvattavasti oli hyvin mieleen.

Seuraavana vuonna 1610 täältä kuitenkin lähdettiin matkaan. Mutta kun rajan yli tultiin, pakeni kaikki kansa asuinpaikoiltaan, niin että ruokavaroista syntyi kova puute ja töin tuskin päästiin "Tshopan" (Suopas-salmen?) kylään, josta oli pakko palata takaisin. Vastaanotto ei siis ollut erittäin ystävällistä, ja kiitos käynnistä oli vielä kummempi, sillä kohta sen jälkeen Karjalan puolelta tehtiin hävitysretki meidän puolelle rajaa — samaan aikaan kuin Suomen armeija pelastajana marssi Moskovan porteista sisään!

Tähän karjalaisten käytökseen oli varmaan luostari suuressa määrin syypää, sillä se hallitsi yksinvaltaisesti näillä seuduin ja olisi epäilemättä, jos olisi tahtonut, voinut pakottaa alamaisensa noudattamaan toisenlaista käytöstapaa.

Täytyy myöntää, että meidänpuolelaisilla oli syytä harmiin; ja harmia lienee lisännyt se ajatus, että luostarissa ehkä oli aavistettu, mikä Ruotsin oikea tarkoitus oli. Se nimittäin ei ollut mikään vähempi kuin saada koko Karjala Vienanmereen asti Ruotsin valtaan. Kun kahtena edellisenä vuonna ei hyvällä ollut voitu toimittaa mitään Karjalan suhteen, päätettiin nyt vihapäissä tehdä varsinaiset vainoretket rajan taa; mutta sitä ennen sentään vieläkin kerran yritettiin sovinnolla jotakin saada aikaan. Kajaanin ja Oulun käskynhaltijan Erik Haren (Jäniksen?) kautta tuli näet arvatenkin v. 1611 luostariin kuningas Kaarlelta kirje, joka tosin on joutunut hukkaan, mutta jonka voipi, siihen annetusta vastauksesta päättäen, arvata sisältäneen kysymyksen, hyväksyisikö luostari tsaariksi Kaarlen pojista jommankumman. Kysymyksenä siihen aikaan näet oli, että joko Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip valittaisiin Venäjän tsaariksi, ja seuraavana vuonna vaali tapahtuikin Novgorodissa ja Moskovassa. Antonijn vastaus oli tällä kertaa lyhyt ja selvä: "Täällä Solovetsin luostarissa sekä Suman linnassa ja koko Vienanmeren maakunnassa on kaikilla tämä ajatus: me emme tahdo ketään vierasuskoista Tsaariksi ja Suuriruhtinaaksi Moskovan valtakuntaan, vaan kotimaisen, oikeauskoisen pajarin." Kirje on kirjoitettu Suman linnassa 12 p. maalisk. 1611.

Kaksi vuotta pidettyään meidänpuolelaisia epätietoisina todellisista mielipiteistään ja kaikenlaisilla tekosyillä estettyään heitä maahan tulemasta, luostari-isät nyt heittivät naamarin kasvoiltansa. Tämä kävi nyt paremmin laatuun siksi, että Venäjän ja Ruotsin välit olivat rikkuneet; venäläisten oli nimittäin ollut pakko tsaarikseen valita Ruotsin vihollisen, Puolan kuninkaan poika, eivätkä he enää olleet taipuvaiset Ruotsille antamaan Käkisalmen lääniä, joka yhä vielä oli heidän vallassansa, niin että Ruotsi valmistausi sitä väkivallalla ottamaan. Mutta toiselta puolen luostari varmaan tiesi, että sen alusmaihin valmistettiin sotaretkeä täältä, tiesi kenties myöskin, että Käkisalmi, jota suomalaiset kuusi kuukautta olivat piirittäneet, jo oli kukistunut (2 p. maalisk.), ja isien vastaus oli siis rohkea ja uskalias. Kauan ei heidän tarvinnut meidänpuolisten tuloa odottaakaan. Jo kevättalvesta täältä lähti Kuollaan retkikunta, joka ei näytä olleen mikään paljas ryöstöjoukko, vaan säännöllinen sotavoima, päättäen siitä, että sillä kerrotaan olleen piirityskoneitakin ja hevosväkeä muassaan. Rynnäkkö ei kuitenkaan onnistunut, kuollalaiset puolustivat urhoollisesti kaupunkiansa, ja retkikunnan täytyi tyhjin toimin palata — muonavaroista arvatenkin pian tuli puute. Kesällä, samaan aikaan kuin de la Gardie valloitti suuren Novgorodin, he sitten lähtivät uudelle retkelle itse luostaria vastaan. Tällä matkalla he nyt lähenivät luostaria 3 penikulman päähän, kulkien pienillä veneillä Kusovoin saariin, jotka ovat Kemistä alkavan, kolmatta penikulmaa laajan saariston äärimmäisessä laidassa. Luostarikronikan mukaan he näissä saarissa viipyivät koko kesäkauden, voimatta kuitenkaan mitään luostaria vastaan, jota sen Ihmeidentekijäin rukoukset niinkuin edespäinkin varjelivat. Tuo sana "koko kesäkauden" lienee vain retoorinen puheenparsi, sillä vähemmässäkin ajassa olisi meikäläisten luullut käsittävän, että heidän oli mahdoton arvatenkin mitättömillä sotakoneillaan valloittaa luostaria, jota vankat muurit ympäröivät ja joka tietysti oli sekä sotaväellä että ampuma- ja muonavaroilla yltäkyllin varustettu. Lähin syy meikäläisten poislähtöön lienee ollut venäläisen armeijan tulo Sumaan, joka uhkasi katkaista heiltä paluutien; sekä luostarista että Kuollasta oli nimittäin lähetetty sana Moskovaan, kohta kun meidän puolelta lähdettiin Kuollaa vastaan. Venäläisiä johti vojevodi Liharjev ja golova Bjesednevo; he tulivat Sumaan 15 p. elok. ja toimitettuaan sieltä sovinnollisen kirjeen meidän puolelle, meikäläisille silmänlumeeksi, lähtivät sitten kohta Kusovoin saarella majailijoita vastaan. Näiltä he vaativat sodan lakkauttamista tapahtuneen välirauhan johdosta — valloitettuaan Novgorodin oli näet de la Gardie pakottanut pohjoisvenäläiset pyytämään tsaarikseen jotakuta ruotsalaista prinssiä, ja sota sielläpäin oli siis lakannut; mutta meikäläiset, joille luultavasti välirauha oli tuntematon, puolestaan vaativat luostarin esimieheltä Suman linnaa alueineen heille luovutettavaksi. Tämän vaatimuksen Antonij kokonaan hylkäsi, ja loppupäätös oli, että meikäläiset saivat palata tyhjin toimin täältäkin samoin kuin Kuollasta.

Seuraavana vuonna 1612 Antonij kuoli, ja hänen jälkeläisekseen tuli Prinarh. Hän oli rohkea ja toimelias mies niinkuin Antonijkin. Hänen aikanansa ruvettiin heti Suman ja Kemin linnoja uusilla linnoituksilla vahvistamaan, ja se sotavoima, jonka luostari omalla kustannuksellaan piti aseissa, nostettiin 1,040 mieheen. Laajempia retkiä ei kuitenkaan näillä mailla enää tehty — osaksi kenties juuri sen tähden, että Venäjän puolella oltiin hyvästi varustetut, osaksi sen tähden, että asiat Ruotsin puolella olivat muuttuneet, kun jäntevä Kaarle IX oli kuollut ja tanskalaiset julistaneet sodan Ruotsia vastaan. Niin mielet pohjan mailla vähitellen asettuivat, ja v. 1614 tehtiin Solovetsin luostarin ja Haren välillä rauha — kolme vuotta ennen rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Raja Oulun läänin ja Karjalan välillä jäi entiselleen.

Voitollisesti, niinkuin näemme, oli siis luostari osannut selvitä ajan myrskyistä ja päästä rauhan satamaan, ja oikeutetulla ylpeydellä venäläiset voivat viitata luostarin tämänaikuiseen historiaan. Se kysymys, josta täällä pohjan perillä kiisteltiin, ei nimittäin, niinkuin tarkemmin tutkiessa kohta huomaamme, ollut kysymys tämän taikka tuon valtaanpyrkijän kannattamisesta ja vapaasta marssista Karjalan läpi hänen avukseen, vaan ihan toinen: se oli kysymys Karjalan tulevaisuudesta, pitikö sen yhä edelleen jäädä Venäjän valtaan vaiko asevoimin yhdistyä muuhun Suomeen. Meidänpuolisten pyyteitä tässä suhteessa ilmaisee aivan selvästi eräs kirje, joka lähetettiin luostariin ja jossa vaaditaan Ruotsille annettujen lupausten täyttämistä; kopio kirjeestä säilytetään luostarissa. Siinä muun muassa sanotaan: "Teidän tsaarinne Vasilij ja ruhtinas Mihail lupasivat meille palveluksestamme Karjalan kaupungin [Käkisalmen], Kuollan ja Orjeshokin [Pähkinälinnan eli Lyssenin Laatokan rannalla], ja vaihtoivat sitten Orjeshokin Suman linnaan. Ja me menimme ja panimme päämme teidän edestänne alttiiksi. Älkäät siis luopuko lupauksistanne. Meidän armollinen kuninkaamme ei tahdo ruveta viholliseksenne, vaan tahtoo saada vanhan rajan Dubiin ja Solotsiin asti. Mutta jos ette hyvällä anna takaisin vanhaa rajaa Dubiin ja Solotsiin, niin armollinen kuninkaamme tulee sotavoimalla ja valloittaa kaikki hänelle luvatut kaupungit ja Suman linnan." Missä Dub eli Starij Dub ("vanha tammi") on, en tiedä sanoa, luultavasti jossakin Laatokan rannalla,[23] mutta Solots on luostarikirjain mukaan koski niillä tienoin, missä Uiunjoki laskee Vienanmereen. Länteen Vienajoesta tulevan maan, toisin sanoen koko Karjalan, siis mainittu kirje vaatii Suomelle. Kirje näyttää lähetetyn talvella 1610-11, mutta todennäköisintä on, että jo alusta pitäen Karjalan valloitus oli se päämäärä, johon Ruotsin puolelta pyrittiin. Luostari-isäin käytös kuitenkin viittaa siihen, että he paikalla aavistelivat jotakin tämmöistä tarkoitusta "liittolaisten" puolelta, ja heidän tarkkanäköisyydellensä täytyy siis antaa täysi kunnioitus. Kaikki tiedot Antonijsta, niin vajavaiset kuin ne ovatkin, vakuuttavat, että hän oli etevä valtiomies, joka täydellisesti käsitti aikansa olot ja jonka rinnalle hänen vastustajansa, Oulun läänin johtavat miehet, valitettavasti eivät ollenkaan voi pyrkiä.

Näiden levottomain aikain perästä, joiden muistona luostarin aarrekamarissa vielä säilytetään Venäjän vapautussankarien, ruhtinasten Mihail Shuiskijn ja Dmitrij Posharskijn miekat, seurasi Solovetsin asukkaille puolen vuosisadan rauhanaika, jolloin he saivat hoitaa yksityisiä sisällisiä toimiansa. Tärkeimpänä tältä ajalta mainitaan, että munkki Eleasar, monta vuotta asuttuaan autiolla Hanhisaarella ja tuon tuostakin vieraana luonansa nähtyään itse pimeyden ruhtinaan, perusti sinne erakkoluostarin. Siinä m.m. Venäjän vastainen patriarkka, Nikon, vietti kolme vuotta kovissa katumuksenharjoituksissa.[24] Myös mainitaan, että luostarista lähetettiin tsaarille milloin 13,000, milloin 14,000, milloin 22,000 ruplaa. Kemiin rakennettiin noin v. 1650 kivinen linna, jota vastaan meidän puolelta tehtiin turha retki. Mutta kohta koitti taas rauhattomuuden aika luostarille, tällä kertaa ei kuitenkaan ulkomaisen vihollisen kautta. Se oli silloin kun patriarkka Nikon otti korjatakseen eli oikaistakseen Venäjällä jumalanpalveluksessa käytetyt käsikirjat, joihin oli aikojen kuluessa tullut monenmoisia virheitä. Nämä korjaukset herättivät yleistä mielipahaa sekä kansassa että papistossa, sillä Venäjän uskonnossa pannaan yksinomaisesti kaikki arvo ulkonaisiin menoihin ja temppuihin ja niiden noudattamiseen tarkasti määrätyllä tavalla; vähintäkin poikkeusta entisestä tavasta pidetään epäuskon ja jumalattomuuden merkkinä. Kun uudet, noudatettavaksi määrätyt kirjat tulivat Solovetsiin, veivät munkit ne aukaisematta asekamariin, jyrkästi kieltäytyen rupeamasta niitä seuraamaan. Moskovasta sitten tuli kovempi käsky, mutta nyt munkit ja luostarissa majailevat kasakat ryhtyivät julkiseen kapinaan arkkimandriitti Nikanorin ja ruhtinas Ljovin johdolla, joka jälkimmäinen oli tuomittu maanpakolaisuuteen tänne. Kapinan kukistamiseksi ilmestyi aluksi neljänä kesänä Jänissaarelle satakunta streltsiä eli tarkkampujaa, jotka eivät kuitenkaan luostarille voineet mitään. Sitten lähetettiin tuhat streltsiä Jevlevin komennossa, joka talveksi muutti leirinsä itse Solokan saarelle, mutta yhtä vähän pystyi luostaria kukistamaan. Viimein tuli vojevodi Meshtsherinov päälliköksi, ja hän rupesi luostaria säännöllisesti piirittämään, rakentaen vallituksen sen ympärille. Luostarista tehtiin rohkeita uloskarkauksia, jotka hän kuitenkin torjui; mutta hänen omat rynnäkkönsä eivät myöskään onnistuneet. Viimein luostari kuitenkin petoksen kautta joutui hänen käsiinsä, sittenkuin se 10 vuotta oli tehnyt hallitukselle vastarintaa. Tammikuussa 1676 — piiritystä jatkettiin näet talvellakin — eräs munkki Teofiil karkasi luostarista ja ilmaisi piirittäjäin päällikölle salaisen käytävän kirkkomaan puolelta valkean tornin alitse; ja eräänä myrskyisenä talviyönä piiritysjoukko puolustajain arvaamatta pääsi tätä tietä muurien sisäpuolelle, jossa kaikki, jotka ase kädessä tavattiin, heti hakattiin kappaleiksi. Henkiin jääneitten kanssa pidettiin sitten ankarat tutkinnot, ja ne, jotka yhä pysyivät kiellossaan, mestattiin tahi lähetettiin pois; mutta suuri määrä oli ennättänyt päästä pakoon ja levitteli vastustushenkeään rantamaitten asukkaisiin. Näitä pakolaisia siirtyi myöskin joukko Tuoppajärvelle Karjalaan, jossa rakensivat keskellä tuota suurta järveä olevaan saareen uuden luostarin, n.s. "Saaren monasterin".

Kapina oli "katkera sivu luostarin aikakirjoissa", mutta sitten luostari "loisti kahta kirkkaammin hurskaudellansa". Hallitus näyttää kuitenkin aluksi katselleen sitä epäilevin silmin, sillä uusi hiippakunta, Holmogorin (Arkangelin), perustettiin Vienanmeren tienoille, ja sen alueeseen liitettiin nyt Solovetsi, joka ennen oli kuulunut Novgorodin hiippakuntaan. Syyksi uuden hiippakunnan perustamiseen tosin luostarikirjassa mainitaan lahkolaisuuden tehokkaampi vastustaminen sen puolen kansassa — ja tämä syy kyllä on pätevä; sillä se eripuraisuuden henki, jonka Nikonin uudistustyö Venäjän kansassa herätti ja joka siitä ajasta saakka on jakanut kansan kahteen pääosaan: "raskolnikoihin" eli starovertseihin (vanhauskoisiin), jotka noudattavat ennen Nikonia voimassa olleita kirkonmenoja ja sääntöjä ja vihaavat kaikkia uudistuksia paholaisen tekoina, sekä "oikeauskoisiin", jotka noudattavat valtiokirkon menoja, se eripuraisuus oli varmaan näillä pohjoisilla seuduilla suhteellisesti vielä voimakkaampi kuin muualla; mutta toiselta puolen Vienassa asuva piispa tietysti saattoi pitää Solovetsiäkin likemmän tarkastuksen alaisena. Kohta luostari kuitenkin taas pääsi hallituksen suosioon, sittenkuin Pietari Suuri oli noussut valtaistuimelle. Hän kunnioitti luostaria kahdella käynnillä (v. 1694 ja 1702) ja teki silloin paljon lahjoituksia sille; kun Hanhisaarelle siihen aikaan ruvettiin laittamaan uutta skiittaa, auttoi hän sitäkin runsaalla kädellä. Luostarin arkkimandriittina oli Pietarin aikana ensin Firs (1687-1717), sitten Varsonofij, joka kutsuttiin Pietarin perustaman Pyhän Synodin jäseneksi ja 1737 nimitettiin Arkangelin piispaksi. Hänen aikanansa keisarinna Anna lahjoitti luostarille 1,000 ruplaa sekä komeita arvoesineitä.

Hanhisaaren ensimmäinen skiitta oli Pyhän Kolminaisuuden nimeen rakennettu; toinen rakennettiin Ristiinnaulitsemisen muistoksi Golgatan vuorelle ja sitä nimitetään sentähden "Golgofo-Raspjatskijn" skiitaksi. Sen perustaja oli Job, joka aikoinaan oli ollut Pietari Suuren rippi-isä, mutta syyttömästi epäluulon alaiseksi jouduttuaan oli lähetetty Solovetsiin vihittäväksi munkkisäätyyn. Nöyryydellään hän kuitenkin aivan pian niin voitti munkkien sydämet, että hänet nimitettiin Hanhisaaren vanhan skiitan esimieheksi. Kun hän kerran kesällä 1710 skiitasta oli tapaamassa kuuden virstan päässä korkealla vuorella asuvaa erakkoa, ilmestyi hänelle yöllä unennäössä Neitsyt Maaria vanhan skiitan perustajan Eleasarin seurassa ja sanoi, että vuorta oli siitä lähin nimitettävä Golgataksi, että siihen oli rakennettava kivikirkko ja munkki-asunto ristiinnaulitsemisen muistoksi ja että hän, Neitsyt Maaria, tulisi vuorella käymään ja iät kaiket heidän luonansa asumaan. Ukko Job oli silloin 74 vuoden vanha. Kirkon rakennukseen ryhdyttiin v. 1714, mutta ainoastaan puinen jaksettiin aluksi saada, joka parin vuoden perästä oli valmis; vasta toista sataa vuotta myöhemmin eli v. 1828 arkkimandriitti Dosifei rakensi uuden, kivisen. Puisen kirkon luo muutti sitten Job ja eleli siellä kuolemaansa saakka 6 p. maalisk. 1720, saatuaan vielä toisenkin kerran luonansa nähdä taivaallisen Neitsyen, joka osoitti hänelle paikan vuorenhuipulla, mistä saattoivat löytää vettä.

Kuvasta päättäen tämä skiitta on erinomaisen sievällä paikalla, pienen järven rannasta jyrkästi kohoavan, keilamaisen vuoren huipulla. Tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" sanotaan paikasta: "Vuoren kukkulalta aukenee kirkkaana kesäpäivänä majesteetillinen näköala Vienanmeren äärettömille ulapoille, suurelle osalle Solokan ja Muksalmen saaria, mannermaan rannikolle ja Shigshinin saarelle. Koko Hanhisaari kukkuloinensa, joita kesän aikana tuuheat petäjiköt ja koivikot peittävät, sekä erisuuruisine järvinensä on ikäänkuin jalkain alla." Kirkon korkeuden sanotaan kirjassa olevan vuoren juurelta 86 sashenia eli noin 600 jalkaa, ja se näkyy 5 penikulman päähän merelle.

Pietari Suuren ajoista Solovetsin luostarin merkitys maallisena mahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikin puolin lujeni, ja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostari tämän merkityksensä kokonaan. Silloin nimittäin kaikki luostarin alusmaat siirrettiin vastaperustetun Ekonomiakollegion eli hallituksen talousosaston hoitoon (jonka ohessa luostari sai hallitukselle "antaa" 35,000 ruplaa). Heikko korvaus oli, että luostari samassa korotettiin "stauropigialnajaksi" eli suoraan Pyhän Synodin alle kuuluvaksi. Arkkimandriittina oli silloin Dosifei (1757-72). Vaikka luostarin tulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuitenkin pystyi m.m. rakentamaan kellotapulin ja siihen valamaan 300, 500 ja 1,000 puudan painoisia kelloja. Samanniminen arkkimandriitti eli myöskin v. 1826-36 ja isännöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen laivoja, siltoja, kanavia ja, niinkuin jo kerrottiin, myöskin Ristiinnaulitsemisen skiitan Hanhisaarelle uudestaan.

Mutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinaisena poliittisena mahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkinlainen merkitys linnoitettuna paikkana, ja sentähden sen yhä vielä toisinaan on täytynyt turvautua muuhunkin kuin ainoastaan hengen miekkaan. Kustaa III:n sodan aikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta Solovetsiin, arkkimandriitin käskyn alaiseksi, sotajoukko torjumaan mahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsinöörejä, jotka rakensivat kolme patteria ulkopuolelle muureja; niin ikään keväällä 1801, kun englantilaisten rynnäkköä pelättiin, tuli luostariin kaksi krenatööripataljoonaa kenraali Doktorovin komennossa. Näillä kerroilla ei kuitenkaan mitään taistelua tapahtunut, mutta puoli vuosisataa jälkimmäisen perästä tuli tosi eteen itämaisen sodan aikana 1854. Heinäkuun 18 p. klo 8 aamulla ilmestyi kaksi englantilaista höyryfregattia "Brisk" ja "Miranda" amiraali Erasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähän luostarista. Luostari oli nyt heikommin varustettu kuin koskaan ennen: ainoastaan 50 invalidisotilasta ja 5 tykkimiestä ynnä 10 pientä tykkiä oli sitä puolustamassa. Mutta arkkimandriitti, Aleksander, oli pelkäämätön ja jumalaansa luottava mies. Heti kun laivat oli nähty, hän määräsi kolmipäiväisen paaston, piti jumalanpalveluksen Neitsyt Maarian ja Kunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlallisen kulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaan kuin kulkue päättyi, nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät pois Kemiin päin, niin että luostarissa saatiin vähän hengähdyksen aikaa, jota muun muassa käytettiin kahden tykin asettamiseen meren rannalla ennestään olevaan patteriin. Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta, toinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliputkestaan lennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannen laukauksen perästä, sanoo luostarikirja, vastattiin rantapatterista ja niin onnellisesti, että yksi englantilainen haavoittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta siirtyi laiva ulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö vietettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla. Aamulla varhain 19 p. heinäk. tuli Ommaneyltä vaatimus luostarin viipymättömästä antautumisesta, muussa tapauksessa seuraisi sen pommittaminen. Kun kieltävä vastaus annettiin, alkoi pommitus klo 8 aamulla ja kesti sitten lakkaamatta 10 tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päivä luostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuiskuna luostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuumennettuja kuulia. Vihollisen tuleen koetettiin rantapatterista ja metsästä vastata, mutta itse luostarissa ainoastaan rukoiltiin kirkoissa tai kuljettiin juhlasaatossa keskellä pommisadetta ympäri muureja. Merkillistä kyllä oli hävitys luostarissa verrattain vähäpätöinen, ja vielä merkillisempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt henkeänsä. Klo 6 illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuin luostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamuna fregatit lähtivät pois.

* * * * *

Luostarin pommitus eli "piiritys", niinkuin luostarikirja sanoo, on viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka. Millä tavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty, mutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä seisovat nuo vankat muurit eheinä luostarin ympärillä, ja mikä tärkeämpää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen jälkeen ollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummallista pelastusta on selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyen nimenomaisen suojeluksen aikaansaamaksi. Meidän suomalaisten varsinkin tulee luostarin olemassaoloa muistaa. Sen ansio tai syy — kuinka tahtoo sanoa — oli etupäässä, että menneinä aikoina Karjalan yhdistäminen muuhun Suomeen raukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloin suomalaiset Maanselän kummallakin puolen huomaavat olevansa yksi kansa ja sen johdosta pyrkivät liittymään yhteen, voi luostarista tulla ehkä suurempikin vastus. Jo yksistään se hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää puoleensa niin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeasti poistettavissa.

Viiteselitykset:

[1] Kauppaneuvos Hemming Åström. Hj. B:n lisäys.

[2] Nämä muistelmat julkaistiin ensiksi "Pohjois-Suomi" nimisessä oululaisessa sanomalehdessä.

[3] Ystäväänsä O.A.F. Lönnbohmia, joka nykyisin toimii Kuopion kaupungin kansakoulujen tarkastajana. Mainittu Hövelön talo sietää muistaa, koska siinä ovat lapsuutensa kultaiset päivät viettäneet maanmittari Lönnbohmin nuoremmatkin pojat, kuulut runoilijat Kasimir ja Eino Leino. B:n lisäys.

[4] "Pohjois-Suomessa" oli keväällä 1878 laaja lähetetty kertomus Venäjän karjalaisten oloista, jossa muun muassa sanottiin, että karjalaisilla pirtin ja porstuan alla on navetta. Lieneekö etelä-Karjalassa rakennustapa semmoinen, en tiedä, mutta pohjois-Karjalassa, jossa nyt liikuimme, emme ainoassakaan paikassa nähneet taikka kuulleet, että navetta olisi pirtin alla ollut.

[5] Niiden joukossa yksi outoniminen: Sakrarvi; "arvi" on väännös "järvestä", — gen. Sakrarven. Alempana Kemijoen varrella on nimeltänsä samanmuotoinen järvi Pieparvi (Inbergin kartassa Pääpäjärvi). Kenties on muitakin.

[6] Inbergin kartassa suunta on toisin, mutta varmaan väärin merkitty, jonka voipi siitäkin päättää, että Paanajärven asema ei ole oikea. Sillä kartan mukaan tulee Suopassalmelta Paanajärvelle noin 3 penik. ja sieltä Usmanalle lähes 10, kun taas kansa lukee edellisen välin 4:ksi ja jälkimmäisen 8:ksi penikulmaksi — joka luku tuntui jotenkin oikealta.

[7] Muistikirjassani on tämän nimen jälestä sulkumerkkien välissä Samo, joka siis lienee ollut miehen suomalainen nimi(?).

[8] Tätä kylää Inbergin kartta nimittää "Usmanalaksi", mutta sitä muotoa tai siitä johdettuja en kuullut milloinkaan. Tavalliset muodot olivat: Usmanalla, -lta, -lle, ja pari kertaa kuulin selvään muodon "Usmanan kylä", josta paikan nimeksi tulisi Usmana. Epäilemätöntä on kuitenkin, että kylä on saanut nimensä koskesta, ja se taas nimensä siitä höyrystä, usmasta, joka sen päällä näkyy.

[9] Liittokuntiin varakas isäntä arvatenkin yhdistää myöskin renkinsä.

[10] Pää-ostotavaran, ketunnahkojen, kaupan suhteen vallitsee itse asiassa sama turvattomuus niiden sääntöjen johdosta, joihin tämä kauppa on sidottu. Nahkoja saadaan nim. tuoda ainoastaan Pietarin tullikamarin kautta, ja ilmoitus on senaattiin ja Pietariin tehtävä vuoden kuluessa tuotavasta määrästä — että nähtäisiin, paljoonko tuonti nousee ja tuleeko mikään tulli kysymykseen; sillä 10,000 punaista ketunnahkaa saadaan Suomesta vuosittain tullitta tuoda Venäjälle, kun niitä seuraa todistus, että ne ovat Suomesta kotoisin, mutta sen yli menevästä määrästä on maksettava tulli. Näitten sääntöjen hankaluus houkuttelee varsinkin pohjoiskarjalaisia yrittämään saada nahkakuormansa kutakuinkin pian rajan tuolle puolen; mutta pitkin rajaa väijyy takavarikon aikeilla maapoliisi — ei Venäjän, niinkuin luonnollista olisi, vaan Suomen — joka aina väliin sieppaa kuorman ja saattaa sen omistajan häviöön.

[11] Vienanmeren länsirannikko Kannanlahdesta Sumaan on noin 40 penik. pitkä, ja siinä ovat seuraavat kauppalan- tai kaupungintapaiset paikat: Kannanlahti samannimisen 10 penik. pitkän soukanlaisen lahden pohjassa, Imandrasta juoksevan Nivajoen suussa, Näsiä (Knäsöi) ja Kouta, jälkimmäinen Tuoppajärvestä lähtevän Koutajoen suussa, Kieretti, Kannanlahden suussa, vastapäätä Vielijoen suussa lahden itärannalla olevaa Umbaa, Kemi 19 penik. etelämpänä Kierettiä, Sulku ja Sorokka, jälkimmäinen Uiun- (Viegi-) joen suussa, noin 5 penik. etelään Kemistä, sekä Suma, Sorokasta 5-6 penik. kaakkoon päin.

[12] Uskonnollisista syistä vangittuja kuulimme luostarissa olevan kuusi henkeä. Sotamiehiä 20.

[13] Kun toista päivää luostarissa ollessamme satuimme rannalla seisomaan, juuri kun toinen luostarin höyryistä, Vienasta tullen, laski rantaan, kuului laivasta hyvin selvään ja puhtaasti huuto: kukkokiekaa! Tietysti luulimme tätä kukon ääneksi; mutta maihin astuvista, sivutsemme kulkevista pyhiinvaeltajista muuan ryysyinen raukka juuri kohdallamme nosti tuon huudon uudestaan, joten lienee varmaa, että ensimmäinenkin huuto oli hänestä lähtenyt. Oliko hän mielipuoli — vai petturi?

[14] Nimittäin säälistä ja surusta, vaan ei kait muusta!

[15] Tämännimisiä järviä on Karjalassa kaksi: toinen, isompi Kuhmoniemen rajalla Lentiiran kohdalla, toinen 4-5 penik. pohjoisempana Vuokin tienoilla. Jälkimmäisen rannalla on samanniminen kylä ja siitä neljänneksen verran pohjoisempana Paahkomienvaaran kylä; tokko edellisen rannalla on samannimistä kylää, en varmaan tiedä. Nimi Paahkomienvaara näyttää Nahumin synnyinpaikaksi kehoittavan ajattelemaan pohjoisempaa Kivijärveä.

[16] "Karjalaisten Sanomissa" jouluk. 15 p:ltä 1917 on Hj. Basilierin kirjoitus "Uistinta vetämässä Kieretinjoella", josta lainaamme Ervastin kuvauksen täydennykseksi seuraavan kohdan:

"Kieretinjoki on kahden kolmen Helsingin kadun levyinen, rannat enimmäkseen matalat ja lehtimetsäin peittämät. Oikea uistinjoki! Ilmakin oli muutamien kolkkojen päivien jälkeen käynyt herttaisen lämpimäksi tuulen kääntyessä etelän puolelle. — — Kaivoin kapineistani Renforsin tavallisen lusikkauistimen, kirkastin sen Oulun poikain kalataikoja Antin ahvenesta y.m. sanellen ja viskasin veteen.

"Ja nyt alkoi kaloja tulla, minkä vain lappaa ehti, enimmäkseen keskikokoisia uistinahvenia, joita tässä joessa näytti olevan loppumattomiin. Usein oli kala kiinni samalla kuin uistin veteen läiskähti. Haukiakin saatiin yhteensä 15. Näistä oli kolme suurempaa, yksi noin 6-7 kilon painoinen. Muistan hyvin tämän hauen ja paikan missä se otti. Toista tuntia oli kaloja vetäen soudettu, kun joki leveni ja sen keskellä näkyi pienoinen 'käenkukunta-saari'. Saaren toisella puolella olivat rannan äyräät jyrkät kuin kallion seinät ja alla oli syvää suvantovettä. Soutaessamme tätä suvantoa pienessä kaaressa kävi kiinni suurempi kala… Kävi kuin olisi uistin pehkoon tarttunut. Vetelin kalan veneen viereen, jossa se odottamatta 'pääsi'. Heitin uistimen uudelleen veteen, ja samalla oli hauki jälleen kiinni. Nyt se tuli koreasti veneeseen. Ervastikin, joka ei ollut kalastamiseen tottunut eikä siitä erittäin välittänyt, vaikka olikin ahkera tuoreen kalan syöjä, huudahti hymyillen ominaisella tavallaan: 'Ähäh, olipa aika äijä!'

"Äijä, harmissaan että tuo outo elukka ensi kerralla suusta karkasi, olikin toisella kerralla hotkaissut tanakasti, niellen koko uistimen. Sitä irti päästellessäni joutui käteni hauen hampaisiin ja alkoi vuotaa verta. Viruttelin aina väliin kättäni virrassa; siinä arvelivat saattajani jonkun taian piilevän. Kuulin heidän supattavan verestä… Lapin tietäjistä… nostopöpöstä…"

Kuvauksensa lopussa B. sanoo monesti katuneensa, ettei antanut uistintaan näille "maallista ja henkistä nälkää näkeville karjalaisille", jotka sitä pyysivät.

[17] B:n kirjoituksesta "Karjalaisten Sanomista" lainattakoon vielä seuraava kuvaus samoista asioista:

"Ei olisi luullut Kirilän kaltaisen rotevan miehen kirveellä ja pyssyllä varustettuna tarvitsevan kontiota kovinkaan pelätä. Muutenkin tuntui koko puhe kylään menosta salaperäiseltä. Saattajat lienevätkin ehdotuksellaan etupäässä tarkoittaneet saada jommankumman meistä metsään taikatempuilla karkoittamaan kontion heidän kylänsä seutuvilta. Sillä kun myöhemmin — tuossa 1/2 10:n tienoilla — saavuimme määräpaikalle ja nousimme salopolkua astumaan, ottikin Kirilä heti puheeksi kontion, jonka joku pahansuopa oli heidän köyhän kylänsä kiusaksi nostanut. Tämä 'nostopöppö' oli jo kuluvana kesänä ehtinyt tappaa hevosen ja lehmän sekä repinyt pahasti toisenkin lehmän. Kylässä oli keväällä ollut 15 lehmää, mutta piakkoinhan se 'pöppö' kaikki lopettaa — — — ellet sitä karkoita. Ennenkin hän muisti samanlaisen 'nostopöpön' heidän kylänsä läheisyydessä asustaneen eikä sille mitään voitu, ennenkuin sinunkaltainen maankulkija oli sen (jotenkin metsään risuja ristiin asettamalla ja luvuilla) ajanut tiehensä. Vaikka kuinka koetin vakuuttaa, etten kykene kontiota loitsuilla karkoittamaan, ei Kirilä tätä uskonut, vaan uudisti yhä pyyntönsä. Ja lorujen lopuksi tästä syntyi turhan pedagogisen kiivauteni vuoksi riita, joka päättyi niin, että Kirilä suuttui ja sanoi: 'sie oot räähkä', — minkä jälkeen ääneti astuttiin jylhää korpea kylään saakka.

Kontiota emme tavanneet, mutta kun iltamyöhällä saavuimme Kirilän tupaan, olivat ensimmäiset sanat, joilla Kirilän äiti makuultaan uuninpankolta meidät vastaanotti: 'Voi, voi, voi poikaseni, jo taas kävi pöppö karjassa!' — Ja yhteen menoon, ikäänkuin itkuvirttä laulaen, vanhus nyt elävästi kuvaili, miten karhu vähää ennen tuloamme aivan kylän kupeella oli käynyt karjan kimppuun ja repinyt nuoren, hyvän lehmän, jotta siitä tuskin eläjää tulee; oli kuitenkin paimenen ja kylänväen huudoista siksi hellittänyt, että lehmä pääsi sen kynsistä irti juoksemaan muiden perästä kylän aitaukseen…

"Seisten kuuntelimme kaunissanaista kertomusta. Sillä välin Kirilän emäntä oli pukeutunut ja, saatuaan tietää uutiset m.m. suuresta kalansaaliista, pani teeveden kiehumaan sekä siivoili pirtin lattiaa, kantaen siihen porontaljoja meille makuupaikoiksi… Pian saapuivat veneellä-tulijatkin, ja rantaan mentiin kaloja noutamaan. Suureen 'kesseliin' eli konttiin sullottiin ahvenet, ja se tuli täpötäyteen. Haukia kannettiin erikseen, ja yhden lihavan hauen emäntä keitti iltaruuaksi…

"Aamulla varhain uituamme Kieretinjoessa kuljeskelin kylän laidalla ammuskellen muutamia laukauksia revolilla (revolverilla) muka kontiota karkoittaakseni. Lähtiessämme talonemännät kaloista hartaasti kiittelivät ja siunailivat… Iloinen kuitenkin olisin, jos joku 'Vienan urho, maailman vikevin miesi' toisi tiedon, että tuo nostokarhu käyntimme jälkeen oli jättänyt Uudenkylän rauhaan."

[18] Niinkuin "Pohjois-Suomen" lukijat tietävät, ei vangituita kuitenkaan pidetty Kemissä kuin pari kuukautta, vaan laskettiin kotiseudullensa takaisin, jossa he kuitenkin joutuivat poliisivalvonnan alaisiksi eivätkä saaneet passeja meidän puolelle.

[19] Joka tekisi noin 5 mk penikulmalta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Rimpiranta, joka souti meitä 1 penik. ja kantoi kapineemme 2 penik., pyysi kaikesta 90 kop. tai 1 ruplan (s.o. 2 mk 50 p). Hän sai 1 r. 30 kop., mutta viiankilaiset vain 15 kop.

[20] Leninki = ruots. klädning; röijy = ruots. tröja.

[21] Tämä selostus oli edellisessä painoksessa sijoitettu keskelle matkamuistelmia kirjan viidenneksi luvuksi, jolloin se kuitenkin pahasti katkaisi varsinaisen matkakuvauksen. Sisällyksensä puolesta se paremmin sopinee liitteeksi näihin muistelmiin. Kustantajan huom.

[22] Inbergin kartan mukaan paljon pitempi. Kartta luultavasti on väärä.

[23] Dubno-niminen paikka on Laatokan etelärannalla vähän idempänä Lava-ojan suuta, johon ojaan asti v. 1617 Ruotsin valtakunnan raja siirrettiin.

[24] Joka päivä hän m.m. notkisti polviaan 1,000 kertaa!