Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa kesällä 1879

by A. V. Ervasti

VI.

Kieretistä Uhtuan kautta kotiin.

Jo edellisessä olen silloin tällöin tehnyt muistutuksia Inbergin karttaa vastaan, että paikkain asema ei siinä ole oikein osoitettu. Paluumatkalla Kieretistä rajalle näitä muistutuksia täytyy myötäänsä tehdä, sillä tuskin ainoakaan paikka on ihan oikein merkitty. Kuitenkin kiiruhdan lisäämään, että tätä en suinkaan lausu hra I:iä moittiakseni, koska tietääkseni hänellä Karjalan kartallepanossa on ollut ohjeenaan vain virheellisiä venäläisiä karttoja; ja toiselta puolen hänen kartastansa aina sentään on arvokasta apua, kun paikat ovat sekä oikein nimitetyt että sangen tyystin merkityt (niin että ani harva on jäänyt pois), jos kohta asema on vain suunnilleen sattunut.

Kieretin kauppala eli kylä ei, niinkuin kartta osoittaa, ole Kannanlahden suusta länteen tunkevan syvän merenlahden rannalla, vaan etelämpänä pienen lahdelman pohjassa, johon Kierettijoki vähäisen kosken kautta purkaa vetensä. Kauppalassa on satamäärä taloja, jotka koskelta ulottuvat itäänpäin pitkin lahdelman pohjoisrantaa noin kivenheiton matkan. Kaareva katu kulkee niiden halki. Talot olivat tavallisia venäläisiä hirsirakennuksia. Ainoastaan kylän länsipäässä oli meidän tapaan rakennettu talo, kaksikerroksinen, laudoitettu ja valkeaksi maalattu, etusivulla toistakymmentä ikkunaa kummassakin kerroksessa itäänpäin kauppalaa kohti ja sen edustalla pieni ryytimaa, lännenpuolisissa sivurakennuksissa oli seitsemän ikkunaa rinnakkain. Jälkimmäiset muistan tarkemmin siksi, että asuimme niitä vastapäätä. Talon omistaja oli upporikkaaksi sanottu kauppias Feodor Vasiljevitsh, karjalaisten kesken lyhyesti nimitetty Huotariksi, joka lienee väännös Feodorista.

Vaivalloisen merimatkan perästä, jolla olimme nähneet sekä vilua että nälkää, tuntui todelliselta nautinnolta, kun aluksi saimme lämmitellä jäseniämme loimottavan tulennoksen edessä majatalossamme, joka oli jonkunlainen varakestikievari kauppalassa. Ruuan saannin puolesta oli ensin hiukan hankaluutta, kun emäntä oli venakko, mutta siitäkin kohta selvittiin, kun avuksemme ilmestyi muuan venäjää osaava karjalainen, joka kuultuaan, että "ruotsin" miehiä oli laivassa saapunut kylään, itsestään tuli majataloon. Hän, tämä Suomen kansan ensimmäinen edustaja, jonka täällä tapasimme, oli vanha ukkorassu, puettu karkeaan säkkikangastakkiin, jonka alta rinnan kohdalta näkyi hurstipaita; päähineenä oli ikäloppu lammasnahkalakki. Hän oli nimeltään Maksima, Maksima Soavanen, kotoisin Uudestakylästä, joka tulee Kieretistä 4 penik. länteen. Hänen kanssaan pian syntyi puhe matkan jatkamisesta sisämaahan, ja hän arveli meille parhaaksi kulkea Uudenkylän kautta, johon ensin olisi venematkaa 3 penik. vastamainitun syvän lahden pohjaan, sitten vähän jalka- ja lopuksi taas venematkaa Kierettijokea ylös. Tämä kieltämättä olikin paras tie, ja suunnasta siis äkkiä sovittiin. Nyt tuli ensi kerta matkallamme kysymys siitä, oliko meillä "podoroshnajaa" eli "otkriiti-listaa", s.o. kuvernöörin tai ministerin antamaa paperia, joka oikeuttaa kulkemaan hollikyydillä. Maksimalla ei näet ollut venettä, kestikievarissa ei myöskään (isäntä taisi olla matkalla jossain), ja M. selitti, että semmoinen paperi pitäisi olla, jos mieli panna kestikievaritalon velvollisuudeksi hankkia meillä venettä. Tietysti totuuden mukaan vastasimme, ettei meillä sellaista asiakirjaa ollut, ja M. sai siis toimekseen hankkia sekä veneen että myöskin soutukumppalit, joita arveli saavansa, koska hänen kyläläisiään oli kauppalassa paraikaa. Sitten kun turhaan olimme ukolle tarjonneet teetä, jota hän ei sanonut juovansa, hän lähti ulos toimellensa. Myöhemmin illalla tapasimme kadulla toisen uusikyläläisen, nimeltä Kirilä (Tervanen), joka oli vähän varakkaamman näköinen kuin vanha Maksima ja hiukan esteltyänsä lupasi 90 kopeekasta lähteä huomispäivänä meitä saattamaan — Maksimalla ei ollut tarkkaa vaatimusta, hän sai sitten 60 tai 70 kop. Vene oli heidän hankittava mistä hinnasta saivat (se sitten maksoi 70 kop.) ja niin ikään kolmas soutaja, ja päätettiin, että he jo aamulla varhain, tuossa 5:n seudussa, tulisivat meitä noutamaan, niin että ennätettäisiin tuon syvän lahden pohjaan semmoiseen aikaan, jolloin olisi nousuvesi ja vene siis juoksisi perille asti.

Tuota Maksimaa sanoin Suomen kansan täkäläiseksi edustajaksi, ja semmoinen hän kaikessa viattomuudessaan olikin. Puhellessamme tahdoin saada selville, ymmärsikö hän venäläisten ja karjalaisten välillä tehdä erotusta, ja tein hänelle siis kysymyksen, jonka eri sanoja en enää muista, mutta jonka koetin esittää niin, että en panisi vastausta hänen suuhunsa. Hänen vastauksensa on muistikirjassani ja kuuluu: "Monta karjalaista eletääh (elää) täällä, jotka ovat Karjalasta tulleet tänne." Kysymykseni oli luultavasti ollut, tokko "hänen puolen" miehiä oli Kieretissä, mutta vastatessaan hän ei Uudestakylästä, kotikylästään, maininnut erittäin mitään, vaan puhui Karjalasta yleensä, asettaen sen siis jonkunlaisena kokonaisuutena Kierettiä ja venäläisten maata vastaan. Kieretti nim. samoin kuin Kemi ja luultavasti kaikki muutkin kylänpaikat Vienanmeren länsirannalla on aivan venäläistynyt. Tämä oli ainakin neljäs kerta, kun karjalaisten kansallisuuskäsitteitä tutkiessani tein tyydyttävän havainnon, ja erehtymättä voinee siis väittää, että oman kansallisuutensa tunne ei karjalaisilta puutu, jos kohta se vielä lähenee epämääräistä vaistoa enemmän kuin tarkasti käsitettyä tietoa.

Luostarissa oli Goebelin kanssa m.m. tullut puheeksi ne ristit eli muistomerkit, joita karjalaiset pystyttävät vainajainsa haudoille. Kysyttyään, olimmeko tulleet niitä huomanneiksi, johon meidän täytyi vastata kieltävästi, hän otti muistikirjansa esille ja näytti meille muutamia "ristien" kuvia, jotka etelä-Karjalan kautta tullessaan oli kirjaan piirtänyt, sekä selitti, että ne ovat aivan "jakuuttien jumalankuvain" näköisiä. Näitä jumalankuvia totta puhuen en tarkemmin tunne, mutta kirjan kuvista saattoi nähdä, että hautapatsas ei ollut tavallinen risti yksine tai useampine poikkipuineen, vaan pölkky, jota oli paikoittain leikelty ohuemmaksi, niin että ylin osa vilkkaalle mielikuvitukselle saattoi näyttää pitkältä ihmisen päältä ja keskiosa ihmisvartalolta. Kierettiin päästyämme olimme päättäneet ottaa asiasta selvän, ja nyt siis kaupungin katseltuamme lähdimme hautausmaata hakemaan. Se löytyi heti kaupungin länsipuolelta, koskeen loivasti viettävältä törmältä. Varsinainen "kirkkomaa" niinkuin meillä se ei sentään ollut, sillä sitä ei erottanut mikään raja muusta kankaasta, ei aita, ei oja. Ei siinä edes kasvanut puita, joista muualla Karjalassa heti kalmiston tuntee; yläpuolella valtatietä, s.o. karjapolkua, vain näkyi törmän laidassa joukko patsaita ja "ristejä", josta arvasi millä paikalla oli. Friisin mukaan lappalaisten kaikki hautauspaikat ovat näin huolettomasti hoidetulta, ja koska Kieretti on jotensakin lähellä lappalaisten asuinsijoja, oli tämä hautausmaa arvatenkin Lapin mallin mukainen. Tässä nyt hautoja ja hautapatsaita tähystelimme. Haudat olivat ympärinsä lasketut pienillä kivillä, ja niiden keskellä oli puuarkut samanlaiset kuin Paanajärveltä mainitut. Mitä patsaisiin tulee, niin heti havaitsimmekin, että melkein kaikki olivat jotenkin sentapaisia kuin Goebel oli meille näyttänyt. Ainoastaan joku ani harva venäjänmallinen risti näkyi siellä. Useimpain patsasten otsaan oli kuitenkin lyöty korttelinpituinen tai lyhyempi vaskilevy, jossa näkyi pyhän neitsyen ja vapahtajan kuva.

Eikö tämä seikka voisi muinaistutkimukselle tarjota jotakin utelemista? Koko paluumatkalla rajalle asti olivat hautapatsaat kaikkialla tämmöisiä, sillä erotuksella, että sisämaassa alkoivat käydä yhä yksinkertaisemmiksi, kunnes Kivijärvellä Kiannan rajalla olivat paljaita seipäitä, joitten ympärille oli sidottu liina. Ja tuo kivien laskenta piiriin haudan ympäri, eikö se muistuta n.s. "jatulien tarhoista"?

Saattomiestemme oli määrä hyvin aikaisin aamulla tulla meitä herättämään, mutta itse havahduimme jo varemmin paimentorvien oudoista äänistä. Kun aloimme olla matkaan valmiit, tulivat kumppalitkin kapineitamme noutamaan, ja ilman mainittavaa kiirettä sitten siirryttiin rantaan, jossa pari aittaa muistutti meriliikkeestä ja jossa kolmas saattaja, Iivana, mies, jolla oli pikimusta paksu parta ja joka oli puettu yhtä halvasti kuin Maksima, istui odottamassa. Matka kävi ensin itää kohti lahdelman suuhun joku virsta pari, sitten saman verran pitkin jyrkästi pohjaan tai luoteeseen päin kääntyvää salmea, jonka jälkeen ruvettiin purjein kulkemaan sitä länteen tunkevaa, lähes 3 penik. pitkää ja puolta penik. leveää merenlahtea, jota Inbergin kartassa nimitetään Uittolahdeksi, vaikk'eivät saattajamme tätä nimeä tunteneet. Vastamainitun salmen keskikohdalla päättyi Kieretin manner korkeaan jyrkkään kallioseinään, Lehmivaaran niemeen, jonka nimen se on saanut siitä, että lehmä karhun ajamana kerran oli siitä hypännyt alas salmeen. Tuon pitkän lahden rannikot ovat aivan viljelemättömiä ja autioita. Pari mökkiä ainoastaan näkyi muutamassa kohti pohjoisrannalla, missä muistaakseni Kotajärvestä juokseva Puulonginjoki laskee vetensä "gubaan" (lahteen), mutta niissäkään ei ollut asujamia. Kyllä täällä taas sai tuntea olevansa yksin luonnon helmassa. Etelärannalla käytiin maissa "Ambarskoin" eli Aittaniemellä, noin penikulman päässä Kieretistä, katsomassa sikäläistä suolakeittimöä. Se oli hyvin mutkaton laitos. Suuremmassa huoneessa oli eräässä nurkassa rautalevystä taottu suunnaton laatikontapainen, jonka tasainen pohja oli kolmea syltä neliskulmassa ja laidat kahta korttelia korkeat; sen alla oli tulisijat ja yläpuolella kuurna eli ränni, joka seinän läpi kulki viereiseen pienempään huoneeseen ja jonka kautta tuohon eriskummaiseen kattilaan laskettiin merestä pumputtua vettä. Yhdessä vuorokaudessa sanoivat saattajamme näin voitavan "keittää" 40-50 puutaa suoloja. Hintansa puolesta nämä suolat ovat olleet noin 1/5 halvemmat muita suoloja; mutta suolojen keitto merivedestä on viime aikoina ollut kielletty. Kieretissä oli nykyään suolain hinta 1 rupla 20 kop. puuta, siis meidän rahassa noin 25 markkaa tynnyri. Aittaniemeltä soluttiin hiljakseen eteenpäin tuota sangen kaunista lahtea, jonka vihannat, havu- ja lehtipuita kasvavat rannat, väliin loivana ruohokenttänä, väliin jyrkkänä kallioseinänä vedestä nousten, olivat ihanat katsella Vienanmeren aavain, myrskyn pieksämäin ulappojen perästä, kun lisäksi sattui niin somasti, että tänään ensi kerta usean päivän takaa ilma muuttui kesäiseksi ja taivas kirkkaaksi. Parin "merisvierin" eli hylkeen näimme kohottelevan päätään vedenpinnalle, useissa paikoin uiskenteli vesilintujen poikueita, muutamalla saarella (Hailisaarella?) astuskeli porovasikka; ne olivat ainoat elonmerkit matkallamme. Klo 3-4 iltapäivällä lähenimme lahden pohjaa parhaan nousuveden aikana, eikä meidän siis tarvinnut ulompana nousta liejuisille rannoille, vaan Vienanmeren viimeiset laineet kantoivat veneemme hyvää vauhtia perille asti, jossa ranta oli korkea ja kuiva.

Inbergin kartan mukaan tästä olisi pitänyt olla noin penikulma Uuteenkylään ja suoraan etelää kohti. Niin ei kuitenkaan matka käynyt. Kun oli tässä maisteltu myötätuotuja eväitä sekä muka levähdetty, astuttiin noin puoli penikulmaa entistä suuntaa, s.o. länttä kohti. Silloin tultiin Kieretinjoelle, jota veneessä noustiin yhä länteen päin penikulman verta (koska matkalla viivyttiin 3-4 tuntia). Uusikylä on siis merenlahdesta noin 1 1/2 penik. länteen päin. Sen asema kylänjärven itärannalla on muuten kartalla oikein merkitty.

Kieretinjoki, vaikka pienenlainen, oli erinomaisen kalaisa. Suvantopaikoissa — siinä on ainakin kaksi pahempaa koskea: Krivoi (eli väärä) ja Kuiva koski — heitimme aina huviksemme ulos uistimen eikä tarvinnut muuta kuin lappaa veneeseen minkä kerkesi haukia ja suuria ahvenia. Moni niistä oli kiinni vatsasta tai leuan ulkopuolelta. Perille tullessamme täyttyi suuri "kesseli" eli kontti ahvenista täpötäyteen, ja sitäpaitsi oli tusinamäärä pienempiä ja kolme noin 12-15 naulan painoista haukea, joista illalliseksi keitimme yhden. Saattajat sanoivatkin, että "tällä joella Uusikylä elää". He olivat kuitenkin hiukan kummissaan tuosta saaliista, jonka vertaista he huonoilla koukuillansa eivät aina liene saaneet, ja persoilivat suuresti kumppalini uistinta, mutta kun se valitettavasti oli ainoa Renforsin tekoinen, joka oli otettu mukaan, ei hän voinut sitä heille antaa.[16]

Jokea tulee lopputaipaleella mutka kylään, ja siksi 3-4 virstan päässä kylästä päätettiin, että joku mies jalkaisin lähtisi sinne suoraan majapaikkaa ja illallista valmistamaan. Kirilä, joka koko ajan oli käyttäytynyt ikäänkuin toisten isäntänä, oli kyllä valmis tähän, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että saisi toisen kumppaliksi, "koska saattaisi kontio tiellä tulla vastaan". Ladatulla pyssyllä ja kirveellä varustettuna sekä itse ollen roteva mies hänen ei mielestämme olisi tarvinnut tämmöistä ehtoa asettaa, mutta kumppali B. oli kuitenkin revolvereineen heti halukas lähtemään mukaan. Karhua he eivät tavanneet, mutta ilman aikojaan ei Kirilä ollut pelkoa osoittanut, sillä vähää ennen kuin he kylään tulivat, oli karhu aivan kylän pohjoislaiteella heidän tiensä ja järven välissä hätyyttänyt lehmikarjaa, ja kumma oli, ettei se tullut heitä vastaan.

Majapaikkamme Uudessakylässä oli Kirilän talo, jota toiset saattajamme kehuivat kylän varakkaimmaksi. Talorakennukseen kuului pienoinen pirtti, jossa oli rikkinäiset ikkunat, sekä porstua ja navetta, taisipa syrjempänä olla pieni aittakin. Meidän puolella ei tämmöinen talo voisi antaa aihetta mihinkään puheeseen varallisuudesta, mutta kaikki on suhteellista maailmassa. Pirtissä oli lämmitetty uunia, joka otti neljännen osan koko huoneesta, ja voipi siis arvata, että lämmin, hohti tulijaa vastaan. Vilustuneesta matkustajasta se kuitenkin tuntui hyvin suloiselta ensin, kunnes ruvettiin teetä juomaan, mutta sitten täytyi jokaisen kupin jälkeen vähennellä vaatteita, niin että syödessä jo olimme kelteisillämme. Makuusijaksi saimme osan pirtin lattiaa — sänkyä talossa ei arvatenkaan ollut koskaan nähty; toisella puolen nukkui jo tullessamme moniaita lapsia ja talon vanha muori. Isäntä ja emäntä pakenivat yöksi johonkin ulos. Vankan aterian jälkeen alkoi lämmin tuntua todella rasittavalta, niin että yhäti täytyi nousta makuulta vähentämään vaatteita, kunnes viimein oli yllä aivan paratiisillinen puku. Sittenkin sain vielä kauan taistella kuumuutta ja ikkunanraoista sisäänpyrkiviä sääskiä vastaan, ennenkuin viimein pääsin uneen.

Pari, korkeintaan kolme tuntia nukuttuani heräsin siitä hälinästä, minkä liikkeelle noussut talonväki pirtissä sai aikaan. Kello oli silloin vähän yli 5:n. Pää ei tuntunut juuri keveältä, ja kun kumppali, joka myöskin näytti jotenkin levähtämättömältä, esitti, että mentäisiin uimaan, suostuin siihen kernaasti. Kylmä vesi virkisti melkolailla voimia, niin että toisina miehinä palattiin tupaan.

Uuteenkylään kuuluu yhteensä 10 rinnakkain, mutta ei aivan toisiinsa kiinni rakennettua taloa — taikka paremmin sanoen mökkiä, sillä semmoisia ne oikeastaan olivat. Mökkien alapuolella järven rantaan oli niittymaata, yläpuolella muutama kapan-ala peltoa. Kylän kallein omaisuus oli lehmät, joita kesän alussa oli yhteensä koko kylällä ollut 15, mutta joista karhu nykyään oli kaatanut yhden, niin että se täytyi lopettaa, ja repinyt toisen hyvin pahasti, joten siis kylän lehmiä oikeastaan oli 13. Hevosten luku, joka Kieretissä teki kolmattakymmentä, oli täällä talvella ollut neljä, mutta niistä karhu taas oli yhden kaatanut, niin että niitä siis oli kolme. Kolmetoista lehmää, kolme hevosta, kymmenen vanhaa mökkiä ja joku vähä kalanpyydyksiä — kuinka kalliiksi lukija Uudenkylän arvioi?

Köyhyyttä, vaikka se oli näin suuri, eivät kyläläiset kuitenkaan valittaneet, ja kerjääminen näytti täällä olevan yhtä tuntematonta kuin muuallakin Karjalassa. Ainoa valituksen aihe, haikea kyllä, oli kontio ja sen tuhotyöt, johon valitukseen, niinkuin vastamainitusta näkyy, kyllä olikin syytä. Jo aamulla heti Kieretistä lähtiessä saattajat meiltä kysyivät, oliko meillä vai tunsimmeko mitään karhun "pelottimia". Mitä he näillä tarkoittivat, olisi ollut hyvin hauska saada kuulla, mutta pahaksi onneksi ei kumppalini malttanut olla vaiti, vaan vastasi, että mitä muita semmoisia voisi olla kuin hyviä pyssyjä, kirveitä ja keihäitä. Että heillä oli jonkunlaiset taikatemput mielessä, saattoi arvata, kun viimein kumminkin sain heidät selittämään, että Kieretinkin tienoilla karhu oli tuhojaan tehnyt, kunnes sisämaasta tuli paimen, joka luvuilla (muistaakseni) ynnä muilla teoillaan oli karhut kokonaan karkoittanut pois. Kumppalini neuvo epäilemättä oli oikea, mutta toinen kysymys on, saattoivatko he sitä seurata. Pyssyjä esim. oli luultavasti koko kylässä ainoastaan se vanha piilukkoinen rämä, joka meillä oli matkalla muassa ja josta karhun vastaan tullessa ehkä olisi ollut enemmän haittaa kuin apua.[17]

Taikauskoisuuden alalta täällä muuten varmaan olisi voinut korjata runsaan sadon, jos olisi tahtonut ja joutanut. Uskonnollinen ja maallinen valistus näyttivät kilpailevan siitä, kumpaa vähemmän oli. Tuomitkoon lukija itse. Matkalla kysyy muun muassa yksi saattajista: "Onko niissä teidän pyhissä kirjoissa sanottu, mikä rangaistus tulevassa elämässä sille tulee, joka sekoittaa vettä viinaan?" Kysymyksen kuultuani loin silmäni kysyjään nähdäkseni puhuiko hän leikkiä, mutta siltä ei ollenkaan näyttänyt. Vastaukseksi kysyin: mitäs teidän kirjoissa siitä sanotaan? "Kova kuuluu niissä rangaistus olevan määrätty", oli vastaus. — Taipaleella Uudestakylästä eteenpäin lähti kerran saattajamme Iivanan puhe taas taikauskoiselle uralle, mutta kumppalini kerkesi nytkin ruveta asiata oikaisemaan, ennenkuin puhe oli loppunut, ja sitten ei Iivana enää tahtonut ajatustaan selittää.

Uimasta tultua ruvettiin tuumimaan, miten matkaa eteenpäin jatkettaisiin. Kaksi tai oikeastaan kolmekin tietä oli tarjona: Tyrhyyn, johon tuli runsas penikulma, enimmäkseen soista jalkamatkaa, sekä Suurijärveen, johon jalkaisin pitkin kuivaa kangasta tuli 2 penik., veneellä vähän enemmän. Syistä, joita en tässä tahdo laajemmin ruveta esittelemään, päätimme lähteä ensimmäistä tietä. Saattomieheksi tuli Iivana, otettuaan kirveen ja 7-vuotiaan poikansa mukaan turvaksi karhua vastaan.

Uudestakylästä vielä mainittakoon, että siellä tapasimme kaksi nuorta miestä Vuonnisen kylästä Kiannan rajalta, jotka olivat tulleet simpukoita Kieretinjoesta pyytämään. Pyynti olikin onnistunut hyvin, kuulin seuraavana talvena Oulussa heiltä, kun täällä kävivät metsälinnun kaupalla.

Taipale Uudestakylästä Tyrhyyn, jolle nyt lähdimme keskiviikkona 23 p. heinäk., oli matkamme vaivalloisimpia. Ensin soudettiin Uudenkylänjärven eteläpään poikki, astuttiin sitten virstan verran kangasmaata, tultiin joelle ja kuljettiin sitä virsta pari — jos en muista väärin, myötävirtaa, sillä Kierettijoki on hyvin mutkitteleva — vedettiin sitten eräässä paikassa vene kannaksen yli ja kuljettiin Hirvasjärven poikki. Tähän saakka, nelisen virstaa, matka kyllä oli käynyt laatuun, mutta nyt alkoi kahdeksan virstan pituinen taival yhtämittaista rämettä ja suota. Polkua tuskin yhdessäkään kohti saattoi erottaa, ja onnen kauppa oli, jos porrasten palasia joskus löysi. Siinä sai ponnistaa voimiaan, eikä matka kovin isosti edistynyt. Ainoa toivoni, että tarpeellisen matkan päästä saataisiin nähdä metsänkuningasta, ei myöskään käynyt toteen, ja kun viimein päästiin Neitijärven rantaan, jonka tuolta puolen muuan talo näkyi, oltiin aivan uuvuksissa. Pahaksi onneksi ei, niinkuin vähän olimme toivoneet, järven rannalla ollut venettä, ja vaikka "ve-net-tä" huudettiin minkä jaksettiin, vieläpä revolveri laukaistiin pari kertaa, ei vain kylästä alkanut venettä näkyä tulevaksi. Tässä nyt kyllä olisi saattanut asettua levähtämään ja odottelemaan vähäksi aikaa, mutta oli yksi seikka, joka ei sitä sallinut: mäkäräiset. Lammen eli järven ranta oli tällä kohdalla alava ja viidakkoa kasvava, ja kun hetkeksikään seisahtui, keräysi noita pikku itikoita aivan kuin tomupilvi ympärille, niin että koivunlehvillä sai viuhutella päänsä ympäri niin paljon kuin suinkin kerkesi, jos mieli vähänkään rauhassa saada olla. Iivanalla oli hyvänmakuisia voileipiä muassa, mutta hädin tuskin sain yhden syödyksi, ja monta vihollista seurasi myötä; kun vedin kelloni, en voinut muuten painaa kuorta kiinni kuin että pari mäkärää jäi väliin, jotka yhä vielä ovat muistona siinä. Lyhyen viivähdyksen jälkeen lähdettiin siis painamaan järven etelärantaa pitkin — Neitijärvi tekee näet länsipäässään pienen lahden etelää kohti, ja kylä on sen lahden tuolla puolen. Kun ei kylässä ketään liene kotona, arvelimme, niin tehdään lautta, jolla mennään lahden poikki, ja kun viimein nousimme kankaan harjulle lahden itärannalla, tapasimmekin valmiita lautan aineita, nim. pitkänään makaavia kuorittuja mäntyjä, kyläläisten "leipäpuita", niinkuin Iivana sanoi. Mutta samassa vene toiselta puolen laski meitä rannasta noutamaan, joten lautan rakennus ei tullut kysymykseen, ja niin päästiin välehen veden poikki. Huutomme kyllä oli kuulunut kylään, mutta ennenkuin olivat ehtineet saada meidät näkyviin, olimme jo siirtyneet pois, selitti noutajamme.

Tyrhy ei ollut suuren suuri kylä: siinä oli kokonaista kolme taloa (lue mökkiä) ja tekeillä neljäs. Lehmiä oli yhteensä 9, hevosia 1; talojen ympärillä oli hiukan peltoa. Varallisuutensa puolesta se siis saattoi vetää Uudellekylälle vertoja.

Tyrhy on Kierettijärven pohjoisimmassa päässä, penikulman, niinkuin jo sanoin, etelämpänä Uuttakylää. Siitä voidaan kulkea ja kuljetaan suoraan Kieretin kauppalaan, johon tulee ihan sama matka kuin Uudestakylästä eli 4 penik. Nämä kolme paikkaa siis muodostavat tasakylkisen kolmion. Inbergin kartta ei anna mitään käsitystä Tyrhyn asemasta.

Se mökki, jossa olimme majaa, oli jotenkin siivoton paikka, — köyhyys ja lika tekivät siinä uskollisesti seuraa. Syönnistämme varmaan ei olisi tullut mitään, jos nälkä olisi ollut vähempi, ja muutaman palan haukattuamme täytyi jo paeta pihalle. Minkälaiset toiset kaksi taloa kylässä olivat, en tiedä, kun emme niissä käyneet, mutta arvatenkin samanlaiset. Puhtaus huoneissa oli muuten, niinkuin jo varemmin olen sanonut, asia, joka kaikkialla Karjalassa pisti silmään, ja Tyrhy siis tässä suhteessa teki huomattavan poikkeuksen. Ainoastaan yhdessä toisessa paikassa, Lohilahden kylässä, tulimme myöskin taloon, joka puhtautensa puolesta antoi syytä muistutukseen.

Tyrhy on muuten omituisen viehättävälle paikalle rakennettu. Etelään päin tulee Kierettijärven pohjoisin osa Särkijärvi salminensa, saarinensa, pohjaan tai koilliseen päin Neitijärvi, ja korkeahko kannas molempain välissä on kapeimmalta kohdalta ainoastaan muutaman sylen levyinen, niin että mökki siihen juuri sopii. Tuo Neitijärvi näytti olevan kauniin nimensä arvoinen. Harvoin, ainoastaan joskus sydänmaissamme, tapaa syrjäisen lammen, jonka rannalta katselijalle aukenee sellainen neitseellistä viattomuutta muistuttava rauhallisuuden kuva kuin minulle nyt Neitijärven länsipäästä. Kirveen koskemattomina männyt ja petäjät uljaasti kohottivat hoikkia vartaloitaan taivasta kohti, ja koivut kuvastelivat ihanaa lehtipukuansa järven kirkkaassa pinnassa. Ei mikään ääni eikä liike häirinnyt luonnon hiljaisuutta, tyyneys ja suloinen lepo vallitsi kaikkialla. Tämmöisen näyn edessä ajatus ikäänkuin sammuu, huolet haihtuvat, mieli vaipuu unelmiin, elämän levoton riento unehtuu hetkeksi pois, ja sielu täyttyy ihanuuden äänettömästä nautinnosta.

Tyrhystä oli venematkaa Pinkaan 20 virstaa. Suurenlainen vene otettiin ja siihen valmistettiin mukava sija, että voisimme levähtää, koska tuntui hiukan väsyttävän. Alkutaipaleella hetken aikaa nukuimmekin. Matka kävi ensin etelää kohti puolen penikulman pituisen Särkijärven poikki, joka ainoastaan kaitaisen salmen kautta on yhteydessä Kierettijärven kanssa. Särkijärven luoteisesta kulmasta (ei koillisesta, niinkuin I:n kartta osoittaa) lähtee Kierettijoki juoksemaan, yhtyen pian Neitijärvestä länteen juoksevaan ojaan. Varsinaista Kierettijärveä kuljettiin sitten lounaista suuntaa runsas penikulma Virtasalmeen, johon Tyrhystä luetaan 16 virstaa. Virtasalmesta tuli länttä kohti Alasenjärven poikki 4 virstaa Pinkaan, järven länsipäähän. (Niin tästä kuin myöskin siitä, että Pinkasta tulee Lohilahteen 2 penik., voipi huomata, kuinka väärälle paikalle Pinkakin on I:n kartalla merkitty.)

Kulku Kieretin poikki säilyy mieluisena muistissani. Ilma oli niin tyyni, ettei järven sileällä pinnalla näkynyt vähintäkään värettä, ja pilvettömältä taivaalta aurinko lähetti lämmittäviä säteitään alas maahan. Kieretissä ei ole sanottavia selkiä: siinä luetaan saaria yhtä monta kuin päivää vuodessa, vieläpä kolme päälle, siis yhteensä 368, ja matkamme kulki sentähden ihastuttavalla tavalla lukemattomain lehtirantaisten saarten sivutse ja välitse. Vaikka Kieretti on monta vertaa Neitijärveä isompi — kolmea penik. pitkä ja toista leveä — vallitsi täälläkin sama hiljaisuus ja yksinäisyys: ihmisen jälkeä ei missään näkynyt, ja jos veneessä oltiin vaiti, oli airojen tasainen loiske ja veden kohahtelu keulassa, kun vene sujahti eteenpäin, ainoa ääni joka kuului. Hyvä tilaisuus siis taasen vaipua samaan haaveksivaan mielentilaan, minkä Neitijärven katseleminen juuri ikään oli synnyttänyt; eipä tarvinnut pelätä häiritsemistä! Tämä tila epäilemättä aluksi syntyi luonnon ihailemisesta sekä ruumiillisesta hyvinvoinnista, mutta kuta edemmäksi kuljettiin, sitä selvemmäksi alkoi ajatukselleni käydä, että tässä myöskin oli kolmas syy vaikuttamassa. Se näky, minkä Kieretti tarjosi varsinkin muutamalta saarelta, johon matkalla noustiin, ei ollut ainoastaan kaunis, vaan samalla niin kerrassaan tuttu: tuo saarekas järvenpinta — satoja samanlaisia matkamies näkee Savossa ja meidänpuolisessa Karjalassa. "Jopa päästiin kotimaahan", rupesi ääni kuiskuttelemaan sydämessäni. "Kotimaahanko", vastasi toinen ääni, "ei suinkaan". Mutta kotimaalta tämä ainakin tuntui: kaikki, mihin silmät sattuivat, oli aivan kuin kotona, eivätkä korviakaan enää vaivanneet nuo oudot, käsittämättömät äänet, joita edellisinä viikkoina olimme saaneet kuulla; selvä suomenkieli niitä hyväili. Tosiaan, miksi ei tämä olisi kotimaata? Jos tuo linja tuolla Maanselällä, jota rajaksi sanotaan, kasvaisi umpeen, kuka voisi väittää tai edes ajatella, ettei koko väli Pohjanlahdesta Vienanmereen ole yhtä samaa Suomen maata ja kansaa? Ja sanomattoman suloinen tunne levisi mieleeni siitä ajatuksesta, että taas oltiin kotimaassa — tosin ainoastaan muutamassa sen syrjäisessä, unohtuneessa kolkassa, mutta mitä se merkitsi? Saman armaan isänmaan alaahan sekin oikeastaan oli.

Sama kotimaisuuden tunne pysyi elävänä koko paluumatkallamme. Sillä pohjoisin Karjala on täynnä isompia ja pienempiä järviä ja lampia, niin että myötäänsä luulisi "suloisassa Savossa" vaeltavansa.

Yksi Kieretin selistä on nimeltä Hopioselkä, ja sen syrjällä on Hopiosaari, jotka runolliset nimet ovat saaneet alkunsa siitä, että lappi "ammoin" oli sanottuun saareen kätkenyt aarteen. Aarre olisi tarun mukaan kyllä saatavissa, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että tahtoja "loisi kirveen salmen poikki" (joka erottaa saaren toisesta saaresta tai mantereesta), tahi "puhuisi metson kuvun sen poikki" tai tekisi jonkun kolmannen tempun, jota en muista, mutta joka oli yhtä mahdoton kuin edelliset — salmi oli näet ainakin puolta virstaa leveä. — Lapinhautoja kertoivat saattajamme olevan Tyrhyn kylän tienoilla.

Se talo, johon meidät Pinkan (ei Pingan) kylässä vietiin, oli ensimmäinen kylässä ja toisista taloista vähän erillään sekä sen puolesta mieluinen katsella, että se oli rakennettu meidän puolen malliin: asuinrakennus toiselle, ulkohuoneet toiselle puolelle pihaa. Talon nimi oli Dmiitrola eli Dmiitroila. Siinä isännöi nuorenlainen mies, Ondrei Dmiitroinpoika Jemeljanov, joka viraltaan oli starshina eli kunnan esimies; mutta talossa asui myöskin hänen isänsä ja äitinsä, molemmat hyvissä voimissa, vaikk'eivät isännyyttä pitäneet. Kaksi isännän veljeä oli kaupoilla meidän maassa, ja heidän tahtonsa mukaan talo oli rakennettu erilleen kylästä ja meidän malliin, sittenkuin entinen talo kylän sisässä joku vuosi sitten oli palanut. Dmiitrola oli varakas talo, jonka todisteeksi maininnen, että siinä elätettiin 9 lehmää; huoneet olivat suuret ja siistit. Talonväki kilpaili keskenään hiljaisen kohteliaisuuden osoituksissa meitä kohtaan. Ondrei itse meitä kylvetti saunassa, ja illallinen oli verrattain ylellisesti valmistettu. Hyvillä mielin jäimme taloon yöksi.

Paitsi meitä oli talossa muitakin yövieraita, nimittäin kyläkunnan kirjuri eli "piissari" ja hänen vaimonsa, joitten kanssa meillä oli kunnia maata samassa huoneessa. Vaimo oli Karjalasta, mutta mies oli ryssä, niinkuin suurin osa piissareita on, koska kirjoitustaito, varsinkin venäjän kirjoituksen, lienee hyvin harvinainen Karjalassa. Mikä merkitys näillä kirjureilla kuntain hallinnossa on, tokko muu kuin ainoastaan päätettyjen asiain paperillepano, en tiedä sanoa, mutta kovin kummalta ei kuuluisi, jos he kokisivat itselleen anastaa laajemmankin vallan, he kun luultavasti aivan yksin selittävät kaikki kirjat ja kirjoitukset. Että piissari on starshinan ei herra, vaan käskyläinen, sen kuitenkin isäntämme näytti täydellisesti ymmärtävän, kun asiasta tuli puhe.

Kunnanhallitus (miero, mir) on muuten Venäjällä hyvin edistyneellä kannalla. Kaikki verot esim. kunta itse kantaa ja jättää laajemman alueen rahastoon (Karjalassa Kemiin).

M. Wallacen mukaan kunnanhallitus niin ikään esim. jakelee kyläkunnan maat asukkaiden kesken sekä ratkaisee sen johdosta syntyneet riidat. Muitakin riita-asioita se käsittelee ja voipi määrätä vissin summan sakkoja. Suuremmissa Karjalan kylissä, niinkuin Jyskyjärvella, Uhtualla, Paanajärvellä j.n.e., oli kunnanhallituksen istuntoja varten erityinen rakennus, jonka seinällä oli kirjoitus: "volostnoje pravlenie" (piirikunnan hallitus) ja jossa myöskin oli ristikkoikkunainen vankihuone.

Pinkasta luetaan Kemiin 162 virstaa, jota väliä postimies kulkee; Kemistä Ponkaman ja Umangoserskajan kylien kautta Pilsijärveen 106 v., Pilsijärvestä Enkijärven poikki Sarviniemen kylään, siitä Vitsakylään muutamassa suuressa Kierettijärven saaressa ja Vitsakylästä Pinkaan yhteensä 56 virstaa. Inbergin kartasta päättäen pitäisi Pinkan ja Kemin välin tehdä lähes 20 penik.

Suurijärven kylä tulee Pinkasta luodetta kohti 15 virstan päähän.

Majapaikastamme, kun torstaina 24 p. heinäk. vankan eineen jälkeen varustausimme taipaleelle, vaati isäntä yhteensä 30 kop. Me olimme silloin syöneet kaksi hyvää ateriaa lämpimine ruokineen sekä kahteen toviin juoneet teetä; maksu siis, meidän rahassa 75 penniä, ei ollut ylellinen. Minä kohotin summan 40 kopeekkaan, mutta isäntä empi ottamasta; silloin arveli vanha taatto, joka oli läsnä: "Ka ota, kun tarjotaan." Isäntä muuten persoili sitä puukkoa, jonka Oulussa olin matkaa varten ostanut, ja kun häneltä sain venäjäntekoisen linkkuveitsen, syntyi heti vaihtokauppa.

Matkamme Pinkasta kulki ensin jonkun virstaa Pinkajärven poikki ja Pinkan kylän sivu, sitten saatiin astua 15 virstaa kangasta, jonka jälkeen tultiin noin virstan pituisen Lohijärven itäpäähän; veneellä kuljettua sen länsipuoleen laskettiin etelärannalla maihin. Matkan suunta oli tähän saakka ollut länsi, mutta tässä tehtiin jyrkkä käännös etelää kohti, noustiin järven eteläsyrjää rajoittavan korkean vuoriselänteen harjalle, johon Riihivaaran 10-taloinen kylä on rakennettu, ja jatkettiin sitten matkaa noin 3-4 virstaa Lohilahden kylään. Tavaroittemme kantajana oli taipaleella majatalomme vanha isäntä, ukko Dmiitri, joka, ollen pitkä vankka mies, siihen virkaan hyvin pystyi, vaikka jo oli 62 tai 63 vuoden ikäinen. Neljäskin kumppali meillä oli, nimittäin eräs nuori, Venäjän sotaväessä asevelvollisena palvellut "soldatto" eli sotamies, joka kivulloisuuden tähden oli laskettu kotiin, vaikka oli vasta 5 vuotta ollut palveluksessa. Häneltä m.m. saimme sen valaisevan tiedon, että karjalaiset rekryytit sotaväkeen tultuaan rangaistuksen uhalla ovat kielletyt suomea puhumasta! Tuolta Riihivaaralta aukeni yhtä laaja kuin ihana näköala eteemme: vasemmalla loppumaton jakso vihreitä laaksoja ja korkeita vuoria, oikealla Tuoppajärven sininen ulappa, jonka tällä kohtaa paria penikulmaa leveän selän takaa toiset vaarat siintivät. Melkein suoraan edessämme oli Lohivaara järven rannalla; toisia vaaroja oli Vasamo- ja Vannavaarat y.m. Tämä näköala ei olisi maalarin siveltimelle liian halpa.

Lohilahden kylä on Lohivaaran pohjoispuolitse Tuoppajärvestä itään tunkeutuvan lahdelman päässä. Inbergin kartalla tätä kylää nimitetään Lohivaaran kyläksi, mutta Lohivaaraksi me kuulimme sanottavan ainoastaan tuota lahden suusta kohoavaa korkeaa vuorta. Riihivaaran paikalla taas on kartalla nimi Lohila, ja siitä on merkitty kolmatta penikulmaa pitkä lahti kulkevaksi Tuoppajärveen, jota lahtea ei kuitenkaan ole olemassa Lohijärveä Riihivaaran pohjoispuolella ei kartalle ollenkaan ole merkitty.

Kun astelimme Lohilahden köyhän kylän läpi rannimmaiseen majataloon, tuli muutamasta mökistä vanhanlainen naishenkilö meitä kohti, syleili sotamiestä s.o. laski vasemman käsivartensa hänen selkänsä taa ja oikean hänen vasemmalle hartiallensa, niinkuin "hihhulit" meillä tekevät, koetti änkyttää jonkun sanan ja hyrähti ikäänkuin valitellen itkuun. Sotamies lausui hänelle muutamia lohdutussanoja, nosti meille lakkia, sanoen "hyvästi, herrat", sekä seurasi vaimoa mökkiin. Tämä oli näet hänen kotinsa ja vaimo hänen äitinsä. Jonkunlainen koti, johon tulla, tuokin iänikuinen pöksä! Ja semmoisestakin raskitaan vuosikausiksi viedä ehkä ainoa työhön kykenevä mies turhanpäiväistä kunniaa maailman mahtaville hankkimaan!

Lohilahdessa oli 11 taloa, s.o. mökkiä. Se johon saattaja meidät vei, ei ollut siisti, ja lisäksi se oli niin köyhä, että päivälliseksi emme saaneet kuin leipää ja maitoa; voita oli emäntä lähettänyt kylältä noutamaan, mutta kun emme siitä tienneet, olimme jo syöneet, kun se saapui. Ei tehnyt mieli tässä kauan viipyä, ja siis laittausimme niin pian kuin mahdollista taipaleelle Kiestinkiin, johon kolme vaimonpuolta lähti pitkin Tuoppajärveä meitä saattamaan.

Tuoppajärvi on pohjois-Karjalan isoin vesi; sitä sanottiin 9 penik. pitkäksi ja paikoittain neljättä leveäksi. Pääsuunta on luoteesta kaakkoon, niinkuin kartallakin on merkitty. Keskellä järveä on penikulmaa pitkä suuri saari, jolla tietääkseni ei ole muuta nimeä kuin Tuoppajärven Saari. Tähän saareen pakenivat Venäjän "uskonpuhdistuksen" aikana Solovetsin luostarista ne munkit, jotka eivät voineet mukautua uusiin uskonnontemppuihin, ja perustivat tänne uuden monasterin, jonka olemassaolosta ei hallituksen sanota sataan vuoteen tietäneen mitään. Se menestyi sangen hyvin päättäen siitä, että siinä kuuluu kansan kertomusten mukaan asuneen aina 300 henkeen, joka on näillä seuduin suuri väestö yhdelle paikalle, sillä nykyisissä kylissä järven rannalla ei liene ainoassakaan edes 200 henkeä. Tästä luostarista, jota varsinainen "oklada" eli hirsiaitaus ympäröi, sittemmin, niinkuin ainakin, syntyi haaraosasto eli "skiitta" vastapäiselle länsirannalle, ei kuitenkaan mies-, vaan naispuolinen. Skiitta on yhä vielä olemassa, mutta itse monasteri hävitettiin hallituksen käskystä perinpohjin 1800-luvun puolivälissä: rakennukset poltettiin ja asukkaat vietiin kukin kotiseudullensa, niin että koko saarella nyt asuu ainoastaan "oikeauskoinen" pappi ja lukkari.

Tuoppajärven rannoilla on yhteensä kymmenen kylää. Inbergin kartalla ne kaikki näkyvät, mutta niiden keskinäiset etäisyydet eivät liene kartalla oikein osoitetut, koska ne ilmoitukset matkoista kylien välillä, jotka kahdelta eri isännältämme aivan yhtäpitävästi sain, eivät käy yksiin kartan määräin kanssa. Näiden ilmoitusten mukaan tuli Tuoppajärven pohjoisimmasta kylästä Kiestingistä Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4, siitä Njilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä Suolapohjaan, järven eteläpäähän, myöskin 20 virstaa; nämä kylät ovat itärannalla; länsirannalla on ensin Kiisjoki (Friesin Gisok!), johon Kuorilahdesta tulee 20 virstaa, (siis Suolapohjasta 40), Skiitta 10 virstan päässä Kiisjoesta, Valasjoki 15 virstaa Skiitasta; Valasjoesta tulee Kokkosalmelle pohjoisrannalla 20 ja siitä Kiestinkiin myöskin 20 virstaa. Jos vertaa näitä määriä karttaan, huomaa kohta, että sen ja niiden välillä on suuri erotus.

Matkani määristä puhuttaessa mainittakoon tässä samalla ne ilmoitukset, jotka Kiestingissä isännältämme sain pohjanpuoleisista taipaleista. Kiestingistä niiden mukaan tulee Jelettijärven rantaan 2 penik. (kartalla tuskin puolta!), samannimiseen kylään 3 penik., Ahvenlahteen 22 virstaa, Ahvenlahdesta Heinijärveen 10 virstaa, Jelettijärvestä Heinijärveen 8 tai 10 virstaa ja Särkiniemeen 12 virstaa. Tiiksijärvi, jonka itärannalla Särkiniemi on, on 2 penik. pitkä.

Kiestingin kirkonkylässä on 30 taloa. Me olimme majaa erään kauppiaan Sergein luona, joka tuntui olevan varakas mies. Makuupaikkana oli kuitenkin täälläkin vain pirtin lattia, sillä vierashuoneessa säilytettiin kaikenlaista varsinkin nahkatavaraa, josta lähti väkevä haju, niin että pidimme pirtin lattiaa parempana.

Kiestinki tulisi olemaan Kuusamosta Kierettiin aiotun maantien puolivälissä. Iltasella isännän kanssa puhellessa tuli myöskin kysymys tästä maantiestä, jonka toimeensaanti on kuusamolaisten hartaimpia toivomuksia. Koko hommasta isäntämme kuitenkaan, kumma kyllä, ei tiennyt mitään. Kieretissä siitä kyllä tiedettiin. Minun oli siellä pitänyt ostaa uudet kalossit, ja kun myömämies oli itse pohatta Feodor, käytin tilaisuutta kysyäkseni häneltä, tokko siellä oli ollut puhetta Kuusamon maantiestä. Kyllä, stanovoille oli Vienasta tullut asiaa koskevat paperit, ja hän oli sen johdosta jo keväällä kysellyt kierettiläisten ajatusta, johon oli vastattu, selitti valkoparta ukko, että semmoinen tie olisi erinomaisen hyödyllinen. Uudenkylän Kirilää oli stanovoi myöskin puhutellut ja kysellyt maitten laatua Kieretistä ylöspäin, johon Kirilä oli tietänyt ilmoittaa, että ne enimmäkseen olivat tasaisia ja kuivia kankaita. Kirilällä ja hänen kumppaleillansa oli muuten erittäin epäselvä ja pelokas käsitys koko hommasta, ja moneen toviin meidän täytyi oikein selittämällä heille selittää, mitä kaikkea hyvää tämmöisestä kulkuväylästä sekä koko maakunnalle että heille itsellensäkin olisi.

Tässä muistuu mieleeni, koska uusikyläläisistä on puhe ne nimet, joilla he ja arvattavasti muutkin pohjoiskarjalaiset tuulia nimittävät ilmansuunnan mukaan. Ne ovat: pohja, puoli-öinen (itäpohja eli koillinen), mennen (itä), obedniekka eli murkinatuuli (kaakko), suvi (etelä), otuksinen (lounas), luotehinen (länsi) ja pobereshniekka eli makuutuuli (luode). Huomattava on, että luotehinen siellä siis on meidän länsi. — Viikonpäivät ovat pohjoiskarjalassa: pyhä, ensi arki, toinen arki, serota (keskiviikko, ven. sredá), neljäs päivä (torstai), pätnitsa ja suovatta. Siinä on siis suomen- ja venäjänkielisiä päivännimiä sekaisin; meillä kaikki nimet, paitsi ehkä lauantai, ovat ruotsinmukaisia. Keskiviikkoa Karjalassa myöskin sanotaan kesk-neteliksi, jossa sanassa keski on suomea, niinkuin meilläkin, mutta neteli (viikko) on lainattu venäjän sanasta nedjelj, samoin kuin meidän viikko on lainattu ruotsalaisesta sanasta vecka, vicka.

Perjantaina 25 p. heinäk. lähdettiin Kiestingistä taas Tuoppajärven selkiä halkomaan. Matkan määränä oli aluksi Sohjenanniska, jonka kautta Tuoppajärvi purkaa vetensä luoteeseen päin; tässä nimittäin piti olla "pystyjyrkkä" koski eli varsinainen vesiputous, jota kyllä sietäisi poiketa katsomaan. Ilma oli yhä kaunis, päivänpaiste kirkas ja tuuli niin heikko, että tuskin sai väreille järven pintaa; kulku oli siis miellyttävä. Saattajina meillä oli kaksi nuorta naista, joista toinen, nimeltä Marina, kauneutensa ja iloisen luonteensa vuoksi teki matkan vielä miellyttävämmäksi. Hänen katseensa vilkkautta, hänen hymyään ja varsinkin kaulan pyöreyttä ei rupeamassa ennättänyt väsyä katselemaan, ja se luonnollinen, itsetiedoton keimailu, johon meidän käytöksemme ehkä osaksi häntä kehoitti, ei sisältänyt mitään loukkaavaa, päinvastoin vain enensi hänen sulouttaan. Hän oli tavallaan meidänpuolelainen suvultaan, sillä hänen äiti-vainajansa oli ollut kotoisin Askolasta läheltä Porvoota, Uudeltamaalta. Hän oli naimisissa erään leskimiehen kanssa, jonka suhteen hänen tunteensa eivät kuitenkaan olleet erittäin hellää laatua, kun mies oli vuosikausia ollut Ruijassa ja kokonaan vaimonsa huoleksi jättänyt pari kolme lastaan edellisestä avioliitosta. Muiden puheiden muassa pyysimme häntä myöskin kertomaan jonkun sadun eli "saarnan", niinkuin täällä sanottiin, ja hän kertoikin niitä muutamia, jotka ainakin osaksi olivat juoneltaan tuttuja meille. Kun sadussa joku tärkeämpi kohta tuli mainittavaksi, sanoi hän aina jonkun sanan useaan kertaan ja korotti samalla äänensä kutakuinkin kimeäksi; niin esim. kuului muutamasta tytöstä, joka oli joutunut "pieklain" (ven. bjegli), s.o. karkurien eli ryövärien käsiin, että tyttö "astui, astui, astui", jossa viimeinen "astui" oli ylimmällä falsetti-äänellä lausuttu. Tästä kertomatavasta Lönnrotkin mainitsee matkamuistelmissaan (Helsingin vanhassa Morgonbladissa). Saarnan kestäessä oli hauska katsella, millä huomiolla toinen soutajamme sitä kuunteli; sadut näyttivät kokonaan lumonneen hänet, ja kun kertoja puhuessaan joskus hetkeksi vaikeni, toinen jo ehätti kysymään: no, kuinkas sitten kävi? Saarna tavallisesti alkoi sanoilla: "Oli ennen ukko takka", s.o. oli ennen ukko da (ja) akka. Näille sanoilleen kertoja aina ensin itse nauroi.

Sohjenanniskan koski, joka on ehkä puolisen virstaa alempana joen lähtöä Tuoppajärvestä, on koskeksi kyllä sievä, syösten vetensä kahtena eri putouksena kivenheiton matkalla 4-5 syltä alas. Sekä Friisiä että Boreniusta se näkyy suuresti ihastuttaneen. Totta puhuen minä kuitenkin vähän pettyneenä sitä katselin, sillä se oli vain tavallinen koski, mutta ei ensinkään mikään oikea vesiputous, niinkuin Ämmä Kajaanissa tai Kyröskoski Hämeessä, vaikka Friiskin sitä semmoiseksi sanoo (lodrätt strömfall). Ainoastaan sentähden olin lähtenyt sitä katsomaan, kun varmasti oli vakuutettu, että vesi siinä putosi "ihan kuin huoneen katolta", mutta tämä vakuutus ei pitänyt paikkaansa. Veneellä sitä kyllä ei voida laskea, vaan on vene vedettävä pölkkyjen päällitse pitkin kosken länsisyrjää. Sentapaisia koskia muuten meillä ja Karjalassa on sadoittain, ja esim. Usman rinnalle sitä ei mitenkään saata asettaa.

Kosken seutu on asumatonta. Lähin kylä on Kokkosalmi Tuoppajärven rannalla, johon tulee 5 virstaa — Kiestinkiin tulee koskelta 25 virstaa. Jokea alaspäin on noin penikulman päässä Sohjenansuu (Friisin Sofiansuu!) Pääjärven rannalla.

Sohjenanniskalta olisi linnuntietä tullut vain kolmisen penikulmaa Kuusamon rajalle ja kylien kautta ehkä neljä. Huomispäivänä, jos olisimme tahtoneet, olisimme siis saattaneet taas olla "omassa" maassa. Mutta luvalla sanoen ei meidän ensinkään tehnyt mieli päästä "omaan" maahan, koska siellä, missä vaelsimme, olimme kuin kotona ainakin. Kun siis olimme koskea katselleet, palasimme kappaleen matkaa takaisin sitä tietä, jota olimme tulleet, Kokkosalmeen, jonka sivu oli tullessa kuljettu, vaikk'ei kylä järvelle näy. Sohjenanniskasta vielä mainittakoon, että joki koskelta järveen asti on hyvin matala, tuskin missään syltä syvä. Kovin suuri vedenpaljous ei siitä siis pääse kulkemaan.

Kokkosalmen kylään kuului 13 taloa, jotka olivat rakennetut enemmän hajalleen toisistansa kuin Karjalan kylissä tavallisesti. Emäntä siinä talossa, jossa kävimme syömässä, oli itsekin vieras samoin kuin me, s.o. hän oli kyllä täältä syntyisin, mutta asui Lohjalla, Uudellamaalla, johon hänen miehensä oli hakenut maakauppiaaksi, ja oli täällä vain käymässä. Sinne hän hartaasti halusi päästä takaisin niin pian kuin suinkin; kotikylässä oli niin ikävä olla. Sama halu saada muuttaa meidän puolelle näkyi muuallakin, esim. Uhtualla, varakkaampia asukkaita vaivaavan — itsessään kyllä arveluttava seikka, sillä jos ainoat vähän varakkaammat eläjät Karjalasta siirtyvät pois, mitä sinne sitten jälelle jääpi? Olo meidän puolella oli kenties vaikuttanut, että emäntämme käytös oli hiukan toisenlainen kuin Karjalan naisten yleensä; minä tosin en tuota erittäin hoksannut, mutta kumppalini oli siihen aivan ihastunut eikä voinut jälestäpäin kyllin kiitellä häntä. Nuori, hyvännäköinen ja muuten miellyttävä hän kyllä oli. Ruuasta ei tahtonut maksua ottaa.

Kokkosalmelta meitä kuljetti yksi mies ja kaksi naista yhteensä 90 kopeekasta suoraan etelään päin Valasjokeen, johon luetaan 2 penik. Aikomuksemme oli ensin yrittää Saareen, monasteripaikkaa katsomaan, sitten Skiittaan, mutta tuuli yltyi niin kovaksi myrskyksi, ettei ollut muuta neuvoa kuin laskea mainittuun Valasjokeen. Nuo paikat jäivät siis kumpikin katsomatta.

Valasjoella, joka on rakennettu kahden puolen syvän lahden pohjaa ja jossa oli 17 taloa ja 110 asukasta, olimme yötä Vaskola nimisessä talossa, jossa poikansa poissaollessa talon yli 90 vuotta vanha, mutta vielä aivan täysivoimainen vaari, kunnianarvoinen ukko "Mihhei", piti isännyyttä. Täältä jatkettiin seuraavana päivänä 16 p. heinäk. matkaa jalkaisin ensin Vaarakylään, johon tuli 1 penik., sitten Röhöön, Vaarakylästä suoraan 2 penikulman, mutta Suurijärven kautta 2 1/2 penik. päässä. Ensi taipaleella kohtasi eräässä paikassa tuttu näky silmää, nim. kolometsä; eräs vaarakyläläinen, Sohvanainen Osippa (Jooseppi), oli näet ollut aikeissa ryhtyä tervanpolttoon, josta ei sentään ollut tullut sen valmiimpaa, sillä kun metsäherra sai asiasta tiedon, tuli kielto, vieläpä Sohvanaista sakotettiin. Tämän Sohvanaisen talo oli korkealla vaaralla pohjoispuolella kylää erillään muista taloista. Vaarakylässä oli 30 taloa; kestikievarin nimi oli Paavilainen, ja siinä pidettiin 10 lehmää ja 4 hevosta — siis varakas talo. Isäntä, joka meitä palveli, oli aikanaan Ruijassa kalastusretkellä palelluttanut molemmat jalkansa, niin että ne oli täytynyt leikata pois, jonka tähden hän kulki polvillansa. — Vaarakylästä oppaanamme ja kantomiehenämme oli 60-vuotias mies Stahvei Pikkarainen, joka taipaleella huvitti meitä kaikenlaisilla kertomuksilla nuoruutensa ajoilta, jolloin hän oli etelä-Suomessa laukunkannossa ollut. "Sitä", sanoi ukko, "kaikkein enimmän pelättiin, että laukun ryöstössä mieskin joutuisi kiinni, koska hän siinä tapauksessa rautoihin lyötynä lähetettiin Pietarin kautta kotiin." Tämä kamala kohtalo oli ukolle itselleenkin kerran ollut tarjona. Lähellä Tammisaarta "tullisluuparit" tapasivat hänet muutamassa mökissä, anastivat 300 ruplan edestä tavaraa, jota hän eräältä Helsingin kauppiaalta oli ostanut — Pietarista eivät karjalaiset vielä silloin tavaroitaan ottaneet - ja julistivat hänet itsensä vangituksi sekä tahtoivat heti lähteä häntä kuljettamaan veneeseensä. Likellä olevan talon eli rusthollin emäntä, joka tunsi Stahvein, saapui kuitenkin samassa tupaan ja aloitti tulliniekkain kanssa kiivaan sanasodan, niin että hämmästynyt Stahvei ennätti vähän tointua, ja kun sitten kumminkin tuli lähtö rantaan, pyysi Stahvei muutaman ladon kohdalla mennä luonnolliselle asialle, jota pyyntöä sanakiistassa olevat tullimiehet, eivät hoksanneet epäillä petokseksi; mutta se joka silloin pötki niityn poikki pakoon metsään niin paljon kuin koivista lähti, se oli Stahvei. Metsässä hän sitten makasi piilossa vuorokauden toista, ja kun nälkä pakotti hänet sieltä pois, olivat vainoojatkin menneet. Kysymykseeni hän selitti olleensa aikoinaan hyvinkin naisväen suosiossa, koska ulkomuotonsa nuoruudessa oli ollut "jonkunlainen" — asia, jota minun olisi tehnyt mieli hiukan epäillä. — Taipaleella muuten saimme nähdä, kuinka verensulku lukemalla toimitetaan. Ukko Stahvei oli nimittäin virsuaan leikatessaan haavoittanut vähän sormeansa, ja kun veri ei herennyt tippumasta, hän muutamassa levähdyspaikassa arveli, että pitäisi lukea haava umpeen, jos viitsisi, niin kyllä sitten herkeäisi. Me kohta häntä kehoittamaan, että viitsisi, ja niin ukko viimein nosti sormensa ylös, kääntyi sen puoleen ja alkoi lukea enimmästi muistaakseni raudan herjaussanoja, jolloin hän tuon tuostakin ankarimmilla kohdilla muutti äänensä hyvin vihaiseksi sekä aina väliin sylkäisi sormensa päälle. Viimein hän ruohotukolla pyyhkäisi sormen verestä puhtaaksi ja pisti tyytyväisenä kätensä lapaseen ilmoittaen, että nyt oli loihtu valmis. Vaikka isosti "Tuomaana" mielessäni kysyin kuitenkin hyvin totisella äänellä, että jokohan tuo veri nyt tyrehtyi, johon ukko järkähtämättömällä vakaumuksella vastasi, että kyllä se nyt lakkasi vuotamasta. Toisessa levähdyspaikassa ukko kumminkin tuli kätensä paljastaneeksi, ja mikäs sormesta yhä hiljakseen norui jollei veri? En kuitenkaan siitä huolinut mainita ukolle mitään. Merkillistä oli, että ukko sanoi nuo luvut oppineensa kahdelta siikajokelaiselta, joitten seurassa kerran nuorena oli meidän puolella kulkenut.

Ukon elämänvaiheet olivat olleet jotenkin surulliset. Laukunkannosta hänen täytyi luopua, kun ainoa veli vietiin sotamieheksi. Sitten paloi talo, joka lienee ollut vakuuttamatta, koska hän valitti vahinkoa kovin tuntuvaksi. Sitten hän oli käynyt kalastuksella sekä Kuollassa että Novaja Semljassa, josta ei ollut kovin paljoa hyötynyt. Mitä hän sentään piti pahimpana, oli se järjestys, joka maan viljelemisen ja metsänhoidon suhteen Venäjällä ja Karjalassa vallitsee ja joka, mitä edelliseen tulee, vaikuttaa, että omistusoikeuden turva kokonaan puuttuu. Meidänkin mielemme tuli liikutetuksi, kun kuuntelimme ukon kertomuksia, jotka hän esitti teeskentelemättömällä, yksinkertaisella vakavuudella, niinkuin suomalaisen sopii.

Röhöön tulimme vasta sydänyön aikana, vaikka jo klo 3-4 oli taipaleelle lähdetty. Me olimme valinneet tuon oijustavan suotien, jossa kulku oli hyvin hidasta, ja kun pääsimme Röhönjärven pohjoispäähän, josta toivottiin veneellä saavan loppumatkan kulkea, ei rannassa venettä ollutkaan, niin että uupunein voimin täytyi joku neljännes vielä rämpiä pitkin järven alavaa länsirantaa. Saattaja vei meidät Luukkosen taloon, jossa isäntä, vaikka makuulta nostatettiin ja sairasteli kovaa kolotustautia sääressään, erinomaisella kohteliaisuudella ja ystävyydellä otti meidät vastaan. Tuota pikaa teekeitin pihisi pöydällä vierashuoneessa, ja kun teen olimme juoneet, oli illallinen jo pirtissä valmis. Sisemmässä vierashuoneessa sitten valmistettiin meille makuutila, jolle mielihyvällä heittäysimme pitkäksemme.

Röhönjärvi ulottuu pohjasta etelään, mutta tekee syvän lahden itäänpäin. Kylä, johon kuuluu 21 taloa, on rakennettu sekä länsirannalle, jossa me olimme, että itäpuolelle, sille niemelle, joka tulee itäisen ja pohjoisen lahden väliin. Luukkonen taisi olla varakkain talo kylässä. Niitä oli ainakin ollut kolme veljestä, mutta yksi oli kuollut Oulussa ja toinen oli murhattu Jokijärven sydänmailla moniaita vuosia takaperin. Hän oli Pudasjärveltä pestannut muutaman heittiön kesämiehekseen ja lähtivät tavallisia sydänmaan oikoteitä Karjalaan, mutta kun muutaman järven rannalle asettuivat maata, löi mies isäntäänsä kivellä päähän ja upotti ruumiin järveen. Tornion markkinoilla nykyisen isäntämme onnistui jonkun ajan kuluttua toimittaa veljensä murhamies kiinni, joka sitten tutkittiin ja tuomittiin Pudasjärvellä. Murhatuksi eli ammutuksi oli tämä kolmaskin veli kerran ollut vähällä joutua muutaman meidänpuolisen herran toimesta Ukkolan kestikievarissa Kiimingillä, josta tapauksesta aikanaan paljon puheltiin. Syyksi säärensä kolotukseen isäntämme selitti vetehisen vikaa. Joku vuosi takaperin häneltä keväällä oli nuori hyvä hevonen uponnut sulaan eikä hän yksin ollut saanut sitä ylös, vaikka tuntikausia oli puuhannut, vaan se oli mennyt veden saaliiksi. Tästä vimmoissaan hän oli puhjennut kirouksiin ja sadatuksiin, ja niistä vedenhaltia nyt oli hänelle kostanut laittamalla taudin. Kun arvelin, että hän pelastuskokeissaan ehkä oli kovasti vilustunut, hän hetkisen näytti miettivältä, mutta pudisti sitten päätään ja pysyi entisessä ajatuksessaan.

Sunnuntaina 27 p. heinäk. matkustimme Röhöstä Uhtualle. Paitsi alkuosaa, vajaata neljännestä, joka veneellä kuljettiin pitkin järveä ja siihen juoksevaa puroa, oli koko taival jalkamatkaa, aluksi suota, sitten kangasmaata. Inbergin kartan mukaan tämän taipaleen pitäisi olla vain runsaasti 2 penikulmaa, mutta se on toista vertaa pitempi, eli neljä; Uhtua on kartassa aivan väärälle paikalle pantu, niinkuin kohta osoitan. Tämä oli pisin taival koko matkallamme, nim. jalan kuljettava. Kantajina meillä oli kaksi naista ja yksi mies — ammatiltaan paimen ja muuten niin etevä taidoltaan, ettei veneessä osannut pitää perää —; he olivat muutenkin menossa Uhtualle, sikäläisestä kruununmakasiinista jauhoja saamaan. Kolmelle hengelle jaettuina eivät kapineemme paljoa painaneet, ja kun itse koko ajan kuljin etupäässä, joutui matka niin, että kun 8:n aikana aamulla oli liikkeelle lähdetty, jo 6:n tienoissa illalla oltiin Kivinenän hiekkaharjulla, josta Uhtuan kylä ja Keski-Kuitti järvi sen edustalla näkyy. Tahtoivathan nuo vaimonpuolet tuon tuostakin muistuttaa, että "elä sie astu niin terävään", mutta perässä he sentään kokivat pysyä. Kantopalkka teki muistaakseni kutakin kantajaa kohti 40 kop. Stahvei Pikkarainen oli eilisestä taipaleesta saanut 1 ruplan.

Puolitoista penikulmaa pohjoiseen päin Uhtualta oli muutamia, lännestä itään kulkevia, erittäin jyrkkiä vuorenharjuja, joiden ylitse oli mentävä ja joista korkeimman nimi muistaakseni oli Ironsyrjä. Sen lähellä, jollen erehdy, olivat Reuhonjärvi ja Pälkjärvi.

* * * * *

Uhtuan kylä on rakennettu loivasti Kuittijärveen viettävälle lakealle kankaalle eli tasangolle kolmeen eri ryhmään, jotka ovat noin 1 1/2 virstan päässä toisistaan. Pohjoisin ryhmä, Lamminpohja, sijaitsee kappaleen matkaa järvestä ylöspäin molemmin puolin luoteiselta ilmalta juoksevaa Uhutjokea, itäisin molemmin puolin itse joen suuta ja kolmas, Likopää, järvenrannalla länteen joensuusta ja etelään Lamminpohjasta. Keskimmäisellä ryhmällä on kaksi nimeä sen mukaan, kumpaa joenpuolta tarkoitetaan: Mitkala ja Ryhjä. Sen ja Lamminpohjan välillä joki levenee lammintapaiseksi suvannoksi josta arvatenkin Lamminpohja on saanut nimensä. Yksinäisiä taloja on sitäpaitsi moniaita sekä pohjaan että länteen päin Lamminpohjasta. Taloja sanottiin yhteensä olevan 160 tai 170, joten väkiluku, jos taloa kohti laskee 6 henkeä, tekisi noin 1,000 henkeä. Kyläläiset kuitenkin ilmoittivat väkiluvun olevan kappaleen matkaa toista tuhatta, mutta paikkakunnan pappi taas väitti, että se ei noussut kuin 7-800:aan, en muista tarkkaan numeroa. Mitä tuo sitten ihan tarkalleen tehnee. Kaikissa tapauksissa Uhtua on vankin kylä koko pohjois-Karjalassa. Sitä todistaa muun muassa se seikka, että kylästä pohjaan päin on runsas penikulma kärryillä ajettavaa tietä — ensimmäinen ja viimeinen semmoinen, minkä matkalla näimme. Myöskin oli kylässä kaksi kirkkoa, molemmat laudoitetut ja maalatut muistaakseni, vaikka vanhempaa ja pienempää ei enää käytetty. Maalatuita olivat useat yksityisetkin talot kylässä, ja niistä joku kymmenkunta, niinkuin jo olen maininnut, oli rakennettu meidän malliin.

Lönnrot mainitsee 1835 vuoden Morgonbladissa, että hänen käydessään
Uhtualla joku vuosi varemmin kylässä luettiin olevan 80 taloa.
Puolen vuosisadan kuluessa kylän talojen määrä siis on kasvanut
kaksinkertaiseksi.

Inbergin kartan mukaan pitäisi Uhtuan olla noin puoli penikulmaa Uhutjoen suusta ja Kuittijärvestä ylöspäin. Vastasanotusta lukija kuitenkin huomaa, että kartta on aivan väärässä: sekä Ryhjä että Likopää on aivan järven rannalla ja molemmat kirkot (Ryhjässä) niin ikään. Kartan erehdys kylän paikan suhteen on sittenkin suhteellisesti vähemmänarvoinen kuin erehdys Kuittijärven suhteen. Tämä järvi on nimittäin ainoastaan penikulmaa leveä, vaikka sen pitäisi kartan mukaan olla lähes kolme! Järven muoto on siis kartalla ihan toinen kuin todellisuudessa. Merkillistä kyllä näkyy Lönnrotkin erehtyneen järven leveyden suhteen, sillä jossakin muistan nähneeni, että hän ilmoittaa matkan Jyvälahdesta (järven tuolta puolen) Uhtualle 3 penikulmaksi, vaikka sitä on vain runsaasti yksi. Toisessa paikassa (1834 vuoden Morgonbladissa) hän sentään sanoo, että Vuokkiniemestä on 4 penik. Uhtualle, joka on oikein; mutta matka Vuokkiniemestä Jyvälahteen on 3 penik. Uhtualta Enonsuuhun on 1 penik. ja Enonsuusta länteen päin Jyvälahteen myöskin 1 penik., joten nämä paikat muodostavat tasasivuisen kolmion. Uhtualta Luusalmen kylään Kuittijärven itäpäähän sanottiin olevan 2 penikulmaa (kartan mukaan lähes 4).

Keski-Kuittijärvessä on kaksi suurehkoa saarta: Suurisaari ja Uhutsaari. Uhtuan papin selityksen mukaan, jonka hän antoi kulkiessamme yhtä matkaa järven poikki, pitäisi Uhutsaaren ja Uhutjoen oikeastaan kuulua Yhytsaari ja Yhytjoki. Tuo sana "yhyt" merkitsee näet yhtymistä, ja lappi oli aikoinaan nämä nimet keksinyt, koska näillä paikoin metsämiesten oli ollut tapana kohdata toisensa ja tulla yhteen.

Kestikievari, jossa olimme majaa, oli Lamminpohjassa, joen eli ojan etelärannalla ikkunaimme alla toisella puolen jokea oli meidän malliin rakennettu, punaiseksi maalattu talo, jota oli mieluinen katsella. Vähän siitä ylöspäin kankaalla oli Ondronon yksinäinen talo, joka varmaan on varakkaimpia koko kylässä. Se oli rakennettu Venäjän malliin, mutta laudoitettu ja maalattu; länteen päin etusivulla oli 7 ikkunaa ja etelään päin yhtä monta. Siinä asui yhtenä perheenä kolme veljestä — neljäs oli kotivävynä Enonsuussa — kaikki vankkoja kaupanmiehiä, mutta sen ohessa myöskin maanviljelijöitä, sillä talossa kylvettiin 3 tynn. rukiita ja 6-7 ohria. Kahden vanhimman veljen kanssa olin tullut tutuksi Oulussa, kun heidän siellä moniaita vuosia takaperin täytyi riidellä takaisin 4-500 ketunnahkaa, jotka oli heiltä ryöstetty Kuusamossa (joka riita voitettiinkin kaikissa oikeusasteissa). — Ihan kestikievarin vieressä oli talo, jonka isäntä Matti Pällinen, Ondronon lankomies, myöskin oli tuttu. Paitsi näitä kolmea en muita tuttavia tavannutkaan, sillä sattui olemaan heinänteon aika ja kylän väestä oli suurin osa etäisillä niityillä.

Pari kolme viikkoa ennen tuloamme oli Uhtualla sattunut tapaus, joka yhä oli vereksenä kyläkunnan mielessä. Se oli tuo kuuluksi tullut tutkinto Uhtuan uskovaisten kanssa. Hallitukselle oli ilmoitettu, että siellä toimi joku valtiokirkosta luopunut seura, joka kokoontui yhteisiin hartaudenharjoituksiin, joissa raamattua ja muita hengellisiä kirjoja tutkittiin, joka ylenkatsoi ja viskasi veteen ne "pyhät kuvat", jotka ovat jokaisessa venäjänuskoisessa talossa ja joille ahkerasti kumarretaan, ja joka lopuksi julisti valtiokirkon opin vääräksi ja koki omaan uskoonsa käännyttää ihmisiä. Ilmiannon tekijä taisi olla pitäjän pappi, joka kyllä oli siivoluontoinen mies, mutta jota oli alettu kovin kovasti hätyytellä. Tutkinto, joka ilmoituksen johdosta määrättiin pidettäväksi ja jota johti venäläinen tuomari Nekrasov, alkoi 6 p. heinäk. Syytettyjä oli yhteensä 21 henkeä, niistä 3 meidänpuolelaista. Tutkinto näkyy etupäässä koskeneen kysymystä "obrasain" eli pyhäinkuvien merkityksestä, jonka suhteen tuomarin kerrotaan lausuneen, että ne eivät olleet mitään jumalia, vaan ainoastaan pyhäin kuvia, niinkuin jokainen näki; tämän mukaan siis uskovaisten mielestä venäjänuskoiset pitivät noita kuvia jumalina. Säikäyksissään 15 uhtualaista luopui uskostaan, luvaten taas ruveta kuvia kumartamaan, ja laskettiin heti vapaiksi, mutta kolme uhtualaista: Timo Hilppainen, Riiko Mauranen ja Aleksi Pällinen — näillä on tutkintokirjoissa kaikilla toisin kuuluvat venäläiset nimet — sekä nuo kolme meidänpuolelaista: kaksi Venberg veljestä Turun läänistä, kylässä Tuppureiksi nimitetyt, ja eräs nuori kuusamolainen Kaarle Tauriainen, pysyivät uskossaan järkähtämättöminä, "vaikka pää menköön". Mitä tuomio sisälsi, lienee tuskin yksikään ymmärtänyt, kun se julistettiin venäjäksi eikä suomeksi selitetty, vaikka syytetyt olivat tämmöistä selitystä pyytäneet; mutta kestikievarista, jossa tutkinto oli toimitettu, tuomitut kohta siirrettiin "pravleniaan" eli kunnan- ja vankihuoneeseen Likopäähän ja sieltä sitten 18 p. heinäk. istutettiin veneeseen ja vietiin Kemiin. Se luulo tuntui kylässä olevan yleinen, että vangitut tältä matkalta eivät koskaan palaa takaisin, vaan joutuvat ikipäiviksi Siperiaan. Omaisten suru ja valitus silloin, kun vangittuja kylästä vietiin, oli ollut hyvin katkera, niin että esim. Pällisen nuori vaimo oli useita kertoja mennyt tainnoksiin.[18]

Kyläläiset, jotka nimittävät näitä uskovaisia hihhuleiksi, lienevät ylimalkaan pysyneet välinpitämättöminä asian suhteen. Emäntämme kuitenkin oli harras "oikean" uskon puoltaja, johon tuntui olevan syynä, että hän oli joutunut kiistoihin noiden eriuskolaisten kanssa ja että silloki, niinkuin uskonkiistoissa enimmäkseen käypi, lopuksi oli molemmin puolin lausuttu kaikenlaisia loukkaavia soimauksia. Hänen mielestään tuomio Siperiaan siis oli aivan oikea, joskin kova rangaistus. Mutta Ondrono, vanhin veli, joka sattui meillä käymään, kun asia taas oli puheena, arveli, että tuomitut suotta olivat vetäneet päällensä kovan rangaistuksen; heidän olisi vain pitänyt luvata ruveta taas kuvia kumartamaan, siten jutusta selviytyäkseen, ja sitten olisi ollut heidän oma asiansa, pitääkö lupauksensa vai ollako pitämättä. Tämä nyt oli asian katselemista käytännölliseltä kannalta.

Juttu muuten oli herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan karjalaisten vaan venäläistenkin kesken. Niinpä se oli puheenaineena Vienassakin, jossa meiltä tiedusteltiin, oliko Suomessa kveekareita, johon lahkoon noiden uskovaisten luultiin kuuluvan. Että usko oli meidän puolelta kotoisin, se kyllä oli aivan totta, sillä Hilppainen, lahkon päämies, oli matkoillaan pohjois-Suomessa ja Lapin rajoilla siihen kääntynyt ja sitten kotiseudullaan hartaasti ahkeroinut muiden kääntämisessä.

Uhtualla viivyimme kaksi päivää, maanantain 28 p. heinäk. ja tiistaita 29 p. iltapuoleen. Kaksi uutta tuttavaa sillä välin saimme. Ensimmäinen oli karjalainen Sergein Iivana, joka, kun kuljimme hänen talonsa ohitse, hyvin ystävällisesti ikkunasta kutsui meitä sisään teelle, jota parin vieraansa kanssa paraikaa joi; hän oli paljon kulkenut meidän puolella etelä-Suomessa, luki selvästi suomea — useita suomalaisia kirjoja oli hänen pöydällänsä — tunsi sitäpaitsi monta meillekin tuttua nuorta Helsingin tiedemiestä, ja hänen kanssaan oli siis hyvin hauska jutella. Toinen tuttava oli pitäjän pappi, Kamkin. Uhtualta Enonsuuhun meille tarjottiin sijaa Enonsuun vävyn, Jyrki Ondronon, ja hänen vaimonsa veneessä — he olivat juuri vieraisilla Ondronon talossa — ja kun he matkalla poikkesivat pappilaan, joka on joen suussa, käskettiin meitäkin sisään. Ukko Kamkin — sama mies, jonka Friis tapasi Tuoppajärven Saaressa — oli erinomaisen kohtelias, iloinen ja puhelias. Suomea hän osasi kuin syntyperäinen — ja karjalainen hän tavallaan olikin, kun oli Paanajärvellä syntynyt. Ruumiiltaan hän oli pitkänlainen, mutta lihavuudesta ei ollut puhetta, johon kenties tulojen vähyys oli syynä, sillä niitä oli ainoastaan 300 ruplaa kruununpalkkaa ja pitäjältä huoneet sekä joku vähä papillisista toimituksista niinkuin vihkimisestä, hautaamisesta y.m. Sitävastoin talon emäntä, hänen vaimonsa, oli yhtä lihava kuin lyhyt. Hänkin puhui suomea kuin äidinkieltään, ja hänen käytöksensä oli niin lempeä ja sydämellinen, että harvoin sen vertaista tapaa. Meidän oli vain määrä saada pappi matkalle mukaan, mutta talosta ei laskettu, ennenkuin oli juotu tavallinen määrä teetä, jonka kanssa tarjottiin hyvänmakuisia tortuntapaisia leivoksia. Herrasväki Kamkinin avioliitto oli ollut runsaasti siunattu, sillä heillä oli ollut, jollen väärin muista, kaikkiaan 17 lasta, joista suuri osa kuitenkin oli kuollut. Kaksi täysikasvuista poikaa heillä oli, toinen Pietarissa, toinen Moskovassa, joilta toisinaan tuli apua kotitaloon; kotona käydessään he kulkivat Viipurin, Kuopion ja Kajaanin kautta. — Ukon huoneessa, jossa istuttiin, oli esillä monta eri sanomalehteä, vieläpä kuvalehtiäkin, kaikki kuitenkin venäjänkielisiä.

Pappila oli vanha, matala, mitätön rakennus, mutta uusi, komeampi oli kehällä vieressä. — Vähän etempänä pappilasta vei puusilta joensuun poikki toisella puolella olevaan kalmistoon. Lamminpohjassa oli toinen silta.

Keski-Kuittijärven poikki kuljimme Enonsuun isäntäväen veneessä. Keulahankaan nuori emäntä istui soutamaan, otettuaan ensin sormistaan helmillä koristetut sormuksensa, luvultaan puolisen tusinaa, jotka sitoi rihmaan, kaulansa ympäri; perähangassa souti nuori isäntä, ja ukko Kamkin piti perää. Kulku kesti toista tuntia, niin että noin 7:n aikaan oltiin Enonsuussa.

Enonsuussa, joka kait merkitsee joensuuta, oli nykyään kolme eri taloa, mutta joku aika taapäin siinä oli ollut vain kaksi, josta toiset sitten on lohkaistu. Talojen paikka on erittäin sievä pienellä itäänpäin pistävällä niemekkeellä, jonka joki synnyttää; etelään käsin tulee Alasenjärvi. Kuittijärvelle talot eivät näy; ne ovat ehkä virstan verran joensuusta ylöspäin, ja joki on hyvin mutkitteleva. Kun sitä ylöspäin kuljettaessa turhaan katselimme ja tiedustelimme taloja, huomasimme, että soutajamme keulassa oli hyvin kujeellisen näköinen. Muutaman mutkan kohdalla pappi viimein sanoo: "Tuolla se talo nyt on." — "Voi sinua, kun et saattanut olla vaiti", sanoi siihen nuori emäntä, nähtävästi pahoillaan, ettei saanut meitä kuljettaa aivan talon lähelle, jotta sen uljuus odottamatta olisi koko voimallaan saanut meihin vaikuttaa. Huomattava nimittäin on, että se paikka, Enonsuun lesken talo, johon nyt olimme tulossa, on varallisuudestaan kuuluisa laajalti Karjalassa. Komea talo olikin, kaksikerroksinen, laudoitettu ja maalattu; sen vertaista emme kyllä matkalla toista nähneet. Vahinko vain, että maun puutteessa talo oli maalattu viheriäksi, joka väri maalla vihreiden puitten keskellä ei ole soma. Talon vanha emäntä, leski Marja Vasiljovna, pienoinen ihminen, otti meidät erittäin vieraanvaraisesti vastaan, syötti, juotti ja puhutteli, niin etten kyllin saata kiitellä häntä. Hän oli useat kerrat käynyt sekä Kajaanissa että Oulussa, jotka paikat siis hyvin tunsi. Kajaanissa hänellä on oma talo torin varrella, pääty otsikolla varustettu ja sen puolesta ainoa laatuansa koko kaupungissa; sitä sanotaan hänen miehensä nimen mukaan "Dmiitrin" (eli Dmitrofanovin) taloksi, ja se on markkinain aikana partasuita täpö täynnä, mutta seisoo muuten enimmästi autiona. Oulusta hän tiedusteli useiden tuttujen kaupunkilaisten oloja. Hänen miesvainajansa oli harjoittanut suurta ketunnahkakauppaa ja sillä tavoin koonnut tavaraa. Ainoastaan kaksi lasta leskellä oli, kaksi tytärtä, toinen naimisissa Ondronon kanssa, toinen naimaton; lapsenlapsia oli poika ja tyttö.

Oltuamme talossa pari kolme tuntia lähdimme taas taipaleelle, vieläpä yön selkään. Kyllähän leski kovasti vastusti lähtöä, mutta osaksi olimme tulleet viipyneiksi Uhtualla liian kauan ja tahdoimme senvuoksi pitää kiirettä, osaksi emme tahtoneet olla talonväelle vaivaksi, koska hyvin saatoimme arvata, että maksua ei kuitenkaan otettaisi vastaan. Ilta oli sitäpaitsi hyvin kaunis, ja kumppalini oli monasti halunnut matkustaa yöllä. Hyvästiä jättäessämme leski käski viedä terveisiä kaikille tuttavillensa kotikaupunkiimme. Kun hän illan kuluessa oli moniaista tutuistaan kertonut juttuja, jotka asettivat heidät vähän outoon valoon, kysyin: "Viemmekö sille ja sillekin?" — "Viekää, viekää." — "Vaikka hän teille teki niin ja niin?" — "Vaikkapa, viekää kuitenkin."

Veneeseemme oli soviteltu päänalukset ja peitteet, että saattaisimme levähtää, ja suuremman osan taipaletta nukuimmekin. Jolmasen koskella, jonka kautta joki purkautuu Alasenjärveen, täytyi kuitenkin nousta ylös kävelemään. Yhden tienoissa yöllä olimme perillä, vähän vilustuneina, sillä yö oli sentään kolkonlainen.

Jyvälahden kylä, johon nyt olimme tulleet ja johon yöksi jäimme, on Ylä-Kuittijärven pohjoisrannalla, pitkän maakaistaleen eteläsyrjällä, joka pistää Ylä- ja Keski-Kuittijärvien väliin. Kuinka leveä tämä kaistale on, en valitettavasti tullut tiedustelleeksi, mutta kun kylästä Uhtualle luetaan 1 penik., josta suurin osa on järvimatkaa Keski-Kuittisen poikki, ei kannas juuri voi olla kuin noin neljänneksen levyinen. Inbergin kartan mukaan leveyden pitäisi olla noin penikulma. Jyvälahdesta tuli 3 penik. Vuokkiniemeen Ylä-Kuittista pitkin, ja matkan suunta kävi ensin penikulma länteen, sitten jyrkällä käännöksellä saman verran etelään ja loppuosa taas länteen. Kartan mukaan matkan olisi pitänyt käydä ensin pari penikulmaa melkein suoraan etelää kohti ja sitten sama verta länttä kohti. Että kartta tässäkin on väärä, on varmaa.

Jyvälahdessa sanottiin olevan puolisataa taloa, Etevin niistä lienee ollut maakauppias Pappisen, josta yritin ostaa paperosseja, vaikka turhaan. Se oli rakennettu meidän malliin, huoneukset erilleen kartanopihan ympärille. Päärakennuksen edustalla oli suuri lasiveranta ja kartanon syrjällä, ellei muistini kokonaan petä, ryytimaa. Talo oli uudenlainen ja kaunis katsella.

Emäntämme kestikievarissa ilmoitti kummaksemme olevansa kotoisin Oulusta. Hän oli omaa sukuaan Hauru ja oli muutamassa Oulun kauppatalossa palvellessaan tutustunut mieheensä, joka oli Tsihonen eli (passissa) Romanov nimeltään ja jonka vaimoksi hän oli rajan takaa lähtenyt jo toistakymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli leski, ja lapsia hänellä oli muistaakseni kolme. Arvaa sen, että vilkas puhe syntyi, kun hän kuuli meidänkin olevan oululaisia. Hän laittoi meille oivat kahvit, jota emme olleet saaneet sittenkuin Kemistä lähdimme (paitsi Ondronon talossa Uhtualla). Kohtaloonsa hän kyllä oli nöyrästi tyytyväinen, vaikka kaipauksella muisteli miesvainajaansa, joka valokuvasta päättäen oli ollut komeannäköinen. Uskonnoltaan hän oli kreikkalainen, sikäli kuin sitä siellä vaaditaan, joka vaatimus rajoittuu senpuolisen puvun käyttämiseen ja ristinmerkin tekoon pyhänkuvan edessä. Meidänpuolelaisia naisia Jyvälahdessa muuten oli puolisen tusinaa, kaikki naimisissa; saattajistamme Vuokkiniemeen oli niin ikään yksi meikäläisiä, Rantasalmelta — tai Rautalammilta, en varmaan muista kummastako.

Puhetta olisi emäntämme kanssa kyllä riittänyt koko päiväksi, mutta saattajat alkoivat käydä levottomiksi ja rupesivat kiirehtimään taipaleelle, jonka tähden, sittenkuin olimme syöneet, oli pakko erota. Vedet nousivat emännälle silmiin, kun aloimme tehdä lähtöä, ja hyvästellessämme kastelivat kuumat kyyneleet hänen poskiansa. Tottapa hänestä oli haikeaa ajatella, että me kohta olimme siellä, jonne hän ei voinut päästä.

Ylä-Kuittisen poikki meitä saattoi kolme vaimonpuolta Ensimmäisellä matkan osalla poikkesimme muutamaan saareen, Kinosaari nimeltään, jossa sanottiin olevan piessan koti. Sen pohjoispuoli oli jotenkin korkea, järvestä jyrkästi kohoava, ja siinä piti olla pohjaton luola eli rotko, jossa mainittu paholainen piti asuntoa. Luolan suu ei kuitenkaan aina eikä helposti ollut löydettävissä. Kun saaren pää oli jotenkin pieni, emme epäilleet luolaa löytävämme, ja kaksi saattajaa oppaina kiipesimme ylös kalliohuipulle ja rupesimme sitä etsimään. Tuntikauden siellä hyppelimme edestakaisin kivillä ja kalliolohkareilla, mutta varsinaista luolantapaista ei näkynyt missään; kenties sen suu oli alempana järven rannalla, jossa emme käyneet. Hiessä päin ja nenä pitkänä saimme astua vuorelta alas; ainoa lohdutus oli mennä saaren länsirannalle uimaan. Siltä kohtaa järvellä, josta käännyttiin etelään päin, näkyi selkää silmänkantamattomiin luoteeseen päin; vetten takana lahden pohjassa on Vuonnisen suurenlainen, noin 50 taloa lukeva kylä, sekä lahden länsirannalla Aajuolaksi (6 taloa) ja Ponkalahti (10 taloa; Lönnrotin käydessä 4-5). Nämä eivät meille näkyneet, mutta sen sijaan kuljimme Mölkön pienen kylän sivu (7 taloa). Siinä niemessä, josta järvi ja matkamme kääntyi länteen päin, kävimme taas maissa katsomassa muuatta ristiä, joka oli pystytetty tapaturmaisesti tähän paikkaan kuolleen miehen muistoksi; tapana on näet ristin luona käydä ja, jos haluaa, uhrata siihen joku lantti. Vielä kuljettiin Pirttilahden, noin 20-taloisen kylän sivu, ennenkuin 5:n tienoissa, 30 p. heinäk., tultiin perille Vuokkiniemen kirkonkylään. Matkalla olimme vanhimmalla saattajallamme laulattaneet koko joukon häävirsiä, mutta kun toinen soutajista sattui olemaan komea ja kaunis ihminen, oli huomioni ehkä enemmän kiintynyt häneen kuin laulajaan. Kalevalasta nuo virret jo tuntuivat olevan tuttuja.

Vuokkiniemen kylä on rakennettu kahteen eri osaan. Varsinainen kirkonkylä on järvestä lounaaseen tunkevan lahdelman pohjoisrannalla; toinen osa kylää on pohjempana, Tsenan eli Keynäsjärvestä juoksevan joen varrella. Edellinen osa on rakennettu tiheämpään ja Venäjän malliin, jälkimmäinen harvaan ja meidän puolen tapaan. Kylien välissä kulkee virstan parin pituudella lounaasta koilliseen korkea hiekkasärkkä, niin että kylästä kylään ei voi nähdä; se on harjullaan ainoastaan maantien levyinen, ja kun sitä kävelee alapäästä järvelle päin, avautuu silmäin eteen erittäin ihana ja soma näköala: vasemmalle luodetta kohti avara jokilaakso taloineen, oikealle itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisen sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoavan ilmaan. Lönnrot mainitsee v. 1833 Vuokkiniemellä olleen 70 taloa "yhdessä ryhmässä"; oliko jokivarrellakin silloin taloja, ei hän mainitse. Jollen väärin käsittänyt isäntämme Rämsyn Teppanan (Tapanin) selitystä, oli nyt 90 taloa itse kirkon kohdalla ja siitä vähän ulompana, siis etupäässä joen varrella, 38 taloa, joka yhteensä tekee lähes kaksi vertaa enemmän kuin Lönnrotin käydessä. — Kirkonkylän länsipäässä luimme muutaman rakennuksen seinältä puuhun leikattuna: "Utshiilishtshe", s.o. koulu.

Vuokkiniemestä on 5 virstan päässä lännen puoleen Tsenaniemen seitsentaloinen kylä, joka on rakennettu 5 virstaa pitkän ja kannaltaan 2 virstaa leveän, lännestä itäänpistävän niemen päähän. Vesi eteläpuolella kylää ja nientä on Tsenanjärvi eli Keynäsjärvi; pohjanpuolisen nimeä en muista. Tsenaniemestä luodetta kohti tulee Venejärven 20-taloinen kylä penikulman päähän, ja siitä on sama matka, 1 penik., Ponkalahteen. Keynäsjärven länsipäästä on etelää kohti 2 penik. kangasmaata Kivijärven kylään ja siitä 4 virstaa rajalle. Pikainen silmäys Inbergin karttaan riittää vakuuttamaan, että näiden paikkain asema siinä on aivan väärin merkitty.

Isäntämme Teppana, joka oli varakas mies, oli pitänyt poikaansa Kemin venäläisessä koulussa ja näytti meille hänen koulutodistustaan, joka tuntui olevan hyvänlainen Poika tietysti kulki siinä venäläisellä nimellä, Remsujev vai mikä se lie ollut. Tästä joutui kielikysymys puheeksi ja isäntä osoitti aluksi samaa oman kielen halveksimista, jota niin usein meidänkin puolella tapaa, mutta kun varsinkin kumppalini rupesi häntä ahtaalle panemaan, lausui hän kohta aivan toisia mielipiteitä, mainiten m.m., että itsekin oli aikonut myöhemmin siirtää poikansa meidänpuoliseen suomalaiseen kouluun. Tämä äkillinen mielenmuutos oli vähän vaikea ymmärtää: mahdollista ettei hän ensin tahtonut meille tuntemattomille suoraan ilmoittaa ajatustaan, mahdollista myöskin, että hänen ajatuksensa asiassa eivät vielä hänelle itselleenkään olleet aivan selvät. Että "suomikiihkon" aate ei hänelle ollut ihan tuntematon, näkyi hänen puheestaan ja saapi siitä selityksensä, että hän oli ahkerasti liikkunut meidän puolella, jossa hänellä sitäpaitsi on Lapualla maakauppiaana elävä veli. Ilta kului hauskasti hänen seurassaan. Vierashuoneessa, jossa olimme, sai esteettömästi polttaa tupakkaa, jota hänellä itsellään oli kaupaksikin, ja nautittavien joukossa, joita talossa saatiin, oli myöskin kahvi, jota emäntä osasi laittaa oivallista.

31 p. heinäk. oli viimeinen päivä, minkä olimme rajan takana. Se kului kokonansa matkustamiseen. Matka Kivijärvelle kävi vastamainittua suuntaa ensin vuorotellen maitse ja vesitse Keynäsjärven länsipuoleen, siitä sitten maitse. Saattajana oli vanhanpuoleinen mies, Onuhrie (hämäläinen luullakseni suvultaan), Rimpirannan pikku talosta Tsenaniemen tältä puolen; vakava, hiljainen mies. Sivumennen poikettiin hänen pieneen mökkiinsä järven rannalla, koska hän pyysi saada vähän haukata, ennenkuin varsinaiselle taipaleelle lähdettiin — joka haukkaus oli niin äkkiä tehty, että tuskin rannassa kerkesimme uida, ennenkuin mies jo oli valmis, vaikka olimme arvelleet saavamme odottaa tunnin tai pari. Meidän puolen sydänmaissa ei tämmöinen tärkeä toimi olisi niin äkkiä suoritettu. Keskitaipaleella Kivijärvelle tuli meitä vastaan parikymmentä henkeä, miehiä ja naisia, jotka olivat matkalla Vuokkiniemeen seuraavan päivän juhlaa, "Iljan (Eliaan) päivää", varten; heidän kirjavat pukunsa, varsinkin naisväen, tarjosivat silmälle miellyttävää vaihtelua erämaan yksitoikkoisuudessa. Seurassa oli myöskin toinen niistä laukkumiehistä, jotka lähellä Kajaania tapasin, ja hän tunsi heti minut. Tuttavain tavoin muuten kaikki toisetkin käyttäytyivät, niin että melkein jokaista sai kätellä ja puhutella. Tämä tuttavallisuus, joka on karjalaisen luonteelle ominaista, ei mitenkään loukkaa, kun sen perustukseksi selvästi huomaa hyväntahtoisen sydämellisyyden, ja varsinkin se tuntuu mieluiselta keskellä synkkää sydänmaata, missä luonnon suuruus uhkaa kerrassaan masentaa yksinäisen ihmisen mielen. Pari kolme vaimonpuolta jäi toisista jälkeen puhuttelemaan saattajaamme, jakunkohdalle tulin, kuulin heidän hartaasti rukoilevan häntä täyttämään heidän pyyntönsä ja käymään Kivijärvellä katsomassa muuatta mielenvikaan langennutta vaimonpuolta. Ukko koki estellä, kiirettänsä syytellen, mutta lupasi viimein kuitenkin käydä katsomassa. Asian laita oli nimittäin, että Rimpiranta oli mahtava tietäjä, niinkuin sitten kuulin; kumppalilleni hän oli taipaleella selittänyt loitsimisen alkutyötä, johon kuului taudin synnyn selvillesaanti: oliko paha lähtenyt ilmasta, vedestä, metsästä vai kalmistosta, jonka mukaan sitten luvut oli sovitettava. Kun perille oli tultu, alkoikin hän majatalon isännältä kysellä sairaan tilaa ja lähti meistä erottuaan hänen luoksensa.

Matka, joka kulki Maanselän syrjäharjanteiden poikki, oli hyvin mäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyi kahden penikulman päässä kappale Ylä-Kuittisen sinistä selkää. — Kivijärvestä 3-4 virstaa pohjoiseen kulki tie Paahkomienvaaran kylän läpi, johon kuuluu pari kolme taloa ja josta luoteeseen päin penikulman parin päähän tulee Lapukkajärvi, muistettava siitä, että parhaat runolaulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkea sen kautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, että Arhippainen Miihkali, etevin sikäläinen runoniekka, ei ollut kotona, vaan oli lähtenyt Sorokkaan — kerjuulle!

Kivijärven kylässä samannimisen järven itärannalla oli 35 taloa. Majapaikkamme oli Isossima eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen talo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden vuoksi, joka siinä vallitsi ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtaudesta. Ateria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollut kotona, oli yksinkertainen, mutta hyvänmakuinen, kaikki siinäkin puhtautensa puolesta silmäänpistävää. Eniten sentään herätti huomiotamme ja kummastustamme se altis palvelevaisuus ja sydämellinen kohtelu, jota isäntämme meille osoitti. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ansaitsevat kiitosta näistä ominaisuuksista, olimme kuitenkin tuskin koko matkalla tavanneet hänen vertaistaan näissä suhteissa. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset kuin muiden ihmisten, mutta kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, josta saattoi lukea niiden omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen. Talonväellä ei ollut lapsia, ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi selityksensä.

Ennenkuin talosta jonkun tuntikauden levättyämme painuimme viimeiselle taipaleelle, joimme yhdessä isännän kanssa teetä muka läksiäisiksi. Matka Karjalassa oli ylipäänsä ollut hyvin mieluinen, niin että puolittain ikävällä ajattelimme sen loppumista; niin, jos asiat eivät olisi vaatineet, emme varmaan olisi vielä rajan tälle puolen pyrkineet. Pienet erojaiset olivat sentähden mielestämme paikallaan, ja mitäpä täällä olisi niitä varten ollut muuta saatavana kuin teetä? Isäntä lähti meille itse saattajaksi. Veneellä kuljettiin ensin runsas virsta pitkin järveä, joka kuului olevan hyvin "laiska" kaloja antamaan, sittenkuin sen lappi aikoinaan oli kironnut; sitten oli joku neljännes jalkamatkaa rajalle, jonka poikki nyt kuljimme 5-6 penik. pohjoisempana kuin Karjalaan mennessä. Rajalta tuli näpeä virsta Viianginjärven rantaan, ja siinä tapasimme venekunnan viiankilaisia, jotka niityltä olivat palaamassa kotia ja joiden äänet olimme rajalle kuulleet. Niiden veneessä päästiin kulkemaan järven toiseen päähän, johon saattoi tulla pari virstaa ja josta hyvästä ei vaadittu enempää kuin 1 markka![19] Järveltä oli sitten neljännes toista Hyryn taloon, johon jäimme yöksi.

Taipaleen loppupäässä tuli vastaamme pari meidänpuolista miestä. Me sivumennessä heitä tervehdimme, mutta he vain töllistelivät meitä suu ja silmät auki, niinkuin olisimme olleet mitäkin kummituksia. Sen arvoisina eivät meitä pitäneet, että kohteliaaseen tervehdykseemme olisivat vastanneet.

Hyrystä jatkettiin matkaa seuraavana päivänä, 1 p. elok., aikaisin aamusta, sittenkuin talossa myöskin yötä olleelle Isossimalle oli sanottu jäähyväiset, jotka hänen puoleltaan varsinkin olivat hellät. Matka kulki aluksi pitkin erästä täältä lähtevää Oulujoen lähdehaaraa, joka oli niin pieni, että venosemme tuskin ui; sitten tultiin vesirikkaammalle Vuokkijärvelle, jonka pohjoisrannalla Kyllösessä käytiin päivällistä syömässä. Iltasella laskettiin Alanteen rantaan ja siitä sitten astuttiin Suomussalmelle Ämmän ruukkiin, jonka hoitajan luo saattajamme äkkinäisestä toimesta vastoin tahtoamme tulimme yövieraiksi.

Matkasta Kiannalta Ouluun Puolangan ja Utajärven kautta, jonka ajoimme 2 ja 3 p. elok., ei ole erityisempää kertomista. Kyllähän kulku tuntui mukavammalta, kun oli sileä maantie edessä. Huvittavinta oli huomata, kuinka matkalla ketkä täydessä uskossa, ketkä enemmän tai vähemmän epäillen luulivat meitä karjalaisiksi, johon luuloon tietysti heidät jätimme. Kuitenkin oli kohtelu ylipäänsä kiitettävää, josta päättäen karjalaisia meillä kohdellaan hyvin; joku harva paikka teki poikkeuksen. Kun Muhoksen läpi ajoimme, täytyi meidän arvella: Toisennäköiset ovat täällä pellot ja viljat kuin Karjalassa; siellä tuskin koko matkalla yhteensä näimme sen verran viljeltyä maata kuin tässä yhdellä silmäyksellä.

Loppulause,

Ennenkuin lukijasta erkanen, olkoon vielä muutama sana sanottu karjalaisista ja Karjalasta.

Meikäläiselle, joka tulee Karjalaan, pistää ensi katseella moni seikka outona silmään. Kylien ja talojen rakennusmalli, kansan puku, sen kieli ja osittain käytöstapakin ovat toisenlaiset kuin meillä ja tuntuvat siis vierailta. Joka tyytyy paljaaseen pintapuoliseen silmäykseen eikä huoli asioita sen tarkemmin tutkia, voipi sentähden jäädä siihen luultavasti jo ennestään hänessä olevaan vakaumukseen, että hän rajan poikki tultuaan tosiaan vaeltaa vieraassa maassa.

Mutta ken tahtoo lähemmin tarkastella rajantakaisia oloja sekä vähän enemmän oppia tuntemaan Karjalan kansaa, hän varmaan tulee kohta huomaamaan, että tuommoinen vakaumus on väärä. Se vierauden tunne, joka hänessä aluksi syntyy, katoaa vähitellen, kuta enemmän hän maahan ja kansaan perehtyy, ja aivan toisentapaiset tunteet pääsevät hänessä vallalle, kun hän havaitsee, että yhdenlaatuisuus molemmin puolin rajaa on monta vertaa suurempi kuin erilaisuus, ja että erinäköisen ulkokuoren alla on aivan yhtäläinen sydän.

Rehellisyys, lainkuuliaisuus, mielen vakavuus, kohtuullisuus ja jumalanpelko ovat ominaisuuksia, joista suomalaisia, s.o. tässä tapauksessa suuriruhtinaskuntalaisia, yleensä kiitellään, mutta nämä ominaisuudet sopivat yhtä hyvin myöskin karjalaisten tunnusmerkeiksi. Mitä ensin rehellisyyteen tulee, niin olkoon mainittu, että matkalaukuistamme, jotka olivat lukottomat ja siis helposti kenen hyvänsä aukaistavat, ei nuppineulan arvoista kadonnut, vaikka ne usein taipaleilla tuntikausia olivat näkyvistämme poissa. Lönnrot todistaa karjalaisten rehellisyydestä samaa; mutta paras todistaja on ehkä Friis, jolla niinkuin norjalaisilla ylimalkaan ei näy karjalaisista olleen erittäin ylevä ajatus, mutta jonka täytyy tunnustaa, että häneltä ei Karjalassa kadonnut edes tulitikkua, ja joka sen ohessa kertoo, kuinka m.m. kerran eräs hänen isäntänsä eräässä paikassa tuli monta penikulmaa soutaen hänen jälkeensä tuomaan muutamia vaatteita, jotka hän oli pesettänyt, mutta unohtanut taloon. Joku lukija kenties on valmis tähän muistuttamaan, että meillä liikkuvain laukkumiesten kauppa yleisen puheen mukaan isommassa tai vähemmässä määrässä perustuu petokseen. Että semmoinen puhe käypi, ei sovi kieltää, mutta varmaa on, että se suureksi osaksi on perää vailla. Kuinka esim. voisi ymmärtää, että sama laukkumies aina joka vuosi palaa samoille paikoille, jos koko hänen kauppansa olisi sulaan pettämiseen perustettu? Totta kai hän siinä tapauksessa tarkasti varoisi tulemasta takaisin siihen paikkaan, jossa olisi petoksiaan harjoittanut. Ja olkoon että tarkempi arvostelu voisi muistuttaa niitä näitä laukkumiesten kaupanteon suhteen, sitä en tahdo mahdottomaksi väittää, koska karjalaiset lähimmiltä kauppatuttaviltaan venäläisiltä eivät liene saaneet erittäin kehuttavia perusteita kaupantekotavan suhteen; tässä on yksi seikka huomioon otettava, ja se on, että kauppa ja mitä siihen kuuluu on karjalaisten mielestä jonkunlaisena poikkeuksena muista elämän oloista. "Se on kaupan asia", on vastaus, jonka usein saapi karjalaisilta kuulla ja joka merkitsee, että tavalliset toiminnan säännöt eivät puheenalaisessa tapauksessa tule kysymykseen. Tämä lause tosin tavallansa ikäänkuin vaieten myöntää, että kaupan suhteen ei aina käy eikä tehdä niinkuin pitäisi, mutta toiselta puolen se taas on tukena väitteelle karjalaisten rehellisyydestä ylipäänsä, koska vanhastaan on sanottu, että exceptio firmat regulam, poikkeus vahvistaa säännön.

Mitä karjalaisten lainkuuliaisuuteen taikka ehkä paremmin sanoen oikeudentuntoon tulee, mainitsee Friis Tshubinskijn mukaan, että Kemin kihlakunnassa, joka käsittää noin puolet koko Karjalasta, rikosten luku viiden vuoden kuluessa yhteensä teki 39. Niistä oli varkauksia 5, murtovarkautta 1, luvatonta metsänhakkuuta 22, kunnianloukkausta 6, väkivaltaa naista vastaan 2, murhayritystä 1, tottelemattomuutta virkakuntia vastaan 1, karanneen sotamiehen salaamista 1. Jos tästä lukumäärästä suljetaan pois luvattomat metsänhakkuut, vähenee rikosten määrä 17:ään, joka tekee noin 3 rikosta vuosittain eli 1 rikoksen 5,500 henkeä kohti ja 1 varkauden vuosittain 16,000 henkeä kohti. — Meillä teki v. 1865 vangittujen lukumäärä 1,461, ja kun väkiluku silloin oli noin 1,800,000, tuli siis 1 rikos 1,232 henkeä kohti eli runsaasti neljä kertaa niin paljon kuin Karjalassa Vangituista tosin joku saattoi olla syytön, niin ikään niiden luvussa saattoi olla semmoisia, jotka vedellä ja leivällä sovittivat metsänhakkuu-sakkojansa.

Kohtuullisuudessa karjalaiset epäilemättä jättävät meikäläiset pitkän matkan jälkeensä. Kemiä ja Kierettiä lukuunottamatta emme koko matkalla kuulleet väkeviä juomia olevan missään emmekä nähneet ainoaakaan juopunutta; Uhtualla ainoastaan Ondronon talossa tarjottiin jonkunlaista mietoa rommin-tapaista. Friis kuitenkin mainitsee, että Pan-oserossa, joka merkinnee Paanajärveä, oli hänen Karjalassa käydessään ollut kapakka; vieläkö se nyt oli olemassa, emme tulleet tiedustelleeksi. Sama kohtuus vallitsee muassa; leipä ja kala ovat pääravintona ei ainoastaan paastopäivinä kahdesti viikossa, vaan muinakin, joina sentään on lehmänantia särpimeksi. — Tämän ohessa mainittakoon, että Friis sanoo Karjalan naisia tunnetuiksi siveydestänsä.

Karjalaisten uskonto on kreikkalais-katolinen. Varsinaista uskonoppia heillä tuskin sentään saattanee sanoa olevan, sillä melkein koko heidän uskonnollinen tietonsa rajoittuu ristinmerkin tekoon ja kumarruksiin pyhänkuvan edessä sekä paastoamiseen. Pakanallinen taikauskoisuus sentähden Karjalassa vallitsee ainakin samassa määrässä kuin kristillisyys, mutta jumalanpelkoa ei siltä puutu, jos jumalanpelvolla käsitetään nöyryyttä korkeampaa valtaa kohtaan, joka maailman menoa ohjaa. Erämaa, jossa ihminen häipyy niin mitättömäksi, on varsin omansa tämmöistä nöyryydentunnetta synnyttämään, ja samaa saapi aikaan juhlallisten kirkonmenojen katseleminen esim. Solovetsin luostarissa, joita karjalainen ei ymmärrä ja jotka sentähden ehkä kahta tehokkaammin häneen vaikuttavat. Hartaus eli se mielentila, jolla ihminen korkeinta olentoa ja luojaansa lähestyy, voipi siis rajan tuolla puolen olla yhtä elävä ja innollinen kuin tällä puolen, jos kohta uskonnolliset käsitteet siellä ovatkin epäselvempiä.

Mikä Karjalassa kuitenkin tuntuu tuttavimmalta ja kotoisimmalta ja josta sentähden tässä viimeksi mainitsen, on asukasten yleinen mielenlaatu. Se ei suinkaan, niinkuin moni ehkä luulee, ole häilyvä ja vaihteleva, vaan päinvastoin yhtä vakava kuin meikäläistenkin. Liikkuva kauppaelämä on sille antanut vähäisen iloisuuden vivahduksen, joka pintapuolista katselijaa ehkä voipi erehdyttää, mutta vähänkin tarkempi tutkimus osoittaa sen olevan pääluonteeltaan aivan samaa kuin meikäläisten. Ja mikäpä sen olisikaan toisenlaiseksi muuttanut? Karjalaisten elämä on yhä samoin kuin meidän ollut lakkaamatonta taistelua kovaa luontoa ja kovia oloja vastaan, sillä ainoalla erotuksella, että sekä luonto että vieras valta siellä ovat olleet monta vertaa kovemmat kuin meillä. Tämmöisessä taistelussa kevytmielisyys kyllä häviää, ja siksi karjalaistenkin luonteen pääjuonne on vakavuus. Sama velvollisuudentunne, sama nöyrä tyytymys kovaan kohtaloon vallitsee siellä kuin täällä. Se tapa, jolla niin monet tuttavamme siellä: Timo, Rahikainen, Pikkarainen y.m., kertoilivat elämänsä vaiheista ja huolista, oli aivan semmoinen kuin suomalaiselta odottaa: asiallinen ja tyyni, ilman turhia huudahduksia; kertomuksissa helähtelevä valituksen sävel oli ainoastaan tarkan korvan kuultava, koska kertoja esitteli tapahtumia filosofin tasapuolisuudella, ikäänkuin ne olisivat koskeneet vierasta ihmistä eikä häntä itseään. Nuo yksinkertaiset kertomukset lumosivat sentähden minut kokonaan, koska ne olivat tehdyt aivan oman mieleni mukaan, ja niitä kuullessa valtaavat tunteet täyttivät sieluni: sääliä ja surua herätti se kurjuus, jota kertojat olivat kärsiä saaneet, ihmetystä ja kunnioitusta se kärsivällisyyden ja kestävyyden suuruus, joka kertomuksissa kertojain itsensä arvaamatta tuli ilmi ja josta juuri tunsin heidät kansalaisikseni ja veljikseni; sillä kovan onnen kestäminen, sehän on suomalaisen ylpeys.

Kun edellämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi muistetaan, että kieli molemmin puolin rajaa muutamilla vähillä erotuksilla, joista heti enemmän, on sama, ei ole sijaa vähimmällekään epäilykselle rajantakaisten asukasten kansallisuudesta, vaan on se vakaumus järkähtämätön, että sama Suomen kansa yhä asuu sekä täällä että Karjalassa.

Nuo erilaisuudet, joista mainittiin, jäävät kyllä jälelle, mutta osaksi ne eivät juuri suurenarvoisia ole, osaksi on huomattava, että jos niiden nojalla ruvetaan väittämään, että karjalaiset ovat meistä muukalaistuneet ja vieraantuneet, ei tehdä oikein. Sillä asianlaita, niinkuin tutkiessa kohta näkee, on, että jos karjalaiset ovat saaneet kärsiä muukalaisuuden vaikutusta idän puolelta, meikäläiset samassa määrässä ovat saaneet vaikutusta lännestä päin, eikä kumpikaan siis ole voinut säilyttää suomalaisuutta täysin puhtaana.

Esim. talojen rakennustapa, joka rajan tuolla puolen ensin meikäläiselle näyttää niin oudolta, onko se meillä rajan tällä puolen kotimainen ja alkuperäisesti suomalainen? Epäilemättä useimmat meikäläiset niin arvelevat. Mutta mitä norjalainen Friis sanoo? Hän on kirjaansa painattanut valokuvan eräästä Kuusamon ja Oulun välillä olevasta kestikievarista, joka on samannäköinen kuin ylimalkaan kaikki talot maassamme, ja arvelee: "Helposti voidaan nähdä, että kyytipaikka, josta tässä annan kuvan, on siihen määrään norjalaisen kyytipaikan näköinen, että jollei tietäisi sen sijaitsevan Suomen sisämaassa, kernaasti voisi luulla, että alkukuvana on ollut valokuva Österdalista" (Norjassa). Tästä huomaa, että meillä on sama rakennustapa kuin norjalaisilla, ja kun norjalaiset eivät tiettävästi ole käyneet sitä meiltä oppimassa, täytyy ajatella, että se on meille lännestäpäin tuotu, jos ei Norjasta suoraan, niin Ruotsista. Ja tämä ajatus on varmaan aivan oikea. Norjalaiset ja ruotsalaiset ovat alkuaan sama kansa, ja monen muun hyvän keralla on skandinaavilainen rakennustapakin Ruotsista meille tullut.

Vaatteuksesta voipi ylimalkaan sanoa samaa. Karjalassa varsinkin naisten puku näyttää venäläiseltä, mutta onko meikäläisten naisten puku kotimainen? Eivätkö semmoisten tärkeiden vaatekappalten kuin "leningin" ja "röijyn" pelkät nimetkin[20] jo osoita, mistä ne on meille tuotu?

Mitä Karjalan kieleen tulee, joka meikäläiselle aluksi tuntuu vähän oudolta, niin siinä on huomattava kaksi puolta: yleinen murteellisuus ja venäläiset lainasanat. Edellinen ei ansaitse sen laajempaa mainitsemista, sillä niinkuin on olemassa Savon murre, Hämeen murre, Turun murre j.n.e., jotka kaikki kuitenkin ovat samaa suomen kieltä, niin on Karjalankin murteen laita. Sen omituisiin poikkeuksiin muista murteista hyvin pian tottuu (paitsi eteläisimmässä Karjalassa Äänisjärven puolella ehkä, jossa puhe kuuluu olevan niin meikäläisen kuin pohjoiskarjalaisenkin vaikeampaa ymmärtää). Enemmän huomiota ansaitsevat venäläiset lainasanat. Niitä on jommoinenkin määrä: ylimalkaan sivistyssanat ovat kaikki tai suurimmaksi osaksi venäjänkielisiä. Niin esim. virkamiesten nimitykset: tuomari on mirovoi (ven. mirovoi sud, oikeastaan rauhantuomari), pormestari ispravnikka, nimismies stanovoi (stanovoi pristav), metsäherra lesnitsei, kunnanesimies starshina, veronkantaja sbortshikka, sihteeri piissari j.n.e. Vieraskamari on gornitsa, porstuankuisti sintsi, huone porstuan lattian alla poklietta (ven. podkljet). Hyvänpuoleinen naisen lakki on sorokka, leninki on sarahvaana ja kumasniekka, tohveleita sanotaan myöskin stupniksi. Pyssy on myöskin pissali, kanuuna puuska, ruuti myös porohha, purje myös paarusa, sluupin eli parkassin tapainen vene karpaso. Sokeri myös saahhari, tee myös tshaju, teekeitin samovaari, puntari pesmeli (ven. besmeen), 2 leiviskää puuta j.n.e. Hallinnollisia toimia osoittavista sanoista ovat useat myöskin venäjänkielisiä. Näitten lainasanojensa kautta Venäjän Karjalan murre eroaa muista kielimurteistamme, ja jos puhe siirtyy alalle, jossa tämmöisiä sanoja viljalti käytetään, voipi se muuttua käsittämättömäksi ja vieraalta tuntuvaksi. Mutta varokaamme tämänkään suhteen liian ääneen puhumasta karjalaisten muukalaistumisesta. Sillä onko meidän oma laitamme tässä suhteessa parempi kuin heidän? Emmekö ole ruotsista lainanneet kaikki tahi ainakin melkein kaikki samanlaatuiset sanat, kuin he ovat lainanneet venäjästä? Eikö esim. tuomari suorastaan ole domare, pormestari borgmästare, vallesmanni ja vorstmestari (joita käytetään yhtä paljon kuin nimismiestä ja metsäherraa) betallningsman ja forstmästare, kruununvouti (veronkantaja) kronofogde, sihteeri sekter, j.n.e.? Ovatko semmoiset sanat kuin hattu, silkki, musliini, karttuuni suomea? Eikö kamari ole kammare, sali sal, kyökki kök, kuisti (förstugu-)qvist, rappuset trappor? Eikö pyssy ole bössa, kanuuna eli tykki kanon eli stycke, ruuti krut, seili segel, sokeri socker, puntari pyndare j.n.e.? Selvästi siis tässäkin näemme, että vieras valta on vaikuttanut ei ainoastaan itä-, vaan yhtä paljon länsipuolella Maanselkää ja että jos toinen puoli soimaa toista muukalaistumisesta, saa sanoa, että "pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallai". Esimerkkejä sitäpaitsi on, että missä me käytämme ruotsalaista lainasanaa, käytetään karjalassa suomalaista; niin esim. pyssyn latinkia (ruots. laddning) kuulimme uusikyläläisten sanovan "panokseksi".

Meidän talonpoikaiselle maalaisväestölle Karjalan kansa täällä liikkuvain laukkumiesten kautta on jossakin määrin tuttu, ja se suosio, jolla rahvaamme ylipäänsä kannattaa lain kieltämää kulkukauppaa, osoittaa, että tuttavuus on sille mieluinen; mutta sivistyneelle säädyllemme Karjalan sekä maa että kansa ovat yhtä tuntemattomia. Ainoa tahi ainakin päätieto, mikä meidän sivistyneillä Karjalasta ja karjalaisista on, perustunee siihen kuvaukseen muutamista laukkumiehistä, minkä Runeberg mainiossa "Hirvenhiihtäjät" runoelmassaan antaa. Mutta tämä kuvaus, jos noita laukkumiehiä samoin kuin toisia runoelman henkilöitä ajatellaan joiksikin kansalaistensa tyypeiksi, on niin väärä kuin suinkin. Sen mukaan karjalaiset harjoittavat kulkukauppaansa ainoastaan "houkuttelevaa kultaa kootaksensa" (för att vinna det lockande guldet); kun muut runoelman henkilöt lähtevät töihinsä, jääpi Ontro kumppaleineen toimettomana talon pirttiin, jossa juovat itsensä päihdyksiin; tässä tilassa nuori Topias turhaan kosii kaunista Heddaa; kun Ontro sitten lähtee veljensä puhemieheksi tytön luo, hän asian esiteltyään aukaisee lompakkonsa ja viskelee ilmaan ainakin viisituhatta ruplaa seteleissä, joitten välitse ja päällitse hän "säihkyvin silmin, hurjassa innostuksessa" hyppelee, mutta kun tyttö ylenkatseella hänet jättää yksin, hän kohta lopettaa hyppynsä ja etsii "hartaudesta vapisevin käsin" (med darrande händer af andakt) setelinsä, joita jokaista, "jo ennestään tuhansin kerroin suudeltua", ihastuksissaan taas suutelee (!!); lopuksi "ryssäin" koko iloinen joukko humaltuneena vaipuu unen helmaan, "ei sopiville paikoille, vaan mihin kukin on sattunut kaatumaan", Ontro yksinään istuu "juopuneena ja autuaana" oluthaarikan ääressä, katsellen toisten lepoa. Voipiko tästä kuvauksesta, jos se, niinkuin sanottiin, on pidettävä tyyppien kuvauksena, tulla muuhun käsitykseen, kuin että karjalaiset ovat jonkinlaista roistoväkeä, laiskoja, juopumukseen taipuvaisia, turhamielisiä, joitten kaikki kaikessa on raha ja jotka kunniallisten ihmisten puolelta ansaitsevat ainoastaan säälivää ylenkatsetta?

Lähempi tutustuminen Karjalaan ja karjalaisiin varsinkin sivistyneittemme puolelta olisi sentään ei ainoastaan hyvä, vaan aivan tarpeellinenkin. Sumu peittää nykyään tässä asiassa meidän sivistyneitten silmät; mutta kun he tarkemmin oppisivat rajantakaisia oloja tuntemaan, putoaisivat suomukset heidän silmistään ja he näkisivät mitä tähän saakka eivät ole voineet ajatellakaan. He näkisivät, että rajan takana Suomenmaa vielä jatkuu kolmannella osallaan; että siellä asuu ei suinkaan mitään roistoväkeä, jota pitää ylenkatsoa ja halveksia, vaan puhtaita suomalaisia, heidän omia kansalaisiansa, jotka heidän puoleltaan ansaitsevat ei halveksimista, vaan kunnioitusta, eikä ainoastaan kunnioitusta, vaan mitä hellintä rakkautta. Toisenlaiset tunteet kuin mitkä "Hirvenhiihtäjäin" erehdyttävä kuvaus synnyttää, pääsisivät heissä vallalle, ja jos heissä vielä olisi jotakin säälin tunnetta, niin se olisi sitä sääliä, jota veli tuntee tavatessaan kauan kadoksissa olleen ja kovaa kokeneen velimiehensä. Vastustamattomalla voimalla heidän sydämensä ääni heille ilmoittaisi, että nuo halpana pidetyt asukkaat rajan takana ovat lihaa heidän lihastansa, luuta heidän luustansa, ja turhat ennakkoluulot hälvenisivät yhtä äkkiä kuin usva auringon edestä.

Mutta yhtä tarpeellista olisi, että tämä tutustuminen ei jäisi epämääräiseen tulevaisuuteen, vaan tapahtuisi kohta, kutakuinkin pian. Tosin karjalaiset, niinkuin edellisessä usein on osoitettu, kummastuttavalla tavalla ovat Venäjän suhteen säilyttäneet jonkinlaisen itsenäisen kansallistunteen, joka luullakseni vain tarvitsee herätystä ja rohkaisemista varttuakseen vahvaksi voimaksi, mutta kieltämätöntä toiselta puolen on, että venäläisyys jo Karjalassa on saanut paljon alaa ja että se nykyajan nopealla edistyksellä uhkaa yhä voitollisemmin levitä joka taholle. Ja mikä loppupäätös tästä taistelusta eri kansallisuuksien välillä tulee olemaan, jos tuo kourallinen karjalaisia yksinään jääpi seisomaan lukemattomia laumoja vastaan, lienee helposti arvattavissa. Heidän täytyy siis ulkoapäin saada apua, jos heidän itsesäilytystänsä ollenkaan voidaan ajatella mahdolliseksi, ja vaaran varmuuteen katsoen tämä apu ei kovin kauan saa viipyä, muuten se voipi tulla liian myöhään. Mutta mistä se apu on saatava, jollei meiltä, heidän veljiltänsä? Ja niin kauan kuin me onnettomassa tietämättömyydessämme pidämme heitä vain halpoina muukalaisina, niin kauan ei mikään avunanto meidän puolelta tule kysymykseen.

Kaksi keinoa on olemassa, joilla heti voisimme tehokkaasti vaikuttaa karjalaisten hyväksi, toinen enemmän väliaikainen, toinen kestävämpi. Edellinen olisi kulkukaupan laillistaminen maassamme. Kulkukauppa on tätä nykyä pakostakin karjalaisten pääelinkeino, ja sen asetuksen poistaminen, joka tämän kaupan meillä kieltää, antaisi Karjalan taloudelliselle menestykselle ihan uuden vauhdin. Meillä on kulkukaupasta yhä vielä riitaiset ajatukset, ja vaikka asia valtiopäivillä on useat kerrat ollut puheena, on enemmistö sen sallimista yhä vastustanut. Jo olisi kuitenkin aika, että tämä vastustus lakkaisi. Kulkukaupan. hyödyllisyys on kaikissa sivistyneissä maissa tunnustettu ja sen tarpeellisuutta meilläkin osoittaa jo yksistään se seikka, että sitä kaikista ankarista kielloista huolimatta on vuosisadat harjoitettu. Elinkeinovapauden aatteen kannalta sen kieltäminen on aivan käsittämätön, ja ulkomailla varmaan kummasteltaisiin, jos tiedettäisiin, kuinka meillä on tässä suhteessa laita. Jos nykyään meillä harjoitettua kulkukauppaa vastaan voidaan tehdä joitakuita perusteltuja muistutuksia, niin epäilemättä tällaisten muistutusten aiheet poistuisivat samalla kuin kauppa luvalliseksi tehtynä myöskin tarkemmin järjesteltäisiin. Sillä kun se on ollut kokonaan kielletty, ei tarvitse mielestäni oudoksua, jos sitä joskus olisi harjoitettu tavalla, joka sietäisi oikaisua.

Toinen keino, jolla voisimme tulla karjalaisten avuksi ja jonka vaikutus olisi edellistä pitemmälle ulottuva, olisi sen käytöksen muuttaminen, joka karjalaisten osaksi varsinkin meidän sivistyneitten puolelta on tullut. Kun ajattelee, että sivistynyt luokkamme yleensä on pitänyt täällä liikkuvia laukkumiehiä muukalaisina, ryssinä, vieläpä semmoisina, joitten olo vain on tarkoittanut lain rikkomista ja maan vahinkoa, on helppo arvata, minkälaista kohtelua karjalaiset esim. virkamiehiltämme ylimalkaan ovat saaneet osakseen. Ollen tylyä ja ylenkatseellista se ei ole voinut vaikuttaa muuta kuin vihamielisyyttä tai masentavaa nöyryytystä heissä. Toisenlainen käytös, parempaan asiantietoon perustuva, kantaisi toisia hedelmiä. Jos me rupeaisimme karjalaisia kohtelemaan niinkuin omia kansalaisiamme ainakin, pitäen vain muistissa, että he ovat kovaonnisempia, heikompia ja meistä jälemmäksi jääneitä, niin heidän itsetuntonsa vahvistuisi, heidän luottamuksensa enenisi, ja he saisivat uutta voimaa kestämään elämän taistelussa. Tähän saakka heitä on kahdelta puolen ahdistettu: idästä he ovat olleet Venäjän ylivoiman masennettavina, lännestä heitä on kohdannut omain kansalaisten sorto. Meidän muutetusta käytöksestämme he pian huomaisivat, ei ainoastaan että sorto ja vaino on lakannut, vaan myös että sen sijaan on astunut veljenrakkaus, ja lohdutus ja iloinen toivo täyttäisi heidän sydämensä.

Lopetan tämän puutteellisen kertomukseni sillä hartaalla toivomuksella, että kansalaiseni suuriruhtinaskunnassa vähitellen rupeaisivat katsomaan Karjalan kysymystä silmiin ja alkaisivat ajatella, mitä se heiltä vaatii. Tukahutettu tuskanhuuto nousee Karjalasta; voimmeko, saammeko sille kuuroina pysyä? Se apu, minkä rajantakaiset kansalaisemme meiltä aluksi voivat saada, ei kyllä ole niin suuri kuin heidän tarpeensa vaatisi, mutta sen merkitys on juuri siinä, että se voisi heihin luoda rohkeutta ja toivoa. Älkäämme sentähden viivytelkö tekemästä heidän hyväkseen mitä voimme, muistaen, että kun koemme heitä säilyttää, samassa koemme itseämmekin säilyttää. Odottamattoman hyvällä menestyksellä karjalaiset tähän saakka ovat kestäneet pitkällisessä taistelussaan kansallisuutensa säilyttämiseksi; jos me annamme heille sen avun, mikä meidän on annettava, voimme täydellä syyllä toivoa, että voitto viimein on kallistuva heidän ja samalla meidän puolelle, ja kaunis Karjalan maa pysyy puhtaana muukalaisuudesta. Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika jolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat rajat kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä Venäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloin enää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisi ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä. Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.