V.
Vienassa ja sieltä Kierettiin.
Niinkuin varemmin on mainittu, oli Solovetsin luostari matkamme äärimmäinen pää, josta viimeistään olimme aikoneet kotimatkalle kääntyä. Mutta jos lukija luulee, että kääntyminen nyt on tehty, kun luostarista on erottu, täytyy minun ilmoittaa, että hän erehtyy. Asianlaita nimittäin oli, että matka tänne saakka oli tullut vähintään puolta halvemmaksi kuin ensin olimme laskeneet ja sitäpaitsi tapahtunut joutuisammin kuin olimme luulleet, ja kun siis oli säästynyt sekä aikaa että rahaa, heräsi meissä halu laajentaa matkaa vähän edemmäksi kuin alkuaan oli ajateltu ja käydä katsomassa Arkangelinkin kaupunkia Vienajoen suussa. Täältä on vain yhden vuorokauden matka niille paikoin, jossa nykyään pohjois-Venäjän etevin, kautta maailman tunnettu kauppakaupunki sijaitsee ja jossa ennenaikaan suomensukuisten permalaisten valta kukoisti; nyt meillä on tilaisuus siellä käydä, mutta jumala tietää, milloin vasta sellainen tilaisuus on tarjona; jos emme nyt sitä käytä, tulemme ehkä ikämme sitä ajattelemattomuuttamme katumaan, — näin arvelimme. Ja mietittyämme sinne tänne päätimme viimein kuin päätimmekin lähteä matkalle, kun lisäksi olimme Jepifanovilta kuulleet, että Arkangelissa oli norjalainen hotelli, josta kielen puolesta voisimme tulla toimeen. Vienaan siis lukija nyt saa meitä pikimmältään seurata.
Vienanmeri on laajempi kuin moni meikäläinen luulee. Kemijoen suusta länsirannalla Vienajoen suuhun vastapäätä toisella puolen merta tulee lähes 40 penik. meritse, enemmän kuin 50 maitse. Luostarista on merimatka vähän lyhyempi. Höyrylaiva "Kemi", jossa Jepifanovin neuvosta olimme lähteneet kulkemaan, koska se muka oli luostarihöyryjä parempi, viipyi matkalla luostarista Vienaan runsaasti 20 tuntia, lauvantai-illasta klo 6 sunnuntai-iltapäivään noin klo 3; se teki 11 1/2 solmua, s.o. noin 17 virstaa tunnissa, joten matkan pituudeksi tulee noin 35 penik. "Kemi" oli Englannissa rakennettu, siipirattailla kulkeva, kooltansa kenties hiukan pienempi kuin Oulun ja Pietarin väliä kulkevat höyrylaivat. Se oli sen puolesta mukavampi kuin meidän höyryt, että hyttien makuusijat olivat laitetut ei ainoastaan poikittain laivaa, niinkuin meillä, vaan myöskin pitkittäin, joka jälkimmäinen järjestys on erinomaisen hyvä merikipuun taipuvaiselle, sillä silloin ei tarvitse pelätä, että pää maatessa koskaan painuisi jalkoja alemmaksi, niinkuin meidän höyryjen makuupaikoilla tekee, jos laiva vähänkään keikkuu, ja josta täytyy tulla kipeäksi. Merikipu olisi tällä matkalla muuten ollut tarjona — usea sitä lie sairastanutkin — sillä jo luostarista lähdettäessä tuuli kova pohjanen, joka aika lailla hypitteli heti perässämme lähtevää pientä "Onegaa", ja kuta edemmäksi ennätettiin, sitä vankemmaksi kiihtyi tuuli, niin että yöllä oli ankara myrsky. Minä kuitenkin jo hyvissä ajoin pakenin kannelta alas hyttiin ja panin maata enkä tietänyt myrskystä taikka merikivusta sen enempää. Aamulla tuuli alkoi tuntuvasti hiljetä, vaikka merenkäynti vielä oli kova, ja kun päivällä lähenimme matkan määrää, oli melkein tyyni.
Vienankaupunki eli lyhyesti vain Viena, s.o. Arkangeli, niinkuin meillä tavallisesti sanotaan, on rakennettu näillä paikoin laajaksi merenlahdeksi levenevän Vienajoen (Dvinan) oikealle rannalle, noin 3 penik. lahden suusta ylöspäin. Siinä voidaan helposti erottaa kaksi eri kaupunginosaa: varsinainen kaupunki ylempänä joella ja satamakaupunki, "Solombala"; ainoastaan jälkimmäisen kohdalle uivat suuremmat laivat. Solombala saattaa olla paria virstaa pitkä, varsinainen kaupunki neljää, ja kun välissä on joku virsta harvaan asuttua alaa, tulee koko Vienan pituudeksi päästä päähän ainakin 7 virstaa Kun asukasluku ei ole enempää kuin noin 25,000 henkeä, on arvattava, ettei näin pitkä kaupunki voi olla erittäin leveä; leveys onkin keskimäärin vain 3 tai 5 kaupungin korttelia. Talot ovat enimmäkseen puusta rakennetut samaan tapaan kuin Kemissä, vaikka varakkaamman näköisiä rakennuksia on enemmän; kivirakennuksia ei satamakaupungissa ollut kuin muuan kirkko, sotaväen kasarmit ja lääninvankila, mutta varsinaisessa kaupungissa niitä näkyi runsaammin. Esplanaadeja ja puistoja oli molemmissa, mutta etenkin varsinaisessa kaupungissa niiden määrä oli suuri. Mikä aluksi etupäässä veti huomiota puoleensa, oli kirkkojen paljous, joita luimme tusinamäärän; niiden joukossa oli saksalainen, puolalainen ja Solombalassa englantilainen kirkko. Solombala muuten ei ole mannermaalla, vaan suurella saarella, jonka erottaa manteresta puolta tai täyttä virstaa — en muista kumpaa, vaikka askelten mukaan luin — leveä jokihaara; sen poikki vie ponttonisilta, joka talveksi aina otetaan pois. Keväisin kuuluu saari enimmäkseen olevan veden vallassa. Paitsi maata myöten pääsi saaresta varsinaiseen kaupunkiin kulkemaan pitkin jokeakin pienessä höyryveneessä, mutta kun sillä ei ollut määrätyitä tulo- ja lähtöaikoja, oli mukavampi kulkea maitse joko jalkaisin tai ajurilla. Viimeksimainittua kulkutapaa laivain kapteenit näyttivät enimmäkseen käyttävän.
Se talo, jossa me asuimme, oli Solombalan alapäässä, rantakadun varrella. Sen omistaja oli nuori norjalainen nimeltä Hansen, joka naimisen kautta oli tullut talon isännäksi. Itse hän ei kuitenkaan täällä asunut, vaan eli vaimonsa kanssa varsinaisessa kaupungissa, jossa piti saksalaista klubia, ja hoidatti taloansa Solombalassa vanhemmalla veljellänsä sekä äidillänsä, joka vuosi pari takaperin oli Norjasta muuttanut lastensa luo Vienaan. Taloa nimitettiin muhkeasti kyllä "hotelliksi" (gotel Gansen), joka kuitenkin rakennuksen pienuuteen ja vanhuuteen katsoen tuntui pikemmin korunimeltä. Yläkerran kolmesta tai neljästä huoneesta annettiin meille suurin, ja hinnaksi sovittiin 1 rupla 20 kop. hengeltä vuorokaudessa, siihen luettuna kaikki. Tämä hinta, Suomen rahassa kolme markkaa, tuntui meistä hyvinkin halvalta, vaikka jälestäpäin eräs toinen vuokralainen ilmoitti asuvansa 1 ruplasta ja arveli, että mekin tinkimällä olisimme päässeet samalla.
Olomme Vienassa kesti yhteensä viisi päivää, jonka ajan kuluessa hyvin kerkesimmekin oppia tuntemaan kaupungin, sikäli kuin saattoi kysymykseen tulla. Solombala oli pian katsottu, koska siinä ei ollut mitään erittäin katseltavaa. Rantakadulla oli joka toisen talon seinällä englannin- ja venäjänkielinen ilmoitus kaikenlaisten laivantarpeiden myynnistä; toisen pitkänkadun varrella oli muun tavaran kauppoja; hyvin tiheässä muitten välissä oli luettavana ilmoitus "pradaasha lutshih vadok" eli parasten viinain kauppa, joka samalla lienee merkinnyt kapakkaa. Kaikissa ikkunoissa oli kukkia. Varsinaisessa kaupungissa oli hiukan enemmän katselemista. Siellä kävimme tuomiokirkossa, joka on olevinaan hyvinkin korea, mutta Solovetsin kirkkoihin verraten ei ole mitään; kauneinta siinä on rauta-aitaus sen ympärillä. Sen porstuassa säilytetään kolmea ruotsalaista tykkiä, jotka Pietari Suuri vei saaliikseen ruotsalaisilta isonvihan aikana; sisällä kirkossa on niin ikään kaksi ruotsalaista lippua. Puuristi, jonka Pietari omakätisesti teki, kun myrskyn käsistä Vienanmereltä pääsi hengissä maihin, seisoo kirkossa seinää vasten. Niiden kirkon kalleuksien joukossa, jotka lukkari vai mikähän lie ollut meille näytti, oli esim. mitra (piispan hiippa), jonka hän sanoi maksavan 8,000 ruplaa, piplia, joka paksujen kansiensa tähden painoi 2 puutaa (4 leiviskää) — jos sanon, että kannet olivat kullasta, taidan valehdella — y.m. y.m. Sitten kävimme museossa, joka oli pienenlainen, niin että mahtui kahteen huoneeseen. Siihen oli Venäjän pohjoisosista keräilty kaikenlaisia esineitä ja esineiden kuvia, joita huvikseen katseli; semmoiset kokoelmat olisivat hyvin paikallaan meidänkin maan kaupungeissa. Myöskin pistäysimme jo mainitussa saksalaisessa klubissa, jonka suuri sali veti vertoja Helsingin Seurahuoneen salille. Lähellä museota joen rannalla on matala, liiterintapainen rakennus, jonka etupuolella luettava kirjoitus ("dvorets Petra I:a") ilmoittaa, että se on ollut Pietari Suuren asunto. Kaupungin yläpäässä on teatterihuone, muistaakseni kivestä. Siinä valitettavasti emme tulleet käyneiksi, vaikka eräs teatteriseurue paraikaa siinä antoi näytäntöjä; eräänä iltana kyllä tuumailimme lähtöä, mutta silloin saimme luoksemme muutaman nuoren saksalaisen, johon olimme höyrylaivassa tutustuneet, ja niin ei sinä iltana tullut lähtöä eikä muina iltoina enää sopinut. Muutamalla torilla keskellä kaupunkia on runoilija Lomanosovin kuvapatsas.
Se mikä Vienassa kuitenkin kiinnittää huomion etupäässä puoleensa, on tietysti joki ja sitä pitkin kulkeva kauppaliike. Joen leveys kaupungin kohdalla on ainakin neljännes, mutta kenties kaksikin, niin että toinen ranta vain epäselvästi siintää. Virta ei arvattavasti ole kovin kova, mutta kuitenkin siksi väkevä, että esim. tukkilautat sen voimasta kulkevat eteenpäin. Paitsi näitä lauttoja, jotka kaupungin sivutse lasketaan Solombalan alapuolella olevaan saareen, jossa on suuri joukko höyrysahoja (ja jonka Maimaksin kanava erottaa Solombalan saaresta), tulee Vienaa alas toisenlaisia lauttoja eli parkkoja, joissa on syltä korkeat hirsiseinät ja hieman kalteva katto; ne ovat liikkuvien linnain kaltaisia, ja niissä tuodaan jauhoja, talia, hamppua ynnä muuta tavaraa. Ne lasketaan jonkun laivan kupeelle, ja kun ovat siihen tyhjentäneet sisustansa, myydään ne polkuhinnasta kaupunkilaisille. Venekulkua ei joella paljon näkynyt, mutta matalakulkuisen ratashöyrylaivan, oudon katsella, näimme kerran lähtevän jokea ylöspäin; kuinka kauas tuo sitten kulkenee. Laivoja oli joella tullessamme noin 70-80, niiden joukossa lähes kymmenkunta suurta, arvatenkin englantilaista höyryä eli "tamppia" (dampfer), niinkuin ystävämme Jepifanov sanoi; mutta lähtiessämme luimme lähes 200 purjetta. Solombalan möljä on samalla tavoin hirsistä rakennettu kuin salmen möljät Oulussa; varsinaisessa Vienassa ei muuta möljää ole kuin joen rannat paitsi laiturit valkamapaikoissa. Solombalan möljässä oli tullessamme 30 laivaa, mutta lähtiessämme 70; noin kolmas osa niistä oli norjalaisia.
Viena on perivenäläinen kaupunki. Karjalaisia siellä ei ole kuin joku ainoa sotaväessä ja joku kauppa-asioissa sattumalta kulkeva — karjalaiset ylimalkaan eivät Vienassa tee kauppaa. Maaseudun harvalukuiset kylät ovat nekin joko venäläisiä tai pohjan puolella samojedilaisia; karjalaisia ei ole eikä Europaeuksen mukaan ole koskaan ollutkaan. Kemin kaupunki kyllä ensi silmäykseltä näyttää yhtä venäläiseltä kuin Viena, mutta siellä sentään aina voipi suomen kieltä osaavia löytää ilman isoja hakemisia; toisin on Vienassa, ja molempain välillä on siis sen puolesta suuri erotus. — Muutamia samojedeja saimme nähdä. Juuri Hansenin hotelliin tullessamme oli portilla pari kolme mustatukkaista, turkkirepaleisiin puettua lasta, joihin viitaten ajurimme sanoi: samojedeja. Vanhin niistä lähestyi meitä ja sanoi omalla kielellänsä muutaman sanan, jolla hän luultavasti pyysi jotakin. Olihan niille lantti kullekin annettava, kun muka sukulaisia olivat, ja siitä nousi iloinen hälinä heidän joukossaan.
Venäläisten kielitaidosta on Suomessa se ajatus jotenkin yleinen, että jokainen sivistyneeksi sanottava venäläinen osaa joko ranskaa tai saksaa. Tämä ajatus tuskin sentään on suunnilleenkaan oikea. Solovetsin munkkien heikosta kielitaidosta olen jo maininnut, ja heidänhän kuitenkin pitäisi olla jonkunlaisia sivistyksen kannattajia; matkalla Vienaan ja Vienassa sain uusia todistuksia erehdyksestäni. Kun ennen luostarista lähtöä menimme höyrylaivan saliin syömään, istui siellä kannua kallistellen muuan munkki, jonka kuulimme olevan luostarihöyryn kapteenin, ja eräs toinen herra, jolla oli musta, vaikka jo harmahtava huuli- ja leukaparta sekä kultasankaiset silmälasit ja jota meillä olisi heti sanottu oppineeksi maisteriksi. Miehet olivat iloisella tuulella, ja munkkikapteeni kääntyi kohta meidän puoleemme pitkällä ja luultavasti hyvinkin lystillisellä puheella, koska hän näytti erinomaisen ihastuneelta, mutta me emme ymmärtäneet "ni sloova", kun hän puhui niin nopeasti. Hänen kumppalinsa silloin yritti ruveta asiaa saksaksi ja ranskaksi selittämään, ja se kyllä näkyi, että hänellä joskus oli niiden kielten oppikirja ollut kädessä, mutta tolkkua ei tullut puheesta mitään. Tämä mies olikin, kuulimme jälestäpäin, koulumaisteri, ja olisi häneltä siis sopinut odottaa vähän enemmän kielitaitoa, varsinkin kun hän tahtoi taidollansa kerskailla, sikäli kuin huomasimme. (Kenties sentään tämä taito oli aikanaan ollut parempi, mutta sitten huoliin haihtunut, sillä hän oli 10 vuotta elänyt maanpakolaisuuteen tuomittuna Onegassa ja vasta tänä kesänä saanut luvan esteettömästi liikkua Arkangelin läänin alueella, jota lupaa hän nyt käytti Vienassa käydäkseen.) Että laivan kapteeni ei osannut vieraita kieliä, olen jo maininnut, ja hänkin oli sentään merikoulun opettaja. Sama kielitaidon puute tuli esiin Vienassa. Solombalasta kuljin kerran pikkuhöyryssä yläkaupunkiin nuoren miehen kanssa, joka oli Vienasta syntyisin, mutta asui Pietarissa. Hän oli sivistynyt mies, niinkuin puheensa nihilisteistä, virkakuntain tuomiovallasta, luostareista y.m. osoittivat, mutta ranskaa ja saksaa, joita kumpaakin minun oli keskustelussa pakko käyttää apuna, hän ei ymmärtänyt ollenkaan, ei edes tavallisimpia sanoja. Toista olisi sentään nuorelta pietarilaiselta odottanut.
Vielä mainittakoon Vienasta, että lapset siellä olivat erittäin ahkeria kerjäämään, tehden pitkät matkat seuraa huudellen: "käptin, käptin, daitte mnje kapeitshiku", s.o. kapteeni, antakaa mulle pikku lantti; kaikki ulkolaiset herrasmiehet kun näet siellä ovat laivankapteeneja, niin mekin kävimme semmoisista. Aikaihmisiä emme huomanneet kerjäämässä, mutta heillä kuului olevan tapana ryöstämällä viedä toisen omaisuutta. Edellämainitulla asumattomalla taipaleella molempain kaupunginosain välillä on kolme siltaa, ja keskimmäisestä kertoi meillä käydessään se nuori, saksalainen, johon olimme laivassa tutustuneet, että siinä pimeän aikana syksyllä joka yö koetetaan tehdä ryöstöjä; siltaa sentähden sanotaankin "vaaralliseksi sillaksi". Eräältä oululaiselta, joka merimatkalla oli käynyt Vienassa, jolloin heidän laivansa oli ollut Maimaksin kanavassa (luoteeseen Solombalasta), olen myöskin kuullut, että joka yö sinä parin viikon aikana, minkä he siellä viipyivät, hätyytettiin kaupungista palaavaa meriväkeä sillä parin virstan pituisella, myöskin autiolla taipaleella, joka on Solombalan ja kanavan välissä. Turvallisuuden tila ei siis näy olevan aivan tyydyttävällä kannalla Vienassa. Kun kysyimme tuolta saksalaiselta, eivätkö poliisit ryhdy väkivaltaa estämään, hän hymyillen vastasi: "Ne ne parhaita ovatkin." Ne poliisit, jotka itse näimme, olivatkin kyllä hirtehisen näköisiä.
Sen vuoksi että isäntäväkemme, herrasväki Hansen, meitä hyvin ymmärsi ja että he olivat siivoja ja varsin ystävällisiä ihmisiä, kului aikamme Vienassa verrattain hauskasti, varsinkin kun kanssamme talossa asui eräs Vienaan konttoripaikkaa hakemaan tullut nuori norjalainen Kolstad, joka aina oli valmis pakinaan ja seurusteluun. Koska sentään matkallamme tänne ei ollut ollut varsinaista tarkoitusta paitsi uteliaisuuden tyydyttämistä, ja tämä oli jotenkin äkkiä tapahtunut, aloimme vähitellen yhä enemmän odottaa sitä päivää, heinäkuun 18:tta, jolloin taas päästäisiin liikkeelle lähtemään, ja kun se oli koittanut, astuimme keventynein mielin "Kemin" kannelle Karjalaan takaisin kääntyäksemme. Kolstad, jonka tuumat Vienassa eivät olleet onnistuneet, oli päivää ennen lähtenyt kauppalaivassa Englantiin, sieltä onneansa etsimään.
"Kemin" lähtöpaikka oli ylhäällä varsinaisessa kaupungissa, ja sinne meidät kuljetti vienalainen issikka jyskyttelevissä ajopeleissään, kiskaisten siitä hyvästä 1 r. 20 kop. Taisi tuota tulla 4-5 virstan matka. Ennenkuin höyry lähti kulkemaan, tuli muuan poliisi kohteliaasti kysymään nimiämme, jotka kirjoitti muistiin. Passeja ei tiedusteltu.
Viimeinen, jonka kättä Vienasta erotessamme puristimme, oli Jepifanov. Hän oli luultavasti tullut "Kemin" lähtöä katsomaan ainoastaan saadakseen sanoa meille jäähyväiset. Me olimme yhdessä hänen kanssaan tulleet "Kemissä" Vienaan ja usean kerran Vienassakin olleet yksissä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, sovimme hyvin yhteen, sillä toimellisuutensa ohessa hän osoitti semmoista hyväntahtoisuutta ja sydämellisyyttä, jota ainoastaan luonnon helmassa elävä karjalainen pystyy osoittamaan. Kun matkalla Vienaan vähän pahasti voiden aamusella kuljin laivan kannella ja keulan puoleen tullessani tapasin Jepifanovin paraikaa ruokailemassa, hän kohta minulle tarjosi muka lääkkeeksi kalakukkoansa, joka oli hiukan suolaista, ja lausui äänellä, jota meikäläinen ei voisi jäljitellä: "Syö sie, syö — syö syö — syö kaikki!" Ainoastaan yhdessä asiassa eivät ajatuksemme käyneet aivan yksiin, ja se oli kielikysymyksessä. Että hän karjalan kieltä, s.o. suomea, olisi pitänyt itsessään mitenkään halpana, olisi väärin sanottu, mutta venäjän rinnalle sitä ei voinut ajatellakaan asetettavaksi. "Mitäs minä karjalan kielellä teen, mihin sillä pääsen", oli hänen väitteensä. Hän katsoi asiaa käytännölliseltä kannalta, ja hänen mietteensä kulkivat sentähden ihan samaa suuntaa kuin esim. Oulun kauppamiesten ja merikapteenien, sillä luonnollisella erotuksella, että samalle sijalle, jolle he panevat ruotsin, hän pani venäjän. Että äidinkieli on toinen asia, vieraiden kielten taito toinen, ja että äidinkielen rinnalle ei kelpaa yksikään vieras kieli, jos kuinka hyödyllinen, sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Mutta sopiko häntä siitä kovin ankarasti nuhdella? Eiväthän meidänkään liikemiehet vielä jaksa tätä erotusta tehdä, vaikka heiltä paljoa paremmalla syyllä voisi sitä vaatia. Välimme eivät siis tästä eriävästä katsantotavasta olleet mitenkään kylmenneet eli rikkuneet, ja hyvinä ystävinä siis erosimme toisistamme, niinkuin luulen, molemminpuolisella kaipauksella.
* * * * *
Paluumatkasta Solovetsiin ei ole paljon kertomista. Ilma oli ensi päivänä kaunis, tuuli tosin vastainen, mutta niin heikko, että sitä tuskin huomasikaan, niin kauan kuin jokea kuljettiin alas, jota kestää 3-4 penik. Purjelaivoja tuli ehtimiseen vastaan. Aavalla merellä alkoi tuuli paremmin tuntua ja kiihtyi illempana yhä kovemmaksi, niin että yöllä ja seuraavana päivänä taas oli täysi myrsky. Useat matkustajat sairastivat merikipua. Kun toisena päivänä olimme Hanhisaaren tasalla, peitti meren niin sakea usma, että tuskin saattoi nähdä kivenheiton päähän. Kapteeni, jolle ainoastaan yksi Norjassa käynyt matkustaja teki laivankannella seuraa, osoitti kuitenkin tarkasti kaikki tunnuspaikat, joitten ohi muka kuljettiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen, mustaverinen mies ja käyttäytyi merkillisen hiljaisesti, niin että komentoa tuskin kuului koskaan, mutta virkansa hän ymmärtääkseni hoiti hyvästi ja saattoi tarvittaissa näyttää myöskin lujuutta. Niinpä menomatkalla Vienaan joen suussa souti vastaamme vene, jossa muuan korkeahko upseeri istui, mutta häntä ei otettu laivaan, vaikka vene jo oli aivan vieressämme, sillä kapteenia oli kielletty matkalla pysäyttämästä laivaa. Luostarin satamaan tulimme vasta puolenpäivän jälkeen, niin että tämä matka oli kestänyt vähän kauemmin kuin menomatka, eli noin 25-26 tuntia.
Luostarissa viivyttiin moniaita tunteja, jolla välin söimme — sillä tuo kova merenkäynti oli estänyt mitään nauttimasta — ja kävimme herra Goebelin luona, joka yhä oli luostarissa. Hän oli hyvin tyytyväinen oloonsa siellä ja näytti meille aika kokoelman lintujen munia, joita hän arkkimandriitin nimenomaisella luvalla oli saanut saarelta kerätä; valitti kuitenkin, että ampuminen oli kielletty, joten hän ei voinut viedä mitään täytetyltä lintuja muassaan. Luostarista puhuttaessa hän m.m. myöskin mainitsi, että hänen ja arkkimandriitin välillä oli tullut puhetta noista eriskummaisista maalauksista kirkkogalleriassa, joista jo olen kertonut. Hänen muistutuksensa, että ne olivat joutavia ja tarpeettomia, oli arkkimandriitti heti myöntänyt oikeaksi, mutta oli arvellut, että yhteinen kansa niitä kernaasti katselee, jonka tähden niitä ei hävitetä.
Maatapanon aikana sanottiin luostarille hyvästit ja lähdettiin kulkemaan Kemiä kohti. Me asetuimme kohta levolle, enkä siis tiedä kumpaa puolta Kusovoin saarta nyt kuljettiin, mutta luultavasti pohjoista. Heti sydänyön jälkeen meidät herätti kova melu, ja arvelimme siis oltavan perillä, mutta kun kannelle noustuamme havaitsimme lähellä olevalla saarella korkeapiippuisen rakennuksen, hoksasimme, että oltiin vielä penikulman päässä Kemistä. Laivamme kupeella oli toinen, pienempi höyry, "Onega", johon "Kemin" lastia, jauhomattoja, ruvettiin lossaamaan; "Kemi" näet ei uinut kaupunkiin asti. Hetken aikaa lossausta katseltuamme aloimme pitkästyä odottamiseen, varsinkin kun yö oli erittäin kylmä, ja kun tiedusteltuamme saimme kuulla, että lossausta kestäisi ainakin 2-3 tuntia, kysyimme muutamilta vaimonpuolilta, jotka istuivat eräässä "Kemin" perään ilmestyneessä veneessä, tokko heidän kanssaan voisimme jo varemmin päästä kaupunkiin, johon he heti vastasivat myöntävästi. Noudimme siis hytistä kapineemme, sanoimme kapteenille jäähyväiset ja hankkiusimme astumaan veneeseen. Samassa muuan nuori mies, jota emme ennen olleet havainneet, kääntyy puoleemme ja ilmoittaa olevansa veneen haltija; häneltä siis oli lupa uudestaan kysyttävä, jonka hän, vaihtaen puheensa suomeksi, kernaasti antoikin. Vene oli näet ystävä Mäkushkinin, ja mies tunsi meidät viime käynniltämme kaupungissa, vaikka me emme muistaneet nähneemme häntä. Lähtöä ei kuitenkaan tapahtunut, ennenkuin eräs univormuun puettu tullivirkamies oli tullut veneeseen alas. Hänhän se vasta oikea isäntä oli, ja luvanpyyntimme oli siis kolmas kerta tehtävä; hän suostui siihen hymyillen, ikäänkuin turhaan olisimme luonnollista asiaa pyytäneet. — Tämän olen kertonut näytteeksi siitä, millä alkuperäisellä kannalla olot Vienanmeren länsirannalla ovat; Oulussa varmaan ei isännän luvatta otettaisi vieraita veneisiin.
Kemissä saimme viipyä iltapäivään asti, sillä vasta silloin "Onega" oli valmis lähtemään. Me olimme näet päättäneet ei palata ylös Kemijokea, jota olimme tulleet, vaan meritse ensin kulkea Kierettiin Kannanlahden suuhun ja sieltä vasta poiketa kotia päin, jotta tulisimme laajemmalti näkemään Karjalaa. Tämä viipymys oli erään seikan tähden meille varsin hyödyllinen. Luostarissa olimme Mäkushkinin veljelle jyskyjärveläiselle jättäneet liinavaatteitamme vietäväksi Kemiin pestäväksi, mutta kun niitä nyt kävimme perimässä, eivät ne vielä olleet valmiit, vaikka viikko oli kulunut, vaan olivat muka edelleen muutaman pesijän luona. Usean muistutuksen jälkeen ne viimein ilmoitettiin tuoduiksi, mutta silittämättöminä, jonka vuoksi emäntämme täytyi itse pyhäpäivänä ryhtyä niitä silittelemään. Mitä perää kaikissa näissä ilmoituksissa oli, en tiedä, mutta erityistä toimeliaisuutta ei talonväki mielestämme tässä asiassa ollut osoittanut. Viimein kuitenkin vaatteet puolenpäivän korvissa olivat valmiit.
Ukko Mäkushkin muuten otti naukun ja siveli partaansa yhtä tyytyväisenä kuin ennenkin, ja emäntä laittoi hiljaisuudessaan myöskin yhtä hyvänmakuista sekä ruokaa että kahvia ja teetä kuin edellisellä kerralla, niin että sen puolesta ei ollut muuta kuin hyvää talosta sanottavaa.
"Onega" ei ollut aivan kaupungin rannassa, vaan kappaleen matkan päässä, niin että siihen oli kuljettava isäntämme veneellä. Se oli paljoa pienempi laiva kuin "Kemi"; siinä oli ainoastaan kaksi taikka tarkkaan ottaen vain yksi matkustajahytti, jossa oli neljä makuusijaa, ja kun suuressa sluupissa tuli koko joukko matkustajia lisää, rupesi meitä arveluttamaan, miten kaikki voitaisiin tulla toimeen. Huolemme kuitenkin haihtui, kun kappaleen matkaa oli kuljettu ennenmainitun höyrysahan luo, sillä siellä oli "Kemi" odottamassa ja suurin osa "Onegan" herrasmatkustajia siirtyi siihen, niin että paitsi meitä jäi jälelle ainoastaan muuan keski-ikäinen mies, joku viinakontrollööri tai veronkantaja; ja hänen puolikasvuinen tyttärensä — juuri niin monta kuin hytissä saattoi olla. Hetimiten sitten lähdettiin, noin klo 5 ip., kulkemaan kumpikin taipaleellensa, "Kemi" etelään päin Onegan kaupunkiin, "Onega" pohjoiseen Kierettiä kohti.
Ilma oli kolkonlainen, mutta saarten suojassa matkustettiin maatapanon aikaan asti. Yön nukuimme levollisesti, mutta aamulla riehui mitä ilkein luoteismyrsky, niin että pieni aluksemme hyppeli kuin kaarnanpalanen vaahtopäisten aaltojen vallassa. Kannella ei voinut ollenkaan liikkua. Laivan muut matkustajat olivat kaikki ruumassa kannen alla, josta kuului merikipua sairastavain voivotuksia. Sairas oli meilläkin hytissä, nim. vastamainittu tyttö, joka ei päivän pitkään muuta tehnyt kuin antoi ylen, niin että lopulta olimme aivan kummissamme; kuitenkin hän kesti tuskansa ihmeteltävällä kärsivällisyydellä. Kemistä luetaan Kierettiin 18 1/2 penikulmaa, ja tällä matkalla saimme ponnistella runsaan vuorokauden, niin että vasta maanantaina 21 p. heinäk. klo 5 illalla tulimme Kieretin lahdelmaan.
Loppupuoli matkaa kului kuitenkin helpommin, kun päästiin maan ja saarten suojaan. Erittäin suloiselta tuntui tämmöisen myrskyn perästä kulku pitkän- ja kaitaisen salmen, "Kaitasalmen", kautta, juuri ennenkuin perillä oltiin. Oikealle tulevan saaren nimeä en muista; Inbergin kartan mukaan se voisi olla Uunisaari, mutta karjalaiset, jotka seuraavana päivänä meitä saattoivat, nimittivät sitä joko Palo- tai Hevossaareksi. Salmen yläpäästä aukeni vasemmalle päin pieni lahdelma, jonka pohjassa Kieretin kauppala näkyi. "Onega" jäi nytkin vuoroveden takia lahdelman suuhun, ja laivan jollalla viinakontrollööri tyttärineen sekä meidät soudettiin kauppalan rantaan.
Piletin hintaa Kemistä Kierettiin en muista tarkkaan, 2 1/2 ruplan paikkeilla se oli. Vienasta Solovetsiin hinta keulahytissä oli 3 r. 25 k. hengeltä, ja Vienasta Kemiin 3 r. 70 k. Luostarihöyryissä kuului hinta pyhiinvaeltajilta olevan yksi rupla Vienasta luostariin.