IV.
Ruija.
Yleinen katsaus Ruijaan.
Ruija merkitsee suomeksi samaa kuin norjaksi sana Finmarken, s.o. Suomen pohjoisrajan ja jäämeren väliin tulevaa, nykyään Norjan alle kuuluvaa Lapinmaata. Josko sana, jota myöski äännetään Rutja, johtuu sanoista ruija eli rutea, rutia, joista edellinen merkitsee kivi-, jää- eli muunlaista roukkioa ja myöski hylkyä eli repaletta, jälkimäinen kolkkoa eli raakaa (rutia ilma esm.), en ota taatakseni, vaikka mahottomalta ei kyllä näytä että niin on asianlaita; sillä kiviä ja kallioita sekä jää- ja lumitantereita Ruijassa kyllä löytyy, ilman-ala on raakaa ja viljeltäväksi maa ei isosti kelpaa. Ruijan laajuus on runsaasti 1,000 maantiet. neliöpenikuormaa; paitsi Ruijan lääniä eli "Finmarkun amtia", joka on 872 neliöpenik., luetaan näet Ruijan maahan myöski itäinen osa Tromssan lääniä Paatsivuonosta asti, joka osa ainaki tekee 130 neliöpenik. Suurin leveys on Paatsivuonon ja Vuoreijan (Balsfjordin ja Vardön) välillä ja tekee 45 suomen penik.; suurin korkeus etelästä pohjaan Peltovaddon ja Havösundin välillä 25 penik. Maakunnalla on etelässä hyvä luonnollinen raja siinä vuoriharjussa, joka Köölin jatkona kulkee Kilpisjärveltä Peltovaddoon asti, sitte vähemmän hyvä samallainen raja Tenojoessa aina Pulmankiin saakka; mitä rajan loppu-osaan Pulmangista Muotkavaaraan ja Vuorjemaan taas tulee, olemme sen luonnottomuudesta jo edellisessä puhuneet. Muuten luonto näkyy aikoneen yheksi kokonaisuudeksi ainaki Ruijaa, Inaria ja Utsjokea sekä Nuortijärven ja Kuolavuonon länsipuolelle tulevaa osaa Venäjän Lapista, vaan ihmiset ovat luonnon osottamia rajoja ryhtyneet muuttamaan ja turmelemaan. Muilta puolilta paitsi etelän ympäröipi Ruijaa pohjoinen jäämeri.
Ruijan sisämaa, Ruijan "Lappi", on jotenki tasaista ylänkömaata, joka kohoaa noin 1,000 à 1,500 jalkaa yli merenpinnan. Tasaisuus ei kuitenkaan ole ymmärrettävä sileydeksi eli pöydäntapaiseksi lakeudeksi niinkuin esm. Oulun läänin rannikko; laajat tunturit nostavat pyöreöitä päitänsä tuo tuostaki ilmaan, täyttäen maan kukkuloilla ja synnyttäen vaihtelevia näkö-aloja. Korkein tunturi itä-Ruijassa on Raste-kaissa, vastapäätä Utsjokea Tenon länsi varrella, joka Andreen kartassa ilmotetaan 876 meeteriksi, siis 2,950 jalaksi; lähellä sitä on useat muut kaissat, niinkuin Keino- ja Askaskaissa y.m. Korkeimmat tunturit länsi-Ruijassa ovat Haldishok, Haltiavaara, Suomen luoteisin rajavuori, ja Paarras (Inbergin kartassa Paarah), pari penikuormaa suoraan länteen Kilpisjärveltä, joitten korkeus Inbergin kartan mukaan on, edellisen 4,235, jälkimäisen 4,540 jalkaa. Tuntureilla ei kasva muuta kuin peuran ruokaa, jäkäliä, eikä laaksoissa tunturein välissä, joitten syvimmällä kohalla tavallisesti on lampi eli pienempi järvi, tavata muuta kuin heinikkoa eli matalaa koivikkoa. Vaan jokilaaksoissa löytyy hyviä sekä koivu- että petäjämetsiä ja kuta kuinki kelvollisia niittymaita. Paitsi Tenoa, rajajokea, joka on yli 30 penik. pitkä ja johon lännestä juoksee Kaarasjoki, on varsinki mainittava Alattionjoki, Alten, noin 20 penik. pitkä, jonka varrella on Koutokeinon, Maasin ja Alattion kirkot. Havumetsä ulottuu Alattion suuhun asti, ja joen suussa, 70 asteen leveydellä, viljellään pottuja, kauraa, ohraa, vieläpä kesäruistaki.
Ruijan rannikko on sen puolesta yhenluontoinen ryssän rannan kanssa, että seki kaikkialla päättyy mereen jyrkkänä, alastomana kalliona; vaan muuten molemmat rannikot ovat kuta kuinki toisennäköiset. Jos luetaan Karabellan niemimaa ja Kuolavuono pois, kulkee ryssän ranta aivan tasaisena linjana pitkin matkaa, muodostamatta mitään suurempia niemiä eli lahelmia; ja ainoastaan joku harva pienempi saari löytyy sen edustalla. Ruijan rannalla sitävastoin isot vuonot yksi toisensa perästä tunkevat syvälle maahan, synnyttäen väliinsä pitkiä niemimaita, njargoja, ja kuta lännemmäksi tullaan, sen lukuisampi saaristo suojelee rantaa. Suurimmat vuonot ovat Tenonvuono eli Taana, johon Tenojoki laskee, Laijisvuono eli Laxefjord, Porsanginvuono, joka on kolmatta penikuormaa leveä ja toista kymmentä pitkä, sekä Alattionvuono, Altenfjord; pienempiä ovat näistä neljästä länteen tulevat Naavuono, Koenangerfjord, Jyykeänvuono, Lyngenfjord, Ulvus- eli Muskuvuono, Ulfsfjord, ja Paatsivuono, Balsfjorden, jonka suussa olevalle pikkusaarelle Tromssan kaupunki on rakettu. Niemimaista mainittakoon Varjak-njarg, Varangin ja Tenon vuonojen välissä, Tshorgashnjarg, Tenon ja Laijisvuonojen välissä, jonka päässä on Europan mantereen pohjoisin nokka Nordkyn (lapiksi Gidni), Spierttanjarg, Laijis- ja Porsanginvuonojen välissä, joka päättyy teräväkärkisellä, linturikkaudestaan kuulusalla Spierttaklubun eli Svärtholtklubin nokalla, Vuorjenjarg, Porsanginvuonon länsipuolella, Alnasnjarg, Alattion ja Naavuonojen välissä, jonka päässä on Skandinavian ainoa "jökuli" eli jäävirta, sekä Jirgunjarg, Jyykeän vuonon länsipuolella. Saarista ovat, huomattavimmat Vuoreija, Vardö, samannimisellä kaupungilla ja linnalla, Varjaknjargan itäisimmässä päässä, Makkar-avju, Magerö, Porsanginvuonon länsipuolella, jossa Europan pohjoisin nokka Nordkaapa on, Valassaari, Hvalö, Kvalö, johon Europan ja mailman pohjoisin kaupunki Hammerfest on rakettu, sekä sitä vastapäätä kuudetta penikuormaa pitkä Söreia, molemmat Alattionvuonon suussa, ja lopuksi Tromssa, Tromsö, samannimisellä kaupungilla.
Itä-Ruija on verrattain matalaa maata; suurin osa Varjaknjargaa kohoaa vain 3—500 jalkaa yli merenpinnan. Länteen käsin rannikko kuitenki nousee; Makkaravju lienee keskimäärin lähes 1,000 jalkaa korkea ja jäätikkö Alnasnjargalla on noin 3,000 jalkaa. Korkein vuoriharju tavataan Jyykeänniemellä, jonka sinertävällä jäällä peitetyt jyrkät huiput kohoavat 1,500—2,000 meteriä, siis noin 5—6,500 jalkaa yli merenpinnan.
Useimmat Ruijan niemimaista ovat muinaisina aikoina luultavasti olleet yhtenä eli useampana saarena. Sen voipi päättää siitä, että Ruijanki tiedetään vähitellen kohoavan ylös samoin kuin Suomessa varsinki Pohjanmaan, ja että sanotuilla niemimailla tapaa melkein jokaisessa yhen tai useamman matalan ja kaitaisen paikan, jota lappalaiset ja suomalaiset kutsuvat muotkaksi, norjalaiset eidiksi. Tämmöisiä muotkia ovat esm. kaulanne Varanginvuonon ja Tenojoen välillä, Varanger-eidet, joka kyllä on 1 1/3 penik. leveä, vaan sangen matala, Hopseidet, Taanan ja Laijisvuonon välissä, joka vain on 2,000 kyynärää, siis runsaasti virstaa leveä, Alteidet, Alnasnjargalla, noin 1 penik. leveä, Jyykeänmuotka, Kjosen, Jyykeän niemellä, 3 virstaa leveä, y.m.m. Nämät muotkat ovat kiusanpaikkoja porolappalaisille joka kevät, kun he karjoinensa sisämaasta siirtyvät niemimaitten neniin eli meren saariin, ja joka syksy, kun he sieltä palaavat takaisin tuntureille. Muotkiin, jotka tavallisesti ovat varsin soveliaita sekä niitty- että myöski muulle viljelykselle, on nimittäin sallittu uutisasukasten asettua, huolimatta siitä, että porot aina ovat niitä käyttäneet kulkuteinään. Ne niitty- eli peltotilkut, mitkä uutisasukas on kannakselle raivannut, ovat usein aivan aitaamattomia, toisinaan peräti mitättömällä aidalla muka suojatut. Kun nyt porolauma, joka lukee 500 eli 1,000 päätä eli enemmänki, tulee tämmöiselle paikalle, se tietysti jatkaa matkaansa vanhan totutun tavan mukaan pitämättä tarkkaa vaaria siitä, polkeeko viljeltyä tai viljelemätöntä maata; vaan helppo on ajatella, minkänäköiseksi viljelys muuttuu kun tuommoinen lauma on siitä mennä sukinut yli. Ilman riidatta ja tappelutta lappalainen sentähen harvoin noista paikoista pääsee ja useimmiten seuraa poikkimenon jälkeen käräjänkäynti vahingonpalkkiosta[21].
Ruijan lääni on sivilihallintonsa puolesta jaettu viiteen voutikuntaan: Alattio, Hammerfest, Taana, Vuoreija ja Varanki. Kuki voutikunta taas jakaantuu useaan piirikuntaan, herred, joka luullakseni vastaa meidän nimismiespiiriä; näitä piiriä oli Ruijan läänissä v. 1875 yhteensä 17. Kaupungit muodostavat samoin kuin meillä oman oikeus- ja kuntapiirin, jonka esimiestä eli pormestaria sanotaan kaupunginvoudiksi, byfogde. — Tromssan läänissä on ainoastaan yksi voutikunta, Senjen og Tromsö, jonka 18:sta "herredistä" 6 voipi lukea Ruijan maakuntaan kuuluvaksi: Naavuono, Kierua, Jyykeä, Paatsivuono, Tromssansalmi ja Kalsa.
Kirkollisessa suhteessa koko Ruija kuuluu Tromssan hippakuntaan ja on jaettu provastikuntiin, jotka taas jakauvat pitäjiin, præstgjeld, kappelinensa, annex.
Väkiluku teki 31 p. jouluk. v. 1875 Ruijan läänissä 24,075 henkeä, joista 5,187 kaupungeissa, ja Tromssan läänin Ruijaan kuuluvassa osassa 22,974, joista 5,409 Tromssan kaupungissa; yhteensä koko Ruijassa siis 47,149 henkeä[22]. V. 1882 väkiluku saattoi tehä 55,000 henkeä.
Vesisaari.
Kun 29 p. heinäk. tulin Vesisaaren satamaan, kohtasi siinä toisenlainen näkemä silmää kuin lähimmässä kaupungissa Venäjän puolella, Kuolassa. Kuolan parin kolmen pienoisen väettömän jähin sijasta makasi täällä joku 30—40 laivaa ankkurissa, useammat suuria 3-mastoisia venäjän jähtejä, vaan joukossa myöski lännestä päin tulleita skuunareita ja prikejä. Laivain veneitä liikkui edestakaisin haminassa, ja kalastajain vämpöörejä oli mikä tulossa, mikä lähössä, mikä laivan kupeella tai möljässä kiinni. Kaupungin ranta oli suuria makasiineja täynnä, joitten ympäri rakettujen lautasiltain päässä seisoa törötti nuo omituisen näköiset, vipuna käytetyt rattaat; silloilla oli vilkas ihmisliike. Sen äänettömyyden sijasta, mikä Kuolassa vallitsi, täyttyi korvat täällä soutajain huudoista, merimiesten laulusta ja yleensä siitä sekavasta melusta, joka isossa ihmistössä aina syntyy; keskellä hälinää kuului joskus jonka höyrypillin kimeä vihellys. Hamina, jossa toimellinen elämä pauhasi joka taholla, tarjosi tulialle yhtä odottamattoman kuin miellyttävän kuvan, ja sen ja siihen verratun venäjänpuolisen haminan välillä oli siis kerrassaan silmäänpistävä erotus.
Kun olimme venetten ja laivain välitse päässeet kulkemaan erään arvaten pakkihuoneeseen kuuluvan sillan päähän, oli ensin noustava parin syllän korkuisia portaita ylös. sillä nousuveden korkeus Vesisaaressa on samoin kuin Ruijassa yleensä sangen suuri, 9—10 jalkaa, jonkatähen korkealle raketuilta makasiinisilloilta on tehty portaat alas, laskuveden liikettä varten. Saattomieheni eivät tienneet soveliaaseen majapaikkaan viedä, vaan kadulla sain muutamalta herrasmieheltä osotuksen, jonka mukaan pian löysin kaupungin ainoan "hotellin" matkustavia varten. Se oli 2-kertainen puurakennus rantakadun varrella, sievällä näkö-alalla vuonolle päin, vaan ei suuren suuri: kadulle päin oli yläkerrassa neljä akkunaa, alakerrassa kolme — neljännen sijalla sisäänkäytävä; huoneita alakerrassa porstua, kööki ja kolme kamaria, yläkerrassa kolme tai olisiko ollut neljä kamaria. Tämän tapaisia olivat useimmat talot keskimäisessä eli vanhimmassa osassa kaupunkia: pieniä vaan kaksikertaisia. Muutamat, etupäässä kauppiasten, talot olivat kyllä isompia, vaan toisia löytyi taas niinki pieniä, että kummassaki kerrassa vain oli kaksi akkunaa kadulle päin.
"Keskimäisessä osassa" sanoin; tämä lausetapa osottaa, ja niin onki asianlaita, että Vesisaaressa löytyy kaksi muutaki kaupungin osaa. Varsinaista kaupunkia on näet viime vuosikymmeninä jatkettu pitkin merenrantaa sekä länteen että varsinki itään päin ja kun ne, jotka ovat näihin osiin asettuneet, melkein yksistään ovat olleet suomalaisia, ovat norjalaiset alkaneet sanotuita osia kutsua "suomalaiskaupungiksi", qvænbyen, lännempää "indre", idempää "ydre" qvænbyen (sisempi ja ulompi suomalais- eli kainulaiskaupunki). Suomalaiset Vesisaaressa kutsuvat edellistä "Sisäpääksi", jälkimäistä pienen puron mukaan "Ulkojoeksi". Sisäpäässä ei löydy taloja kuin ainoastaan pitkin rantaa kulkevan kadun pohjoisvarrella — yhteensä ehkä noin 30, kaikki pieniä; Ulkojoella kulkee toinen katu ylempänä yhtä suuntaa rannemmaisen kanssa ja taloja, joita kaikkiaan on ehkä 70—80, niistä muutamat vankemmannäköisiä, on rakettu kummanki kadun varrelle. Sekä Sisäpäässä että Ulkojoella talot ovat yksikertaisia ja erkanevat siten keskimäisen kaupungin-osan taloista; ne ovat myöski raketut harvempaan — tilavuushan on suomalaiselle vanhasta rakas. Keski-osa kaupunkia, jossa kenties on hiukka enemmän taloja kuin Ulkojoella, on keskuspaikaltaan, missä mereen pistää vähäinen niemi, 4—5 pientä kaupunginkorttelia leveä, vaan muuten vain kahta. Sen pohjoispuolella, johon maa tasaisesti nousee, seisoo aukealla mäen kukkulalla kaupungin sievännäköinen kirkko, jonka edustalta on sangen ihana näkö-ala vuonolle päin. Kaupungin koko pituus saattaa ehkä olla 1 1/2 virstaa.
Vesisaari, norjaksi Vadsö, lapiksi Tshatsesuolo, on saanut nimensä kaitaisesta, vaan kenties lähes virstaa pitkästä saaresta kaupungin edustalla, jossa ennen aikaan on ollut lähe. Alkuaan kaupunki oli rakettu tälle saarelle, jossa myöski kirkko oli, niinkuin saaren toinen nimi "kirke-öen", kirkkosaari, osottaa, vaan lopulla 1600-lukua kaupunki siirrettiin mannermaalle. Nykyään ei saarella asu ketään eikä löydy muita rakennuksia paitsi valaskalanpyytäjä Svend Foynin tehtaat, jotka ovat saaren länsipäässä, sen ja kaupungin välillä olevan salmen varrella. Saman salmen länsisuussa on kaupungin satama, johon päästäkseen laivojen mereltä tullen täytyy kiertää saaren länsinokan ympäri, koska salmen itäsuu on niin matala, että joskus hieruan aikana saatetaan kahloa sen poikki.
Vesisaarella on jäämerenkaupungiksi erinomaisen hyvä asemapaikka. Rannikko on nimittäin kaupungin kohalla noin 5 virstan pituudelta ja 2—3 virstan leveydeltä verraten sangen alavaa ja tasaista, että tilan puutteesta ei ole puhettakaan. Niin laajaa tasankopaikkaa ei Kuolaan asti tietääkseni löydy kuin yksi ainoa, eli Vaitokupa-Kervanan kangas. Pohjoispuolella kaupunkia on laidun- ja niittymaita, jälkimäisistä ainaki moniaat rautalanka-aidoilla suojatut, ja takimaisena rajottaa näkö-alaa matala vuorenharju.
Yhtä puuttuu Vesisaari kuitenki täydellisesti ja se on puuta. Turhaan silmä semmoista etsii: ainoastaan jalankorkuista, vaivaista pajukkoa ja varvikkoa kasvaa siellä täällä. Ennen aikaan on kyllä koivikkoa kasvanut Vesisaaren tienoille asti, vaan se on hakattu pois tykkänään, että koivupuuta tapaa vasta joku penikuorma pari lännempää. Suuren kaunistuksen on kaupunki täten menettänyt, ja heikko lohutus on, että arvaten koivikon kanssa sääsketki ovat kokonaan hävinneet. Vulfsberg esittää, että varta vasten ruvettaisiin koivikkoa istuttamisella kasvattamaan, vaan hänen esitystänsä ei liene otettu korviin, koska en tullut huomanneeksi mitään istutuksen merkkiä.
Kuola, jonka haminaan alussa tätä lukua olemme Vesisaaren haminaa verranneet, on puitten ja metsän puolesta kuta kuinki välttävästi varustettu, että sillä ei siinä suhteessa ole erityistä kaipauksen syytä; ja jos vertausta molempain kaupunkien välillä tahomme jatkaa, on edellinen sikäli siis etevämpi jälkimäistä. Vaan tämä seikka, metsän olemassa-olo, joka etusijassa on luonnollinen seuraus kummanki paikan eri maatieteellisestä asemasta — Kuolahan on toista astetta etelämpänä Vesisaarta — lieneeki ainoa kohta, missä Kuola jättää Vesisaaren takapajulle; kaikissa muissa suhteissa jälkimäinen tuntuu voitolle pääsevän kilpailusta. Kadut ja aukeat paikat, jotka Kuolassa ovat yhtä huonossa jollei huonommassaki tilassa kuin mihin luonto ne on jättänyt, ovat Vesisaaressa, tosin ei kivitetyt, vaan muuten hyvästi tasotetut ajettavaksi ja varustetut trottoareilla jalkamiehiä varten. Aina väliin näki jonku kärryn kiirehtivän sivu, jota ensin oli kyllä outo katsella, sillä hevosta ja kärryä en ollut nähnyt sittekun Kuusamon kirkolla veneeseen istuttiin. Kuolasta ei lähe muuta tietä kuin se polku Suolavarekalle, jota olimme kaupunkiin tulleet; Vesisaaresta kulkee maanteitä sekä länteen että itään, edellinen, jollen erehy, aina vuonon perukkaan Nyborgiin asti, jälkimäinen kappale matkaa Vuoreijaan päin, johon sen on määrä aikanaan ulottua. Kolmaski ajotie erkani kirkolta pohjaan päin, vaan se päättyi jo kaupungin pohjoispuolitse kulkevan vuoriharjun alle. Kaupungin kaduilla, varsinki rantakadulla, liikkui myötäänsä suuret ihmisjoukot ja kauppiasten tilavat kräämäpuodit sanotun kadun pohjoispuolella samoin kuin heidän makasiineinsa edustat eteläisellä puolella olivat ostohaluisia täynnä; Kuolassa joku ainoa ihminen onnen kaupalla tuli kadulla vastaan ja kauppiasten puodit olivat sisällä kartanolla jossaki pienessä aitassa. Josko apteekia Kuolassa löytyi, en tiedä tarkkaan sanoa, vaikka isosti sitä epäilen, koska en ollenkaan muista, että olisin tunnettua kotkankylttiä nähnyt, vaan kirjakauppaa ja kirjapainoa oli kaupunki ainaki ilman; Vesisaaressa löytyi kaikki kolme ja näytti kirjakauppa, jossa kävin, olevan kuta kuinki hyvästi varustettu. Kirjapainosta, jonka omistaja hra F. Kjeldseth on, toimitetaan mailmalle viikkolehti "Finmarkens amtstidende", Meriliikkeestä kaupungissa on jo ollut puhe; siihen sopii tässä lisätä, että tehasliikeki, josta ei Kuolassa löydy merkkiäkään, on Vesisaaressa jonkulainen. Paitsi Foynin suurta valaskalatehasta löytyy kaupungin länsipäässä kaksi tehasta guanon valmistamiseksi turskanpäistä, joista toisen omistaja on kauppias Hans Esbensen, toisen, ulommaisen, kaupp. Herman Dahlin konkurssipesä; jälkimäinen yritys päättyi näet konkurssilla, josko huonon kannattavaisuuden tai muun tähen, en ota ratkaistakseni. Sen ravintolan lisäksi, jossa olin kortteeria, löytyi sievä kahvihuone ja biljardi. Lopuksi kaupunki voipi ylpeillä kahesta laitoksesta, joita ei suomalaisen luulisi Lapin takana tapaavansa, nimittäin vesijohosta, jota Suomessa ei löytyne muualla kuin Helsingissä ja Tampereella, ja telegrafista. Sanalla sanoen, kaikissa, missä ihmistoimi tulee kysymykseen, Vesisaari osottaa verratonta edistystä Kuolan rinnalla ja todistaa loistavalla tavalla, kuinka isosti voimallisempi vapaa, omavaltainen kansa on isällisesti jumalan armolla hallittua kansaa.
Vesisaari sai kauppakaupungin oikeudet v. 1833, vaan niinkuin jo äskön mainittiin, on paikkakunta ammoisista ajoista ollut asuttu. Jo v. 1596 löytyi saarella, jossa kaupunki silloin oli, 35 norjalaista perhettä paitsi virkamiehiä, joten väkiluku saattoi tehä noin 200 henkeä. Vesisaaren samoin kuin ylimalkaan koko Ruijan edistystä hidastutti kuitenki myöhempinä aikoina Tanskan-Norjan hallituksen sopimattomat säädännöt, joista varsinki Ruijan kaupan läänitys yksin-oikeudeksi ensin vuodesta 1680 Bergeniläisille, sitte muutamille Kyöpenhaminan tukkukauppiaille vv. 1729—1789 sekä pahantekiäin lähetys tuonne ylös ikäänkuin Venäjällä Siperiaan oli kovin haitallinen. Vasta sitte kun kaupan vapaus oli säädetty v. 1789, alkoi maakunta taas vähitellen vaurastua, niin että väkiluku, joka Ruijassa v. 1769 teki 5,984 henkeä, v. 1801 oli kohonnut 7,700:aan. Ja tämän vuosisadan keskipaikoilta alkaen on edistys ollut varsin huomattava; väkiluku, joka Ruijan läänissä v. 1835 oli vähän päälle 10,000 henkeä, teki v. 1875 niinkuin jo on mainittu 24,000. Vesisaaren väkiluku oli vielä v. 1845 ainoastaan 388 henkeä, vaan oli 1855 jo noussut 886:een, v. 1865 l,343:een ja 1875 l,764:ään sekä teki tämän vuoden (1883) alussa 2,150. Vähemmässä kuin neljässäkymmenessä vuodessa se siis on enennyt lähes kuusikertaisesti (eli tarkkaan 5,54-kertaisesti).
Vesisaari (jatkoa).
Oloni Vesisaaressa kesti lauvantaista 29 p. heinäk. keskiviikkoon 2 p. elok., siis 4 vuorokautta. Niin kauoa en ollut aikonut kaupungissa viipyä, vaan kun olin päättänyt täältä jatkaa kulkua eteenpäin höyrylaivalla ja semmoinen vain joka keskiviikko kulki länteen, oli viipymiseen pakko. Pitkäksi ei kuitenkaan aika ennättänyt tulla. Sittekun olin viettänyt kuukauden luonnon helmassa ja alkuperäisten yhteiskunnallisten olojen keskellä, tuntui palaaminen takaisin sivistyneeseen elämään jonkulaiselta vaihetukselta. Täältä saatoin sähkölangalla antaa tiedon itsestäni kotia, jota en matkallani vielä ollut tehnyt, koska tiesin, että kirje Karjalasta eli Lapista, Vienan ja Pietarin kautta kulkien, ei kuitenkaan kerkeäisi perille niin aikaisin kuin telegrammi Vesisaaresta. Täällä sai lukea Kristianian sanomalehtiä, jotka tiesivät kertoa kaksi odottamatonta uutista: että kuulusa venäläinen kenraali Skobelev, joka viime talvena valtiollisten puhettensa kautta taas oli puoleensa kääntänyt mailman huomion, oli sekä kuollut että haudattu, ja että rauhaa rakastava vanha Gladstone oli antanut amiraali Seymourin 11 p. heinäk. pommittaa Alexandriaa. Täällä oli tilaisuus olla konsertissaki, jonka taiteiliat, norjalainen viuluniekka Emil Kortoe ja ruotsalainen pianisti Fredr. Lindholm, matkallansa Vienaan ja Pietariin, antoivat kaupungin kansakoulussa 1 p. elok. Kuuliakunta ei kuitenkaan noussut kuin ehkä 30:een henkeen, josta taideniekat myöhemmin ravintolassa olivat isosti pahoillaan. Kaupungin kirkossa kävin sunnuntaina ja oli niin hyvin provasti Gjölmen enemmän järkiperäinen saarna kuin virrenveisuun nopeampi temppo miellyttävä. Veisuuta säesti urut.
Muuten aika kului, niinkuin vieraassa paikassa ainaki, itse paikkakunnan katselemiseen ja kaikenlaisten tietojen utelemiseen. Usein nousin kirkkomäelle, josta niinkuin jo sanoin oli ihana näköala punaisilla kaakeleilla eli vihannoilla turppailla katettujen kaupungin talojen yli vuonolle päin. Idän puoleen tuli aava meri, vaan etelässä rajotti näkö-alaa etelä-Varangin korkea rannikko, joka ikäänkuin sinertävä muuri kohosi ylös vedestä. Selvästi saattoi siinä erottaa Reis-, Näytämön ja Utsavuonojen suut, Saalomansaaren tunturineen ja Holmakrovan niemen, vaan viimemainitun taa maa katosi päivän autereeseen. Vesisaaren herrasväen kävelypaikkana näytti kuitenki olevan, ei kirkkomäki, vaan rantakatu Säsäpäähän; iltaisin tällä kadulla aina kohtasi käveliöitä, ja vieraaseen teki ilahuttavan vaikutuksen, että usea käveliöistä kohteliaasti tervehti häntäki. Erittäin muistan noista tervehtiöistä erästä ihmeen kaunista puolikasvuista tyttöä. Jonkulainen societeeti on myöski täällä, mailman äärimmäisessä päässä, saatava kokoon. Sen pääpylväinä ovat arvaten kaupungin neljän etevimmän kauppiaan: Brockhoffin, Hans Esbensenin, Rasmus Esbensenin ja Jentoftin, sekä venäjän konsuli Brodtkorbin perheet; näiden ympäri sitte sijottuu perheineen paikkakunnan useat virkamiehet, niinkuin molemmat papit, tohtori, vouti, tullin-, postin- ja telegrafin-hoitajat, apteekari, koulu-opettajat y.m. sekä lopuksi pienemmät kauppiasperheet j.n.e. Mitään varsinaista seurahuonetta ei kaupungissa kuitenkaan löydy. Yläpuolella kirkkoa kulkee idästä länteen matala kangas, jonka harju on täynnä pienoisia, pyöreöitä eli munanmuotoisia kiviä, joita ilmeisesti merivesi aikanaan on silitellyt; jäämeren aallot ovat siis kerran näin ylhäällä lainehtineet ja nykyinen kaupunki on ollut meren pohjana. Että kalastus on paikkakunnan elinkeino, saattoi nähä niistä lukemattomista veneistä, joita oli rannassa pitkin koko kaupungin pituutta, ja veneitä vähän ylempänä seisovista yhtä lukuisista tällingeistä kalain ja pyytöneuvoin kuivamista varten; niin ikään noista pienistä maksatynnyreistä ja summattoman suurista traani-ammeista. Samaan viittasi suutarikylttein paljous talojen seinillä ja tavallansa myöski useassa kohti puodinoven yläpuolella luettava ilmotus: "udsalg af spiritus", s.o. viinan myönti. Näkipä joskus sokkunuotanki kadulle levitetyksi. Joku määrä lehmiä kaupunkilaisilla on, 50 à 100, ja 10 hevosta. Lehmän hinta on ollut noin 100 kr. ja siitä päälle.
Ravintolan isäntä, jonka luona olin kortteeria, oli norjalainen nimeltä Krogh. Niinkuin useimmat Vesisaaren herrat puhui hänki suomea, vieläpä puhtaasti kuin syntyperäinen, vaikka vasta jonku päivän perästä sattumalta tulin tästä hänen kielitaidostansa tietämään; ja keskustelumme, jotka aluksi, niin kauon kuin hän käytti "Norränatungan" tanskalaista, minä sen ruotsalaista murretta, olivat käyneet vähän kankeasti, sujuivat sitte esteettömästi. Hänessä oli hyvä lähe kaikenlaisten tietojen saantiin. Toinen samallainen lähe minulla oli eräässä meidänpuolisessa, hra Z. A. Nordbergissa, joka kymmenkunta vuotta on palvellut konttoristana konsuli Jentoftilla ja "Pohjois-Suomen" sanomalehen lukioille on tuttu niistä huvittavista kirjeistä, joita hän "Pohjanvuoren" nimellä on Ruijasta sanotulle lehelle lähettänyt. Minulla oli hänelle kirje hänen Oulussa asuvalta frouvalta, ja illoilla, kun hän oli työstään joutilas, istuimme vuoroon hänen, vuoroon minun tykönä, nauttien hänen luonaan hyvin fiiniä viiniä ja erinomaisen hyviä sikarreja. Eräänä iltana hän vei minua sen suomalaisen, erään Meethin, taloon Sisäpäässä, jossa kuningas Oskar II v. 1873 oli käynyt suomalaista perhettä katsomassa; se oli pienoinen, vaan siisti talo. Kuningas oli vähän aikaa tulkin kautta puhutellut talonväkeä ja lähtiessään muistoksi antanut sekä omansa että kuninkaattarensa valokuvat, joita vielä talossa säilytettiin. Emäntä, kotoisin Alkkulasta, oli epäilemättä, niinkuin Friis kertomuksessaan kuninkaan matkasta sanoo, aikanaan ollut kaunotar, vaan oli nyt jo vanhennut; vaan hänen puolikasvanut tyttärensä lupasi tulla äitinsä näköiseksi. Hra N:n osotuksen mukaan kävin parissa muussaki suomalaisessa talossa; toisen omistaja oli entinen Oulun värjäri, Helander, kotoisin Kajaanista, joka parikymmentä vuotta aikaa pakeni Ruijaan, oltuaan jossaki kahakassa tullimiesten ja kasakkain kanssa lähellä Tornioa. Hän oli tunnettu ahkeraksi ja onnelliseksi kalastajaksi eli "fiskariksi", niinkuin Vesisaaressa sanotaan, ja eli hyvissä varoissa, jonka saattoi ulkoapäinki nähä, sillä lihava hän oli kuin prouvasti ja hänen vaimonsa, kotoisin Oulusta, vieläki lihavampi. Muutamia päiviä ennen tuloani Vesisaareen hänelle oli merellä sattunut onni, jonka vertaista ei ennen ollut hänen osaksensa tullut. Kun neljällä veneellä, kussaki 3 miestä, olivat lähteneet saidanpyyntiin ja saaneet suuren nuottansa lasketuksi, ilmestyi niin tiheä kalaparvi nuotan päälle, että saalis ei mahtunut noihin neljään veneeseen, vaan oli kaheksan venettä lisäksi haettava; ja lähti kaloista; 25 tynnyriä maksoja, siis, kun hinta oli 21 kruunua tynnyri, 525 kr., 17 mattoa jauhoja vaihtokaupassa kaloista venäläisten kanssa, joka 30 kruunun jälkeen matto olisi tehnyt 510 kr., sekä lopuksi muille myödyistä kaloista ja päistä toistasataa kr., kaikkiaan siis lähes 1200 kr., joista puolet jäi Helanderin perheen osaksi. Yhen iltaman tienestiksi se kyllä välttää. Vanhukset olivat hyvin ystävällisiä; eivät laskeneet ilman kahvitta menemään. "Ruijan suomalaisen lehen" perustajan, kauppias Isr. Bergströmin, tykönä myöski kävin; hänellä oli sievä 2-kertainen talo, vaan hän lienee ryhtynyt liian suuriin yrityksiin, koska oli — konkurssitilassa. Hauska oli kuulla hänen kertomuksiaan mainitusta lehestä, millä hämmästyksellä sitä otettiin vastaan ei ainoastaan Ruijassa, vaan Kristianiassaki, ja millä kiivaudella sen hengeltä-saantiin ryhyttiin; jonka seurauksena oliki, että lehti, jonka toimittaja oli Suomen ylioppilas J.G. Cajan, puolen vuotta eli kesästä 1877 vuoden loppuun elettyään, muutti manalan majoille. B:n ajatuksen mukaan norjalaisten vaino oli ainoa syy lehen kuolemaan.
Svend Foynin tehtaassa en voinut olla käymättä. Se on suurenmoinen laitos. Alinna rannassa on suuri makasiini, jossa pitkissä riveissä seisoi petroleumitynnyrein kokoisia astioita täynnä traania. Makasiiniin kulkee itse tehtaasta pitkä putki eli rööri, jota myöten traani juoksutetaan. Tehtaassa oli eri rakennuksissa ja kerroissa keittohuoneita, survinlaitoksia, myllyjä, kuivaushuoneita, sanalla sanoen jos mitäki. Foyn nimittäin hyväksi käyttää valaasta kaikki osat paitsi sisälmykset; lihasta ja luista valmistetaan guanoa. Muissa valastehtaissa valmistetaan ainoastaan traania. Työmiehiä, joista Foyn keväällä Tönsbergistä tullessaan tuopi suurimman osan muassaan, sanottiin nyt olevan tehtaassa 78. Pyytölaivoja, pieniä höyryjä, on kolme: Spes, Fides ja Gratia, joissa yhteensä on 27 miestä väestönä; kesäkuun alusta, johon asti valas uudesta vuodesta on Varanginvuonossa rauhotettu, ne olivat tänä vuonna jo saaneet 83 valasta. Vähän hankala oli kulkea tehtaan kaitaisia portaita ylös ja alas, kun ne olivat paksussa ihrassa ja siis vietävän liukkaita; ja masiinain räminä, höyryn suhina, työväen juoksu ja polttava kuumuus huoneissa tahtoi panna pään aivan pyörälle, ettei tehnyt mieli kovin kauon sisällä viipyä. Hra Foynia en saanut nähä ennenkuin olin rannasta paluumatkalle lähtenyt, jolloin soutajani osotti sillalla seisovaa vanhaa, pientä vaan vankannäköistä, isopartaista ukkoa, jota ilmotti laitoksen isännäksi. Foyn, joka itse ennen on ollut pyytömies, ei mitenkään kuulu herrastelevan, vaan on itse ylimmäisenä työnjohtajana tehtaassansa. — Se haitta tehtaasta Vesisaarelaisille on, että etelätuulella väkevä paha haju leveää kaupunkiin, joka vain tuskin virstan leveän salmen kautta on tehtaasta erotettu.
Vesisaaren kahessa toisessa tehtaassa, joissa turskanpäistä tehään guanoa, en käynyt sisällä, vaikka eräänä iltana kävelimme likemmäisen, Esbensenin, tehtaan kartanon läpi. Ne ovat pienempiä kuin Foynin tehas; kummassaki oli vain yksi päärakennus, se kuitenki monikertainen. Esbensenin tehas on aivan Sisäpään vieressä, Dahlin siitä joku näpeä virsta lännempänä meren rannalla. Jälkimäinen ei ollut käynnissä ja näkyi viime talven kovasta myrskystä kärsineen isosti vahinkoa, sillä katosta oli toinen puoli hävitetty. Esbensenin tehtaan sekä kartanolla että ulkopuolella riippui jälleissä suuret määrät turskanpäitä, joihin kesähelteellä oli ilmestynyt toukkia, niin että kaikkialla maassa, tiellä, tiepuolessa ja kartanolla, oikein kuohui näitä tuumanpituisia vaaleoita matelioita, jotka olivat päistä varisseet alas; ja senki tähen kiirehittiin tehtaalta takaisin. Turskanpäistä on hinta ollut toista ja kolmatta kruunua vieko.
Suomalaisten ja norjalaisten väli Ruijassa.
Vesisaarta saattaa, jos asukasten kansallisuudesta pitää kiinni, paljo paremmin sanoa suomalaiseksi kuin norjalaiseksi kaupungiksi. Suomalaiset ovat nimittäin väestön suuri enemmistö. Väenlaskussa v. 1875 kaupungin l,764:stä asukkaasta oli 1027 suomalaista, 5 lappalaista, 124 sekarotuista[23] ja 608 norjalaista; viimemainituita siis ainoastaan kolmas osa koko väestöstä. Minkälainen kansallisuutten suhta v. 1882 oli, en voi tarkkaan sanoa, koska provasti Gjölme, jonka luona väkilukuseikkoja varten kävin, ei pystynyt sitä ilmottamaan — virallinen väenlasku toimitetaan näet vain joka kymmenes vuosi; vaan koska yleensä itä-Ruijassa suomalaisten lukumäärän vakuutettiin suhteellisesti nousseen, saanee pitää varmana, että norjalaiset Vesisaaressa v. 1882 olivat vielä suurempi vähemmistö kuin 1875. Paikkakunnan suomalaiset väittivät, että norjalaiset nyt korkeintaan tekivät neljännen osan koko väkiluvusta. Suomea kuuliki kaikkialla puhuttavan, ainoastaan keskimäisessä kaupungin-osassa myöski norjaa.
Koska Friis Vesisaaresta kertoessaan on puheeksi ottanut suomalaisten ja norjalaisten keskinäisen välin Ruijassa, tahon minäki esimerkkiä noudattamalla lausua muutaman sanan samasta asiasta.
Friis sanoo, että "norjalaisten ja suomalaisten väli, kun he ovat naapureita, on erilainen eli enemmän tai vähemmän hyvä eri paikkakunnissa, vaan että he ylipäänsä sopivat paremmin, kuin voisi odottaa kahelta kielensä puolesta niin eroavalta kansalta". Syrjäinen ei voi tästä tulla muuhun käsitykseen, kuin että mainittu väli on niin hyvä kuin olevaisiin oloihin katsoen olla saattaa eikä siis anna aihetta mihinkään muistutuksiin. Joka on lukenut, mitä ylempänä on kerrottu itä-Ruijan suomalaisten mieli-alasta yleensä Norjaa vastaan, on varmaan kuitenki taipuvainen minun kanssa epäilemään, kuinka tarkasti Friis lienee voinut totuuden perille päästä. En taho väittää, että hänen arvelunsa on käsitettävä ihan päinvastoin kuin mitä se sanoo eli että puheenalaisten kansallisuutten sopu olisi niin huono kuin olla saattaa, vaan varmaa on, että joka Friisin arveluun luottaa, joutuu valitettavaan ereykseen asian laadusta, semmoisena kuin se ainaki nykyään on.
Tosin Friis puhuu "naapureina" elävistä norjalaisista ja suomalaisista, siis nähtävästi tarkottaen itse rahvasta kummallaki puolen, meillä taas on ylempänä etupäässä ollut puhe suomalaisista heidän suhteessaan hallitusta ja hallituksen edustajia, virkamiehiä, vastaan; näennäisesti siis on ollut kysymys kahesta eri asiasta. Vaan Norjan hallitus ja kansa niinkuin tiedetään eivät suomalaisuuden sortamisessa seiso vastakkain, vaan vetävät uskollisesti yhtä köyttä, josta seuraa, että jos suomalaiset pitävät nurjaa mieltä hallitusta vastaan, he eivät voi olla samaa tekemättä myöski norjalaisia vastaan yleensä; ja jos lukia siis ylempänä sanotun johosta on tullut siihen päätökseen, että norjalaisen ja suomalaisen rahvaankaan väli ei ole kehuttava, on hän päättänyt aivan oikein.
Mikä ajatus itä-Ruijan suomalaisilla norjalaisista yleensä on, osottaa se puheenparsi, jota he norjalaisista käyttävät ja joka kuului: venäläinen, kissa ja ruijalainen ovat yhtä hyviä. (Ruijalaisiksi jäämeren suomalaiset enimmästi kutsuvat norjalaisia, vaikka sanan paremmin sopisi merkitä kaikkia Ruijan asujamia). Vasta se joka tietää, millä silmillä norjalainen venäläistä katselee, kuinka hän venäläiseen ajattelee yhistyneeksi kaikkea mitä ihmisessä löytyy kelvotonta ja halpaa, vasta hän voipi täydesti älytä, kuinka solvaava mainittu puheenparsi on, joka asettaa norjalaisen samalle asteelle hänen syvimmän ylönkatseensa esineen kanssa. Kun Vesisaaressa ensi kerran kuulin tuon sananparren, sattui samassa seurassa istumaan myöski kaksi norjalaista kansakoulu-opettajaa. Toinen heistä niin pahastui, kuultuaan solvauksen, jonka isäntä minun kysymysteni johosta siihen pakotettuna kuitenki ikäänkuin leikillä lausui, että paikalla rupesi lähtöä tekemään, vaikka juuri oli taloon vieraaksi tullut.
Sanaa kvän, kainulainen, joksi suomalaista Ruijassa kutsutaan, norjalaiset puolestaan taas käyttävät enemmän tai vähemmän yleisenä haukkumanimenä.
Onni on, että Ruijaan muuttaneet suomalaiset ovat kotoisin Oulun läänin pohjois- ja sisä-osista, siis siivoluontoista ja tappeluun harjaumatonta kansaa. Jos, niinkuin Friis ereyksestä mielihyvällä arvelee, muuttajat olisivat samaa sukua kuin Vaasan lääniläiset, vallitsisi varmaan rauhattomampi elämä Ruijassa kuin nykyään; puukko ei suinkaan joutaisi pitkiä aikoja tupessa asumaan. Vaan pohjois-suomalaiset kärsivät paljo, ennenkuin edes käsirysyyn käyvät, ja tappelussa he tuskin milloinkaan paljastavat puukkoansa.
Tietysti voipi löytyä tapauksia, milloin suomalainen ja norjalainen ovat joutuneet yhessä eli likekkäin elämään, ovat aluksi pakosta saaneet kärsiä toisiansa ja opittuaan toistensa kielen lopulta alkaneet kuta kuinki hyvin sopia keskenänsä; länsi-Ruijassa varsinki tämmöiset tapaukset eivät liene aivan harvinaisia. Vaan puhumatta siitä, että niissäki asianomaisten väliä sen seikan aina toisinaan täytyy häiritä, että toinen kuuluu sorrettuun toinen sortavaan kansaan, niin nämät tapaukset ovat poikkeus eikä sääntö. Suomalaiset kokevat niin paljo kuin suinki pysyä erillään norjalaisista, ja jos tästä seuraa että ilmi-riitaa paremmin kartetaan, seuraa siitä myöski, että lähempää tuttavuutta ei voi syntyä.
Vastoin Friisiä minun siis täytyy sanoa, että ainaki itä-Ruijassa norjalaisten ja suomalaisten väli on arveluttavan huono. Heidän kesken vallitsee varsinainen kansallisviha. Ainoastaan harvoin tämä viha tosin puhkeaa ilmi suuremmissa tai pienemmissä väkivallantöissä, vaan asianomaisten mieliä se sen sijaan sitä syvemmin kalvaa ja katkeroittaa. Jos, niinkuin Friis näyttää arvelevan, ainoa eripuraisuuden syy olisi kieli-erotus s.t.s. ne hankaluudet, jotka syntyvät siitä etteivät ihmiset toisiaan ymmärrä, olisi tuota vihaa vaikea selittää; sillä kun suomalaiset ovat sovinnollisia ja luullakseni suurin osa Ruijan norjalaisesta väestöstä itsessään samanluontoisia, pitäisi molempain kait keskinäisellä hyvällä taholla saattaa toisistaan selvitä ilman riidatta ja vihatta. Ja että he sitä saattavatki, todistaa useat esimerkit niin hyvin Ruijasta kuin ryssän rannalta kieltämättömällä tavalla. Vaan kielierotus semmoisenaan on vähin syy Ruijan kahen pääkansan epäsopuun; suurin syy on Norjan hallituksen ymmärtämätön nurjuus kaikkea suomalaisuutta vastaan ja sen siitä seuraava moitittava käytöstapa suomenkielisiä alamaisiansa kohtaan, Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt välittäjänvirkaan eri kansallisuutten kesken ja tasapuolisuudellaan kokenut viihyttää ja poistaa sitä luonnollista karsautta, joka aina tahtoo vierasten kansain jäsenten välillä vallita, se päinvastoin itse on ruvennut käymään leppymätöntä sotaa suomalaisuutta vastaan, juurittaaksensa sitä valtakunnastaan kokonaan pois; ja että se tällä tavoin ei ole voinut sopua rakentaa ja ylläpitää, on selvä sanomatta. Osotteeksi, kuinka perusteellisesti se sotaansa käypi, mainittakoon tässä vielä sen lisäksi, mitä jo etelä-Varangin tulevaisuudesta puhuttaissa on kerrottu, että esm. yleisiin kruununtöihin, niinkuin maantientekoon tai muuhun semmoiseen, ei oteta suomalaisia yksistään siitä syystä, etteivät he osaa norjaa! Jotenki luonnollista on, että hallitus tässä kansallissodassa on uskollisiksi liittolaisikseen saanut Ruijan norjalaisen väestön; vaan sopiiko toiselta puolen kummastella, jos suomalaisetki, kaikin tavoin kiusattuina, viimein kärsivällisyytensä menettävät ja alkavat yhtä katkerasti vihata kaikkea mikä on norjalaista kuin norjalaiset vihaavat kaikkea suomalaista? Muuta seurausta tosin olisi ollut mieletön odottaa: joka tuulta kylvää, se myrskyä niittää.
Mitä länsi-Ruijaan tulee, on tila siellä luullakseni parempi, vaikka matkani Jyykeän kautta kävi niin joutusaan, että oli mahoton ennättää saada mitään varmaa vakuutusta asiassa. Väestöä länsi-Ruijan pääpaikoissa, Alattiossa, Kieruassa ja Jyykeässä, ilmotetaan 3-kielisiksi, että suuri osa asukkaista puhuu sekä norjaa että suomea ja lappia, ja jos niin tosiaan on laita, auttaa se tietysti isosti sovun säilyttämiseen. Niissä seuroissa, joissa itse matkalla olin ja joissa saattoi olla kaiken kolmen kansan jäseniä, puhuttiin kyllä aina vain suomea, ja tästä tulin vähän siihen luuloon, että suomi on suuremmassa määrässä yhteinen kieli kuin norja; vaan mahollista kyllä, että erehyin. Että sentään länsi-Ruijanki norjalaisilla on ylevä tunne oman kielensä vastaansanomattomasta etevyydestä, sain itse nähä. Kun Jyykeänvuonon länsirannalla olin majaa muutaman lappalaisen talossa Molttivuonossa, satuin sivumennen kysymään mitä kieltä Jyykeässä pidetään parhaimpana eli pää-kielenä. Kysymys oli tehty molemmille saattajilleni sekä kolmelle yhteen matkueeseen kuuluvalle heidän kumppalillensa, joita kaikkia luulin suomalaisiksi, kun he selvästi puhuivat suomea. Se äänettömyys, joka kysymyksen johosta seurasi ystävällisessä puheessamme, huomautti minua siitä, että kysymys ei liene ollut aivan paikallansa. Kun katselin puhekumppaleihini, oli kolme heistä muuttunut hyvin totisennäköisiksi, yksi ikäänkuin häpeillen koki peräytyä niin paljo kuin mahollista loukkoon, ja viimeinen, jonka tiesin Ruotsin suomalaiseksi, loi minuun eriskummallisen, ihmeen ja ivan sekaisen katseen, ikäänkuin tahtoen sanoa: "oletko sinä tosiaan niin tyhmä kuin kysymyksesi osottaa, vaan ilmanko piloillasi tyhmäksi tekeyt?" Viimein hän äänellä, joka ikäänkuin toisilta pyysi anteeksi siitä että hän niin päivänselvää asiaa rupesi selittämään, vaikka se samalla korvissani soi vähän pilkalliselta heitä kohtaan, sanoi, että paras kieli tietysti oli norja. — Tämä tapaus riittää mielestäni selvästi valaisemaan kuinka arkoja länsi-Ruijanki norjalaiset, kolmikielisyydestä huolimatta, ovat oman kielensä ja tietysti samalla oman kansallisuutensa paremmuudesta; nuo kolme kysymyksestä loukkauneet miehet olivat näet norjalaisia — neljäs oli lappalainen. Jos tämänlaatuisessa tilaisuudessa joku rohkenisi väittää, että esm. suomi on yhtä hyvä kieli kuin norja, olisi epäilemättä riita heti valmis. Heikonlaisella perustuksella siis sopu näkyy länsi-Ruijassaki seisovan. Ja suomen kieltä täällä vainotaan vielä enemmän kuin itä-Ruijassa, sillä jumalanpalvelusta ei koskaan sanottu suomeksi pidettävän ja koulut ovat joko norjan- tai lapinkielisiä.
Jokavuotinen kansanvaellus jäämerelle.
Niistä suomalaisista, jotka joka vuosi käyvät jäämerellä kalastamassa, kulkee joku vähäinen osa Ryssän rannalle Pummankiin, muutamat harvat myöski länsi-Ruijaan Jyykeään ja Alattioon, vaan verrattomasti suurin osa Vesisaareen. Koska meki nyt olemme tässä kaupungissa, sopii meidän sivumennen tarkastettavaksi ottaa tuota omituista niin meikäläisten kuin muitten kansain säännöllistä vaellusta jäämerelle.
Tämä vaellus tarkottaa etupäässä osan ottamista kevätturskan eli niinkuin norjalaiset sanovat lotaturskan pyyntiin. Nimitys lotaturska on syntynyt siitä, että keväisin pieni lohensukuinen kala, lota eli lotta, norj. lodde (malotus arcticus), suunnattoman suurissa parvissa nousee jäämeren rannikoille kutemaan ja että turska, jolle se on mieluinen ruoka, melkein yhtä suurissa parvissa seuraa sen perässä, jonkatähen lotaa ahkerasti pyydetään ja sitte käytetään turskan syötiksi. Varangin tienoille, ja ryssän rannalle lota tavallisesti ilmestyy maaliskuun lopussa eli huhtikuun alussa ja silloin heti turskanpyynti alkaa. Lotan tuloa voipi jo etäältä arvata niistä suurista lintuparvista, jotka kimeästi huudellen lentelevät yläpuolella vesikalvossa kulkevaa lotaparvea; myöski valaskalain näkyminen osottaa lotan ilmestymistä, sillä valaskala on lotalle yhtä perso kuin turska ja linnut. Joka taholta, maalta, merestä ja ilmasta, uhkaa perikato tuota pientä kalaa ja tässä kovassa taistelussa se epäilemättä jo aikaa olisi hävinnyt sukupuuttoon, jollei sitä löytyisi niin suunnattoman paljo. Lota kulkee niin tiheässä parvissa, että sitä, kun se rantaan tulee, usein saatetaan lipillä ammentaa ylös ja yhellä nuotanvedolla saadaan sadointuhansin, ehkä miljonittain.
Pyytöön aikojien pitää tietysti ennen syöttökalan tuloa koettaa olla perillä, ja maaliskuun keskipaikoilla sentähen joka päivä yksi vene toisensa perästä laskee Vesisaaren rantaan, pyytömiehiä täynnä. Nämät pyytömiehet ovat kaikki, tai melkein kaikki, suomalaisia, kotoisin eri osista Oulun lääniä. Ne tulevat Varanginvuonon poikki veneellä, koska vuono aina on sula, vaan vuonon etelärannalle Pykeijaan ne ovat tulleet maitse Lapin kautta. Maamatkustus tapahtuu suurimmaksi osaksi porokyydillä, joka on hyvin helppoa — taksan mukaan maksu porosta ja penikuormasta nykyään on 30 penniä, vaan oli ennen ainoastaan 25 p.; kuitenki itsekullaki on muassa sukset eli "sivakat", että hätätilassa voidaan hiihtämällä lähteä taipaleelle. Kymmenkunta tai useampi mies tavallisesti kulkee yhessä matkueessa; joskus seuraa joku vaimonpuoliki muassa. Että matkustus pakkasen käsissä Lapin autioilla tuntureilla ei ole mikään huviretki, on arvattava, koska useimmat matkamiehet vaatteuksen puolesta tietenki ovat huonosti varustettuja.
Perille tultua sopii matkan vaivojen perästä muutama päivä levähtää Ulkojoella eli Sisäpäässä, Norjan alamaisiksi ruvenneitten maamiesten tykönä; vaan sitte on työpaikka etsittävä. Tämä etsintä ei kuitenkaan ole vaikea, kun kalanpyyntiin otetaan miehiä niin paljo kuin otettavissa vain lienee. Huutamat sitoutuvat pyytämään edeltäpäin määrättyä palkkaa vastaan, joka voipi vaihetella 75 ja 150 kruunun välillä koko pyynti-ajalta, s.o. parilta kuukaudelta, vaan toiset, ja ne ovat useimmat, ottavat kernaammin pyytääkseen osalla, niin että saalis, oli se suurempi tai vähempi, vissin perustuksen mukaan jaetaan tasan venekunnan kesken. Kauppiaat, saadakseen miehiä palvelukseensa, ovat hyvin alttiita antamaan etumaksoa ja kaikin puolin varustamaan miehiänsä pyytöretkelle, ja ensimäiset olopäivät kaupungissa ovat sentähen tulokkaille hyvin hupaisia. Vaan äkkiä tulee sanoina, että kalaa on ruvettu saamaan siinä ja siinäki paikassa, ja silloin on kiireen kautta lähettävä sinne. Säännöllisen telegrafijohon lisäksi asetetaan näet Ruijassa kevätpyynnin ajaksi väli-aikaisia sähkösanoma-asemia useampiin, jollei kaikkiin, kalastuspaikkoihin pitkin merenrannikkoa, ja niin pian kuin kala johonkuhun ilmestyy, lennätetään tieto siitä heti joka haaralle. Näitä väli-aikaisia asemapaikkoja hoitaa varsinaiseen telegrafikuntaan kuulumattomat henkilöt, jotka vain osaavat sähkösanomia lähettää ja vastaanottaa; niin esm. Vesisaaressa tapasin kansakoulu-opettajan, joka keväällä oli ollut telegrafistina ja, jos en muista väärin, samalla myöski järjestyksenpitäjänä muutamassa kalastuspaikassa.
Suomalaiset ja niihin luettuna Suomen lappalaiset eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka jäämerellä käyvät; päinvastoin ne muihin kavioihin verraten ovat ainoastaan vähäinen osa. Maitseki kulkee Maanselän itäpuolella karjalasta ja "pomoriasta" s.o. rantamaasta Kemin ja Vienan väliltä paljo paksumpi kansantulva ylös pohjoiselle valtamerelle kuin meidän puolella, ja niiden lukumäärä, jotka meritse tulevat jäämeren pyyntöön ottamaan osaa, on monta monituista vertaa isompi kuin suomalaisten. Meritse tuliat ovat kaikki norjalaisia länsi-Norjasta; ryssät eivät voi meritse tulla, koska Vienan merellä laivaliike alkaa vasta silloin kun kevätturskan pyynti jo rupeaa lopussa olemaan. V. 1878 oli 1 p. toukok. Ruijan läänin kalastuspaikoissa läsnä yhteensä 16,429 pyytömiestä 4,644:lla veneellä (ks. Norges officielle statistik, Norges Fiskerier i Aaret 1878). Ruijan lääniläisiä oli näistä 5,020 miestä ja 1,976 venettä, ryssiä 80 venettä ja tavallisen laskun mukaan siis 320 miestä, suomalaisia (ja ruotsalaisia) 753 (ulkomaalaisia oli yhteensä 1,073 henkeä); siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijan lääniä 10,336. Jos tästä summasta luemme pois noin 2,800, jotka olivat kotoisin Tromssan läänistä itäpuolelta Paatsivuonoa, jota ylempänä olemme lukeneet Ruijan maakunnan rajaksi, oli siis norjalaisia ulkopuolelta Ruijaa (Ruijan maakuntaa) yhteensä 7,536 henkeä Ruijan rannoilla kalastamassa. Paljoonko pyytömiesten luku ryssän rannalla samana vuonna nousi, en tiedä sanoa, vaan jos summissa lasketaan se 5,000 hengeksi, tuskin ainakaan otamme sen liian korkeaksi. Näistä saattoi ehkä noin 500 olla meren rannalla vakinaisesti asujia, Suomesta tulleita ehkä 400, Norjasta sama tai kenties vähän suurempi määrä, otetaan 500, Venäjältä ja Karjalasta siis 3,600. Yhteen laskettuna olisi siis ulompaa tulleita v. 1878 Ruijassa ollut 7,536 + 1,073 = 8,609 pyytömiestä ja ryssän rannalla 400 + 500 + 3.600 = 4,500, siis kaikkiaan 13,109 henkeä eli tasaisessa luvussa 13,000, (koska niistä ryssistä, jotka olivat norjan puolella, ja varsinki niistä norjalaisista, jotka olivat ryssän rannalla, joku osa saattoi olla jäämeren rannalla vakituisesti asuvia). Kun Suomesta tulleitten lukumäärän edellisessä olemme arvanneet (ruotsalaisten s.o. Ruotsin suomalaisten kanssa, joita ei ole monta henkeä voinut olla) 1153 hengeksi, eivät he siis olisi olleet 11:ttä osaakaan koko siitä väestöstä, joka v. 1878 oli eri haaroilta ilmestynyt jäämerelle pyyntiin.
Se on kirjava joukko, joka yhä ylemmäksi nousevan auringon valossa joka kevät lähtee jäämeren laineita leikkomaan. Norjalaisia, ryssiä, suomalaisia, karjalaisia, lappalaisia ja kolttia liikkuu kilvan ahistelemassa Vellamon vetistä väkeä, rajapaikoilla joskus kaikki kuusi kansaa yhessä kohti ja yhellä haavaa. Norjalaisen voipi kohta tuntea hänen rohkeammasta käytöksestään sekä syydvestistä päässä, öljytakista ruumiin ympärillä ja mustakenkäsaappaista jaloissa, ryssän hänen karvalakistaan, repaleisesta puvusta, takkuisesta parrasta ja sivistymättömästä ulkonäöstä yiimalkain, lappalaisen hänen korkeasta neliskulmaisesta "kapperistaan" eli lakistaan, paidantapaisesta peskistä eli "käyhtistä" ja pieksunkaltaisista "kaapmagoista" jaloissa sekä hiljaisesta olosta muuten. Suomalainen lähenee pukunsa puolesta kuta kuinki norjalaista, vaan eroaa hänestä tasaisemman käytöksensä kautta, karjalaista voipi enimmiten luulla suomalaiseksi, kolttaa enimmiten ryssäksi. Paras tunnusmerkki asianomaisten kesken on tietysti kuitenki kieli, ja murteista puhumatta kaikuu neljä pääkieltä pyytömiesten huulilta. Kielen suhteen on huomattava, että useat lappalaiset puhuvat myöski suomea, samoin kuin useat suomalaiset lappia, joten jäämeren suomalaiset ja lappalaiset lähemmin liittyvät toisiinsa; ja kolmantena astuu liittoon karjalaiset, joitten on helpompi tulla toimeen suomen- kuin venäjänkielisten kanssa. Suomalaiset, karjalaiset ja lappalaiset muodostavat näin omituisen ryhmän, jonka yhistävänä siteenä on yksi kieli ja sen ohessa ehkä myöski se tunne, että he kaikki vallitsevain kansain, norjalaisten ja venäläisten, rinnalla ovat syrjäytettyjä.
Kun ajattelee tätä kansain moninaisuutta ja samalla muistaa, että kustaki kansasta eivät suinkaan parhaimmat ole liikkeelle lähteneet, vaan pikemmin ehkä parhainten vastakohta, ei voi olla sitä kysymystä tekemättä, onko hyvä sopu mahollinen ylläpitää näin erilaisista osista yhistetyssä ihmistössä. Vastaus kysymykseen saadaan sentään parempi kuin ensin luullaan. Norjan puolella luullakseni hyvin harvoin mitään yleisen järjestyksen häiritsemistä tapahtuu; siellä on hallitus lujempi, lainkuuliaisuudentunne tarkemmin mieliin painunut, ja mitä erittäin kalastamiseen tulee, niin kevät-pyynnin ajaksi useimpiin kalastuspaikkoihin asetetaan erityiset järjestyksenpitäjät (Opsynsbetjente). V. 1878 esm. sakotettiin ainoastaan 7 henkeä rauhattomuuden teosta ("rolighedsforstyrrelse"); noita erityisiä järjestyksenpitäjiä oli silloin 20:ssä kalastuspaikassa. Ryssän rannalla tosin oikeuden- ja järjestyksen hoito, niinkuin varemmin on selitetty, on enemmän leväperällä eikä erityisiä järjestysmiehiä kalastuspaikoissa löydy, niin että siellä on suurempi tilaisuus laittomuuden ja omankäden-oikeuden harjottamiseen, vaan onneksi ne kansat, jotka siellä parhaastaan liikkuvat, ovat sen luontoisia, että jos kiistoja heidän kesken syntyyki, niitä harvoin ruvetaan käsivoimalla ratkaisemaan. Venäläisten ja lappalaisten siivoluontoisuus, suomalaisten hidasmielisyys estää kumpaaki varsinaisesta ottelusta. Ylipäänsä saattanee siis sanoa, että sopu ryssänki rannalla on parempi, kuin asianhaaroihin katsoen voisi toivoa.
Siltä ei kuitenkaan ole sanottu, että järjestys täällä olisi kaikin puolin tyydyttävä. Jos tavallisissa oloissa sopu eri kansain jäsenten välillä kuta kuinki säilyy, voipi se sattuvassa tapauksessa kuitenki rikkua ja kun ei hallituksen valvovaa kättä likitienoissa löydy, yltyä todelliseksi sodaksi. Tämmöinen tapaus on aina tarjona, milloin suomalaiset ovat päättäneet viinan jumalalle toimittaa vähäiset pidot, sillä, niinkuin tiedetään, rohkaisee viina meikäläisen mielen siihen suuntaan että hän pitää itseänsä yhtä hyvänä herrana kuin ketä muuta hyvänsä ja on valmis nyrkeillänsä herramaisuuttaan todistamaan. Suomalaisilla on yleensä se muistutus venäläisiä vastaan, etteivät nämät tee erotusta oman ja toisen tavaran välillä, venäläiset taas katselevat karsain silmin suomalaisia, kun he muka ovat toisen kala-apajille tunkeuneet; molempain mielessä on näistä syistä se luonnollinen antipatia, joka vierasten kansain välillä enimmästä vallitsee, yhä terottunut ja kun "tulijuoma" on suomalaisen verelle antanut vähän joutilaamman juoksun, tämä antipatia puhkeaa ilmi väkivaltaisissa teoissa. Osotteeksi kuinka tämmöisissä tapauksissa käypi, tahon kertoa muutamasta kahakasta suomalaisten ja venäläisten välillä kerran Supuskassa, josta kuulin eräältä osamiessä olleelta Kittiläläiseltä. Suomalaisia istui rannalla kaheksan kappaletta, korttia lyöden ja viinaa juoden, kun muuan ryssä sattui kulkemaan sivu ja teki jonku muistutuksen kortinlyönnin suhteen. Yksi suomalaisista, joka oli muka venäjää ymmärtävänään, nousi silloin ylös vaatimaan ryssältä selitystä, sanavaihto syntyi ja suomalainen viimein koppasi toista korvalle, että hän kaatui. Ryssä silloin riisti takin päältään, viskasi sen maahan, rupesi sadattelemaan ja lähti jonku matkan päässä olevain maamiestensä tykö apua noutamaan. Kohta lähenee näitä 20—30 miehinen joukko, kaikilla kivet kädessä, joilla jo etäältä alkavat vihollisiaan pommitella; ryssä kuuluu kernaasti kiveä aseena käyttävän. Suomalaiset tietysti vastasivat kivenheitolla heki, vaan varustivat itseään sen ohessa kangilla ja muilla lyömä-aseilla käsikähäkkää varten. Kun "ampumista" oli kotvan aikaa kestänyt, rynnättiin yhteen niinkuin sodassa ainaki. "No mitenkäs tappelussa kävi, kuka voitti?" kysyin kertojalta. "Mitenkäpä siinä saattoi käydä", kuului vastaus; "kyllähän me koimme puoltamme pitää niin kauon kuin jaksoimme, vaan heitä kun oli niin paljo, saimme viimein aika lailla selkään." "Eikös teille sattunut ketään tulla apuun?" kysyin. "Oli niitä kyllä meidän miehiä joku parikymmentä lähellä", sain vastaukseksi, "mutta ne eivät avuksi tulleet, katsoivat vain päältä". Kun suomalaiset viimein olivat pakotielle painaneet, menivät ryssät heidän veneisiin ja hävittivät mitä hävitettävissä oli. Siihen asia sitte loppui; ei ainakaan kertojani maininnut, että mitään jälkilaskuja olisi syntynyt.
Tässä tapauksessa näyttää vika olleen suomalaisten puolella, vaan siitä ei sentään voi päättää, että he etupäässä olisivat riitain ja tappelujen alkuunpanioita. Päinvastoin luulen, että heidän käytöksensä ylipäänsä on enemmän kiitettävä kuin moitittava, johon luuloon olen tullut varsinki siitä seikasta, että Vesisaaressa, ei koskaan, niinkuin vakuutettiin, löydy kuin yksi, sanoo yksi, poliisimies, joka hyvin jaksaa pitää järjestystä usein 3—4:ään tuhanteen henkeen nousevassa ihmisjoukossa. Jos suomalaiset olisivat väkivaltaisuudesta tunnetut, sopisi odottaa, että poliisivoima sanotussa kaupungissa pyytömiesten olin-ajaksi vahvistettaisiin. Pahemmaksi riidan-syyksi ryssän rannalla luulen sinne tulevia länsinorjalaisia, jotka jäämerellä kulkevat "nordfaarain" nimellä; ainaki niitä yleisesti moitittiin mielivaltaisesta ja sopimattomasta käytöksestä, että vahingoittavat liinoja, perkkaavat kalat mereen (jota muuten tarkasti kartetaan), ja kohtelevat toisia, etenki venäläisiä, röyhkeästi. Ja että venäläisetki ovat sekanaista seuraa, saattanee varmana pitää. Niitä "Muurmanskien" matkueita, joita Castrén ja Lönnrot Imandralla kulkiessaan kohtasivat, sanoo edellinen rosvojoukkoin kaltaisiksi, ja tätä nimitystä en vieläkään luule sopimattomaksi; ainaki niitten ryssäin, jotka itse matkallani näin, ei olisi tarvinnut hävetä tuommoiseen matkueeseen kuulumasta.
Suurin osa pyytömiehistä, yleensä puhuen voipi ehkä sanoa kaikki, kalastaa ilman edeltäpäin määrättyä palkkaa osa-kaupalla, niin että kukin pyytäjä saa vissin osan venekuntansa koko saaliista. Tätä osaa sanotaan norjaksi mandslod, venäjäksi pai, ja sen suuruus osottaa, kuinka kalastus oli onnistunut. Miehen osaa ei kuitenkaan määrätä saman perustuksen mukaan koko jäämeren rannalla. Venäjän puolella pyytömiehet saavat yhteisesti jaettavaksi ainoastaan 1/3 osan koko saaliista, muut 2/3 osaa veneen isäntä yksin perii. Kun näet Muurmannin rannalla ei löydy muita vakinaisia asujia kuin Kuolan väestö ja suomalaiset siirtokunnat ja enin osa pyytömiehistä siis on sinne tuotava ulompaa, harjotetaan pyyntiä siellä siten, että varakkaammat miehet talven kuluessa kotiseuduiltaan pestaavat itselleen yhen eli useamman venekunnan, jotka sitte kevättalvella siirtyvät jäämerelle; näille isäntä antaa kaikki: veneet, pyyntineuvot, asuinhuoneet ja ruuan, vieläpä laivoillansa suvella toimittaa ne takaisin Vienaan, joskus ehkä ylöski merelle, niin että heillä ei ole itsellään muu huolena kuin vaatteet. Tämä selittää, kuinka pyytömiehet voivat tyytyä niin vähään kuin 1/3:nteen osaan saaliista — joka, kun tavallisesti on 4 miestä veneessä, vain tekee kulleki 1/12 osan kaikesta — sillä isännänhän on noista 2/3 osastaan suoritettava kaikki menot "promiislaa" eli pyyntiä varten. Joskus tapahtuu kuitenki poikkeuksia tästä yleisestä jakotavasta; niin kuulimme esm. Kannanlahessa olevan tapana että venekunta saapi puolet saaliista, vaan sitte myöski on velkapää ottamaan puoleksi osaa mahollisiin vahinkoihin, esm. jos liina kadotetaan. Suomalaisten kesken ryssän rannalla on pää-asiallisesti sama jakotapa kuin Ruijassa, että pyytömiesten kesken koko saalis jaetaan, ainoastaan poislukemalla vähäinen osa veneen "laikoksi" eli hyyryksi. Ryssän rannalla tämä laikko tekee 1/8 eli 1/9 osan saaliista, Ruijassa vähän enemmän, luullakseni tavallisesti 1/4 osan; ihan tarkkaan en sentään tohi tätä sanoa, koska muistiinpanokirjassani en löydä sitä ilmotetuksi. Vaan pyytömiehet, "kipparit", saavatki sitte itse varustaa itsensä kaikella paitsi liinalla ja nuotalla, jotka veneen isäntä hankkii.
Juhannuksen eli niinkuin pohjan puolessa sanotaan Johanneksen aikana taikka jo ennenki alkaa se kansantulva kääntyä takaisinpäin, joka talvella on kulkenut ylös jäämerelle. Nordfaarat, jotka jo heti uudenvuoden jälkeen ovat liikkeelle lähteneet, kulkien ensin Lofotin saarille talviturskan pyyntiin ja sieltä sitte ylemmäksi jäämerelle, palaavat, nyt viimein kotiseuduilleen, jotka saattavat olla Bergenin luona asti, useat lähtiissään myöden vämpöörinsä jäämeren rantalaisille. Suomalaiset ja karjalaiset niin ikään kiirehtivät kotimatkalle, jolla usein vuorokausittain yhteen mittaan kahlaavat Lapin soita tai laskevat sen virtoja; muutamat kuitenki höyryllä kulkevat Vienaan ja Kemiin. Ainoastaan venäläisistä joku määrä jääpi jälille jatkamaan kesäkalan pyyntiä, ja palaavat vasta elokuun lopulla tai syyskuun alussa Vienaan. Sittekun heki ovat pois lähteneet, jäävät jäämeren avarat ulapat taas autioiksi; se vilkas ihmisliike, mikä kesän aikana on niillä vallinnut, lakkaa, merenkulkiain iloisia lauluja ei enään kuulu, aallot vain yhä levottomammin hyrskyvät ja myrskyt pauhaa.
Liikkeestä jäämerellä puhuttaissa on vielä lisättävä, että Vienan mereltä kesän kuluessa suuri määrä laivoja ilmestyy jäämerelle, leveten pitkin rantaa Svjätoinosista aina Tromssaan asti. Ne ovat lastatut etupäässä ruokatavaroilla, niinkuin jauhoilla ja kryyneillä, vaan tuovat myöski muuta kalua: hamppua, köysiä, tervoja, plankkuja, hirsiä. Suurimman osan lastistaan ne vaihtavat tuoreeseen kalaan, varsinki saitaan, jonka itse suolaavat laivoihinsa. Elokuun lopulla sitte palaavat Vienassa syyskuulla kestäville kalamarkkinolle, vieden muassaan viimeiset venäläiset pyytömiehet venäjän rannikolta. — Joku määrä laivoja tulee lännestäki päin kaloja Ruijasta noutamaan; vaan suurin osa kaloista ehkä lähetetään ulkomaille niissä postihöyryissä, jotka säännöllisesti kulkevat pitkin Norjan rantamaata.
Suomalaisten kulku jäämerelle vähenemään päin. Syyt siihen.
Viime luvussa on sivumennen arveltu, mikä määrä suomalaisia v. 1878 saattoi jäämerellä olla pyyntiä varten käymässä. Tässä seuraa muutamia tarkempia numeroita meikäläisten nykyisestä käynnistä siellä.
Tietojen mukaan, jotka Oulun lääninhallituksesta suosiollisesti olen saanut, on viime vuosina Suomesta keskimäärin lähtenyt Ruijaan ja ryssän rannalle: Utsjoelta 70 henkeä, Inarista 150, Kittilästä ja Sodankylästä noin 1/10 osa kaikista täysikasvaneista, joka, kun näiden seurakuntain yhteinen väkiluku voipi olla noin 4.900 à 5,000 henkeä (v. 1880 31 p. jouluk. se oli 4,773), tekisi noin 250 à 300 henkeä, sekä miehen- että vaimonpuolia, Kemijärveltä 56, joitten joukossa toistakymmentä vaimonpuolta, Kuolajärveltä 13, Rovaniemestä 25, Kolarista 3 à 4, Alkkulasta (Ylitorniosta) 15, Alatorniosta 30 à 50, Kemistä 30, sekä Oulun kihlakunnasta noin 190, suurin osa Kuusamolaisia. Tämä tekisi yhteensä 832 à 903 henkeä. Kajaanin kihlakunnasta ei ollut tietoja, vaikka senki pohjoispuolelta, Kiannalta, luullakseni aina joku jäämerellä säännöllisesti käypi; samoin Muonionjoen varrelta, joku käypi, vaikkei niin ilmoteta. Sittekään ei sentään jäämerelle pyrkiväin Suomen alamaisten luku nousisi tuhanteen henkeen.
Mahollista, että tässä luetetut numerot eivät ole ihan tarkkoja, sillä ne ovat tietääkseni arviolta lasketut, ja että siis jäämerellä kulkiain lukumäärä on ollut hiukka isompi. Vaan vaikka niinki olisi, en voi kieltää, että yhteen saatava summa mielestäni tuntuu jotenki vähäiseltä. Sillä tuota meikäläisten vaellusta Ruijaan on aina kerrottu erittäin suureksi, ja matkallaniki kuulin, että Pykeijan kautta yksistänsä usein kulkisi Vesisaareen pari kolme tuhatta "lantalaista", niinkuin meikäläisiä Lapin puolella kutsutaan. Tämä määrä kyllä lienee umpimähkään otettu, vaan liian isostahan Pykeijalaiset olisivat erehtyneet, jos todestaan vain 5—600 lantalaista tavallisesti olisi matkassa ollut.
Asianlaita kuitenki on, että tulva jäämerelle ennen on ollut isompi kuin se nykyään on. Sitä todistaa joka haaralta kuultava ilmotus, että Ruijassa ei enään käydä niin kovasti kuin ennen. Kun ei mitään luetteloita meillä ole pidetty jäämerellä kulkioista, on kuitenki vaikea edes suunnille määrätä kuinka paljoon kysymyksen-alainen väkitulva nousi silloin kuin se oli ylimmällään eli vuosina 1807 vuoden kadon jälkeen. Vaan kun jo v. 1860 sanomissamme kerrotaan, että tuskin ainoaakaan seurakuntaa Oulun läänissä oli, josta ei jäämerelle olisi joku eli joitakuita lähtenyt, voidaan päättää, että niiden määrä, jotka mainitun katovuoden jälkeen pyrkivät pohjoiselle valtamerelle, oli niin suuri, että Pykeijalaisten äskön kerrottuun ilmotukseen ei isosti jää tinkimisen varaa.
Jos ruvetaan tutkimaan, mitkä syyt ovat vaikuttaneet vähennystä kulussa jäämerelle, niin voidaan semmoisia löytää useoita. Pääsyyksi lienee katsottava, että kalanpyynti itsessään, jos kohta se antaa kohtalaisen vaivojen palkan, ei kuitenkaan ole niin tuottava, että kaikkina aikoina kannattaisi sitä varten liikkeelle lähteä monen kymmenen penikuorman päästä, Jos sattuu hyvä vuosi tulemaan Suomeen tai muu parempi rahan-ansion tilaisuus, on epäilemättä Lapin eteläpuolella asuvain edullisempi pysyä kotona kuin jäämerelle mennä; ja verraten hyviä vuosiahan maamme on saanut nauttia nyt toistakymmentä vuotta yhteen mittaan, jonka ohessa tuo väkevä tukkiliike 8—9 vaotta takaperin tarjosi työstä hyvän palkan. Sitäpaitsi suomalaisten kalastusta, puhumatta heidän etäisyydestään pyyntipaikalta, nykyään haittaa varsinki se seikka, että kalastus on harjotettava vieraan vallan alueella. Siitä seuraa monta hankaluutta: paljaasta oikeudesta pyyntöön suomalaisten täytyy suorittaa vero, joka nykyään on ollut 1 peesi s.o. 5 markkaa 60 p. hengeltä, vaan joka milloin hyvänsä voidaan korottaa; he eivät omilla veneillä saa pyytöä harjottaa, vaan ovat pakotetut rupeamaan kippareiksi rantalaisten veneisiin, joten veneen laikoksi saaliista menee suuri osa; kun kauppiaat meren rannalla, jotka ovat vierasta kansallisuutta, ylönkatsovat, jopa vihaavatki heitä heidän kansallisuutensa tähen, jos kohta itse hyötyäkseen käyttävätki heitä työssään, ei ole sanottu, että kaikissa kaupoissa heille oikeus tapahtuu, eikä suomalaisen tarvitse ajatella lain huutamista avuksi, sillä riidassa norjalaisen kanssa hän aina on väärässä. Tuo edellisessä mainittu lainan anto pyydön alussa saattaa myöski usein olla pyytömiehelle enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, koska tietenki kauppias koron kanssa perii saatavansa; sanotaanpa myöski kauppiaan usein koko venekunnaltaan eli palkkaväeltään perivän, mitä joku yksityinen on jäänyt velaksi eikä ole maksanut. Kun tämän lisäksi tulee, että meikäläiset, havaiten olevansa norjalaisten mielessä jonkulaisia halpoja nurkkavieraita, toisinaan lohutuksekseen väkevillä rohkaisevat sydäntään — jota he sitäpaitsi satunnaisen pyytö-onnen tähen voivat ilostaki tehä — voipi ymmärtää, että useanki säästö, kun hän pitkältä matkaltaan kotia palaa, on jotenki vähäinen. Äskön lueteltuihin tietoihin pyynnissä käviäin paljoudesta on myöski liitetty arviolta lasketut ilmotukset heidän säästöjensä suuruudesta ja tietävät nämät ilmotukset: että Kuolajärveläisten säästö henkeä kohti vain on ollut 25 à 50 kr., Kemijärveläisten 100 kr.. Kolarilaisten 100 markkaa, Alkkulalaisten korkeintaan 150 kr., Ala-torniolaisten noin 200 m., Kemiläisten 1—300 m., Kuusamolaisten lähes 200 m. Kumma kyllä ilmotetaan lähimpänä pyyntipaikkaa asuvain Inari- ja Utsjokelaisten säästöä kaikkein vähimmäksi: yhtenä vuonna 170 markaksi, toisena puolta vähemmäksi, kolmantena ei miksikään, neljäntenä velaksi (?!). Nämät tulot eivät kyllä ole niin isot, että ne voisivat houkuttaa ihmisiä à tout prix lähtemään pitkälle ja vaivaloiselle matkalle ja tukalaan työhön.
Joka myöski on isosti vaikuttanut jäämerellä käyntiin, on epäilemättä viime puolena vuosikymmenenä niin kovaksi kasvanut siirto Amerikaan. Sinnehän Oulun läänistä vuosittain on muuttanut monta sataa henkeä ja niistä luultavasti suuri osa on ollut semmoisia, jotka muuten olisivat pohjaan päin kääntyneet. Monesta paikasta ilmotetaanki etupäässä Amerikaan muuttoa syyksi jäämerellä käynnin vähenemiseen.
Pitkä matka, tunkeuminen vieraaseen maahan, monesta asianhaarasta syntyvä huononpuolinen tienesti jäämerellä ja Amerikaan siirto — siinä helposti huomattavia syitä, miksi Oulun läänin keski- ja etelä-osan asujamet ovat herjenneet jäämerellä kulkemasta. Niihin voipi vielä lisätä yhen seikan, joka kyllä on kaikille pohjan puolen asukkaille tuttu, vaan johon tottumuksesta luullakseni pannaan liian vähän arvoa. Se on teitten eli yleensä kulkukeinojen alkuperäisyys Lapissa. Ne kun aina ovat olleet samanluontoisia kuin nykyään, s.o. lyhyesti sanoen olemattomia, ei niitä niin oteta lukuun, jos kansantulva sattuu joskus heiketä; vaan syrjäinen, joka tietää hyväin teitten arvon ja kuulee minkälaisia tiet Lapissa ovat, on varmaan valmis myöntämään, että ne jäämerellä käynnin vähenemisen suhteen ovat tärkeämpiä kuin ylipäänsä luullaan. Kruununvouti Lapissa Ch. Em. Ahnger, joka kaiken aikaansa on osottanut valpasta harrastusta laajan voutikuntansa asiain suhteen, lähetti pyynnöstäni jo vuosi takaperin hyväntahtoisesti minulle selityksen teistä Lapissa ja siitä tahon tähän ottaa sen osan, joka puhuu lantalaisten enimmän käytetystä tiestä Ruijaan. Lukia voipi siitä helposti muodostaa itselleen käsityksen niistä vaivoista, joita jäämerellä kulkiat saavat matkalla kärsiä.
"Viides valtatie Lapissa", kertoo selitys, "kulkee Sodankylästä Inarin kautta Näytämönvuonoon. Katselkaamme ensin, mistä paikoin tätä tietä talvella kuljetaan."
Kun Kemijärveltä on tultu Kemijokea ylös Sodankylän rajalle Kantolan taloon, jatketaan matkaa pitkin jokea eli jokivartta ensin 1/2 penik. Saunavaaran suuriin ja komeoihin taloihin ja sitte toinen l/2 penik. Pelkosenniemen taloihin. Vähän ylempänä näitä laskee Kemijokeen Kitinen, jota kuljetaan joku neljännes Luirojoen suulle; siitä käännytään viimemainitulle, joelle ja kuljetaan sitä kappale matkaa ylöspäin Luiron taloihin, joihin Pelkosenniemeltä luetaan 2 penik. Luirosta on noin viisi penik. Tanhuan taloon, jolla välillä on ainoastaan hyvin pieni metsävahintupa 3 neljännestä etelämpänä Tanhuaa. Tanhuaan tulevat myöski Kuolajärveltä jäämerelle pyrkiät, joille pitäjänsä rajalta on hyvä tie Savukoskelle Kemijoen ylävarrelle, vaan siitä noin kuusi penikuormaa erämaata Tanhuaan, jolla matkalla vain on Arojärven ja Värriön talot. Tanhuasta on talvella oijustamalla ainoastaan viisi penik. asumatonta taivalta Lokan kylään; kesällä 9. Lokasta sitte 2 penik. Rieston taloihin ja niistä sama määrä Sompioon eli Muteniaan. Muteniasta sitte on kaheksan penikuorman matka tunturein ja metsäselkosten poikki Törmäsen taloon Kyrön kylään Ivalojoella. Tällä pitkällä taipaleella löytyy kuitenki v. 1870 rakettu ja minun (hra A:n) esityksestä v. 1879 perinpohjin korjattu autio tupa, suuri ja hyvä. Lantalaiset olivat polttaneet penkit, pöydän ja lattian kun maaliskuulla 1878 kävin täällä, vaan nyt on kaikki kunnossa taas. Tupa on melkein keskitaipaleella, vähän lähempänä Inaria ehkä. Sen ja Törmäsen välillä vähän tiepuolessa Luttojoen lähteillä on asumaton kullankaivajain mökki, jossa hätätilassa saapi suojaa.
Törmäsestä kuljetaan sitte Inarijärven rantaan ja senjälkeen järven poikki seitsemän penik. Partakon taloon järven pohjoisrannalle. Siltasaaren luodolla Inarissa löytyy minun toimestani nykyään (1880) lantalaisille yökortteeriksi rakettu autio tupa, joka on tilava ja hyvässä kunnossa. Partakossa yhtyy matkaan Kittilästä tuliat, joilla Inarin pappilasta on ollut 7—8 penikuorman taival tänne. Partakosta on sitte vain yksi taival Reisivuonoon, vaan se on toistakymmentä penikuormaa pitkä. Yksi eli kaksi taloa on taipaleella.
Kulkekaamme nyt samaa tietä takaisin kesällä.
Lähtökohta on Näytämö, johon mereltä päin ympäri vuotta pääsee höyrylaivalla ja veneellä. Siitä on jalkaisin astuttava kuusi penik. tunturi- ja metsämaata Suolisjärven pohjoispäähän, jolla välillä löytyy vain yksi metsävahintorppa Pakana-ojalla. Polun suhteen ei ole muuta työtä tehty kuin että jossakussa kohti petäjä on kaadettu puron poikki, vaan kun maa ei ole soista, ei kulku ole erittäin vaikeaa. Ajotie olisi tässä kuitenki välttämättömän tarpeellinen, että Inarilaiset voisivat kesän-aikana hevosella vedättää jauhonsa ja muut tarvekalunsa meren rannalta; nyt ne ovat kannettavat, joka maksaa liian paljo. Suolisjärven rannalle olisi joku suoja eli kernaimmin oikea talo saatava, että palaavat lantalaiset tässä pääsisivät katon alle ja myös voisivat saada ruokaa, sillä usein heidän tässä täytyy pari kolme viikkoa odotella venettä. Asujaa tässä ei ole ketään ja venettä saadaan vain siten, että Ivalojokelaiset sattuvat tulemaan lantalaisia täältä noutamaan; joskus sentään vene on jätetty valmiiksi järven rannalle. V. 1870 eräs Ruijan kauppias tarjoutui panemaan toimeen säännöllisen höyrylaivakulun Inarinjärvelle, jos hänelle annettaisiin oikeus käyttää halkoja höyryn lämmitykseksi, rakentaa vajoja laivan säilyttämiseksi talvisaikana sekä viimein suotaisiin joku vähäinen valtio-apu. Senaati kielsi kaikki edut, vaan myöntyi itse höyrykulun toimeenpanemiseen, josta tietysti sitte ei sentään tullut mitään. Paljo hyvää meni tuuman raukeamisen kautta lantalaisilta hukkaan, sillä heitä kulkee vähintäin tuhat joka kesä täältä kautta.
Suolisjärvi on pari penik. pitkä ja on Inarin vesistä erotettu 10—15 syltää leveällä kannaksella, jonka poikki vene vedetään varsinaisesta Inarista koillista kohti pistävän kolmatta penik. pitkän Suolisvuonon perukkaan. Siitä on noin 10 penik. Kyrön kylään Inarin etelärannalle ja tästä 3 penik. Törmäseen. Nyt venematka on loppunut ja kävely on edessä. Taival Sompioon on, niinkuin äskön jo mainitsin, kaheksan penik., enimmästi soita ja rämeitä; parempaa tietä ei ole kuin se polku, mikä lantalaisten astumisesta on syntynyt. Minä kuljin tätä tietä v. 1881 ja esitin sitte sen aukiraivaamista metsissä, porrastamista soissa, sillottamista puropaikoissa sekä viitottamista puuttomilla tuntureilla; vaan siitä ei seurannut mitään. Tänä vuonna (1882) muistutin asiasta uudestaan, vaan sain vastaukseksi, että kun en ollut kustannuslaskua tehnyt, ei esitystä voitu mietittäväksi ottaa. Ensi kesänä jos elän, aion valmistaa kustannuslaskun ja toivon muutamain vuotten perästä sitte saatavan tänne oikean kävelytien. — Sittekun suurella vaivalla on rämpinyt tämän tien päähän ja taipaleella kiivennyt korkean Nattastunturin yli, pääsee taasen ihmisten ilmoille, sillä Sompion pohjoisrannalla aina löytyy veneitä varta vasten lantalaisten tarpeeksi. Järven poikki, jossa pikkukalaa runsaasti pyydetään verkoilla — tunturipuroissa karjalaiset pyytävät helmiäki — kuljetaan Mutenian taloihin, joista sitte jatketaan matkaa pitkin jokia ensin Riestoon, sitte Lokkaan. 2 penik. alempana Lokkaa suuri osa lantalaisista nousee maihin ja astuu jalan tiettömiä metsätaipaleita Tanhuaan 3 penik. Tätäki taivalta aion ensi kesänä mitata ja esittää korjattavaksi. Veneellä kulkien tulee matka kolmatta vertaa pitempi eli seitsemän penikuormaa, kun joki tekee suuria mutkia; lisäksi taipaleella on yhteensä 20 koskea ja nivaa, joista Venään maalimakoski, Ylikangas, Melakoski, Junnikankoski ja Alakotakoski ovat hyvin kovia ja pahoja laskea. Tanhuassa jalkamiehet taas istuvat veneeseen ja sitte kuljetaan jokea alas kuusi penik. Luiron taloihin, jolloin ensin on kolmisen neljännestä suvantoa ja sitte yhteensä 16 koskea, joista Saarikoski ja Alaköngäs ovat hyvin kovia. Luirosta alaspäin ei ole kuin yksi koski.
Niinkuin näkyy, ei matka Suomen Lapin kautta jäämerelle ja sieltä takaisin ole mikään kehuttava. Viiden kuuden, jopa seitsemän, kaheksan tai vieläki useamman penikuorman pituisia, asumattomia ja tiettömiä taipaleita — siinä seikkoja, jotka voivat rohkeaaki matkamiestä arveluttaa. Ajatellaan vain, että tuommoisella taipaleella nöyrä ilma sattuu tapaamaan, tai että matkue joutuu eksyksiin, joka kyllä ei ole kovin harvinaista, ja vähälläki mielikuvituksella on helppo ymmärtää, minkälaiseksi matka muuttuu. Monta epätoivon näytelmää Lapin tunturit epäilemättä ovat nähneet, monta tuskan huutoa kuulleet, joista ei mailma ole tullut tietämään mitään.
Mutta paitsi vaivoja ja mahollisia vaaroja seuraa teitten huonoudesta tietysti myös, että matka tulee paljo kalliimmaksi. Varsinki Lapissa ollaan erinomaisen oppineita nylkemään matkustajia. Niin esm. molemmat kumppalini Schwartzberg ja Ranin, jotka palasivat Inarin ja Sodankylän kautta, saivat paljasta veneenhyyryä Inarijärven poikki maksaa — 60 markkaa! Kahelle saattomiehelleen sitäpaitsi saman määrän. Näin häpeämätöntä maksua ei arvattavasti lantalaisilta voida vaatia, koska he eivät pystyisi sitä maksamaan, vaan verraten kalliista tietysti heidänki täytyy kulkea[24].
Koska ensi ehto kaikelle liikkeelle on kulkukeinojen kelvollisuus, tulisi hallituksen aluksi pitää huolta siitä, että Lappiin lantalaisten päätielle saataisiin edes kelvollisia polkuja ja joku matkatupa sinne tänne. Jäämerellä kulku, vaikka nykyään satunnaisista syistä vähän vähenemään päin, ei koskaan voi laata, päinvastoin asian omasta laadusta seuraa, että se ajan pitkään on aina vain kasvava isommaksi; ja jotain apua se hallituksen puolelta varmaan ansaitsee. Sitäpaitsihan Lappi, siitä huolimattaki, on oman itsensä tähen oikeutettu jonkulaisia kulkulaitoksia saamaan[25].
Vesisaaresta Tenojoen suuhun.
Vesisaaressa ja sen likitienoilla Suomesta tulleet pyytömiehet enimmästi kalastavat. Länteen päin tulevista pyytöpaikoista mainittakoon Annijoen suu; itäänpäin tulevista molemmat Ekkeröt, Golnäs, Krampenäs, Nyhavn, Langbonäs ja Kramvik — paikkain suomalaisia nimiä en tiedä paitsi kahen viimemainitun, jotka ovat Lamppuniemi ja Kraaviika. Lähellä Kraaviikaa on Kiberg, jossa samoin kuin siitä penikuorman päähän tulevassa Vuoreijassa venäläisiä paljo käypi pyytämässä.
Ne päivät, mitkä Vesisaaressa vietin, olivat erinomaisen ihania. Lämpimyys oli toisinaan oikein tukala, varsinki öillä, jos ei maatapannessa muistanut nakata pois noita höyhenillä täytetyitä polsterintapaisia peitteitä. Kun ei maja-talossani eikä itselläni ollut lämpömittaria, en tiedä lämpömäärää tarkkaan ilmottaa, vaan paljo alle 30° C. se ei voinut olla. Ruijassa kesä toisinaan on hyvin helteinen, että päiväpaisteessa joskus havaitaan 38° C. Maanantai-iltana 31 p. heinäk. tuli äkkiä sangen kova ukkosen-ilma, että päivä muuttui aivan pimeäksi ja salamat hyvin tiheään välkkyivät, vaan sitä kesti ainoastaan pari tiimaa. Koska ukkonen kuitenki harvoin täällä päin kuuluu, olivat kaikki ihmiset seuraavana päivänä ilmasta isosti ihmeissään.
Niinkuin jo olen maininnut, olin höyrylaivalla aikonut jatkaa matkaa eteenpäin. Keskiviikkona 2 p. elok. teinki niin, nousin höyryyn ja lähin kulkemaan; ei kuitenkaan siihen suuntaan kuin ensin olin luullut matkan tapahtuvaksi, vaan päinvastaiseen. Ne isot höyryt, jotka säännöllisesti kerta viikossa lähtevät Vesisaaresta länteen ja etelään päin, palaavat nimittäin ensin itää ja koillista kohti Vuoreijan kaupunkiin, josta vasta kääntävät kurssinsa länttä kohti, niiden kun täytyy kiertää Varjakan niemimaan ympäri. Se höyry sen sijaan, johon olin astunut, kulki Vesisaaresta heti suoraan länteen päin. Asianlaita näet oli, että asuinkumppalini Kroghin hotellissa, Ruijan yli-metsäherra Andr. Solem, jonka matkan määrä samoin kuin minun oli Tromssan kaupunki, arveli mukavammaksi kulkea pikkuhöyryllä Varanginvuonon pohjaan, siitä hevosella kannaksen poikki Tenojoelle ja sitte jokea alas siihen paikkaan, johon ison höyryn oli määrä tulla, jossa vasta noustaisiin tähän höyryyn. Tätä tietä hänen aina oli ollut tapa kulkea ja sitä hän nytki aikoi käyttää. Kun höyrylaivoilla matkustaen, isoilla varsinki, ei juuri ole tilaisuudessa nähä mitään paitsi pysähyspaikkoja, ja niitäki enimmästi liian etäältä ja vain vilaukselta, päätin kohta tehä hra Solemille seuraa. Vuoreijan kaupunki ja linna jäi tosin täten näkemättä, vaan hra S. lohutti minua sillä, että vahinko ei ollut suuri.
Vesisaaresta Varanginvuonon pohjaan Nyborgiin tulee noin 4 penik. ja tämän välin pienoinen höyry "Varanger" kulki vähemmässä kuin yhtä monessa tiimassa, niin että kun klo 8 aam. oli kaupungista lähetty, klo 1/2 12 oltiin perillä. Taipaleella seisahettiin Annijoella, Morttisessa ja Uuniemessä. Annijoki, norj. Jakobs- eli Skidenelv, on 1 1/2 penik. päässä Vesisaaresta; se on rajana Vesisaaren ja Uuniemen seurakuntain välillä. Minkälainen kylänpaikka, Finnäs on, en voinut nähä, kun höyry jäi kauas merelle. Kylän kohalla oli vähäinen tunturi, Suluvaara. Morttinen, norjaksi Mortensnäs, on kuulusa siitä hautakivestä, joka kylän vieressä seisoo; sanoivat sen näkyvän höyryynki ja osottivat sitä myöski minulle, vaan en tiedä varmaan, lienenkö sitä oikein saanut näköön, kun taas olimme rannasta kappaleen matkan päässä ja muuten oli sumuinen ja sateensekainen ilma. Pari kolmeki patsaantapaista olin näkevinäni. Morttisen takana oli Käyripahta niminen korkea kallio. Uuniemessä pysähyttiin kirkonkylän kohalla, josta seurakunnan pappi, pastori Holm, äsken valittu valitsiamieheksi valtiopäiville, tuli laivaan, kulkeakseen vaalitoimitukseen Hammerfestiin. Uuniemen eli lapiksi Uunjargan, norjaksi Näsebyn, seurakunta käsittää maisemat kahen puolen Varanginvuonon perukkaa sekä kappaleen Tenojoen länsivartta Utsjoen sivu aina Rastekaissaan asti. Asukasluku seurakunnassa teki v. 1876 yhteensä 1291 henkeä, joista 784 oli lappalaisia, 85 suomalaisia, 249 norjalaisia ja 173 sekakansallisuutta. Lappalaisista oli 72 paimentolaista (tunturilappalaista); etelä-Varangissa oli 125 tunturilappalaista. Heti lännen puolella Uuniemen kirkkoa Varanginvuono jakaantuu kahteen lahelmaan, joista pohjoisemman, pienemmän, nimi on Mäskivuono, eteläisemmän Isovuono (norj. Karlbunden); välissä on Selesniemi, Ängsnäs. Edellisen vuonon pohjassa on Nyborg, joka oli matkamme määrä. Vastapäätä Selesnientä pohjoisrannalla on korkeanlainen vaara, Aldashok.
Nyypori ei ollut sen suurempi paikka, kuin että siinä oli kaksi tai olisiko ollut koko kolmeki taloa; me mentiin kortteeriin kauppias Pleymin luo, Juuri kun olimme katon alle päässeet, alkoivat aamusta asti uhkaa tehneet pilvet runsaasti vuodatella sisältöänsä alas, jota sitte kesti lakkaamatta iltaan saakka. Oli siis pakko pitää sadetta, jota kumppalit Solem ja Holm mielellään tekivät, kun olivat isäntäväelle tuttuja, minä sen sijaan enemmän vastenmielisesti, kun toisten parissa kulkien kävin muka tutusta, ja yhtäkaikki olin vieras. Oliko talo kestikivarin tapainen, jossa matkamiehen oli oikeus olla, vai ainoastaan yksityisen asunto, sitä en tiennyt enkä voinut siitä selkoa saada; hevosta kuitenki isäntä lupasi minulleki antaa ja jälestäpäin olen kuullut, että Pleymin samoin kuin Klerkinki talo Paatsjoen suussa ovat puolittain kestikivareita, joihin on lupa mennä. Muuten talo oli sievällä paikalla, sillä seutu oli mäkistä ja mäet eivät olleet alastomia, vaan kasvoivat tiheää ja tuuheaa koivikkoa; kivenheiton päässä näkyi vuono, jonka talvella sanottiin menevän hevosta kantavaan jäähän jonku neljänneksen pari Nyyporista ulospäin. Pienoinen kryytimaa oli talon edustalla. Kun päivällinen oli syöty ja se varsin hyvä, josta ei vaadittu ja josta en itse typeryydessäni rohjennut tarjota mitään maksua, ja kun kyytipalkka oli edeltäpäin suoritettu — verraten runsas, sillä kahen penikuorman matkalta, joksi taipaletta ilmotettiin, se teki minun hevoseltani kuusi kruunua, jotka maksamattomaan päivälliseen katsoen kuitenki oikein mielihyvällä maksoin — aljettiin viimein tehä lähtöä, vaikka sadetta yhä kesti. Kahet kiesit, toiset kahen hengen, toiset yhen istuttavat, jälkimäiset minulle aiotut, ajoivat esiin, hra Pleymille, jonka silmäänpistävänä tunnusmerkkinä oli erinomaisen korkea, ihmeellisesti uskollisella tavalla hänen pojillensa perinnöksi mennyt nenä, sanottiin jäähyväiset ja rankkasateessa lähettiin kulkemaan. Kyytimies istui minun taakse ja senjohosta toiset käskivät minun ajaa edelle, jonka teinki. Maantie oli hyvin kaitainen, mutta muuten erittäin hyvä, niin että sitä oli hauska ajaa. Mäkiä kyllä oli taipaleella, vaan kaikki pienoisia; vaaraa ei näkynyt ainoaakaan, niin että korkein paikka, mihin nousimme, ei saattanut olla monta sataa jalkaa yli merenpinnan. Koivumetsää ulottui joka ilmansuunnalle niin kauas kuin silmä otti. Ajettuani vähän parempaa hölkkää noin puolitoista tiimaa, jolla aikaa emme varmaankaan olleet saattaneet ennättää enempää kuin noin viisi neljännestä, oli leveä Tenojoki edessämme korkean törmän alla; tästä maantie kääntyi pohjaiseen päin ja jatkui vielä jonku neljänneksen Seidan kylään, jossa menimme kortteeriin metsänvartia Rajalan taloon. Nuo ilmotetut 2 penik. kutistuvat siis puoleentoista, vaan kenties niillä tarkotettiinki Norjan penikuormia, jotka ovat kolmatta osaa lyhemmät kuin Suomen.
Vaikka ajelin jotenki hiljaa, eivät kumppalit tahtoneet jaksaa perässä pysyä, että niitä myötäänsä sai seisahtua odottamaan. "Kyllä näkee", sanoi hra Solem viimein Tenon varrella, "että olette tottuneet venäläisillä postihevosilla kulkemaan, kun niin kovaan ajatte." "Kovaako tämä on", vastasin siihen, luullen hänen puhettansa ensin pilkaksi, sillä meillähän pidetään huonona ajona, jos keveällä kuormalla enemmän kuin tiima kuluu penikuormaan, ja lisäsin sitte, että "Venäjällä kyllä taidetaan ajaa kovasti, vaan omasta kokemuksesta en tiedä kuinka, koska en siellä ole hevosella ajanut." "Ah, suokaa anteeksi", sanoi siihen hra S., "en muistanutkaan, että te pidätte Venäjää ja Suomea eri maina." Hän oli siis "venäläisillä" postihevosillaan tarkottanut kyydin-ajoa Suomessa; näin valistuneemmatki norjalaiset seottavat Suomea ja Venäjää yhteen. Hoksattuani hänen puheensa tarkotuksen saatoin sitte hänelle selvittää ajotavasta meillä.
Kaarle Rajala, jonka talossa viivähimme jonku tiimakauden, oli syntyisin Sodankylästä. Hän oli naimisissa lappalaisen vaimon kanssa ja mikä vielä oudompaa, kävi lappalaisen puvussaki; puhui tietysti lappia ja myöski norjaa. Ettei hän sentään ollut lappalainen, saattoi pian arvata hänen rohkeasta puheestansa — lappalaisen puhe on aina hiljaista ja nöyrää. Aamupäivällä olin höyrylaivassa puhellut muutaman nuoren suomalaisen kanssa, joka surkuttelevalla vaan samassa ivaavalla tavalla selitti, kuinka suuresti norjalaiset kauppiaat tekevät lappalaisille vääryyttä kaikissa kaupoissa ja kuinka lappalaiset vähääkään vastaansanomatta kärsivät vääryyttä tehtävän. Muuan lappalainen, joka puhui suomea, seisoi vieressämme kuunnellen puhetta, vaan ei siihen sanonut sanaakaan vaikka hänen kyllä olisi mielestäni ei ainoastaan sopinut vaan pitänytki kansaansa puollustaa. Vaan kesken puhetta ilmaantui seuraan mies, jota en voinut luulla muuksi kuin lappalaiseksi, koska hänellä oli täysi lapin puku päällä: päässä sininen kapper, takin sijasta punaisilla eli keltaisilla nauhoilla olkapäitten kohalta koristettu sarka-käyhti, sen ympärillä kirjava boagan eli vyö, josta riippui tuo kamalan suuri lapinpuukko, sekä jalkineina kaapmagat. Hän kohta puuttui puheeseen, myönsi toisen kertomukset pääasiassa oikeoiksi, vaikka niitä osittain oikaisi, vaan rupesi sitte itse selittämään oloja pohjan perällä ja teki sen niin taitavasti ja miehekkäästi, että minun lopulta täytyi kysyä, oliko hän todella lappalainen; vaikken kyllä muuta voinut luulla, koska en uskonut, että suomalaiset kulkevat lappalaisen puvussa. Ei se ole kuin suomalainen, tiesivät ympärillä seisojat siihen sanoa. Se oli juuri Rajala, isäntämme Seidassa. Että hän kulki lappalaisen puvussa, tuli siitä, että suomalaisten niillä seuduin useanki on tapa niin tehä (arvaten sentään etupäässä semmoisten, jotka ovat lappalaisnaisten kanssa naimisissa).
Kenties tässä sietää kertoa, miten tuon vääryydenteon selitettiin tapahtuvan. Kun lappalainen tulee kaloineen kauppiaan tykö, kuului selitys, kysyy kauppias, eikö kalanmyöjän pidä ostaa jotain kalua, viepi sitte aittaansa ja antaa hänelle kaikellaista tavaraa. Siitä sitte määrää lopussa maksun, selittämättä mitä kukin ostos erikseen tekee, määrää sitte niin ikään summissa paljoko kaloista lähtee, ja enimmästi tapahtuu, että tavarat nousevat enempään kuin kalat, joten lappalainen saa maksaa erotuksen. Kaikkeen tähän lappalainen vain vastaansanomatta myöntyy, ei mitenkään tutki, ovatko laskut oikeat vai väärät, ei tiedä kalojensa määrää ja kun kauppias jääpi saamiseen, toinen aukaisee kukkaronsa jos siinä mitään on, ja maksaa, muuten summa kirjotetaan velaksi. Voipi kyllä ajatella, että tässä kaikki käypi oikein, vaan täytyy toiselta puolen myöntää, että lappalaisen tietämättömyys ja sokea luottamus on omansa houkuttelemaan vähemmän tunnollista kauppiasta petokseen; ja Ruijassaki kauppiaita kyllä löytyy monenkarvaisia. Niin esm. eräs kauppias, nimeä en taho mainita, jonka konkursissa passivat nousivat ainaki puoleen, jollei koko miljonaan ja joka siis oli nauttinut suurta luottamusta, paraikaa oli syytöksen alaisena — varkaudesta. Eräältä varakkaalta porolappalaiselta, joka oli ollut majaa hänen tykönä, oli nimittäin kadonnut 4000 kruunua, ja kun he kahen olivat talossa olleet, haasti lappalainen kauppiaan oikeuteen. Asia oli jo ollut oikeuden tutkittavana ja kertoi joku, joka näytti hyvin tuntevan jutun erityisseikkoja, jollei se ollut yksi itse oikeuden jäsenistä, että tuomarit olivat olleet vakuutetut kanteenalaisen syyllisyydestä, vaan puutteellisen toteennäytön tähen asia kuitenki oli lykätty toisiin. — Käytetäänkö kauppain sujuttajaisiksi tuota lappalaisen nektaria viinaa, en tullut erittäin tiedustelleeksi, vaan hyvin luultavaa on, että sitäki tehään.
Rajalan emäntä laittoi meille hyvät kahvit, jotka maistuivat sitä paremmalta, kuin hra Solem oli Vesisaaresta muistanut ottaa nisua mukaan. Sitte lähettiin "sinertävää Taanaa" kulkemaan alas. Kumppalit istuivat molemmat yhteen veneeseen, minä yksin toiseen, kun veneet eivät kovin monta henkeä kanna. Saattajaksi sain yhen lappalaisen, Piera Samulinpoika Antin, ja hänen vaimonsa Kaarin, molemmat jo vanhoja; pienikasvuisia, mustatukkaisia ja poskipäiltään leveöitä. Piera osasi jotenki hyvästi suomea, vaan vaimonsa tuskin ollenkaan. Tenojoki on sangen leveä, vaan hyvin matala, että airolla luullakseni joka paikassa yltää pohjaan; useassa kohti multaiset rantatörmät näyttivät vierivän jokeen. Joku penikuorma alempana Seidaa ulottui hiekkasärkkä länsirannasta melkein koko joen poikki, ettei meidänkään pieni venonen siitä uinut yli, ja lähellä joen suuta moneen toviin keskellä jokea tartuttiin matalalle. Saaria ei kuitenkaan joessa ollut kuin joku harva; 2 penik. alempana Seidaa oli Norskholman saari, jonka lähellä lännestä Kolkukjoki laski Tenoon hyvin savensekaista vettänsä, ja Tenon suussa oli Gullholman, Gollisuolon, luoto. Pitkin joen itävartta kulki Leuloma tuotdarin korkeanlainen vuoriharju, jossa saattajani sanoi vieläki paikotellen nähtävän pakanallisten lappalaisten entisiä uhripaikkoja; länsivarsi oli ensin matalampi, vaan kohosi lähellä joensuuta edellistä tunturia vielä korkeammaksi Alkas-kaissaksi, joka lopulta pystyjyrkästi kaatui alas jokeen, jättäen juureensa ainoastaan kapean kaistaleen tasaista maata, johon Tenon kirkko ja kirkonkylä on rakettu. "Kaissa", jota norjalaiset kirjottavat gaise, samoin kuin tuotdaria (tunturia) duoddar eli dudder, merkitsee niinkuin saattajani ilmotti "korkeinta tunturia".
Seidasta luetaan Tenon suuhun Gullholmaan 4 penik. Perille tullessa oli jo aika kulunut sivu sydänyön, niin että taipaleella oli viivytty 5—6 tiimaa. Keskustelut Pieran kanssa lyhensivät kuitenki isosti matkaa, Asia, josta hän varsinki halukkaasti puhui, oli rajan sulku ja se haitta, mikä norjanpuolisille lappalaisille siitä on. Kernaasti, arveli Piera, maksettaisiin 100:lta porolta 5 kruunua, jos joulusta kaksi kuukautta eteenpäin saataisiin poroja syöttää Suomen puolella. Niinkuin jälestäpäin eräältä asiantuntevalta mieheltä kuulin, tekisi se porojen summittainen määrä, jota Suomen puolelle talvisydämmeksi haluttaisiin viedä: Pulmangista 4000, Kaarasjoelta (ei Karasjoelta) 5—8,000 ja Koutokeinosta 10,000, siis yhteensä parikymmentä tuhatta; vero niistä siis 1000 kruunua. Ei tuo suuri summa ole; vaan jos meidän jäkälälaitumia ei kokonaan tarvita omille poroillemme, olisi kenties syytä lakkauttaa rajakielto Suomen puolelta, jollei tuon vähäpätöisen veron tähen, niin ainaki sen suuren vahingon vuoksi, minkä mainittu kielto lappalaisille tuottaa. Sanotulla kiellolla ei kuitenkaan näytä voitettavan mitä sillä ehkä on tarkotettu, nim. meidänpuolisten vapaata kulkua meren rannikolle, koska kiellon vaikutus ei nimeksikään ulotu varsinaisiin norjalaisiin; ja sääliväisyydestä puhumatta — jota kuitenki on vaikea olla tuntematta esm. siinä tapauksessa, että porot väkisin karkaavat Suomen puolelle ja joka kymmenes siellä sitteki menee takavarikkoon — pitäisi yksinkertaisimman valtioviisauden kehottaa meitä toisenlaiseen menetystapaan. Sillä jos lappalaiset kerran kyllästyisivät Norjan ikeeseen, voipiko ajatella maholliseksi, että he kääntäisivät silmänsä ja toivonsa Suomen puoleen, kun me käytämme itseämme heitä kohtaan yhtä tylysti kuin norjalaiset?
Myöski kieliseikat ja valtiolliset olot ylipäänsä itä-Ruijassa joutuivat puhe-aineeksemme. Lapin kieli on siellä lähes saman vainon alaisena kuin suomi, niin että väkipakolla koetetaan lappalaisiaki norjalaistuttaa. Kun tiedustelin syytä miksi norjan hallitus niin tehnee, ehätti Pieran vaimo sanomaan, että se tapahtuu sentähen ettei "vieras hallitsia tulisi sanomaan Ruijan asukkaita omiksensa". Että lappalaiset muuten samoin kuin jokainen kansa rakastavat kieltänsä ja että norjalaisilla tulee olemaan yhtä kova kuin turha työ heidänki norjalaistuttamisessa, on varmaa. Keskenään he aina puhuvat lappia, vaikka olisivatki muitten kanssa juuri puhuneet esm. suomea; ja kun nyt Pieran veneessä hänen vaimonsa mieliksi lausuin muutamia lappalaisia sanoja, jotka matkalla olin oppinut, kiilsivät molempain pienet silmät peittämättömästä ilosta.
Tenonsuussa ja siitä Nordkaapan ympäri Hammerfestiin.
Gullholman saari on Tenon suussa lähellä länsirantaa. Se ei ole sen suurempi, kuin että talo on siihen saatettu rakentaa, vaan varsinaiselle talonpihalle ei ole ollut sijaa. Paikan nykyinen omistaja oli eräs nuori kauppias Schanke, poika eli veljenpoika eräälle vanhemmalle Schankelle, joka aikanaan oli liikkunut laajoissa asiossa ja m.m. rakentanut suuren tehtaan guanon valmistusta varten turskanpäistä, vaan sittemmin tehnyt konkurssin samoin kuin Herman Dahl Vesisaaressa, jättäen jälkeensä epäiltävän maineen rehellisyydestänsä.
Tenonsuu kuuluu Taanan seurakuntaan, joka on viides ja viimeinen Vesisaaren provastikunnan seurakunnista. Raja Uunientä vastaan kulkee länsi-etelästä koilliseen poikki joen näpiä penikuorma pohjempana Seidaa, joka viimemainittu siis kuuluu Uuniemeen. Taanan väkiluku teki viime väenlaskussa (31 p. jouluk. 1875) 2064 henkeä, joista 201 suomalaista, 788 lappalaista, 204 sekarotuista ja loput (871) norjalaisia. Norjalaiset siis silloin olivat lukuisin kansallisuus; miten asianlaita nyt oli, en tiedä sanoa, kun en pappia, joka ehkä olisi voinut tietoa antaa, saanut tavata.
Itä-Ruijassa on muuten suomalaisten lukumäärä erittäin isosti enennyt jonku miespolven kuluessa. V. 1846 oli nykyisessä Vesisaaren provastikunnassa yhteensä 335 suomalaista, nimittäin Vuoreijassa 8, Vesisaaren kaupungissa 134 ja maaseurakunnassa (johon etelä-Varankiki kuului) 129 sekä Uuniemessä 64 (ks. Suomi, 1870, siv. 182). V. 1855 oli samoissa seurakunnissa 740 suomalaista, nim. Vuoreijassa 12, Vesisaaressa 645, Uuniemessä ja Tenossa 83 (Suomi, l.c.). Ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin oli Norjan virallisen tilaston mukaan Vesisaaren pitäjässä yhteensä 2,587 puhasta suomalaista, nimittäin Vuoreijan maa- ja kaupunkiseurakunnassa 163, Vesisaaren kaupungissa 1027, maaseurakunnassa 457, etelä-Varangissa 654, Uuniemessä 85 ja Taanassa 201. Mutta huomattava on, että näiden puhasten suomalaisten rinnalla vielä löytyi yhteensä 933 sekarotuista, joitten joko isän tai äitin täytyi olla suomalainen, koska norjalaiset ja lappalaiset vain harvoin menevät naimisiin, ja jotka epäilemättä kaikki puhuivat suomea. Jos nämät "sekarotuiset" olisivat kielen mukaan eri kansallisuutten kesken jaettavat, olisi niistä siis suurin osa siirrettävä suomalaisten joukkoon, ja siten saattaa sanoa, että suomalaisten lukumäärä itä-Ruijassa, Lehesbyytä lukuun ottamatta, v. 1875 teki kappaleen yli 3,000 henkeä eli noin kolmannen osan koko alueen väkiluvusta, joka oli 9.883 h. Vuodesta 1846 se siis 30 vuoden kuluessa oli kasvanut 10-kertaisesti.
Tenon suuhun asti isot höyryt eivät tule, vaan jäävät 2—3 neljännestä ulommaksi Vaggeen eli Russehamniin, Stangenästunturin juurelle vuonon itäpuolelle. Maattuani yön Gullholmassa oli aamulla matkaa jatkettava tänne, joka tapahtui illallisten saattajaini veneessä. Kumppalit Solem ja Holm olivat yöpyneet vähän ylemmäksi joenvarrelle erään alametsäherran luo ja heidän tultuaan Gullholmaan lähettiin kiireen kautta edespäin, ettei höyrystä myöhästyttäisi, huolimatta siitä, että vettä tuli taivaasta kaatamalla alas; kyllähän kesä kuivaa. Vaggessa, joka on lapin sana ja merkitsee "laaksoa", kuultiin iloksemme, että höyry ei vielä ollut tullut, joten siis olimme pelastetut. Paikalla seisoi edellisessä mainittu Schanken guanotehas, muutamia makasiineja ja pieni 2-kertainen huonerakennus, jossa peräänkatsoja, eräs Larssen, asui ja jossa sateelta oli suojaa etsittävä. Siellä jo oli höyrylaivan odottajia, nimismies Oevre ja lukkari ja kunnan esimies Isaksen Kaarasjoelta, molemmat valitsiamiehiä valtiopäiville ja matkalla Hammerfestiin; kun sitte sinne saapui Solem ja Holm ja heidän yöllinen isäntänsä, metsäsubstituti Nikolaisen sekä tohtori Klouman Taanasta, myöski valitsiamies, karttui meitä koko joukko miehiä, mieli kaikilla yhtäälle päin kääntyneenä, nim. höyrylaivan tuloon. Onni oli, että meitä oli näin monta, muuten aika ehkä olisi käynyt ikäväksi; höyrystä nim., jonka klo 11 epp. olisi pitänyt olla Vaggessa, ei koko päivänä kuulunut mitään. Se saapui vasta seuraavana aamuna klo 6, niin että lähes vuorokauden saimme sitä odottaa; ja kiireemme Gullholmasta oli siis ollut aivan turha. Syynä höyrylaivan viipymiseen oli ollut osittain sumu Vuoreijan tienoilla, osittain että laiva Vesisaaressa oli kuusi tiimaa odottanut hra Holmia Uuniemestä sinne, kun kapteenille oli Hammerfestistä Ruijan amtmanilta eli kuvernööriltä tullut sähkösanoma pyynnöllä odottamiseen. Että Holm kulki suoraan Taanaan, sitä ei laivan kapteenille ollut tiedetty ilmottaa.
Ne vastamainitut herrat, joille Vaggessa tulin esitetyksi, olivat sivistyneitä ja kohteliaita miehiä samoin kuin hrat Solem ja Holm, ja päivämme kului siis verraten hauskasti. Että politiiki ja valtiolliset kysymykset olivat pääpuheaineena, arvaa lukia sanomattaki. Norjalaiset ovat yleensä valtiollisesti paljo edistyneempi kansa kuin meikäläiset ja kesällä 1882 Norjan sisäpolitiikan asema tosiaan oli omansa kiihottamaan kansalaisten mieliä ylimpään määrään. Keväällä hajonneet valtiopäiväthän olivat joutuneet ilmi riitaan hallituksen kanssa kuninkaan rajattomasta kieltovallasta eli "absoluti vetosta" peruslakikysymyksissä ja maan piti uutten vaalien kautta lausua, kummanko se arveli oikeassa olevan, toisin sanoen ratkaista kuninkuuden ja kansanvallan välillä. Semmoisesta tehtävästä epäilemättä olisi jokaiselle monarkillisesti hallitulle kansalle tarpeeksi miettimisen ja puhelemisen ainetta, ja niin nyt täälläki sekavassa vilinässä kaikui korvissa absoluti veto ja kansanvalta, hallitus ja valtiopäivät, vanhoillaan-olemus ja liberalismi, Sverdrup, Björnstjerne-Björnson, Selmer, y.m. Varsinaista riitaa ei kuitenkaan syntynyt, kun kaikki tuntuivat pää-asiassa olevan samaa mieltä eli että kuninkaan valta oli ylläpidettävä, vaan toht. Klouman kuitenki arvaten enemmän leikin päältä tehyillä muistutuksillaan piti huolta siitä, että keskustelu erimielisyyden puutteesta ei sammunut. Vaan omain valtiollisten kysymysten ohessa muisteltiin muittenki maitten, ja minun läsnä-oloni antoi aihetta keskusteluihin Suomenki oloista. Suomen valtiollisesta tilasta on Ruijan norjalaisilla ylipäänsä tarkempi käsitys kuin olin luullut, niin että asiat, vähäisellä opastuksella olivat heille selvät. Että meillä on oma hallitus, omat lait, omat valtiopäivät, oma raha j.n.e., ne olivat kaikki tunnettuja asioita, ja kun matkallani tuli puhe esm. Suomen ja Venäjän valtiovälistä, moni aivan pian arveli, että sehän on sama kuin Norjan ja Ruotsin. Sen seikan suhteen en kuitenkaan voinut olla sitä havaintoa tekemättä, että usealla näytti siinä olevan kahenlaatuinen käsitys eli tunto, niin sanoakseni ajateltu ja ajattelematon: kun vasituisesti oli valtioliitostamme Venäjän kanssa puhe, tuli edellinen käsitys ilmi, vaan jos muista asioista puhuttaissa meidän maa ja meikäläiset sivumennen mainittiin, silloin Suomi oli Venäjää ja suomalaiset ryssiä. Vanhemman ajan väärä ja uuden ajan oikeampi käsitys näin vielä näkyvät norjalaisten mielissä taistelevan. Tuliko mitään merkkiä tästä taistelusta nyt Vaggessa näkyviin, en muista tarkkaan, vaikka hyvin luultava on, että niin tapahtui; sen vain muistan, että se uteliaisuus, jota täälläki Suomen olojen suhteen osotettiin, oli isosti miellyttävä. Eikä tämä uteliaisuus rajottunut ainoastaan valtiolliseen alaan; sekä hartaudella että tiedolla o'ottokumppalini myös puhelivat esm. kirjallisuudestamme. En voi kertoa kuinka hämmästyin, kun puhellessamme hra Nikolaisen yht'äkkiä alkoi lausua julki pitkiä kappaleita Runebergin "Ojan Paavosta", johon hän oli erittäin ihastunut. Tokkohan meidän maassa, meidän Lapista en puhukaan, moni osaisi lukea kappaleita norjalaisten runoiliain teoksista?
Mainittu hra Nikolainen oli komea mies, pitkä ja hoikka, vaan harteva, sangen nuori ja hyvin iloinen, että häntä mielellään katseli. Iltamalla hän lähti meille näyttämään tuota Schanken guanotehasta, jonka seinällä kyllä seisoi: "ei yhtän vierasda sa mennee Fabrikkin", vaan johon yhtäkaikki nyt mentiin; se sitä paitsi ei nyt ollut käynnissä. Tehas, 3-kertainen, puinen, oli lujasti rakettu ja hyvin varustettu; ratasta pani heti tehtaan takaa kohoavan tunturin kupeelta juokseva kirkasvetinen puro käymään. Rakennus kuuluiki tulleen kaikkiaan maksamaan 120,000 kruunua; vaan konkurssihuutokaupassa se joutui erään Vuoreijalaisen kauppiaan (Brodkorbin?) omaksi 12,000 kruunusta.
Esimerkki jäämeren kalarikkaudesta oli täälläki tarjona, Juuri ennen päivällistä lähtivät moniaat seurasta uistamaan ja palasivat jonku tiiman takaa, tuoden, niinkuin punnittaissa nähtiin. 1 leiv. 3 naulaa taimenen tapaista kalaa, "Sö-öret" norjaksi. Enemmänki olisivat luultavasti saaneet, vaan eivät kauvemmin tohtineet viipyä, peljäten höyrystä myöhästyvänsä.
Lukkari Isaksen Kaarasjoelta oli lappalainen, vaikkei luullakseni puhasverinen. Hän oli käytökseltään hyvin hiljainen, niinkuin lappalaiset ylipäänsä, vaan tuntui älykkäältä ja talonpojaksi sivistyneeltä mieheltä. Puhui paitsi lappia myöski suomea ja norjaa; piti, niinkuin lappalainen ainaki, takin sijasta "käyhtiä", joka kuitenki oli mustasta verasta, vaan jaloissa oli mustat saappaat eikä pieksut; päähinettä en muista, vaan ei se ollut "kapper". Sama Isaksen vastaanotti Tenon varrella kuningas Oscaria, kun hän 10 vuotta takaperin matkusti Ruijassa, lappalaisten puolesta lapinkielisellä puheella, jonka kuninkaan seurassa tulkkina kulkeva professori Friis sitte kuninkaalle selitti. Puhe päättyi 3-värssyisellä runolla, joista ensimäinen oli näin kuuluva (ks. Kong Oscar II:s Reise i Nordland og Finmarken 1873 ved J. A. Friis):
Gonagas Oskar boåtta,
Bagjan mu vaibmo ja gæts
Maid oudal don in læk oaidnam!
I æra gonagas oappaladdam
Du nuft armolasat, rakkaset.
O, ilo- ja gudne bæivve!
joka Friisin käännöksen mukaan merkitsee: "Kuningas Oskar tulee, Pakaha sydämeni ja katso mitä et ennen koskaan nähnyt! Ei kuningas vielä ole luokses tullut Niin armollisesti ja rakkahasti. Oi ilon ja kunnian päivä!" Puhe pidettiin Suoppanjargassa (Suopunkiniemessä), noin 1/2 penik. etelään Seidasta, kun kuningas sinne saapui Nyyporista. Purjehittuaan ympäri Varjakan niemen Vesisaareen ja sieltä kuljettuaan rajalle asti Vuorjemaan sekä käytyään etelä-Varangin kirkolla, johon hän Rautavuonon perukasta käveli poikkimaisin (Elvenäsiin), kuningas palasi Varangin kannaksen poikki Tenon suulle, jossa vasta taas nousi fregattiinsa "St. Olaf". Kannaksen poikki saattoi silloin vielä matkustaa ainoastaan jalkaisin eli ratsain, jota jälkimäistä kulkutapaa kuningas käytti. Nykyinen maantie, jonka kerrottiin tulleen maksamaan koko 2 kruunua kyynärältä eli 36,000 kr. penikuormalta — mahoton summa! — ei vielä silloin ollut valmis.
Sydänyön tuolle puolen odotettiin höyrylaivaa; vaan kun ei sitä kuulunut, ruvettiin levolle. Toinen puoli meistä taisi saada sängyssä maata, vaan toisen puolen täytyi asettua lattialle. Mitä he kukin allensa haalinut; minulla ei ollut muuta panna kuin vanha palttooni, että jos toisilla lattiavierailla ei sen parempaa ollut, ei heidän tilansa kovin pehmeä ollut. Yhtä kaikki kohta oltiin unen vallassa, josta klo 6 aikana herättiin siitä sanomasta, että höyry oli tullut. Hurjassa kiireessä hypättiin ylös, selvitettiin kortteeri, johon vain meni joku kruunu hengeltä, ja riennettiin laivaan; ja kun siihen hyvin oli päästy, se lähti matkaan.
Höyryn nimi oli Haakon Adalstein. Se oli Söndenfjeldin höyrylaiva-yhtiön oma. Sanotulla yhtiöllä, jonka omistajat ovat Trondhjemi- ja Bergeniläisiä, kerrottiin olevan yhteensä 15 höyrylaivaa, jotka säännöllisesti kulkevat Vesisaaren ja Hampurin väliä. Ne ovat hyvin suuria; montako hevosvoimaa Haakon Adalsteinilla oli, en muista, vaan muutamassa kohti laivaa luettavan ilmotuksen mukaan laivalla, joka myös kuljetti kalua, oli lupa ottaa 625 matkustajaa aavoilla vesillä ja 750 saaristoissa. Oulun ja Pietarin välillä kulkevat höyryt saavat tuskin ottaa kolmatta osaa. Laivaan noustiin sen kyljessä olevasta portista eli ovesta.
Tenovuono on penikuormaa leveä ja 4 penik. pitkä. Ulkomuodoltaan se on yhtä kolkonnäköinen kuin Ruijan muut pohjoiset vuonot: rannat ovat ylt'ympäriinsä jyrkästi veteen suistuvia, korkeoita ja aivan alastomia kallioita, eikä vihantaa paikkaa näe missään. Nyt oli kuitenki erinomaisen kaunis kesä-aamu: tuulta oli tuskin nimeksikään ja heleä päiväpaiste kirkasti maita ja vesiä, niin että koko luonto, yksin tuo jylhä vuonoki, esiintyi miellyttävässä valossa, Tenovuonon itäranta, joka päättyy Tanahornin korkeaan kallioniemeen, on jotenki suora, ilman sanottavia lahtia; länsirannan keskikohalla pistää kaksi kaitaista vaan syvää vuonoa, toinen länsi-etelään päin, toinen länttä kohti: Lang-vuono (lapiksi Guandaluoht?) ja Hopsvuono. Langvuonon ja Tenovuonon väliin tulevan niemen pää on nimeltä Digermulen; vastapäätä Tanahornia on Omgangin niemi. Itäpuolelle Tenovuonoa tulee Varjaknjargan niemimaa, jonka pohjoissyrjällä Tanahornin ja Vuoreijan välillä on useoita suurempia kalastuspaikkoja, niinkuin Berlevåg, peniknorman verta idempänä Tenovuonon suuta, johon asti uuralaiset ryssän rannalta toisinaan kulkevat, Baadsfford ja Makur, Syltefjord ja Havningberg.
Tenovuonon rannoilla on joitakuita pieniä kalastuspaikkoja, vaan ne ovat siksi mitättömiä, että höyrymme vasta poikkesi Finkongkjeiliin, lapiksi Seidivuodnaan, vuonon suussa länsirannalla. Se oli, niinkuin useimmat Ruijan kalastuspaikat eli "fiskeväärit" meren partaalla, pienoinen lahen poukama korkeain kallioseinäin välissä, joitten juurelle oli sopinut moniaita ihmisasuntoja rakentaa; siinä asui muuan kauppias, jolta otettiin kuivia kaloja laivaan. Kun siitä jonku tiimakauden viivähyksen perästä jatkettiin matkaa, oltiin varsinaisella valtamerellä, jonka selkiä kuitenki, ilman kauneuteen katsoen, huoleti lähettiin kyntämään. Toinen paikka, johon höyry poikkesi, oli Gamvik, noin 1 1/2 penik. länteen Seidivuonosta, vankka kalastuspaikka omalla kirkolla. Siitä vähän länteen oli Mehavn ja kun Mehavnista oli lähetty, tultiin kiertämään Europan mannermaan pohjoisinta nokkaa, Nordkyn eli Kinerodd, lapiksi Gidni. Sen tasalla oltiin klo 1/2 2 päivällä, 4 p. elok. Se on noin 7—800 jalkaa korkea, mereen ulos pistävä kalliokärki — tai jollen muista väärin, siinä on pari kolmeki kärkeä rinnakkain; vaan joka etupäässä veti huomion puoleensa ja teki katsellaan vähemmän edullisen vaikutuksen, oli se seikka että kallio on murenevaa laatua, joten se juureltansa ainaki kolmanteen osaan korkeuttansa on alasvierineen soran peitossa. Rinne ei siis hetikään pystyjyrkästi kohoa merestä ylös, joka kuitenki tämmöiselle paikalle olisi kaunistukseksi. Niemen ympäri kierrettyä pantiin kurssi lähes suoraan etelää kohti ensin Skjötningsbergiin ja Kjöllefjordiin, jotka molemmat ovat Tshorgashnjargan länsirannalla, ja sitte Tauvisiidaan eli Lebesbyhyn, syvälle Laijisvuonon sisään. Kun lähenimme Kjöllefjordia, jonka suomalainen nimi on Kelavuono — niin ainaki Jyykeässä sanottiin; vaan tämä nimi kyllä sopisi Kjelvigilleki Magerön itärannalla— kiintyi silmä eriskummalliseen, itseksensä rannalla seisovaan kalliomuodostukseen, joka etäältä isosti vivahti kirkkoon. Sen nimi onki Finkirken, Lapinkirkko, vaan onko se tuon nimen saanut ulkonäöstään tai siitä, että lappalaiset ennen vanhaan, niinkuin kerrottiin, ovat sitä pitäneet uhripaikkanaan, en ota ratkaistakseni; kenties kumpiki seikka on nimen antoon vaikuttanut. Kjöllefjordin eteläpuolella pistää itään päin pitkänlainen lahti, Eddsfjord, johon Tenovuonon puolelta vastaa Hopsfjord, niin että väliin jääpi tuo ainoastaan virstan levyinen kannas Hopseidet. Vulfsberg esittää, että kannas puhkaistaisiin, niin että laivat pääsisivät siitä kulkemaan ja tuota syksyn ja myrskyn aikana vaarallista kulkua Nordkyn ympäri siten voitaisiin karttaa, ja esitys näyttää olevan niin paikallansa, että se varmaan kerran hyväksytään ja pannaan toimeen. Kjöllefjordissa oli samoin kuin Gamvikissa kirkko, vaan kun Gamvik on Taanan pitäjän kappeli, kuuluu Kjöllefjord Lebesbyn pitäjään; raja pitäjäin välillä kulkee Rastekaissan tienoilta pitkin Laijistunturia ja Hopseidin kannaksen poikki Nordkyyhyn. Lebesbyn länsiraja taas kulkee Spierttanjargan halki sen äärimmäiseen nokkaan "Svärholtklubben", Spierttaklubunn, joten siis tuo Tenovuonoa vähän isompi Laijisvuono on kokonaan pitäjän sisällä. Lebesbyn pitäjän väkiluku teki v. 1875 672 henkeä, joista 64 suomalaista (v. 1855 43), 266 lappalaista, 100 sekarotuista ja 242 norjalaista. Kirkolta käännettiin taas kurssi pohjaan päin Svärholtiin, joka on heti Spierttaklubun itäpuolella, ja sitte kierrettiin tämä niemi ja alettiin painaa Porsangin eli niinkuin suomeksi myös sanottiin Porsangerin vuonon sisään. Niemen nokassa, joka on korkea ja jyrkkä, on mainio "lintuvuori"; kalliorinteen koloissa pesii tässä sadointuhansin, kenties miljonittainki, eri merilintuja, enimmästi kalalokkeja. Sivukuljettaissa hiljennettiin vähän höyryn vauhtia ja useat matkustajat ottivat esiin pyssynsä, ampumalla säikyttääkseen suuremman määrän lintuja liikkeelle vuoresta, muutamain laukausten perästä lehahtiki kauheasti kirkuen semmoiset parvet ilmaan, että oli ikäänkuin lumipyry edessämme, ja yhtäkaikki enin osa sitteki lienee paikoillensa jäänyt kallion rotkoihin. Höyheniä ja munia kalastajat täältä keräilevät suuret määrät.
Svärholt-niemen kohalla oltiin iltamalla klo 10:n tienoissa. Kun siitä oli päästy sivu, alkoi aurinko laskea — elokuun alussa se täällä jo muutamaksi tiimaksi katoaa, Auringonlasku oli erinomaisen juhlallinen ja kaikki matkustajat nousivatki täkille sitä katsomaan ja ihmettelemään. Tuo ääretön meren ulappa oli ihan rasvatyyni ja kirkas kuin peili; taivas oli yhtä kirkas ja aivan pilvetön — ainoastaan auringon yläpuolella oli vähän kullankarvaista liennettä; ja näköpiirin äärimmäisessä päässä, missä taivas ja vesi sulivat yhteen, päivän loistava ruhtinas, tulipunaisena ja häikäisevän valonsa menettäneenä, vyöryi verkalleen ja majesteetillisesti alas aaltojen viileään syliin. Laskua kesti klo 10,15—10,40 eli tasan 25 minuutia, lukien siitä kun auringon alin laita ensin koski veteen siihen asti kun ylälaita katosi. Tuo ylevä näkemä vaikutti mahtavasti jokaiseen; yksin ruijalaisetki, joitten kuitenki olisi luullut olevan siihen tottuneita, olivat ihmeen vallassa. Minä puolestani en eläissäni ollut tämmöistä päivänlaskua nähnyt, eikä semmoista muualla voikaan nähä paitsi pohjoisen valtameren ääressä, koska aurinko etelämpänä alenee jyrkemmästi.
Päivänlaskun jälkeen useat vielä jäivät ylös valvomaan ja yön ihanuutta nauttimaan, vaan kahen edellisen yön riittämätön lepo yllytti minua menemään alas makuusijaa etsimään. Siitä oli sentään kova tinka, sillä kaikki paikat olivat täynnä, vaan hyvä sopu sijaa antaa ja salin sohvilla ja lattialla mitenkuten jokainen, joka ei ollut hyttipaikkaa saanut, pääsi viimein pitkäkseen. Muuan nuori norjalainen luopui itse altaan minun hyväkseni paikastaan sohvalla, etten tällä kertaa ollut pakotettu niinkuin viime yönä lattialle asettumaan.
Yön aikana laiva kävi Kistrannin kirkolla, jotenki alhaalla Porsanginvuonon länsirannalla, ja Repvågissa, pohjempana samalla rannalla. Jälkimäisessä paikassa unemme loppui klo 1/2 6 aamulla suuresta hälinästä sekä ylhäällä täkillä että alhaalla salissa. Hammerfestiin valtiopäivämiesvaaliin aikovat valitsiamiehet, luvultaan 16, erkanivat nimittäin tässä laivasta ja astuivat toiseen pikkuhöyryyn, nimeltä "Nor", joka varta vasten oli tullut heitä noutamaan, että ajoissa kerkeäisivät vaaliin. Tämän piti näet tapahtua samana päivänä, lauvantaina 5 p. elok., klo 5 j.pp. ja siihen asti ei iso höyry, jonka piti poiketa useaan paikkaan, olisi perille ennättänyt. Edellisenä iltana valitsiamiehet olivat päättäneet Kistrannista kulkea maisin Vuorenjargan poikki Rappefjordiin (suomeksi Repovuonoon?), jota taivalta on pari penikuormaa, ja tilasivat sähkölangan kautta vuonon perään pikkuhöyryn viemään heitä siitä kaupunkiin, vaan Hammerfestistä tuli vastaus, että pikkuhöyry tulee Repvågiin ja että jatkaisivat matkaa sinne, niin pääsisivät tunturin poikki kulkemasta, joka vastaus tietysti oli heille mieleen. Repvågissa meidän laiva vielä viipyi pari kolme tiimaa, ennenkuin taas lähti kulkemaan pohjaa kohti, sillä monta venelastia kuivia kaloja oli täällä otettava sisään. Kun oltiin matkassa, tulin vähän levottomaksi sen puolesta, kulkisimmeko meki Magerön salmen kautta niinkuin "Nor" tai sanotun saaren ympäri; edellisessä tapauksessa jäisi näet mainio Nordkap näkemättä ja sitte olisi ollut parempi päästä Norissa kulkemaan, niin olisi Hammerfestiä kerjennyt tarkemmin katsella. Ilokseni kuitenki kuulin, että kapteeni, ilman yhä kestävään kauneuteen katsoen ja kun useat muutki matkustajat olivat halunneet "Nordkaapaa" nähä, oli päättänyt kulkea Magerön ympäri. Kauniilla säällä kapteenein on tapa näin mukautua matkustajain mielen mukaan. Ilma oliki tänäpänä yhtä ihana kuin eilen, lämmin ja niin tyyni, että meren pinnalla selvästi siellä täällä erotti ne klasipulloiset tupulit, jotka osottivat alaslasketuita liinoja. Pyytöveneitä näkyi useoita meren selällä; Porsanginvuono on nim. hyvä varsinki saidan pyytöpaikka. Muutamia Kieruan suomalaisia oli aamulla tullut laivaan ja heiltä kuulin, että juhannuksesta elokuun alkuun Repvågin tienoilla oli nuottaa kohti, jota 12 miestä hoitaa, saatu toistasataa tynnyriä saidan maksoja, siis, kun tynnyrin hinta oli 21 kruunua, noin 200 kr. miestä päälle, sekä sen lisäksi kaloista 4—5 mattoa jauhoja niin ikään miestä päälle; joten, kun jauhomaton hinta oli noin 30 kr., miehen ansioksi oli jäänyt kaikkiaan noin 330—340 kr. Sangen sievä tienesti kuudelta viikolta. Kun tultiin Magerönsalmen suulle, kuljettiin muutetun kurssin tähen ensin lännempänä salmen pohjoisrannalla olevaan Honingsvangiin ja sitte idempään Kjelvigiin. Viimemainitussa paikassa, jolla on hyvä, saaren suojaama hamina on ollut oma kirkko, vaan se kauhea länsi-eteläinen myrsky, joka talvella 1882 teki niin suuria vahingoita Ruijassa, kohotti koko kirkon ilmaan ja vei tietämättömiin; muutamia laudanpalasia vain on jälestäpäin löydetty lähellä olevalta tunturilta. Satama antaa koillista eli itää kohti ja kaikilta muilta puolin, siis länsi-eteläiseltäki, josta myrsky tuuli, paikkaa ympäröipi ihan pystyjyrkät, korkeat kallioseinät, (josta nimiki: Kjelvig, supistettu Kjedel-vigistä, Kattilalahti); vaan, niinkuin jo edellisessä on mainittu, on juuri tunturin laelta alassyöksevän vihurin voima vaarallisin. Sama myrsky hävitti toisenki kirkon Ruijassa, Talmulahen, ei kuitenkaan kokonaan poisviemällä, vaan toiselle paikalle siirtämällä. Lähin pysäyspaikka Kjelvigistä eteenpäin on Gjesvär Magerön länsipuolella, ja tällä taipaleella on Nordkap kierrettävä. Kjelvigistä Nordkaapaan on noin 2 1/2 penik. Kun on Skibsfjordin poikki kuljettu ja tultu Magerön koillisnokan kohalle, näkyy Nordkap selvästi jonku penikuorman päästä. Idästäpäin tulialle tuo mailman mainio niemi ehkä parhaiten esiintyy, sillä koillisnokasta alkava laaja merenlahti sallii nähä niemen koko itäsyrjän, joka kulkee suoraan pohjasta etelään ja on 5—6 virstaa pitkä. Niemimaa on samoin kuin Magerö yleensä aivan tasainen, noin 1000 jalkaa korkea kalliotanner, joka Nordkaapassa melkein pystysuorasti kaatuu mereen. Klo 1 aikana oltiin niemen nenän kohalla. Tosiaanki uljas ja mieleen valtavasti koskeva oli se kuva, minkä tuo suunnaton kallio tarjosi. Nordkap on paljo paremmin säilynyt kuin Nordkyn, niin että alasvierinyttä soraa vain vähäinen määrä oli nähtävä, ja sitä ihmettelemisen tunnetta, minkä edellinen sivukulkiassa vaikuttaa, ei siis häiritse saman puutteen huomaaminen, joka Nordkyn komeutta niin isosti vähentää. Sattuvalla tavalla italialainen Juoseppi Acerbi, joka kohta sata vuotta aikaa (1799) kulki Oulun kautta ja Lapin halki Nordkaapaan, kertoo seuraavissa sanoissa, minkänäköinen Nordkap ympäristöneen on ja minkä vaikutuksen se katseliaan tekee:
"The North Cape is an enormous rock, which projecting far into the ocean, and being exposed to all the fury of the waves and the outrage of tempests, crumbles every year more and more into ruines (tässä arvelussa kirjottaja kuitenki näkyy erehtyneen). Here every thing is solitary, every thing is steril, every thing sad and despondent. The shadowy forest no longer adorns the brow of the mountain; the singing of the birds, which enlivened even the woods of Lapland, is no longer heard in this scene of desolation; the ruggedness of the dark gray rock is not covered by a single shrub; the only music is the murmuring of the wawes, ever and and anon renewing their assaults on the huge masses, that oppose them. The northern sun; creeping at midnight at the distance of five diameters along the horizon, and the immeasurable ocean in apparent contact with the skies, form the grand outlines in the sublime picture presented to the astonished spectator. The incessant cares and pursuits of anxious mortals are recollected as a dream; the various forms and energies of animated nature are forgotten; the earth is contemplated only in its elements, and as constituting a part of the solar system."
Hyvästi sanottu. Mitä kuitenki paikan autiouteen ja alastomuuteen tulee, niin koko jäämeren rannikko on samallainen: puuta eli pensasta, saati metsää, et meren partaalla näe missään, laululintua et kuule koskaan, kaikkialla vain ranta monta sataa jalkaa korkeana kalliomuurina jyrkästi nousee merestä, sallien ainoastaan hyvin harvoissa paikoissa halullisen päästä kuiville; ja sitä ikävyyden ja alakuloisuuden tunnetta, minkä Nordkaapan elottomuus näkyy Acerbissä herättäneen, ei siis pitemmän matkaa pitkin jäämeren rantaa kulkenut huomattavasti tunne. Vaan Acerbi tuliki Alattiosta suoraan Magerölle.
Kuningas Oskar nousi v. 1873 ylös niemen harjulle ja muistoksi hänen käynnistään seisoo aivan kallion äyräällä harmaakivipatsas, "Oscarsstötten". Bædeker kertoo, että myrsky talvella 1882 olisi kaatanut sen kumoon, vaan jos kertomuksessa on perää, oli patsas kait pystytetty uudelleen, sillä höyrylaivastamme ainaki osotettiin missä se seisoi.
Nordkaapaa, joka on 71° 10' leveydellä, mainitaan tavallisesti Europan pohjoisimmaksi niemeksi; tarkkaan ottaen tämä ei kuitenkaan ole oikein. Länsipuolella Nordkaapaa, siitä erotettuna lahen kautta, pistää Knivskärodd vielä pohjemmaksi jonku pari virstaa. Tämä niemeke on kuitenki hyvin matala ja kaitainen ja lienee siitä syystä pidetty kovin halpana asetettavaksi Nordkaapan edelle; mahollista myöski, että se ennen aikaan on ollut veden alla.
Lännen puolella Knivskäroddia on Tunäs niminen niemi, joka ennen vanhaan oli pohjoisin asuttu paikka maan päällä. V. 1567 siinä oli koko 32 verotaloa (Friis). Nyt paikka on autio ja mailman pohjoisimmat asukkaat, muutamat norjalaiset ja yksi suomalainen perhe, tavataan tätä nykyä Skaarsvågissa heti itäpuolella Nordkaapaa.
Magerön ympäri kierrettyä pantiin kurssi länsi-etelään päin. Ne paikat, joissa höyry sitte kävi, olivat Gjesvär, Maasö, jossa oli kirkko, Havösund ja Bolfsöhavn, josta viimeisestä kuljettiin suoraan Hammerfestiin. Luonto muuttuu länsipuolella Nordkaapaa vähän toisenlaiseksi sikäli, että nyt alkaa leveä saaristo, jota yhtämittaa kestää puolisataa penikuormaa etelään päin Vestfjordiin saakka Lofotin saarten alle. Mageröstä itäänpäin ei mitään saaristoa löydy suojaksi jäämeren aaltoja vastaan, joku yksinäinen pieni luoto vain siellä täällä, niinkuin Vuoreijan ja Haaneian saaret Varangissa, joku saari Supuskan edustalla ja Oneikan saari Karabellan niemen rannoilla sekä Kilttinä Kuolavuonon suussa. Länsiruijassa myöski maa nousee korkeammaksi ja itä-Ruijan tasaisten vuori-ylänköjen sijaan astuu terävähuippuiset vuoriharjut. Kasvullisuuden puolesta kaikki sentään pysyy kappale matkaa eteenpäin yhtä kolkkona kuin idempänä, niin että saarten ja mantereen rannat ovat paljasta kallioa, milloin punertavaa, milloin harmajaa, milloin mustaa; pieniä ruohikkokenttiä vain kalastuspaikoissa näkee. Yhtäkaikki matkustus nyt niinkuin saaristossa ainaki on vaihettelevampi ja hauskempi. Magerö ja siitä länteen tulevat yhtä pohjoiset saaret: Maasö, Hjelmsö, Rolfsö, y.m., muodostavat oman pitäjän Maasö, jonka väkiluku 1876 oli 1,322 henkeä. Suomalaisia oli niistä 69, lappalaisia 480, sekarotuisia 186. V. 1855 oli Maasössä suomalaisia vain 10 henkeä, joten niiden lukumäärä täällä siis näkyy verraten isosti karttuneen. Kistrannin pitäjässä, joka ulottuu ympäri Porsanginvuonon, oli asukasmäärä viime väenlaskussa 1357 henkeä, niistä suomalaisia 162, lappalaisia 606, sekarotulaisia 293, norjalaisia 206. V. 1855 oli Kistrannissa suomalaisia 270, joten niiden lukumäärä täällä näyttää vähentyneen; vaan huomattava on ensinki, että v. 1855 näkyy Kistranniin luetun myöski Kaarasjoki, jossa 1876 oli 24 suomalaista ja 7 sekarotuista (sekä 483 lappalaista ja 26 norjalaista), joten suomalaisten yhteinen lukumäärä molemmissa seurakunnissa siis tekisi 186, sekä toiseksi, että noista sekarotuisista, joita ei v. 1855 erittäin mainita, toinen puoli ehkä on luettava suomalaisiksi, niin että meikäläisiä kaikkiaan siis karttuu 336. Jollei suomalainen väestö Kistrannissa siis olekaan sanottavasti enennyt, ei sen ainakaan olisi pitänyt vähetä.
Klo 10 lauvantai-iltana 5 p. elok, Haakon Adalstein höyrysi
Hammerfestin, mailman pohjoisimman kaupungin, satamaan.
Hammerfest.
Hammerfest on perustettu Hvalö eli Kvalö nimisen saaren (Valassaaren) länsirannalle, luoteesta päin saareen pistävän lahen perukan ympäri. Kaupungin-oikeudet sai paikka v. 1787, vaan asukkaita, vaikka vain joitakuita, siinä oli ollut ainaki 200 vuotta varemmin. Tämän vuosisadan alussa ei väkiluku vielä tehnyt kuin 77 henkeä ja v. 1835 ainoastaan 400, vaan vuoden 1855 jälkeen Hammerfest niinkuin Ruija yleensä on rivakasti edistynyt, että sen väkiluku v. 1875 jo oli noussut 2101:een henkeen eli enempään kuin kummassakaan Ruijan kahessa toisessa kaupungissa. Hammerfestissä asuuki Ruijan amtmanni eli maaherra.
Ulkonäöltään ei kaupunki ole mikään mainittava. Ranta on täynnä tavaramakasiineja ja niitten takana seisoo pienet, enimmästi 2-kertaiset puurakennukset, ryhmitettyinä likekkäin toisiansa, kaitaisten katujen varsilla. Se ala, jolle kaupunki on rakettu, on hyvin ahas. Heti kaupungin takaa kohoaa jyrkkä ja korkea vaara, Sadlen, "Satulavaara", jonka pää ulottuu niin lähelle lahen perukkaa, että väliin vain on jäänyt yhen kaupunginkorttelin leveys; ja tällä kaitaisella alalla suurin osa kaupunkia sijaitsee. Ainoastaan länsipäässä on vähän avarammalta tilaa pitkin lahen rantaa; siellä seisoo kaupungin v. 1840 rakettu kirkko. Itäpuolella kaupunkia laskee vähäinen puro mereen ja kun sen vartta kulkee muutaman askeleen ylöspäin, aukeaa itä-etelään päin pieni laakso, jonka pohjassa on lammikko, "Storvandet". Lammin rannat ovat tehty niittymaiksi, joitten vihannuus miellyttävästi koskee silmään, ja siellä täällä näkyy joku huvila, että paikka on jotenki sievä; puuta ei kuitenkaan löydy ainoaakaan. Pitkin lahen itärantaa kulkee kaupungista noin virstan pituinen maantie siihen niemennokkaan, Fuglnäs, lintuniemi, joka lahen suussa idästä päin pistää mereen, muodostaen luonnollisen möljän aavan meren aaltoja vastaan.
Ylimalkaan ei Hammerfest tee vieraaseen minkään edullisen vaikutuksen; siksi sillä on liian pohjoinen (arktillinen) luonne. Tuota pientä, itsessään kyllä mitätöntä laaksoa kaupungin itäpuolella lukuun ottamatta, on kaupungin ympäristö paljasta jylhää kallioa, jossa luonnon ainoa elonmerkki on nuo monilukuiset, kimeä-ääniset merilinnut. Kaupungista ei edes, niinkuin Vesisaaressa, ole mitään laajempaa näköalaa tarjona; vähänkään ympärilleen nähäksensä täytyy kiivetä vaaralle kaupungin eteläpuolella. Ilma kaupungissa on turmeltunut siitä hajusta, minkä lukemattomat, täyteen ripustetut kala-jällit ja puolessa sadassa, jollei useammassa, isossa padassa kiehuvat maksat ympärillensä levittävät. Syksyn ja talven aikana mahtanee pimeys kaupungissa olla vieläki suurempi kuin muissa paikoin Ruijassa, kun vasta mainittu "Satulavaara" estää ensin alhaalle vaipunutta aurinkoa ja sitte, auringon täydellisen katoamisen jälkeen, eteläiselle taivaanrannalle sydänpäiväksi ilmestyvää valon kajastusta kaupunkiin näkymästä. Kylmäksiki norjalaiset moittivat paikkaa, ja moitteessa varmaan on perää, koska esm. v. 1867, joka tosin oli harvinaisen kolkko vuosi, vielä 16 p. heinäk. lammikko kaupungin itäpuolella oli jäässä! Kylmyyttä ei kuitenkaan saa käsittää äkeäksi pakkaseksi, sillä talvella meri, joka aina on sulana, lämmittää ilmaa ja estää pakkasta kovin kiihtymästä, vaan on kylmyys ymmärrettävä tasaiseksi kolkkoudeksi. Skandinavian kaupungeista kiihtyy pakkanen kovimmalleen Haaparannalla.
Hammerfestillä on vähän epämukava asema sikäli, että se tuolla etäällä meren saaressa, johon kulku talvisaikana on hyvin hankala, on aivan erotettu sisämaasta, luonnollisesta kaupantekoalastaan. Vaan Hammerfest on perustettu yksistään kalastusta varten ja sitä tarkotusta silmällä pitäen tuskin olisi edullisempaa asemaa kaupungille voitu saada. Sillä Hammerfest on ihan sen valtaväylän partaalla, joka länsi-Norjasta kulkee itä-Ruijaan; jokainen matkamies siihen poikkeaa ja itä-Ruijassa kalanpyynnissä olleista hyvin moni siihen myöpi saaliin. Vaikka vähän lännenpuolessa Ruijaa voipi Hammerfest ottaa osaa kalanpyyntiin itä-Ruijassaki, jos kala sinne ilmestyy, sillä kaikki saalis kuitenki viedään länteen ja etelään päin. Länsi-Ruijan kalastukseen sitävastoin Vesisaaren ja Vuoreijan asukkaat eivät sanottavasti, jos ollenkaan, voi ottaa osaa. Pitemmille pyytöreissuille ylös pohjaa kohti on Hammerfestistä tietysti myöski hyvä tilaisuus lähteä, ja säännöllisesti kaupungista toimitetaanki retkiä sekä Huippuvuorille hylkeen, mursun y.m. pyyntiä varten että matalikoille eli "pankeille" aavassa meressä holkerin pyyntiä varten. Edellisestä pyynnistä on vähän alettu luopua, kun mursu on käynyt yhä harvinaisemmaksi liiallisen pyynnin tähen, vaan jälkimäistä harjotetaan yhä hyvällä menestyksellä.
Osotteeksi kuinka vireä kauppakaupunki Hammerfest on, tahon muutamasta Ruijan sanomasta tähän ottaa kertomuksen liikkeestä kaupungissa v. 1882. Silloin klareerattiin sisään tullikamarissa: 16 norjalaista laivaa, 1 ruotsalainen, 2 tanskalaista, 3 saksalaista, 1 englantilainen, 2 venäläistä höyryä, matkalla Jeniseihin, 48 venäläistä rannikko-alusta, ja 39 norjalaista, ulkomaalta lähtenyttä postihöyryä, eli yhteensä 112 laivaa, kantaen 29,428 tonia. Näistä klareerattiin ulos: 11 norj. laivaa Vienaan painolastilla, 3 Englantiin 1,436 tynn. traanilla ja 3,000 kilogr. valaanruodoilla, 2 Italiaan 423,503 kilogr. kapakalalla, "Rundfisk";[26] 6 ulkomaan laivaa Vienaan painolastilla. Noilla norj. postihöyryillä ulosvietiin 9217 tynn. traania ja 129,600 kilogr. kapakalaa, siis yhteensä viety 10.653 tynn. traania, 3000 kilogr. valaanruotoja, 553,103 kilogr. kapakalaa; sitäpaitsi höyryissä vietiin ulos 94 kilogr. poronsarvia, 4 elävää karhua, 3 karhunnahkaa ja 69,028 kilogr. kapasaitaa Ruotsiin.
Venäjälle lähtevällä 53 laivalla, yhteensä kantaen 3001 tonia, vietiin: 148,004 kilogr. kapakalaa (rotskjær), 104,167 kilogr kapasaitaa, 3,016,654 kilogr. suolakalaa, 474 tynn. silliä, 524 ketunnahkaa, 171 saukonnahkaa, 1,483 hektoliiteriä suoloja, 37 ankkuria rommia, 70 islannin villapaitaa, 427 tahkoa, 340 kilogr. viiniä, 480 kilogr. kahvia, 86 kilogr. sokeria, 15 kilogr. teetä, 200 paria villakarttoja, 4 tynn. kölitervaa.
Eri paikkoihin Norjassa vielä vietiin: 990 kilogr. "rundfisk" ja 34,900 kilogr. "rotskjær", 472,626 kilogr. kapasaitoja, 81,040 saitaa, 1,219 tynn. traania, 618 tynn. silliä, 12,457 kilogr. mursunnahkoja, 35,019 kilogr. hylkeennahkoja, 8 karhunnahkaa.
Huippuvuorilta toi 9 laivaa, kantaen yht. 268 tonia: 102 mursua, 3,361 hyljettä, 17 kuollutta ja 4 elävää merikarhua, 6 poroa, 90 kilogr. höyheniä ja 20 tynn. valaan-ihraa merellä tavatusta kuolleesta valaskalasta. Sitäpaitsi 2 kaupungin omaa laivaa toi 6,000 suolattua turskaa. 1 laiva, jähti, jota J. Rouso (suomalainen?) kuljetti, joutui haaksirikkoon.
Holkerinpyyntiin otti osaa 13 kaupunginlaivaa, kant. yht. 346 tonia, ja toivat 2,123 tynn. maksoja ja 36 tynn. valaan-ihraa kuolleena tavatusta valaskalasta. Näistä aluksista 9 teki 2 retkeä, yksi 3 ja kolme kuki 1 retken, yht. 24 retkeä.
Ylläseisovista numeroista voipi saada käsityksen liikkeen määrästä Hammerfestissä. Vertauksen vuoksi mainittakoon, että esm. Oulun suureen merikaupunkiin v. 1881 vain tuli 240 laivaa, kant. 66,717 tonia. Niinkuin edessäpäin tullaan näkemään, näyttää liike Vesisaaressa ja Vuoreijassa olevan vieläki suurempi kuin Hammerfestissä, arvaten niissä löytyväin valaskalatehasten tähen. Hammerfestin satamassa oli meidän tullessa joku 25 à 30 skuunaria ankkurissa.
Höyrylaivamme viipyi Hammerfestissä 2—3 tiimaa, jolla välin hyvin kerkesi käydä kaupunkia katsastamassa. Laiva laski ankkuriin vähän matkan päähän möljästä, vaan sen kupeelle ilmestyi heti soutuveneitä, jotka halvasta hinnasta veivät matkustajia maihin. Mitään erityistä katseltavaa ei kaupungissa ollut; länsipäässä oli moniaita varakkaamman näköisiä taloja ja komea koulurakennus. Tuolle vaaralle kaupungin eteläpuolella, joka lumivyöryillään alituisesti uhkaa kaupunkia, en tullut nousseeksi, koska aika oli siksi täpärä; ja jos kerran tahtoo Hammerfestin tienoilla nauttia laajasta näkö-alasta, onki paras kulkea ylös toiselle vähän etelämpänä olevalle tunturille, jonka nimi norjaksi on Tyven ja joka on noin 1,300 jalkaa korkea. Siitä on puheen mukaan ihmeen kaunis näkö-ala sekä aavalle merelle pohjaan päin että tuntureille idässä, etelässä ja lännessä, joista varsinki Söreian ja Seilannin saarten jäätiköt pistävät silmään. Yhessä paikassa lähellä kaupunkia olisi sopinut käydä, vaan tietämättömyydestä en tullut sitä tehneeksi; se olisi ollut Fuglnäsissä lahen suussa. Tänne nim. päättyi se meridianilinja, joka vv. 1816—1852 määrättiin Ruijan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän halki Tonavan suuhun asti, ja jonka työn muistoksi tänne on pystytetty kivipatsas, jonka päällä on vinoon asetettu pronssinen maapallo. Se kyllä olisi sietänyt katselemista. Patsaassa on sekä latinainen että norjalainen päällekirjotus, vaan merkittävää on, että niitten maitten joukossa, joitten halki linja on käyty, ei ollenkaan mainita Suomea. "Per Norvegiam, Sueciam et Rossiam", sanoo kirjotus, ovat "trium gentium geometrae" määränneet kaaren. Suomi on ystävällisesti pistetty Venäjän kotkan siipien turviin.
Suomesta puhuen löytyi Hammerfestissä v. 1875 suomalaisia 309 henkeä; maaseurakunnassa sitäpaitsi 21, yhteensä siis 330. Suomi-kirjassa 1870 niiden lukumäärä ilmotetaan v. 1855 olleen 356, joten näyttää niinkuin suomalaisuus Ruijan pääkaupungissa olisi vähenemään päin. Tässä on kuitenki sama muistutus tehtävä kuin äskön Kistrannista puhuttaissa, että paitsi puhtaita suomalaisia myöski sekarotuiset ovat lukuun otettavat, ja niitä oli v. 1875 Hammerfestin kaupungissa 163 ja maaseurakunnassa 121. Jos edellisistä luetaan toinen puoli eli 81, jälkimäisistä 2/5 osaa eli 48 suomalaisiksi[27], tekisi siis suomalaisten lukumäärä Hammerfestin kaupungissa: 309 + 81 = 390 henkeä eli lähes 1/5 osa kaupungin koko väkiluvusta; maaseurakunnassa 21 + 48 = 69. Molemmissa seurakunnissa yht. 459 henkeä. Tämän mukaan ei suomalainen väestö olisi vähenemässä, eikä niitten suomalaisten puheesta, jotka satuin kaupungin sataman rannalla tapaamaan, tuntunutkaan niinkuin suomen valta olisi siellä alenemaan päin.
Valtiopäivämiesvaali Ruijan läänin maalaiskuntain puolesta oli iltapäivällä ennen tuloamme toimitettu kaupungissa maaherra J. Blackstadin edessä ja kun Repvågissa meistä eronneet valitsiamiehet olivat ajoissa perille ennättäneet, oli vaali päättynyt kahen hallitusta kannattavan miehen vaalilla. Kaikki 16 Haakon Adalsteinissä seurannutta valitsiamiestä oli nim. kuningasmielisiä ja valitsiamiehiä yhteensä ei ollut kuin 25. Noista 9:stä muusta oli kuitenki 5 eli 6 vapaamielisiä, niin että jos edellämainitut 16 eivät olisi vaaliin kerjenneet, olisi sen päätös ollut toinen. Maaherran kohteliaisuus Holmia kohtaan, kun hän käski höyryn kapteenia odottamaan tätä kuusi tiimaa, saapi kai siitä selityksensä, että Holm tiettiin olevan hallituksen kannattaja.
Nimismies Klerk, joka myös oli valitsiamies, arveli vaalin johosta, että kun se oli ensimäinen (muistaakseni) koko maassa, sillä tulisi olemaan jossaki määrin ratkaiseva merkitys, kuningasmielisiä kaikissa paikoin rohkaisemalla. Tämä arvelu kuitenki petti, sillä niinkuin tiedetään tuli enemmistö valtiopäivillä hallituksen vastustajia.
Hammerfestistä Tromssaan. Alattio. Tromssa.
Kolmantena päivänä, sittekun Taanasta oli lähetty, kuljettiin Hammerfestistä Tromssaan, jolla välin höyry kävi seuraavissa paikoissa: Hasvikissä Söreian eteläpäässä, Aksuvuonossa (Oksfjord) Alnasnjargan pohjoisrannalla, jonka perukkaa 2—3,000 jalan korkuiset, vedestä pystysuoraan nousevat tunturit ympäröivät ja jonka suussa Ruijan rikkaimmaksi mieheksi kehuttu kauppias, Buch, asuu, Bergsfjordissa samoin Alnasnjargan pohjoisrannalla, vaan vähän lännempänä Aksuvuonoa; siitä näki jonkun matkan päässä röysteisen, sinertävän jäätikön, joka juoksee, s.t.s. hiljaisesti liikkuu länteen päin, kunnes pudottelee jäätelinsä korkealta ilmasta alas Jökulfjordiin niemen länsirannalla; se taitaa olla Skandinavian ainoa jäävirta, Lappeassa (Loppen), jossa on samannimisen pitäjän kirkko, Kieruassa (Skjerfö) ja Kalsassa (Karlsö), niin ikään pitäjiensä kirkoilla, kaikki kolme pienokaisia saaria. Kieruaan tullessa kuljetaan Naavuonon (Kvenangerfjordin) suun poikki ja matkalla Kalsaan Jyykeän- ja Ulvusvuonojen suitten poikki, joitten välistä siintää Jivgnnjargan 2,000 jalkaa korkea niemennenä Lyngs-tuen. Kalsasta kuljettiin ensin, jollen aivan erehy, tuota kaltaista salmea Ringvadsön ja Reinön välissä, jonka vihantia, niityiksi raivatuita rantoja oli yhtä outo kuin miellyttävä katsella Tenojoelta tänne asti kestäneitten kallioiden perästä, sitte Grötsuntia länsipuolella Stuorranjargaa eli niinkuin suomalaiset sanovat Isonientä, ja viimein Tromssan salmea Tromssaan, johon tultiin sunnuntaina 6 p. elok. klo 11 illalla. Hammerfestin ja Tromssan väli on ainoastaan 25 meri- eli 16 maapenikuormaa, vaan yhtäkaikki oli matkalla viivytty lähes vuorokausi, kun höyrylaiva oli käynyt siksi monessa paikassa ja sitä paitsi Aksuvuonossa oli 5—6 tiimaa saatu odottaa pikkuhöyryä "Nor", joka kulkee Hammerfestin ja Alattion väliä ja Aksuvuonossa tapaa isot höyryt; se oli nyt matkavuoroissaan myöhästynyt senkautta, että edellisenä päivänä oli Repvågista käynyt noutamassa valtiopäivämieselektoreja Hammerfestiin.
Alattioon ei Haakon Adalstein poikennut ja se oli vahinko, koska Alattion seutu, jota yksimielisesti kiitetään Ruijan kauniimmaksi paikaksi, siten jäi näkemättä. Sinne kuljetaan Hammerfestistä ensin sitä salmea. "Strömmen", Virta, joka on Valassaaren ja Seilannin välissä ja jossa valaskaloja ennen aikaan kävi hyvin paljon, sitte Seilannin ja Vuorjenjargan väliin tulevaa salmea, Vargsund. Paitsi viime mainitun salmen kautta on Alattionvuono yhteydessä valtameren kanssa kahen toisenki "mahtavan" salmen kautta, Rognsundin, joka on Seilannin ja Stjernön välissä, ja Stjernmndin, joka on Stjernön ja Aluasnjargan välissä. Alattionvuonon länsirannalla pistää maahan ensin pitkä ja kaitainen Lankovuono (Langfjord), sitte lyhempi Talmulahti (Talvig), jonka rannalla Talmulahen pitäjän kirkko seisoo, "in reizender Lage", niinkuin Bædeker sanoo; itärannalla on pienempiä vuonoja. Kaamavuono (Komagfjord) Liinavuono (Lerrisfjord) y.m. Perukassa vuono jakaantuu tuon 700 jalkaa korkean Pyhävaaran (? Bassevarekin, norjaksi Kongshavnfjeldin) kautta kahteen haaraan, idempään, Rässivuonoon, Rafsbottn, johon Alattionjoki vetensä laskee, ja lännempään Bossakoppaan, jonka sisin perukka on nimeltä Kaavuono. Bossakopan rannalla on samanniminen kylänpaikka, kuulusa suurista talvimarkkinoistaan; lähellä kylää on Alattion uusi kirkko. Kaavuonon pohjoisrannalla on englantilaisten omistama Kaavuonon vaskitehas. Alattionjoen suussa on kylä nimeltä "Elvebakken", — paikan suomalaista nimeä en tiedä — jonka asukkaat melkein yksistään ovat suomalaisia. Varsinki kauniiksi kiitetään jokilaaksoa viimemainitusta kylästä ylöspäin: reheviä laidun- ja niittymaita, vaihetellen viljavien ohra- ja kaurapeltojen sekä verraten laajain pottumaitten[28] kanssa, ulottuu virstottain pitkin jokivartta; tuuheoita koivikoita näkyy siellä täällä ja paitsi koivua tapaa myöski muita lehtipuita, niinkuin haapaa, pihlajaa, tuomea; ja ylempänä vuorten syrjillä kasvaa vankat mäntymetsät. Puhumatta lakoista, mustikoista ja puoloista kypsyy täällä myöski viinimarjat, vaaraimet ja vatukat; kryytimaissa mansikatki. Ja tämä kaikki Lapin takana 70 asteen leveydellä!
Alattiosta kulkee Koutokeinon kautta valtatie Suomeen. Koutokeinoon käytetään kahta eri tietä: lyhempää läntisempää, joka kulkee tuon 2700 jalkaa korkean Nuppivaaran ynnä muitten tunturein poikki ja on 18 penik. pitkä, sekä itäisempää, 22 penikuorman pituista pitkin Alattion jokea ja Maasin kautta, jolloin koskein välttämiseksi Alattiosta lähettäissä kuljetaan Peskaalas-tunturin poikki. Talvella Alattion markkinain aikana joulu- ja maaliskuun alussa on näillä teillä vilkas liike, kun sisämaasta ja Suomen ja Ruotsin puolelta viedään alas voita, lihoja ja lintuja (metsikanoja, riekkoja) ja tuodaan takaisin jauhoja, kaloja ja kolonialitavaroita. Toinenki valtatien tapainen kulkee Alattiosta itä-etelään päin Jetsjärven kautta Kaarasjoelle, 20 penik. pitkä.
Alattion väkiluku teki v. 1875 yhteensä 2389 henkeä, joista 716 suomalaista, 178 lappalaista, 461 sekarotuista ja siis 1034 norjalaista. Talmalahen väkiluku teki 2146 henkeä, joista 155 suomalaista, 740 lappalaista, 435 sekarotuista ja 816 norjalaista. Koutokeinon väkiluku oli 719 henkeä, niistä 18 suomalaista, 651 lappalaista, 38 sekarotuista ja 12 norjalaista; lappalaisista oli 488 paimentolaisia (tunturilappeja).
Tromssa, Tromsö, lienee alkuaan suomeksiki samoin kuin norjaksi merkinnyt sitä pienenlaista saarta, joka on yläpuolella Paatsivuonon suuta mantereen (Stuorranjargan) ja Kvalön välissä; nyt samalla etupäässä tarkotetaan sanotulla saarella löytyvää kaupunkia. Saari on noin penikuorman pituinen ja parin virstan levyinen, ulottuen etelästä pohjoiseen, 1—2 virstaa leveän salmen, Tromssan salmen, Tromsösundin, kautta erotettu mantereesta. Se on toisenlaatuinen kuin muut Ruijan saaret sen puolesta, että on verraten hyvin matala, vaan mataluutensa johosta se myöski on toisia viljavampi: vihannat niityt peittävät sen rantoja ja paitsi koivua siinä myöski kasvaa pihlaja ja tuomi. Kaupunki on rakettu Tromssan salmen varrelle, saaren itärannan eteläpuoleen. Jos saari on sievä, täytyy sanoa, että kaupunki ehkä on vielä sievempi; kadut olivat leveöitä ja puhtaita ja rakennukset, jotka haminassa ja vähän ylempänä rannasta kulkevan pääkadun varrella olivat oikein komeoita ja suuria, useat kolmikertaisia, alakerrat laitetut loistaviksi kauppabutikeiksi, olivat syrjäisemmissäki kaupungin-osissa hyvässä kunnossa pidettyjä, laudotetuita ja maalatuita. Kirkkotori oli tehty puilla ja pensaskasveilla istutetuksi kauniiksi esplanadiksi. Länteen käsin maa kaupungista vähitellen kohoaa kankaaksi, joka rajottaa näkö-alaa sinne päin, vaan idän puoleen silmä ihastuneena kiintyy vastapäätä kaupunkia salmen toisella rannalla nousevaan, noin 4000 jalkaa korkeaan, ikuisella lumella ja jäällä peitettyyn Tromstindin mahtavaan tunturiin. Vaikka katselin kaupunkia sateisen yön hämärtävässä valossa, en voi muuta sanoa kuin että se teki erittäin miellyttävän vaikutuksen, ja aivan perustetuksi myönnän sen ihastuksen, jolla norjalaiset sekä suullisesti että kirjallisesti puhuvat tästä "ultima Thulen pääkaupungista".
Tromssa sai kaupungin-oikeudet v. 1794, vaan eli samoin kuin Hammerfest ensi alusta kituvaa elämää, niin että siinä vielä v. 1818 vain oli 35 taloa (Friis) s.t.s. noin 3—400 henkeä. Viime aikoina seki sentään on rohkeasti edistynyt, vieläpä rohkeammin kuin muut Ruijan kaupungit, niin että siinä v. 1875 oli 5,409 henkeä. Kaupungissa asuu Tromssan läänin maaherra ja Tromssan hippakunnan piispa. Kauppiaita oli Tromssassa v. 1875 102, joista 75 tukkukauppiasta; Ruijan kolmessa toisessa kaupungissa oli kauppamiehiä sanottuna vuonna yhteensä ainoastaan 72, joista 38 tukkukauppiasta. Etevimmiksi Tromssan kauppiaiksi sanottiin P. Hansenia, Kr. Dreijeriä ja Holstia. Kaupungissa on kansakouluopettajaseminari ja kymnaasi; kirkkoja oli muistaakseni kolme, niistä yksi katolinen. Kymmenkunta vuotta taapäin perustettiin kaupunkiin museo, joka on lähellä kaupungin komeaa vierasten majaa, grand hotel, ja varustettu arvokkailla luonnon- ja kansantieteellisillä esineillä. Vesijohto on laitettu kaupunkiin vähän lännempänä olevasta järvestä. Tämän järven ympärille Tromssan pohatat ovat rakentaneet huviloita, niin sieviä puutarhoillensa, että Friisin arvelun mukaan niiden ei tarvitsisi hävetä Kristianiankaan seuduilla olemasta. Jos lukia suvaitsee muistaa, että Tromssassa ollaan 69° 38' asteen leveydellä, siis yhtä pohjoisessa kuin Utsjoella, ei hän varmaan voi olla kaikesta tästä kummiinsa joutumatta.
Omituista on, että ihanalla Tromssalla entiseen aikaan on ollut, sama maine kuin Blocksbergilla Saksassa eli Blåkullalla Ruotsissa, niin että sinne on luultu velhojen ja noitien juhla-öinä kokontuvan syömään, juomaan ja mässäämään (Friis); jonka taikauskon perintönä ehkä on pidettävä, että länsi-Ruijan suomalaisetki puheessaan käyttävät tuota suomalaisen korvalle outoa sanaa "trolli". Kenties asia on siten selitettävä, että Tromssan saaren kauneus pisti lappalaistenki silmään, kun he poroineen tulivat Tromstindin kupeelle, että he juhliensa viettopaikaksi valitsivat tuon kauniin saaren, ja että nämät juhlat, joihin arvaten joku epäjumalanpalvelus oli yhistetty, näyttivät norjalaisille niin eriskummaisilta, etteivät he voineet pitää juhlanviettäjiä muuna kuin noitina.
Näkö-alaa Tromstindin harjulta muuten kiitetään verrattoman laajaksi ja ihanaksi, ja semmoinen se mahtanee ollaki. Itään päin tulee Ulvus- ja Muskuvuonojen taa Jyykeänniemen valkoselkäinen alppijakso; pohjassa päin kiiltävät Skulgamtunturit Ringvatsön etelärannalla; länsi-etelään käsin tulee Bensjordtind mantereen päähän Paatsivuonon suun tuolle puolen, ja lännessä kulkee pitkin Kvalön saarta alppiharju, josta Vastindin, Blaamandin y.m. tunturit kohottavat huippujansa ilmaan. Syvällä jalkain alla Tromstindin juuren ja Kvalön välissä lepää sinisten aaltojen sylissä Tromssan viheriä saari, ja Kvalön tunturein takaa siintää valtameren ääretön vedenpinta.
Tromstindin eteläpuolella on Tromssan laakso, Tromsödalen, johon vierasten matkustajain on Tromssasta tapa poiketa lappalaisleiriä katsomaan. Kesäksi nimittäin Tromssan laaksoon aina tulee muutamia ruotsin lappalaisperheitä Karesuvannosta Muonionjoen varrelta, tuoden muassaan 4—5000 poroa.
Tromssa on melkein aivan norjalainen kaupunki. V. 1875 siinä oli suomalaisia ainoastaan 98 henkeä ja lappalaisia vain 8; sekarotuisia 64. Tromssansalmessa ei ollut suomalaisia kuin 11 henkeä. Tromssaan ei kuitenkaan suomalaisten asutus lopu, joku määrä heitä vielä löytyy länsi-etelään päin siitä. Niin oli vuonna 1875 suomalaisia Paatsivuonossa 64 henkeä, Malangissa 20, Malanginvuonoon laskevan Maals-elvan ja tämän lisäjoen Bardu-elvan varrella 118, Hillesössä 32, Senjen saaren kahessa pitäjässä, Bergissä ja Tranössä 239, Lenvikissä 73, Salangissa 47, Ibestadissa 62, Sandissa, Trondenäsissä ja Kvedfjordissa 14; yhteensä 675 henkeä. V. 1855 oli Tromssasta alaspäin ainoastaan 248 suomalaista (Suomi, 1870), ja suomalaisten lukumäärä täällä päin näyttää siis olevan kasvamaan päin. V. 1875 oli sitäpaitsi sekarotuisia vastaluetetuissa pitäjissä 1,431.
Tromssan lääni, jonka ainoa kaupunki Tromssa on, ulottuu Alnasnjargalta pohjoispuolelle Ofoten-lahtea 68° 30' asteen leveydelle. Vaikka kooltansa pienempi Ruijan lääniä on se kuitenki kolmatta vertaa väkirikkaampi: v. 1875 siinä luettiin 54,019 asukasta, kun Ruijan läänissä vain oli 24,075. Tromssan läänistä etelään päin tulee Tromssan hippakunnan kolmas lääni, Nordlannin amtti, joka ulottuu 68° 30' asteen leveydeltä 65:lle asteelle saakka, siis Oulun tasalle; hallituskaupunki on siinä Bodö Saltenfjordin suussa (67° lev.). Mainittavia paikkoja Nordlannin läänissä ovat Fagernäs Ofoten-lahen perukassa, johon Luulaja—Ofotin rautatie on aiottu päättyväksi, kalastuksesta tunnetut Lofoten-saaret, joitten kahen eteläisimmän välissä vaarallinen Malström, Myllyvirta, pauhaa. Salt- eli Storströmmen Saltenfjordin suussa, samanluontoinen vaan vielä kauheampi virta kuin Malström, ja Svartisen Saltenfjordista etelään päin, noin 7 penik. pitkä, 2—4 leveä, lumi- ja jääkenttä, joka peittää keskimäärin 4000 jalan korkuista tunturimaata. Mal- eli Saltströmiä ovat Kalevalan laulajat luultavasti tarkottaneet puhuessaan "Ruijan koskesta kovasta, palavasta pyörtehestä"; karjalaisille nämät seudut eivät ole olleet tuntemattomia, niinkuin arvaa siitäki, että karjalainen siirtokunta 13:lla vuosisadalla asettui Malangiin. — Väkiluku Nordlannin läänissä v. 1875 oli 105,141 henkeä. Etelä-osa Nordlandia oli ennen vanhaan nimeltä Haalugaland (Helgeland), johon Oulun ja ruotsinpuolisen Kainuun läänien asukasten esivanhemmat, kainulaiset, aikanaan tuo tuostaki tekivät sotaretkiä tunturein poikki.
Tromssasta annetaan ulos tietääkseni kolme sanomalehteä: Tromsö-posten, Tromsö Amts- ja Tromsö Stifts-tidende.
Lyhyt luku Ruijan kalastuksista.
Tromssa on Ruijan maakunnan läntisin kaupunki ja koska nyt olemme siihen tulleet, heittäkäämme yleinen katsahus Ruijan kalastuksiin. Norjan virallinen tilasto tarjoaa hyviä lähteitä tämmöiseen katsahukseen[29].
Niinkuin edellisessä usein jo on mainittu, on pääkalastus Ruijassa turskan pyynti, jota varsinki harjotetaan keväällä vaan vähin jo talvellaki. Pyydetty määrä teki vuosikymmenenä 1873—1882 keskimäärin 15 1/4 miljoonaa kappaletta turskaa; suurin saalis, 23 1/2 milj. oli v. 1880, vähin, 5 l/4 milj., v. 1876. V. 1882 teki saalis 7 1/4 milj. Turskan saalis koko Norjasta oli vuosina 1872-1880 keskimäärin vuodessa 54 1/4 milj. kapp., joten saalis Ruijasta siis oli lähes 28%. (Ruijalla tässä ja seur. sivulla tarkotan lääniä).
Rahassa tämä saalis, heti pyydettyä myötynä, teki (maksojen y.m. kanssa) Ruijassa keskimäärin vuodessa 8,680,000 ja koko Norjassa 14,400,000 kruunua.
Kesäkalan, etupäässä saidan, pyyntimäärää Ruijassa en ole tilastossa löytänyt ilmotetuksi, vaan sen raha-arvo teki esm. v. 1880 788.000 kr. eli enemmän kuin puolet koko maan kesäkalan pyynnin arvosta (1,448,000 kr.). Vuosikymmenenä 1860—1878 tämä arvo Ruijassa vuosittain teki 706,000 kr.
Lohen ja taimenen pyynnin arvoa Ruijassa ilmotetaan vv. 1869—1878 keskimäärin vain 3,000 kruunuksi, joka tuntuu niin vähältä, että olisi taipuvainen luulemaan ilmotusta ereykseksi. Todenmukaisemmalta kuuluu maaherran ilmotus tästä pyynnistä v. 1878, jolloin oli saatu 1138 viekoa lohta (ja taimenta), raha-arvossa laskettua 13,646 kruunuksi. Pääpyyntipaikkoja olivat Taana (500 viekoa), etelä-Varanki (350 v.), Kistranni (150 v.) ja Talmulahti (60 v.). Lohensaalista koko Norjasta vv. 1869—1878 ilmotetaan keskimäärin 336,000 kruunuksi.
Holkerinpyynti tuotti vuosina 1873—1878 keskimäärin 4,179 tynnyriä maksoja, joitten arvoa rahassa laskettiin 92,649 kruunuksi. Suurin saalis oli v. 1873 eli 6,363 tynnyriä, arvattua 154,000 kruunuksi, vähin v. 1877 eli 2,344 tynnyriä (48,500 kr.)
Pyynti Huippuvuorilla ja Novaja Semljan luona tuotti vuosina 1871—1878 keskimäärin 122,250 kruunua. V. 1878, jolloin saaliin arvo teki 92,000 kr., pyydettiin 363 mursua, 3,676 hyljettä, 69 merikarhua, 789 peuraa sekä 3 (valkeaa) delfiiniä, jonka ohessa kerättiin 13 viekoa höyheniä. Pyytöön lähetään sekä Hammerfestistä ja Alattiosta että Vesisaaresta.
Valaskaloja saatiin Varangissa vv. 1874—1877 keskimäärin 40 kappalta, joitten arvo laskettiin 80,000 kruunuksi. V. 1878 saalis teki 135 valasta ja 266,000 kr. V. 1882 saivat Vesisaaren Sanoman mukaan Ruijassa: Sv. Foyn 3 laivalla 99 kapp., Karsten Bruun Rautavuonossa 1 laivalla 16, kapteeni Evensen samassa paikassa 1 laivalla 62, kapteeni Ellefsen Vuoreijassa 1 laivalla 59, kapt. Gerh. Sörensen myöski Vuoreijassa 2 laivalla 83; sitäpaitsi kapt. Berg Syltefjordissa, 1 laivalla 26, kapt. Hansen Magerössä 1 laivalla 8 ja kapt. Bull Söreijassa 1 laivalla 40. Yhteensä 393 valasta, joka 2000 kruunun mukaan kappaleelta tekisi 786,000 kr.
Yksi kalastus vielä on mainitsematta, nimittäin rasvasillin, jota länsi-Ruijassa vähin harjotetaan. Se antoi vv. 1876—1878 keskimäärin 11,400 tynnyriä eli raha-arvossa 80,000 kr. V. 1878 oli tulo vähin, 41,000 kr.
Tulon kaikista Kuijan läänin kalastuksista läänin maaherra v. 1878 arvelee tehneen:
Talvi- ja kevätpyynnistä ………. kr. 2,069,000.
Kesä- ja syyspyynnistä[30] …….. " 771,000.
Sillinpyynnistä ………………. " 41,000.
Holkerinpyynnistä …………….. " 48,000.
Pyynnistä ulompana jäämeressä[31] . " 110,000.
Valaskalanpyynnistä …………… " 266,000.
Yhteensä kr. 3,305,000.
Tämä summa on kuitenki vähempi kuin keskimääräinen tulo edellisten kaheksan vuoden saaliista, joka teki 4,077,250 kr. Vaan turskan saalis v. 1878 oli alle keskinkertaisen (12 milj.) Neljäksi miljonaksi kruunuksi saattanee siis ainaki lukea vuotista tuloa kalanpyynnistä Ruijassa.
Nimittäin Ruijan läänissä; Ruijan maakunnassa se tulee vähän, vaikkei paljo isompi. Tromssan läänin kalastukset tuottivat esm. v. 1880 602,000 kr., vaan siihen ei tuloa holkerin- ja mursun y.m. pyynnistä ole luettu, niin että tämän kanssa koko tuloksi saanee laskea 7—800,000 kr. Jos tätä summaa sopii pitää läänin keskimääräisenä tulona ja siitä luetaan läänin Ruijaan kuuluvan osan hyväksi esm. 300,000 kr., tekisi kalanpyynnistä lähtevän tulon määrä koko Ruijan maassa vuosittain lähes 4 1/2 miljoonaa kruunua eli noin 6 milj. markkaa. Siihen ei ole otettu pyynti kotitarvetta varten.
Huomattava kuitenki on, että mainittu summa osottaa ainoastaan juuri merestä saadun ja siis valmistamattoman kalan arvoa. Kun kala ja muu saalis on kaupankaluksi ennätetty saada, on sanottu arvo noussut paljo suuremmaksi. Sen voipi nähä Ruijan neljästä kaupungista tapahtuvan viennin suuruudesta, joka esm. v. 1881 oli seur.:
Tromssasta …………….. kr. 1,196,300.
Hammerfestistä …………. " 1,351,300.
Vuoreijasta ……… …… " 1,635,800.
Vesisaaresta …………… " 2,198,600.
Yhteensä kr. 6,382,000.
Kalan ja muun merestä lähtevän saaliin osaksi saanee tästä summasta lukea ainaki 6 milj., koska Ruijasta ei muuta mainittavaa kalua ole ulkomaille vietävää. Pyydetyn kalan y.m. arvo olisi siis ulosvietäissä enennyt kolmannella osallaan, joka osa jääpi kauppiasten omaksi, niinkuin valmistamattoman kalan arvo jääpi pyytömiesten vaivain palkaksi.
Vienti yleensä, niin kalatuotteiden kuin muiden tavarain, koko Norjasta teki v. 1881 120 milj. kruunua, joten vienti Ruijasta oli vähän enemmän kuin 1/20 osa eli 5,32 %. Ruijan väkiluku ei kuitenkaan v. 1875 eikä siis luultavasti v. 1881:kään ollut kuin 1/40 osa eli 2,6 % koko valtakunnan väkiluvusta — Ruijan maakunnassa oli v. 1875 47,149 ja koko Norjassa 1,806,900 henkeä — ja vienti Ruijasta lienee siis v. 1881 suhteellisesti ollut kahta suurempi kuin muusta Norjasta. Kaloja vietiin yleensä Norjasta ulos v. 1881 42 miljonan arvosta, kalanmätiä, maksoja ja kalaguanoa 2 1/2 milj. sekä traania ja ihraa 5 1/2 milj. arvosta, kaikkiaan 50 miljonan arvosta. Ruijan 6 milj. tekee tästä viennistä 12 %.[32]
Vielä paremman käsityksen Ruijan viennin suuruudesta saamme, jos vertaamme sitä esm. Oulun läänin vientiin. Oulun läänin viennin arvo teki v. 1881[33]:
Oulusta ……………….. 6,493,430 m.
Praahessta …………….. 724,253 "
Kemistä ……………….. 795,442 "
Torniosta ……………… 1,694,269 "
Siis yhteensä 9,707.394 markkaa eli ainoastaan 772,594 m. enemmän kuin Ruijasta, jonka vienti suomen markoissa tekee (à 1:40) 8,934,800 m. Oulun läänin väkiluku v. 1881 oli kuitenki 207,782 henkeä, siis 4 vertaa suurempi kuin Ruijan.
Ruijan kala viedään suurimmaksi osaksi ulos ainoastaan kuivattuna, jolloin se Norjassa kulkee nimellä "törfisk", kapakala. Muualla Norjassa turska taas enimmästi sekä kuivataan että suolataan ja kutsutaan silloin "klipfisk". Jälkimäisen vienti on ylipäänsä kolmatta vertaa suurempi kuin ensimainitun; niin vietiin esm. v. 1877 45 milj. kilogrammia "klipfisk" ja 21 milj. kilogr. "kuivaa" kalaa, v. 1881 42 milj. kilogr. edellistä ja 19 milj. kilogr. jälkimäistä. Kuivan kalan vienti Ruijasta oli 1000-kilogrammissa:
V. 1877. V. 1881.
Tromssasta ………….. 3,861. 1,945.
Hammerfestistä ………. 2,842. 1,357.
Vuoreijasta …………. 1,296. 1,483.
Vesisaaresta ………… 1,643. 2,206.
Yhteensä siis Ruijasta v. 1877 9 milj. 642,000 kilogr., v. 1881 6 milj. 991,000, tehen Ruijan vienti siis koko Norjan kuivankalan viennistä edellisenä vuonna lähes 46%, jälkimäisenä 36,8 %.
Traania vietiin Norjasta ulos: a) medicinitraania (kalanmaksa-öljyä) v. 1877 31,096 hektoliiteriä, v. 1880 33,638, v. 1881 22,006; b) muunlaatuista v. 1877 121,258, v. 1880 134,917, v. 1881 102,910 hektoliiteriä. Yhestä hektoliiteristä (s.o. 38 1/5 suomen kannusta) maksoja luetaan tulevaksi sama määrä traania.
Turskan mätiä, jota suolattuna käytetään sardiininpyynnissä syöttinä, ei Ruijasta viedä ulos, koska turska pyydettäissä jo on kutenut. Muusta Norjasta viedyn mädin määrä tekee runsaasti kolmannen osan traanin vientimäärästä.
Suhta turskan ja siitä lähteväin syrjätuotteiden arvon välillä lasketaan niin, että jos mätiä saadaan, itse kala antaa 72,8, maksat 17,6, mäti 8,0 ja päät 0,7 prosenttia, ja jos mätiä ei saada, siis Ruijassa, itse kala 75,9, maksat 23, päät l,1 prosenttia.
Osanottajia lotaturskan pyynnissä oli vv. 1869—1877 keskimäärin 14,205, joilla oli 4055 venettä. Suurin määrä oli v. 1872 eli 16,636, vähin v. 1877, 10,355. Kunki kalastajan osaksi luetaan vuosikymmenenä 1869—1878 vuosittain tulleen 920 kapp. turskaa, joitten arvo ei kuitenkaan nouse kuin noin 180 kruunuun. Hinnat ovat näet Ruijassa sen etäisyyden tähen paljo halvemmat kuin etelämpänä. Kun Lofotissa, joka on vahvin pyytöpaikka, jo mainittuna vuosikymmenenä hinta 100 turskalta keskimäärin oli 30 kr., oli se Ruijassa vain 19 1/2 kr. Hintaan oli silloin luettu myöski maksat, mäti ja päät.
Kesä- ja syyskalan pyyntiä harjotti Ruijassa (läänissä) v. 1878 yhteensä 8269 miestä, joista ulkolaisia (Ruijan ulkopuolelta) 4633. Miehen osaksi tuli arviolta 94 kr.
Rasvasillin pyyntiin samana vuonna otti 1080 miestä 411 veneellä osaa.
Holkerinpyynnissä oli Ruijan läänistä v. 1878 32 venettä 136 miehellä ja 18 alusta 89 miehen väestöllä. Edellisinä vuosina laivain määrä varsinki oli isompi: v. 1876 se teki 31, 165 miehen väestöllä, v. 1874 42 ja 221 miestä, v. 1873 49 ja 262 miestä.
Huippuvuorilla ja Novaja Semljaalla kävi Ruijan läänistä v. 1875 24 alusta 231 miehen väestöllä, v. 1877 20 alusta 203 miehen väestöllä ja v. 1878 16 alusta ja 149 miestä.
Tromssan läänistä kävi v. 1878 35 alusta 158 miehen väestöllä ulompana jäämerellä, joista 33 alusta pyyti: 258 mursua, 2180 hyljettä, 142 delfiiniä, 41 merikarhua, 702 peuraa, 52 viekoa höyheniä, ja 3 milj. kalaa, joista lähti 554 tynnyriä kalanmaksoja ja 508 tynn. holkerinmaksoja. Koko tulo arveltiin 120,000 kruunuksi, jolloin esm. mursu on laskettu 48 kruunuksi, hylje 12 kr., peura 12 kr., vieko höyheniä 48 kr., tynnyri kalanmaksoja 12 kr. ja tynn. holkerinmaksoja 18 kruunuksi.
Kauppalaivoja oli lotaturskan pyynnissä läsnä v. 1877 257, joilla oli 11,600 tonin kantavuus ja 1296 miehen väestö. V. 1878 olivat nämät numerot: laivoja 260, toneja 12,389, miehiä 1342. Suurin määrä laivoja oli v. 1875 eli 356.
Laivaliike yleensä ulkomaan kanssa Ruijan neljässä kaupungissa oli v. 1881:
Tulleitten laivojen Lähteneitten l.
Tonimäärä. Tonimäärä.
Tromssa ………………….. 20,372. 20,895.
Hammerfest ……………….. 7,665. 9,322.
Vuoreija …………………. 16,337. 15,986.
Vesisaari ………………… 9,959. 11,517.
54,333. 57,720.
Tullitulot tekivät v. 1881:
Tromssassa ………………. 166,254. kr.
Hammerfestissä …………… 68,775. "
Vuoreijassa ……………… 56,821. "
Vesisaaressa …………….. 67,289. "
Yhteensä siis 359,139. kr. eli 502,794 markkaa.
Tullitulot Oulun läänin neljässä kaupungissa olivat v. 1881 yhteensä 949,917 markkaa, jaettuna seur. tavalla:
Oulu ………………….. 577,938.
Praahe ………………… 157,315.
Tornio ………………… 121,006.
Kemi ………,…………. 93,658.
Tullitulojen vähemmyys Ruijassa saapi siitä luonnollisen selityksensä, että konsumenttein määrä siellä on niin paljo pienempi kuin Oulun läänissä — jos molempain maitten tullitaksat muuten ovat yhenlaatuiset. Suhteellisesti nämät tulot sitteki Ruijassa ovat kahta suuremmat, kun väkiluku siellä vain on neljäs osa Oulun läänin väkiluvusta. Ja että, niinkuin ylempänä jo osotettiin, Ruijan vienti suhteellisesti väkilukuun on neljä ja suhteellisesti alueen suuruuteen kolme vertaa isompi kuin Oulun läänin, on tosiaan omansa herättämään kummastelemista.