III.
Etelä-Varanki.
Jaakobselvasta Paatsjoelle. Rautavuono.
Sen poikkeuksen perästä, minkä viimeksi olemme menneitten aikain hämärälle alalle tehneet, palatkaamme takaisin matkaamme ja Pohjolan kesän kirkkaaseen päivään.
Jaakobselvaan tullessani 24 p. heinäk. olin kaheksan päivää kulkenut merta ja sillä ajalla jo kerraksi taas ennättänyt siihen kyllästyä. Mieleni teki sentähen nyt jos mahollista päästä maitse matkustamaan, ja onneksi tämä ei ollut ainoastaan mahollista, vaan soveliaintaki. Kuultuaan, että aioin etelä-Varangin kirkolle, isäntäni Olsen, joka oli hyvin kohtelias ja vieraan palvelemiseen altis, ilmotti, että tätä väliä usein kuljettiin maitse, jolloin oli ensin käveltävä Vuorjeman vartta pari neljännestä ylöspäin, sitte tunturin poikki Rautavuonoon ja sieltä Paatsjoenvarrelle Elvenäsiin, jossa oli hyvin sopiva mennä nimismies Klerkin taloon ja josta kyllä saatettaisiin kirkolle. Muuta en pannut mieleeni, kuin että matka oli mahollinen ja ensi taival ylöspäin Vuorjeman vartta. Viivyttyäni hra Olsenin tykönä pari tiimaa ja saatuani hänen toimestaan kantomiehen itselleni, erään nuoren norjalaisen, lähin klo 2 aikana päivällä matkalle.
Vuorjema, norjaksi Jakobselv, on pienoinen joki, joka mutkitellen juoksee etelästä pohjaan kulkevan kaitaisen laakson pohjassa. Sen rannat ovat kuivia ja kasvavat merestä aikain heinää ja varvikkoa, joka jälkimäinen verraten pian muuttuu vesakoksi ja koivumetsäksi. Jokilaakso on ehkä 1/2 virstaa leveä; sen syrjinä on erinomaisen korkeat ja jyrkät tunturit. Ylimalkain joki pysyy idänpuolisen tunturiharjan kupeella, niin että mitä tasaista maata laaksossa löytyy, se ainaki penikuorman verta ylöspäin on melkein kaikki norjan puolella; itse joensuussa on venäjänpuoliset talot saatettu rakentaa ainoastaan kaitaiselle penkereelle kallion kupeessa, kun norjanpuoliset talot ja kirkko ovat jotenki leveällä, viheriällä kentällä, joka pitkänä ruohoniemenä pistää venäläistä rantaa vasten. Jossakussa harvassa paikassa lännenpuolinen tunturi kuitenki ulottui jokeen asti ja uhkasi, pystyjyrkästi alas kaatuessaan, kokonaan estää eteenpäin pääsön, vaan niissä paikoin oli kallion syrjään hakattu noin kyynärän-levyinen tie, jota oli hyvin mukava kulkea, kunhan varoi alas syvyyteen vasemmalle puolellensa katsomasta. Runsaan parin neljänneksen päässä joensuusta oli ensimäinen talo, siitä jonku virstan päässä kaksi muuta taloa likekkäin toisiansa ja niistä taas kappaleen matkan päässä vielä kaksi taloa; yhteensä siis 5. Venäjänpuolisella jokivarrella ei ole yhtään taloa (paitsi joensuussa). Asukkaat noissa viidessä talossa ovat kaikki norjalaisia siirtolaisia, muutamat tulleita Trondhjemin eteläpuolelta asti; vanhin talo oli toistakymmentä vuotta vanha. Kyläkunnan elatuskeinona on karjanhoito, halkojen hakkuu, joita lyhyinä rankoina uittavat joensuuhun, sekä varsinki tietysti kalastus meressä, jota varten suveksi suurin osa kylästä siirtyy joensuuhun. Talot joensuussa olivat, luulen ma, kaikki tämän kylän rakentamia ja omia.
Jo ennen klo 5 olimme kylän ylimmässä, s.o. eteläisimmässä talossa, josta uusi kantomies oli saatava, ja toivoin siis samana iltana pääseväni matkustamaan tunturin poikki. Tämä toivo kuitenki petti. Talon isäntä oli paraikaa halkojen uitossa ja vastasi sanan saatuansa, ei millään muotoa joutavansa saattajaksi. Entinen kantajani, joka ei myöskään voinut edemmäksi lähteä, paluutti minun sentähen toiseen taloon, jonka sivu jo olimme kulkeneet, vaan siinä taas isäntä oli metsässä, josta vasta hiljemmin illalla odotettiin kotia; ja kun muita aikaisia miehenpuolia ei kylässä ollut, ei tullut muu neuvoksi kuin jäädä tänne yöksi. Se tuntui kyllä hyvin vastenmieliseltä, varsinki kun tupakkani oli aivan lopussa, vaan mitäs tehä? Kuitenki aika kului siksiki joutusaan, sillä talonväellä oli joku määrä sivistystä ja kirjallisia tietoja, että pystyivät eri aineista keskustelemaan. Täällä majapaikassa, Nils Nilsenin talossa, näin ensi kerran Oulusta lähettyäni sanomalehen, pienen kansanlehen nimeltä "Almuevännen", jonka tietysti luin ensi sanasta viimeiseen asti. Muutamia tuoreita valtiollisia uutisia siitä sain, vaan Alexandrian pommituksesta (11 p. heinäk.) ei siinä vielä mainittu. Kuitenki isäntä, kotiin tultuaan, tiesi kertoa epäselvän huhun tästäki merkillisestä tapauksesta. Mikä erotus kansan tilassa länsi- ja itäpuolella rajajokea! Valtiolliset uutiset olivat idänpuolisille aina Kuusamosta Jaakobselvaan asti kokonaan tuntematon asia, vaan heti lännen puolella rajajokea, Norjan äärimmäisessä nurkassa, keskellä synkkää erämaata, seurattiin tarkasti päivän tapauksia ei ainoastaan omassa valtakunnassa, vaan niin kaukana kuin pharaonein vanhassa maassa! Muissaki suhteissa oli erotus Norjan ja Venäjän välillä silmäänpistävä. Vast'ikään mainitsin että matkalla tähän pieneen kylään joensuusta kallion kylkeen oli hakattu tie; Venäjän puolella ei Kuolasta länteen päin yhessäkään kohti näkynyt vähintäkään tienteon merkkiä. Pikku höyry, joka kuljettaa postia, lähtee Vesisaaresta joka viikko etelä-Varangin kirkolle, poiketen välillä oleviin paikkoihin, ja ulottaa joka toinen viikko matkansa Jaakobselvaan asti; talvella posti taas säännöllisesti kulkee maitse rajalle asti. Venäjän puolella on viime kesinä kyllä isompi postihöyry alkanut kulkea Vienasta Vesisaareen, joka poikkeaa pääkalastuspaikkoihin (rajaseuduilla Vaitokupaan ja Nurmensättiin), vaan syrjäisempiin paikkoihin ei niistä ole mitään postikulkua ja talvisaikana ainoa postitoimisto koko Lapinniemen 70 penik. pitkällä pohjoisrannalla on Kuolassa. Lasten koulua sanottiin aina talvella pidettävän tässä Vuorjeman tunturikylässäki, juuri majatalossani; Venäjän puolella ei maakylissä tietääkseni löydy koulua ennenkuin Uhtualla keski-karjalassa. Kuinka isosti edistyneemmällä kannalla Norjan puoli on, voipi näistä esimerkeistä jo havaita; ja ensimäiset tunteeni tässä kohin eivät jälestäpäin suinkaan heikenneet.
Nilsenin talon arvoa kuitenki kaksi seikkaa mielessäni alensi. Ensimäinen oli syöpäläisten paljous sängyssä, joista kuitenki pääsin rauhaan siirtymällä lattialle huoneen toiseen nurkkaan; toinen oli se runsas maksu, minkä isäntä määräsi tunturin poikki saattamisesta. Tämä taival ei voi olla täyttä kahta penikuormaa ja siitä hän vaati — 8 kruunua, s.o. yli 11 markkaa! Kun tuota hintaa en voinut olla paljoksumatta, hän vastasi, että tie eli matka oli hyvin paha (meget slem) ja että engelsmannit aina maksoivat niin paljo. Hänen kunniaksi olkoon sanottu, että hän määräsi maksun edeltäpäin, ennenkuin taipaleelle lähettiin; vaan siitä ei minulle suurta apua ollut, kun ei toista kantomiestä kylässä löytynyt.
25 p. heinäk. lähimme eineen jälkeen tuolle muka niin pahalle tunturimatkalle, Lännenpuolisessa vuoriharjussa on kylän kohalla notko, josta kuljetaan läpi, ja sitä kohti aluksi painettiin. Kahen puolen kohoavain korkeain kallioseinäin välissä notko näytti jotenki matalalta, vaan kun sitä olimme alkaneet nousta, huomasin ereykseni. Tiimakausi kului ennenkuin sen päälle päästiin, vaikka sen juurelle talosta vain oli ehkä 5 minutin matka muutaman niityn ja ha'an poikki. Vuoren rinne oli niin jyrkkä, kivikkoinen ja sulavista lumikinoksista liukas, että ilman sauvan varatta olisi ollut mahoton nousta ylös. Täkäli oli saattajani puhe matkan huonoudesta ollut aivan paikallaan; vaan mitä jälellä olevaan pääosaan taipaleesta tulee, oli sitä tarpeeton moittia erittäin pahaksi. Siellä täällä oli tosin joku syvä rotko poikki mentävä tai mäen rinne noustava ja toinen laskettava, vaan usein oli pitkät matkat jotenki tasaista tai heikosti länteen päin viettävää maata. Lappalaiset ovat ennen poroillansa liikkuneet näillä ylängöillä ja osotti saattajani siellä täällä "lapin kenttää" eli heidän entistä olopaikkaa, vaan nykyään he ovat häädetyt pois eikä tuntureilla liiku muita eläviä kuin hukkia ("ulfvar"), joitten vereksiä jälkiä näkyi monessa kohti pitkin vanhaa poropolkua. Järvistä ja lammikoista ei ollut puutetta ja kun niissä olisi venettä ollut, olisimme ainaki yhessä kohti päässeet jonku neljänneksen huokeammin kulkemaan. Muutamassa lammissa en malttanut sydänpäivällä olla uimatta, kun ilma oli hyvin lämmin. Pienten tunturipurojen yli oli siellä täällä hypättävä, vaan muuten maat olivat verraten sangen kuivia. Metsää tietysti ei tunturilla ollut ensinkään eikä yksityisiä puitakaan, vähän heinikkoa vain lampien rannoilla; vasta kun aloimme Rautavuonoon laskeutua, tuli varvikko ja se erinomaisen sakea eteen, että töin tuskin saattoi läpi tunkeutua. Maa oli lisäksi hyvin märkää, niin että loppukappale taivalta oli vaikka toisessa muodossa, yhtä vaivaloinen kuin alku-osa. Klo 2 aikana oltiin perillä, kuudetta tiimaa kestäneen hitaanlaisen kävelyn perästä. Rautavuono, norj. Jarfjorden, on ensimäinen syvempi vuono lännen puolella Petsamoa. Jaakobselvasta on sen suulle pari penikuormaa, jolla välin Paasrikan eli Pasvigin kalastuspaikka meren rannalla löytyy. Vuono tunkee noin 2 virstan levyisenä runsaan penikuorman suoraan etelää kohti, vaan tekee sitte käänteen länsi-etelään päin, johon suuntaan vielä jatkuu pari neljännestä. Läntinen ranta on korkeaa, pystyjyrkkää kallioa melkein perukkaan asti, vaan itärannalla on alankomaata jo parin neljänneksen päässä merestä, niin että siihen on taloja voitu rakentaa; tähän paikkaan me olimme tulleet. Rautavuonon rannoilla sanottiin olevan 8 norjalaista ja 4 suomalaista taloa, jonka ohessa "koko joukko" lappalaisia kuului asukkaisiin. Mainittavin asia vuonosta on — paitsi syvyys sen suulla, jonka sanottiin olevan 400 syltää — ne kaksi valaskalatehasta, jotka nykyään on vuonon itärannalle rakettu; toinen erään yhtiön oma, jonka johtaja oli muistaakseni eräs kapteeni Evensen, toisen omistaja on nimeltä Kasten Brunn. Tehtaan isännät ovat Tönsbergistä etelä-Norjasta, ja tulevat joka kevät työmiehinensä kotoa tänne. Edellisellä tehtaalla oli 2 pyytöhöyryä, 8 miestä kummassaki, joilla oli jo tänä kesänä ennätetty saada 53 valasta; hra Bruun, jonka tehas ei vielä ollut aivan valmis, oli yhellä höyryllään saanut 12 kalaa. Edellisen tehtaan rannassa makasi paraikaa kaksi tuommoista ääretöntä merenhirviötä, joitten ihrapukua syllänpituisilla veitsillä leikeltiin noin kyynäränlevyisiin pitkiin viipaleisiin, jotka sitte rautaketjuilla hinattiin ylös tehtaaseen. Kolmannen valaan kuorittu raato oli rantaantunut vähän syrjempään ja turmeli kauhealla hajullansa ilman laajalti ympäriltänsä.
Majatalostani, jossa viimeisen saattomieheni vävy asui, oli venematkaa vähän toista penikuormaa vuonon perukkaan. Tältä matkalta kahella soutajalla vävy, arvaten appensa yllytyksestä, vaati hänki — kaheksan kruunua! Nyt kuitenki tein siksi jyrkän tenän, että hinta aleni 6:een kruunuun, joka sitteki, niinkuin kuulin, oli kaksinkertainen maksu tavallista vastaan.
Kylläyneenä tuommoiseen kiskomiseen, josta eräs Norjan herra myöhemmin arveli, että sitä ei häpeämättä saattanut kuulla, kiirehin erkanemaan sekä apesta että vävystä, vaikka edellinen oli keskustelemiseen harjaunut ja jälkimäinen pulskan ulkomuotonsa kautta miellyttävä. Venematka kului ilman mainittavaa tapausta; ison merikotkan vain näimme istua kököttävän ylhäällä kalliolla muutamassa kohti vuonon länsirannalla, saalista tehtaista vaanien. Kun olin perille tullut, oli taas kummailemisen esine edessä, sillä lahen rannasta alkoi kaitainen, mutta muuten hyvä maantie. Semmoista en ollut nähnyt, sittekun Kuusamon kirkolta lähimme. Koivumetsä molemmin puolin tietä oli jotenki vankka, niin että tietä kulkiessaan saattoi ajatella olevansa puolisataa penikuormaa etelämpänä. Jonku virstan päässä rannasta oli talo, jonka omistaja oli eräs norjalainen nimeltä muistaakseni Tharaldsen; siinä viivyin vähän aikaa syödäkseni ja sitte lähin matkaa jatkamaan jalkaisin, kun ei hevosta ollut saatavissa, muuan vaimopuoli laukkuni kantajana. Väli Rautavuonon perukasta Paatsjoelle Jokiniemeen eli "Elvenäsiin", missä jo mainittu nimismies Klerk asuu, on kolme neljännestä. Sitä oli aamulliseen tunturimarssiin verraten oikein lysti kävellä, kun tie oli hyvä ja maat jotenki tasaisia, Taloja ei ollut taipaleella muistaakseni ainoaakaan, vaan sen sijaan ilahutti silmää siellä täällä joku mänty, jota puulajia en ollut nähnyt Kuolasta tänne asti. Muutamassa kohti näin tiepuolessa valkean otuksen, joka lähetessämme pakeni mäen rinnettä ylöspäin ja jota illan hämärässä luulin jänekseksi. Saattajani, joka ei ennättänyt sitä nähä, arveli kuitenki, että se varmaan oli susi, sillä näillä seuduin löytyi tätä petoa runsain määrin; muutamia päiviä takaperin oli postinkuljettaja tavannut viisi yhessä laumassa, jotka hän kivenheitoilla oli ajanut pakoon. Ne olivat olleet pienikasvuisia ja vaalakoita. Syyksi sutten enentymiseen arvelivat asukkaat valaskalatehtaista hylyksi joutuvia valaanraatoja, joitten haju houkuttaa metsänpetoja.
Klo 10 seudussa illalla tulimme perille Elvenäsiin, viivyttyämme taipaleella 1 1/2 tiimaa.
Paatsjoki. Boris-Gleb. Kolttalappalaisten häämenot.
Elvenäs, nimismies Klerkin asuinpaikka, jota suomalaiset kutsuvat Jokiniemeksi, on Paatsjoen itärannalla, lähellä joen laskua meriveteen. Se on varsin sievä paikka. Tuon korkean rannan suojassa on kappale tasaista maata, joka pienenä niemekkeenä pistää pohjaanpäin mereen. Tällä maalla kasvaa siellä täällä korkeoita, tuuheoita koivikoita ja muuten koko niemi on raivattu niitty-saroiksi, joitten heleä vihanuus miellyttävästi koskee silmään. Talorakennukset ovat ylhäällä niemen juurella, johon maa niemen nenästä tasaisesti kohoaa, ja paikka tarjoaa siis varsinki merelle päin viehättävän näkö-alan. Pää-asuinrakennus on näille seuduille odottamattoman komea; leveä ja tilava se sisältää tavallansa kaksi kertaa, sillä siinä on ainaki puolitusinaa vinttikamareita, ja muistuttaa jossaki määrin rikkaammasta Suomen pappilasta maalla.
Taloon tullessani se näytti niin mahtavalta, että useasta syystä kernaammin olisin mennyt halvempaan majaan, vaan kun ei toista taloa paikalla ollut, oli pakko tässä pyytää yösijaa. Käytettäväkseni sain siistin vinttikamarin pytingin itäpäässä, sisustetun hotellihuoneen tapaan paitsi että soittokelloa ei näkynyt. Sen kummallaki puolella oli kamarit ja ulkona oli salintapainen vintti, jonka toisella puolen taas oli kamareita. Niissä oli eräs matkustava Venäjän herra paraikaa kortteeria ja myöski kolme englantilaista, jotka kesäksi olivat tänne tulleet, vaikka tällä hetkellä eivät olleet kotona vaan pyytöreissulla jossain ylempänä joella. Muuten talossa liikkui paljo ihmisiä sekä omaa väkeä että vieraita, varmaanki kolmattakymmentä henkeä, ja kaikki muistutti isosti kaupungin ravintolasta. Tämä oli minulle hyvin mieleen, sillä ravintolassahan itsekullaki on oma vapautensa, ja ensimäinen arvelevaisuudentunteeni talon suhteen alkoi siis kohta kadota. Mitä vapauteeni tulee, ei sitä suinkaan millään tavoin häirittykään sen ajan kuluessa, minkä talossa viivyin, vaan siitä erotessani sain kuitenki harmikseni kokea, että olin erehtynyt ravintolatuumissani, sillä mitään maksua ei olostani otettu vastaan. En voi muuta uskoa, kuin että tämä tapahtui paljaasta hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta minua kohtaan, vaan varmaa on, että tämmöisissä tapauksissa ei tavallisilla tunteilla varustettua matkamiestä voida syvemmin pahottaa, kuin jos häneltä kielletään maksamisen oikeus. Kun hän ei saata vaatia mitään ei rahalla ei rahatta, täytyy hänen aina sentään jäädä kiitollisuuden velkaan, vaikkapa saisiki tavallisen maksun suorittaa, ja jos ei hänelle anneta tähän lupaa, kasvaa tuo kiitollisuuden velka kovin rasittavaksi.
Frouva Klerk oli muuten miellyttävä, hiljaluontoinen ihminen, joka nuoruudessaan varmaan oli ollut hyvin suloinen, koska hän vielä nytki, vaikka kuudetta kymmentä käyden, näytti niin nuorekkaalta, että luulin häntä parinkymmenvuotisen tyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Herra Klerk, jonka seurassa olin ainoastaan einepöydässä, tuntui sitävastoin rohkealuontoiselta ja käskevältä; näytti melkein kuin jos hän olisi arvellut olevansa joku ylimyksenvertainen eli niinkuin norjaksi sanotaan "stormand". Vankka hän kyllä oliki ruumiiltansa. Hänellä oli tätä nykyä täysi homma kaikenlaisen avun antamisessa eräälle nuorelle englantilaiselle pohatalle, joka viikko aikaa höyryllään Pandora oli saapunut Paatsjoen suuhun. Juuri perille tultaissa oli nimittäin laivan kapteeni äkkiä kuollut samassa kun laiva hänen luotsaamanansa oli ajaunut karille, ja hautaamisesta tietysti laivan omistajalle oli siksi huolta, että neuvonantaja, joka niinkuin hra Klerk täydellisesti osasi englannin kieltä, oli hänelle yhtä tarpeellinen kuin tervetullut.
Keskiviikkona 26 p. heinäk., levättyäni kerran taas herrasvuoteella sekä eineen syötyäni, lähin katsomaan Boris-Glebiä, joka paikka jokaiselle jäämerikysymystämme harrastavalle on nimeltään tuttu. Se tulee Elvenäsistä noin virstan verta ylöspäin s.o. etelään päin jokea. Herskapi Klerkin kaksi poikaa souti minua ensin joen länsirannalle ja sitte astuin heidän osviittansa mukaan yksin paikalle tunturintapaista jokivartta pitkin. Boris-Gleb, etupäässä tunnettu venäläisestä kirkostansa, ei näet ole Paatsjoen itärannalla, joka on Venäjälle kuuluvaa, vaan merkillistä kyllä, joen läntisellä, siis norjanpuolisella rannalla. Norjan ainetta ei paikkakunta kuitenkaan ole, sillä juuri tuon venäläisen kirkon tähen 1826 vuoden rajaselvityksessä erotettiin Venäjälle 2 virstaa pitkä ja l/2 virstaa leveä maakaistale pitkin joen länsivartta. Kirkon seutu on samoin kuin Elvenäs varsin somannäköinen paikka. Se on puolipyöreä notkelma korkeain vaarain välissä, joitten syrjät loivasti viettävät alas, kasvaen kaunista koivumetsää; itse notkelman pohjaa peittää vahva heinikko. Paikan etelälaidalla pauhaa joessa väkevä koski, Tshaunus-kuusk, jonka mukaan paikkaa kutsutaan myös Tshaimuskyläksi; vähän ylempänä on toinen koski, Njommd-kuusk, joka on varsinainen vesiputous, ettei lohi siitä pääse ylös. Lähellä Tshaunus-koskea, siis notkon eteläpuolessa, on niiden kolttalappalaisten mökit, jotka ylempää joen varrelta kesäksi aina muuttavat tänne varsinki lohta koskesta pyytämään; kirkko taas on notkon pohjoisrinteellä. Jonkulaisen käsityksen paikan ulkonäöstä saapi tähän liitetystä kuvasta. Se on otettu etelästä päin ja näyttää etupuolessa kolttain mökit ja pyytöneuvot, vieläpä itse koltatki, perempänä pienen kirkon keskellä koivikkoa; oikealla kädellä näkyy osa jokea ja itärantaa. Kuvasta kuitenki puuttuu kaksi tärkeää kappaletta, joita ei Friisin käydessä vielä ollut olemassa: tuon kuvassa nähtävän mitättömän rukoushuoneen takana seisoo nykyään uusi, erittäin uhkea kirkko, joka valmistui 1874, ja sen rinnalla vasemmalle kädelle verraten yhtä uhkea pappila, jossa oma pappi asuu ympäri vuotta.
Kun Boris-Glebistä kuljetaan jokea ylöspäin — jota minä en kumminkaan tehnyt —, tullaan noin penikuorman päästä Vaalakkajärveen (kartoissamme Valegasj.) ja siitä toisen penikuorman päästä suurimpaan järveen, minkä läpi joki juoksee, Salmijärveen (kart. Koalmejärvi). Rantatörmät, jotka joen suupuolessa ovat noin 500 jalkaa korkeat, mataloivat isosti jo Vaalakkajärven seuduilla joita norjalainen Vulfsberg kirjassaan "Om Finmarken" kiittelee erinomaisen ihaniksi, vaan vasta Salmijärven heinävät rannat ovat uutisasukkaille erittäin soveliaat. Taloja löytyyki järven sekä itä- että länsirannalla, kaikki luulen ma suomalaisia; suurin ryhmä niitä on Venäjän puolella sen pitkän lahen länsirannalla, jonka järvi muodostaa koillista kohti. Järven länsirannalla on lahti, jonka nimi norjaksi on Svanvigen, ja pohjoiseen järvi laskee Kontionsuntin (norj. Björsundin) salmen kautta. Järven pituus on noin 5 neljännestä, leveys pari kolme. Salmijärvestä ylöspäin seuraa vaihetellen salmia, järventapaisia suvantoja ja koskia, (joita viimemainitulta kaikkiaan löytyy joessa kolmisenkymmentä); 3 penikuorman päästä tullaan Räämälompoloon, joka on paria neljännestä pitkä, ja siitä yhä ylöspäin on ensin Menikankoski ja sitte Menikanjärvi (Friisin _Männikkö_koski ja -järvi), josta tulee pari kolme penikuormaa rajalle. Yhteensä 9—10 penikuorman matkalla Paatsjoki täten on Norjan ja Venäjän rajana. Josko Salmijärvestä ylöspäin löytyy taloja, en tiedä varmaan sanoa, vaikka luulen, että ainaki itärannalla joku harva talo löytyy. Kuta ylemmäksi, s.o. etelämmäksi tullaan, sen sopimattomammaksi muuten maanlaatu ja kolkommaksi ilman-ala muuttuu: ainoastaan yhessä suhteessa, metsän puolesta, ylämaa on etevämpi, sillä täällä on hyvää hirsimetsää. Aivan osaton ei sentään alamaakaan ole samassa suhteessa, sillä mänty alkaa kasvaa jo puoli penikuormaa etelämpänä Boris-Glebia.
Valtiopäivillä toimitettu kartta selityksensä kanssa antaa epäilemättä väärän käsityksen Paatsjoen jokilaaksosta. Tosin en itse käynyt Boris-Glebiä etelämpänä, vaan tässä luettava kertomukseni, joka perustuu sekä suupuheisiin, jotka kuulin, että Friisin ja Vulfsbergin selityksiin, on varmaan ainaki suunniltaan oikea, ja se eroaa huomattavasti kartantekiäin arveluista. Kun kartassa esm. merkitään mäntymetsää löytyväksi vasta Räämälompolon seuduilla, on ilmeisesti joudettu erehykseen, sillä Friisin ja Vulfsbergin mukaan hyvä mäntymetsä alkaa jo Salmijärven eteläpäästä. Saman järven itäpuolella kartta sanoo olevan "soita ja matalaa koivikkoa," joka myöski on ereys. Mitään asukkaita ei kartassa ole joen venäjänpuoliselle rannalle merkitty, ja yhtäkaikki siellä asuu ainaki satamäärä suomalaista. Itse jokiki on nähtävästi kuvattu aivan väärin.
Boris-Glebissä olin sisällä pappilassa. Pappi, jonka nimen Elvenäsissä sanottiin olevan Konstantin Shekoldin, oli nuori mies, minun ikäiseni, vaan jo 7—8 lapsen isä. Hän osasi sen verran norjaa kuin minä venäjää, että kuta kuinki tulimme toimeen, kun hän lähti minulle näyttelemään ensin uutta, sitte vanhaa kirkkoansa. Uusi kirkko, joka on puusta rakettu, on niinkuin jo sanoin sangen komea; se kuuluuki maksaneen 30,000 ruplaa. Siinä oli nähtävänä niiden kahen ruhtinaan, Boriksen ja Glebin, muotokuvat, joitten mukaan kirkolle on nimi annettu ja jotka, jollen muista väärin hra Shekoldinin selitystä, ensiksi rakensivat kappelin tänne joku, 300 vuotta takaperin; vaan lupa lienee epäillä, josko nuo kuvat oli porträttejä. Vanha kirkko oli sekä ulkoa että sisää niin mitätön ja tuiki pieni, että sen kyllä jo oli aika antaa sijaa uudelle paremmalle — vaikka Suomen pyyteille ehkä kyllä olisi saattanut olla edullisempi, jos se yhä vielä yksin olisi paikkakunnassa hallinnut. Siinä säilytettiin bibliografille varmaan hyvinki kallisarvoista kirjaa, nimittäin kirjotettua raamattua (eli raamatun osaa), Kirkkojen ympärillä kasvoi isoja komeoita koivuja.
Nuo Venäjän papit ovat ylimalkaan ystävällistä luonnonlaatua ja niin oli hra Shekoldinki. Kun uudessa kirkossa olimme astuneet pyhimpään osaan, hän otti esiin kaikki ne vaatekappaleet, jotka papilla jumalanpalveluksessa on, puki ne päälleen, veti syrjään keskimäisen niistä esiripuista, jotka peittävät käytäviä pyhän ja pyhimmän osan välillä, ja asettui juhlalliseen asemaan aukon taa; aivan kuin tosi jumalanpalveluksessa tapahtuu. Kun kellotapulissa käytiin, hän minun kunniakseni ja arvaten kolttien kummiksi pani kellot iloisesti soimaan.
Boris-Glebistä palasin jokea pitkin Elvenäsiin ja päivällisen jälkeen, jolloin m.m. oli tarjona joen mainiota lohta, matkustin täältä alas etelä-Varangin kirkolle Akkulanniemeen, johon tuli ehkä penikuorma.
Kenties lukiaa, ennenkuin Boris-Glebille sanomme jäähyväiset, huvittaa kuulla jotain tällä paikalla kesäänsä viettäväin kolttalappein häämenoista, jotka ovat toisenlaiset ja enemmän vanhempain aikain mukaiset kuin muilla lappalaisilla. Friisin matkakertomuksessa löytyy selitys näistä menoista, jonka hän sai tulkiltaan, eräältä kolttalaiselta. Kosioretki tehään melkein aina talvella, jolloin on helpompi poron perässä matkustaa tunturein laajain tannerten ja jäätyneitten järvein poikki. Kun morsiamen kotitaloon on tultu ja tavalliset tervehykset lausuttu, kysyy puhemies, saavatko tulokkaat asiansa sanoa (lägo mist loppe sardnot maidege), ja kun lupa on annettu, kumartaa hän syvästi kolme kertaa, kiittäen luvasta; vaan ilman sen pitemmittä selityksittä hän sitte ottaa povestansa viinapullon ja kaataa siitä morsiamen isälle, äitille ja veljille kulleki kolme ryyppyä. Jollei ryyppyjä oteta, on kosioretki päättynyt rukkasilla, vaan kun ne juotanee, lausuu puhemies seuransa puolesta kiitokset ja sillä asia on selvitetty. Tämän enempää ei ensi päivänä tehä, vaan lähtee kosiojoukko siihen suojaan, joka on heille osotettu. Toisena päivänä pitää yrkämies tässä suojassa tuleville appivanhemmillensa pidot, joihin morsian ei kuitenkaan tule, vaan jääpi yksin kotia itkemään ja valittamaan; ja kolmanneksi päiväksi, joka on varsinainen hääjuhlapäivä, kutsutaan morsiustaloon sekä kosioväki että muita sukulaisia ja tuttavia, niin paljo kuin mahtuu. Tästä päivästä kuuluu Friisin kertomus:
"Morsiamen täytyy tämän päivän istua tuvan nurkassa. Hänen kasvojansa peittää vaate ja sen takana hänen täytyy itkeä ja huoata. Apuna hänellä on tässä toimessa pari parasta tyttö-ystäväänsä, jotka kyykistyvät hänen viereensä loukkoon. Kun sukulaiset ja tuttavat ovat saapuneet, laitetaan sana yrkämiehen tupaan. Vieraat ilmestyvät sieltä, vaan tapaavat kaksi nuorta miestä vartiana morsiustuvan ulko-oven edessä. Kussaki lapin kotarakennuksessa on näet kaksi ovea, kaitainen käytävä välissä. Joukko kääntyy vartiain puoleen pyytäen: 'luoite min sisa!' laskekaat meitä sisään! Miehet vastaavat: 'antakaa rahaa, niin pääsette!' Pari kopeekkaa maksetaan, ja niin tuliat pääsevät ensi ovesta. Vaan toisen oven edessä seisoo myöski kaksi nuorukaista ja joukon täytyy tässä niin ikään suorittaa veron. Kun ovat tupaan tulleet, nousevat kaikki sisällä-oliat pystöön, kolme astuu tulioita vastaan ja ajaa heidät suoraa päätä ulos kartanolle. Viivyttyään hetken ulkona ja sillä välin peitettyään päänsä ja hartionsa lumella, he taas yrittävät sisään eikä vartiat heitä nyt mitenkään estä. Sisään tultuaan valittavat sitä kauheaa ilmaa, joka ulkona raivoo, ja pyytävät surkealla äänellä suojaa. Tämä kepponen ei heitä kuitenkaan hyödytä; säälimättä he uudestaan ajetaan ulos. Viimein kun kolmannen kerran tulevat tupaan, näyttäen aivan paleltuneilta, isäntä sanoo heidät tervetulleiksi ja saattaa yljän vanhemmat ylimmälle sijalle, jonka jälkeen kaikki istuvat pöydän ympärille. Tässä nyt edeskäypä antaa kulleki osansa ja hääväki syöpi, juopi ja iloitsee. Vaan morsian yhä istuu loukossa itkien ystäväinsä kanssa. Syötyään yrkämies menee morsiamen tykö, istuu hänen viereen ja kurkistaa peri peitteen alle, johon hän on verhottu. Samoin tekevät yljän jälkeen tämän vanhemmat ja sukulaiset. Sitte puhemies lausuu morsiamen isälle: 'nyt olemme siis kädestäsi saaneet tyttäres vaimoksi sille ja sille?' Isä vastaa: 'niin nyt olette, ja saatatte nyt kohella häntä niinkuin tahotte, saatatte basset su tshalmid dolast, paistaa hänen silmänsä tulessa, jos haluatte, nyt on valtani tyttäreni suhteen loppunut!' Niin tuovat morsiuspiiat esiin morsiamen matkapuvun. Vaan sillä välin kuin tätä puetaan hänen päälle, hän ponnistaa kaikin voimin vastaan, hyppii ja potkii kuin kesytön poro. Kaikkein tyttöin täytyy nyt työhön ottaa osaa, muutamain pidellä häntä käsivarsista ja sääristä, toisten sillä välin vetää vaatteita päälle. Viimein tiheä huntu taas pannaan hänen päänsä peitoksi. Sillä aikaa kuin pukeminen sisällä tapahtuu, ajelevat miehet ulkona kilvan ympäri tupia, huutavat, meluavat, laukasevat pyssyjänsä, aivan kuin olisivat tulisimmassa tappelussa. Kun morsian viimein on puettu, taluttavat yksi yljän ja yksi morsiamen sukulainen häntä ulos, jolloin hänen ovella täytyy astua ilmassa pidetyn, suoloilla varustetun leivän ja pyhän kuvan alatse. Oven ulkopuolella seisoo kaksi ahkioa, joitten eteen suurimpia ja kauniimpia poroja on valjastettu. Yrkämies nyt itse tarttuu morsianta kainalosta ja viepi häntä toiseen ahkioon, johon hän asetetaan ja sidotaan liinoilla kiinni ikään kuin jos hän pakoon pyrkisi. Sitte yrkämies itse asettuu toiseen ahkioon ja pariskunta istuu käsikynkässä kappaleen aikaa, jolloin molempain sukulaiset verkalleen taluttavat poroja taipaleelle. Sillä välin toiset hurjasti ajelevat heidän ympäri. Vähän matkaa talosta yrkämies sitoo morsiamen poron oman ahkionsa taa ja koko saattokunta lähtee samassa ajamaan niin paljo kuin kaviosta lähtee, ikäänkuin hurjimmalla pakoretkellä. Yrkämiehen asunnon likitienoille tultaissa moniaat ajavat toisten edelle ilmottamaan kotona oleville saattojoukon tulosta, ja jos taipaleella vähän on hellitetty morsiamen siteitä, että hän voipi istua mukavammin, vedetään ne nyt kireemmälle. Kun morsian ajaa pihaan, kiirehtivät kotona oliat aukomaan niitä nuoria, joilla hän on sidottu, leikaten ne poikki, jolleivät niitä muuten saa äkkiä auki. Sen jälkeen häntä saatetaan ovelle, jossa kaksi henkeä taas pitelee leipää, suoloja ja pyhää kuvaa hänen päänsä yli, kun hän astuu sisään. Täällä häntä vastaanottaa anoppi, joka antaa hänelle leivän sanoen: 'ole nyt tästälähin 'laibe-ämeden', emäntä tässä talossa!' Morsian pitää vielä kaheksana päivänä huntua päässään ja jokaisen, joka haluaa häntä nähä, täytyy maksaa muutamia kopeekoita. Kaheksan päivän kuluttua mennään papin luo vihille; vaan tätä tointa ei pidetä yhtä tärkeänä kuin vanhain häämenoin noudattamista."
Friis arvelee, että useat puolet näissä menoissa, esm. vartiat ovella, ne temput joilla kosioväki pyrkii sisään, tappelumelu, morsiamen vastarinta ja viimein pakoretki, jolloin morsian on siteissä yljän ahkion takana, näyttävät viittaavan siihen, että lappalaisilla ennen aikaan samoin kuin muillaki Suomen heimoilla on ollut tapana ryöstää vaimo itsellensä; ja tässä arvelussa hän varmaan on oikeassa.
Akkulanniemelle ja siitä Näytämöön.
Akkulanniemeksi suomalaiset kutsuvat sitä nientä, jolle etelä Varangin kirkko on rakettu; norjaksi paikan nimi vain on Kirkenäs, kirkkoniemi. Tämä niemi on noin 4—5 virstaa leveä ja toista penikuormaa pitkä; sen itäpuolella on Paatsjoki ja Paatsjoen suu, länsipuolella kaitainen Utsavuono (norj. Langfjorden). Jälkimäisen perukkaan laskee pieni joki, joka tulee Utsavuononjärvestä (Langfjordvandet), ja jos tämä joki, niinkuin on ollut kysymys, perkattaisiin salmeksi, josta veneet pääsisivät järveen kulkemaan, jatkuisi Akkulanniemi lähes toisen verran eteläänkäsin. Niemen nenässä on Paatsjoensuun puolella seurakunnan pappila, merelle päin kirkko ja Utsavuonon suun puolella lukkarintalo ja kansakoulu, kauppias Figenschoun talo sekä lääkärin asuinpaikka. Ylempänä vuonon varrella asuu suomalaisia ja lappalaisia, edellisiä, jos en erehy, varsinki länsirannalla, Oitsujärvestä (Inb. kart. Vaitsjärvestä) juoksevan pienen joen suulla.
Akkulannientä lähetessämme souti saattajani rantaan joku pari virstaa ylempänä kirkkoa. Valkamopaikalta alkoi leveä polku, joka samoin kuin polku Vuorjeman varrella paikotellen oli raivattu kallioon. Lähellä pappilaa tämä polku yhtyi varsinaiseen kaitaiseen maantiehen, joka kiersi ympäri nientä kaikkein talojen läpi eli sivu, vaan en tullut tiedustelleeksi, kuinka kauas ylöspäin pitkin vuonojen syrjiä se ulottui. Saattajani vei minun kortteeriin kauppias Figenschoun taloon, jossa viivyin koko iltapäivän, se tiimakausi pois luettuna, mikä kului käyntiin pastori Sandbergin, paikkakunnan papin, luona. Kaupp. Figenschou oli erittäin ystävällinen ja huvittava mies, niin että aika hänen seurassaan ratosti kului, ja oloani hänen tykönä säilytän kiitollisessa muistissa. Vaikka tahoin kiirettä pitää, hän ei päästänyt minua luotaan, ennenkuin olimme runsaan illallisen syöneet, ja olisi pidättänyt minua yötäki talossa, jolleivät kyytimiehet olisi olleet yhtä halukkaat taipaleelle pääsemään kuin minä itseki. Pastori Sandberg oli myös kohtelias herra; ne tiedot väkiluvun suhteista etelä Varangissa, jotka häneltä pyysin, hän yhtä alttiisti kuin tarkasti antoi. Hän tuntui olevan oppinut mies ja harras luonnontutkia — kaksi asiaa, jota harvat Suomen maapapit lienevät. Juuri minun istuissani hänen luona tuli sinne Pandoran omistaja hra Klerkin saattamana pyytämään todistusta kapteeninsa hautaamisesta, joka samana päivänä oli toimitettu. Hänen kanssa hra Sandberg kuta kuinki sujuvasti puhui engelskaa, jolla kielellä myöski oli ruumissaarnan pitänyt. Sitte hän kutsui meidät kaikki muutamaan kamariin yläkerrassansa, jossa luonnon-esinekaapistaan veti esiin yhen laatikon toisensa perästä, kaikki täynnä perhosia ei ainoastaan Ruijasta ja Norjasta, vaan muistaki Europan maista, vieläpä pohjois- ja etelä-Amerikasta ja aina itä-Indiasta saakka. Niitä oli erinomaisen hauska katsella ja engelsmanniki kertoi myötäänsä tyynen indeedinsä suurella vakuutuksella, vaikkei liene mikään luonnontutkia ollut hänkään.
Sillä vuonolla, joka Akkulanniemestä noin 1 1/2 penikuorman pituisena ulottuu mereen, on norjaksi nimi Bög- eli Kloster (Klister) fjorden, suomeksi Utsavuono. Muuksi en minä ainakaan kuullut suomalaisten sitä nimittävän. Keskivälillä mereen on vuonon itä-syrjällä pienoinen Reineijan saari (Rehnö) ja vuonon suussa vähän isompi Kälmeijän saari (Kjälmetsö, Hjelmsö), jonka kohalla itärannalla on Holmakrovanniemi (Holmengrånäs). Mannermaa ei kuitenkaan lännen puolella ole vuonon syrjänä kuin 2—3 neljännestä, jonka jälkeen rannikko äkisti kääntyy länteen eli länsi-etelään käsin, muodostaen korkean niemen, jota sanotaan Hirsiniemeksi; vaan meressä on vastapäätä mantereen länteen päin Hirsiniemestä lähtevää pohjoissyrjää suuri saari, jonka nimi suomeksi on Saalomansaari, norjaksi Skogerö, ja joka lännen puolella rajottaa Utsavuonon suuta. Tämän saaren etelärannan ja mantereen välissä kulkee noin neljännestä leveä ja 6—7 nelj. pitkä syvä salmi, jonka nimi on Ristivuono (Korsfjorden); saaren länsisyrjää vastapäätä on taas mannermaa ja välissä oleva, parin penikuorman pituinen salmi on jatko Näytämönvuonoon. Saalomansaarta, jonka pinta-ala on 2—3 neliöpenikuormaa, ympäröipi siis pohjassa jäämeri, idässä Utsavuono, etelässä Risti- ja lännessä Näytämönvuono. Se on hyvin korkea varsinki luoteispäässään, johon muutamalle tunturille sanotaan Inarijärven näkyvän. Kesän aikana siinä pidetään poroja, jotka uitetaan Ristivuonon poikki. Joitakuita asukkaita löytyy etelä- ja länsirannalla.
Hyvilläni hyvänäpidosta erkanin hra Figenschousta ja Akkulanniemen matalanlaisesta rannasta hiljan illalla 26 p. heinäk. Edessä oli 3 penikuorman venematka, vaan ilma oli niin ihana kuin olla saattaa, että pelvotta sopi taipaleelle lähteä. Pohjolan kirkas yö levitteli sanoin selittämätöntä suloansa maille ja vesille eikä sen nauttimista enään häirinnyt tuo Lapin kesän suuri kiusa, sääsketkään, sillä näin lähelle aavaa merta ne eivät juuri tule. Tuuli oli kokonaan sammuksissa, vaan siitä ei tarvinnut valittaa, sillä matka kävi siksi moneen suuntaan, että myötätuuli yhellä kohti olisi toisella ollut vastainen, ja yö oli muuten siksi viileä, ettei tuulen jäähytystä ollut puute niinkuin päivällä olisi ollut. Pari päivää nähtyäni tupakan nälkää olin hra Figenschoulta saanut ostaa erinomaisen hyviä sikarreja, ja semmoinen suussa viruin ilman minkään kaipauksetta, olemiseen täydellisesti tyytyneenä, veneen pohjalle laitetulla makuusijalla. Kahen nuoren saattomieheni, erään suomalaisen ja erään norjalaisen, reippaasta soudosta, jota keskitaipaleella virkistin muutamalla sikarrilla, pienoinen aluksemme joutusaan leikkeli yhen merenselän toisensa perästä. Matka kävi ensin Hirsinientä kohti, sitte sen ympäri Ristivuonoon, sitte pitkin koko tätä vuonoa Näytämönvuonoon asti sekä lopuksi Ristivuonon suulta vielä etelän puoleen jatkuvaa Näytämönvuonoa sen perukkaan asti, missä Näytämönjoki siihen laskee. Kello kolmea käydessä olimme perillä, jolloin oli viivytty noin 4 1/2 à 5 tiimaa taipaleella. Kyytipalkka oli samoin kuin jo Elvenäsistä, taksan mukaan maksettava ja teki vain 6 kruunua. Taksa on näet Ruijassa 1 kruunu mieheltä ja penikuormalta.
Yksi paikka jäi minulta tällä taipaleella katsomatta, nim. Trihvanan luola (Trifan-raige) jossain Utsavuonon itärannalla; en muistanut koko luolaa tiedustella. Sillä on nimensä pyhän Trihvanan jälkeen, joka aikanansa on siinä käynyt rukoilemassa, ja sivukulkiessaan kolttalaiset aina siinä ristivät silmänsä sekä uhraavat usein jonku lantin, jos pyytöreissulla ovat. Luolassa on verhon takana neitsyt Maarian kuva, jonka edessä tavallisesti on kaksi vahakynttilää (Friis).
Näytämö ja Uutuanvuono. Onko Suomen raja näillä paikoin oikein kuvattu karttoihimme?
Jaakobselvasta Näytämöön asti olin pitkin matkaa ollut norjalaisten parissa, jos luen pois toisen saattajani viime taipaleella. Koska luulin tietäväni, että paljo suomalaisia asui itäisessä Ruijassa, en voi kieltää, että tämä asianlaita vähän kummastutti ja että rupesin epäilemään, josko en ollut luulossani erehtynyt. Käynti pastori Sandbergin luona poisti kuitenki epäilykseni ja vakuutti, etten ollut erehtynyt. Hänen hyväntahtoisesti antamain tietojen mukaan asukasluku etelä-Varangin seurakunnassa, johon Varanginvuonon perukka ei kuulu, v. 1880 oli yhteensä 1,761 henkeä, joista norjalaisia 321, lappalaisia 670 ja suomalaisia 770. Norjalaisten lukumäärä ei siis tehnyt edes viidettä osaa koko väestöstä, suomalaisten sitävastoin lähes puolet. Huomattavaa lisäksi on, että suomalaisten lukumäärä myötäänsä on ollut suhteellisesti enenemässä. V. 1875 oli asukasluku 1,641 henkeä, joista 294 norjalaista, 645 lappalaista ja 702 suomalaista, s.t.s. suomalaisia oli silloin 42 % koko väestöstä; vaan v. 1880 ne tekivät 43%. V. 1882 hra S. arveli suhteen varmaan olevan yhä edullisemman suomalaisille ja samalla epä-edullisen norjalaisille, sillä edellisiä yhä muuttaa sisään, kun jälkimäisiä sitävastoin siirtyy pois, enimmästi Amerikaan.
Jos luemme suomalaiset ja lappalaiset yhteen, jotka eivät ainoastaan molemmat ole norjalaisille yhtä vieraita kansoja, vaan myöski keskenään heimolaisia, jos lisäksi norjalaisten luvusta erotamme herrasväen ja virkamiehet pois, huomaamme, että varsinainen Norjan kansa eli talonpojisto etelä-Varangissa on arveluttava vähemmistö. Itsekseen jätettynä tämä vähemmistö epäilemättä aikojen kuluessa katoaisi kokonaan pois, osittain ulos vaeltamalla, vaan parhaastaan arvaten toisiin kansoihin sulaamalla; vaan hallituksen turvissa se ehkä voipi hengissä kitua. Että asianhaarain luonnollinen pakko yhtäkaikki jo näkyvästi osottaa voimaansa, saatoin taipaleella Näytämöön selvästi huomata. Kun kysyin suomalaiselta saattomieheltäni, kuinka hän kumppalinsa kanssa puheessa tuli toimeen, kun tämä oli norjalainen, hän vastasi hyvin totisesti, että kumpiki auttavasti osaavat toisensa kieltä. Sen havainnon kuitenki tein, että osaamisen tarpeellisuus kokonaan oli norjalaisen puolella; suomalainen ystäväni tuskin tunsi kymmentä norjan sanaa, puhumisesta ei kysymystäkään.
Vaikka en pastori Sandbergiltä olisi sattunut saamaankaan vastamainituita tietoja, olisin Näytämössä tullut näkemään, että suomalaisiaki Varangissa löytyy. Tämä paikkakunta on nimittäin kokonaan suomalainen, paitsi että ylimpänä joen varrella kolme kolttalaista perhettä, yhteensä ehkä kymmenen henkeä, vielä tavataan. Ensimäiseksi asukkaaksi joen varrella sanottiin nimismies Ekdahlia Suomesta, joka noin 30 vuotta aikaa tänne asettui; hänen omaisiaan vielä elää täällä. Vähitellen sitte on toisia muuttanut, että joen varrella nyt löytyy kolmattakymmentä suomalaista taloa. Norjalaisia ei täällä tietääkseni koskaan ole asunut, vaan paikan alku-asujamet olivat koltteja, arvaten nykyisten kolttien esivanhempia, jotka jälkeen v. 1614 tänne siirtyivät. Joessa on heti yläpuolella nykyisten kolttien kenttää, noin pari neljännestä joensuusta, jyrkkä köngäs, josta lohi ei pääse ylös ja jossa sentähen on hyvä lohenpyyntipaikka. Se epäilemättä houkutti ensimäisiä kolttia tänne asettumaan. Ekdahlin talo on vähän alempana köngästä, joen pohjoisrannalla.
Näytämönvuono, norjaksi Nejden eli Kjöfjorden, lapiksi Njavdam, haaraupi samoin kuin Utsavuono peräpuolessaan kahteen eri lahelmaan: varsinaiseen Näytämönvuonoon, johon samanniminen joki laskee, ja Uutuanvuonoon, johon Uutuanjoki, norjaksi Munkelv laskee. Molemmalla joella on lähteensä Suomen puolella. Jälkimäiseen yhtyy pohjasta päin pieni lisäjoki tuolla oudolla nimellä "Pakanajoki", joka tulee Pakanajärvestä. Nimen "Munkelv" Uutuanjoki arvaten on saanut siitä, että sen varrella aikanaan on mahtanut asua joku pyhä mies; 2 1/2 penik. joen suusta, Suomen rajan sisällä, löytyi nimittäin ennen kirkko, joka 4—5 vuotta aikaa siirrettiin Näytämöön, ja vielä nytki sanottiin toisen, hyvin vanhan "kirkon" löytyvän Pakanajoen varrella, niin ikään Suomen alueella.
Majapaikkani Näytämössä oli Kersilän talo joensuussa. Siitä matkustin 27 p. heinäk. isännän kera ylöspäin jokea aina vastamainitulle könkäälle asti. Joki on matala, vaikka leveä, rannat paikotellen hyvin korkeat, vaan multaiset, että vierivät alas veteen. Tenojoen suupuoli oli samallainen, leveä, matala ja paikotellen mullikkotörmäinen. Ulliveden aikana isommilla veneillä kuitenki voidaan Näytämönjokea nousta joku 2—3 virstaa ylöspäin. Könkäällä pistäysimme ensin kolttein templissä, joka oli helposti tunnettava katolle pystytetystä pienestä puurististä. Se oli sangen halpa jumalanhuone: noin 4 kyynärää leveä, yhtä syltää pitkä ja miestä tuskin korkeampi, iän-ikuinen pöksä, akkunoina kaksi korttelinkokoista aukkoa niinkuin meidän riihissä. Peräseinällä, kahen askeleen päässä ovelta, oli vanha neitsyt Maarian kuva ja ehkä jotain muuta kirkon romua; ovi oli puusäpillä kiinni pantava. Kerran vuodessa, eikä aina sitäkään, kuuluu Paatsjoelta pappi käyvän täällä. Yhellä silmäyksellä nähtyämme koko rustingin menimme kirkosta yhteen koltan tupaan ja siitä hetken perästä kolttain kanssa könkäälle, katsomaan kuinka siinä lohta pyydetään. Itse putouksen alla on sileäpohjainen pyörre, sen kokoinen kuin isompi kamarinlattia, johon kalat keräytyvät, kun turhaan ovat putouksesta koettaneet ylös päästä. Pyytöneuvona on "käpäläksi" sanottu, noin 3 syltää pitkä ja perältään toista syltää korkea, pitkillä köysillä varustettu nuotta. Kaksi henkeä jääpi rannalle köytten päistä kiinni pitämään, kolmas (ja neljäs, jos on) kahlaa kallion suojassa koskeen ja viskaa nuotanpään valtaväylään. Kun se on tehty, saadaan nuottaa heti ruveta, ja vieläpä kiireen kautta, lappamaan rantaan. Sillä heitolla, jota me olimme katsomassa, saatiin kaksi suurta lohta ja pari pienempää kalaa, vaan toisinaan sanottiin saatavan monta kymmentä lohta yhellä kertaa. Heitto, johon kuluu ehkä pari minuutia, tapahtuu aina tiiman tai puolentiiman perästä, sen mukaan kuinka kaloja lähtee. Pyytöön on koko jokivarsi osallinen ja kaksi miestä on aina erältänsä vuorokauden pyytämässä ynnä kolttain kanssa. Saalis on viime vuosina tehnyt noin 30 kruunua osamiehelle, joka kun osamiehiä on ollut 24, tekisi koko pyydöstä 7—800 kruunua. Isäntäni kuitenki valitti, että talo on entisestä isosti vähennyt, sillä ennen hänen muistiinsaki oli jokaiselle osamiehelle tullut 90—100 kruunua. Yhestä viekosta suolalohea on hinta ollut 18 kr., tuoreesta lohesta 12 kr.
Sääliksi kävi katsella noiden kolttien nykyistä tilaa ja vielä enemmän sääliksi ajatella heidän tulevaa kohtaloansa. Ennen he ovat yksin omistaneet lohenpyynnin könkäässä, josta tietysti oli tuntuva toimeentulon apu, kun osamiehiä oli vähemmän ja saalis ehkä oli runsaampi; nyt saavat olla kiitollisia, jos heille suodaan osakaan heidän entisessä oikeudessansa. Ennen heitä oli siksi suuri lukumäärä, että pystyivät siirtymään merenrannalle ja haltuunsa ottamaan Reisvuonon toisen syrjän (ks. Suomi, 1846, siv. 147); nyt he ovat sukupuuttoon häviämäisillään. Hiljainen nöyryys tuntui olevan pääjuonne heidän luonteessaan, vaan tämä nöyryys ei ollut sitä laatua, jonka voittamattomat esteet hetkeksi synnyttävät voimallisessa luonnossa, se oli semmoinen, jonka pohjana on kaiken toivomisen puute. Näytämön koltat olivat kuolevan kansan elävä kuva.
Lohenpyytöpaikka ja kolttain tuvat ovat eteläpuolella jokea. Vastapäätä pohjoisrannalla on vähäinen huvila, jonka eräs Vesisaaren kauppias, Esbensen, on tänne rakentanut. Sopimaton ei paikka kesämajalle olekaan, sillä koski on sievä katsella ja joenvarret ovat siitä alaspäin kappale matkaa aukeat ja kuivat. Jonkulainen jylhyys vallitsi kuitenki luonnossa kosken seudulla, varsinki lännen puolessa, josta joki juoksi ja jossa synkkä metsä kasvoi. Suuri kotka kohosi sivultamme ilmaan, kun könkäältä palasimme.
Näytämöstä kulkee sulan maan aikana paljo käytetty tie Suomeen. Siitä kysellessäni jouduin merkillisen asian perille. Polku näet, joka eroaa könkään alta etelään eli länsi-etelään päin, leikkaa jo puolentoista penikuorman päässä Suomen rajan Huonekuolpumassa (eli — kuolpunassa) ja jatkuu sitte neljä penik. Suomen sisällä Suolisjärven (kartan Tschuolisjärven) pohjoispäähän. Koko väli Näytämönjoen suusta Suolisjärveen sanottiin olevan 8 penik. Kun nyt vertaa näitä ilmotuksia Inbergin karttaan, huomaa, että ainoastaan viimemainittu ilmotus sopii kartan kanssa yhteen; vaan kartan mukaan on Näytämönjoen suusta Suomen rajalle ainaki 4 penik. ja rajalta Suolisjärveen korkeintaan kaksi. Kummissani tästä ristiriitaisuudesta kyselin sitte, kuinka paljo Uutuanjoen suusta luetaan rajalle. Vastaus kuului: kaksi penik. Kartan mukaan sitäki väliä on lähes 4. Pakanajoki ja -järvi, jonka edellisen poikki kuljetaan jonku matkan päässä Huonekuolpumasta, sanottiin olevan Suomen rajan sisällä; kartassa niille ei voisi Suomen sisällä saada sijaa. Kun isäntäni, joka hyvin tunsi nämät paikat, vähintäkään epävarmuutta osottamatta antoi pyydetyt tiedot, joitten tärkeyttä hän ei aavistanut, en voinut olla rupeamatta epäilemään, josko ei kartassa ollut ereys, ja tämä epäilys muuttui varmuudeksi, sittekun sen norjalaisen kartan lisäksi, mikä minulla oli matkallani muassa (Reisekart över det nordlige Norge. Efter forhaandenværende hjælpekilder udarbeidet ved Oscar Nielsen, Christiania 1881) olin Vesisaaressa saanut ostaa Vulfsbergin jo ylempänä mainitun kirjan "Om Finmarken", johon on liitetty tarkka Ruijan kartta. Molemmissa kartoissa kulkee näet raja näillä seuduin ei suorana eli melkein suorana linjana niinkuin meidän kartoissa, vaan suurena kaarena itäänpäin, läheten Näytämön ja Uutuan vuonoja niin paljo, kuin Näytämössä ilmotettiin. Myöski Andréen suuressa, nykyään ulostulleessa karttateoksessa raja on näin merkitty (ks. esm. 10:ssä vihkossa Ruotsin ja Norjan sekä Venäjän karttoja).
Asia on epäilemättä niin tärkeä, että siitä sietäisi ottaa tarkka selvä. Jos, niinkuin olen vakuutettu, Norjan kartat ovat oikeat ja Suomen väärät, löytyy siis Inarin tienoilla 8 eli 10 neliöpenikuormaa maata, jotka kuuluvat Suomen alle, vaikka luulemme niiden olevan Norjan aluetta. Tätä maata tietysti ei Norja voi viedä, sillä rajahan kulkee siinä niissä kulkee, vaan sen etäisyydestä ja tuntemattomuudesta seuraa, että on ikäänkuin se ei meidän maahan kuuluisikaan. Jos sentähen raja tulisi oikaistuksi, merkitsisi se itse teossa melkein samaa kuin maamme laajennusta sanotulla alueella. Tämmöinen laajennus ei itsessäänkään ole mikään ylenkatsottava asia, vaan se tulee monta kertaa tähellisemmäksi sen kautta, että siten matkaamme tiedetään paria penikuormaa lyhemmäksi kuin on luultu siihen loppumäärään, johon Suomen varemmin tai myöhemmin täytyy ruveta ponnistamaan, jäämeren rantaan.
Näytämöstä Pykeijan kautta Vesisaareen.
Viivyttyäni Näytämössä kaksi päivää lähin iltamalla 28 p. heinäk. ullin aikana edemmäksi kulkemaan majataloni pojan Kaarle Kersilän veneessä. Hänen oli mentävä Pykeijaan, viemään sinne tilatuita vämpöörin rakennusaineita, joista hänen veneensä tuli sopivaan lastiin, ja kun halusin sanottua paikkaaki katsella, päätin seurata hänen muassaan. Muuten kyllä olisi ollut tilaisuus päästä suoraan Vesisaareen, sillä yhellä kertaa meidän kanssa lähti sinne kaksi Kersilässä majaa ollutta miestä viemään halkolastia. Näytämöstä käydään ahkerasti Vesisaaressa viemässä ja noutamassa kalua. Sinne viedään varsinki halkoja, lautoja, heiniä ja jäkäliä, kaloista puhumatta. Halkosyltä, joka on vähän isompi suomen syltää, oli viime talvena siellä maksanut 24 kr.; vaan toisinaan keväillä sanottiin hinnan nousseen aina 40:ään kruunuun! Lautain, 1 tuumaa paksujen ja 8 kyyn. pitkäin, hintana on ollut 1:20 kr. à 2 kr., toisinaan kuitenki 4. Laudat saadaan Suomen puolen metsistä. Heinätynnyrin hinta (heiniä enimmästi myödään mittaamalla) on Vesisaaressa ollut 3—4 kr., vaan karjalle parhaasta päästä näillä seuduin laihain niittymaitten tähen syötetään jäkäliä, joita tynnyri on maksanut 1:50 kr., toisinaan 2 kr., vaan Vesisaaressa 3 kr. Päätuomistavara on tietysti jauhot, jotka kesän aikana vähemmän hankitaan ostamalla kuin vaihtokaupalla ryssäin laivoista. Kun saidan pyynnissä on oltu, jota kalalajia melkein yksinomaisesti kesällä pyydetään, kuljetaan lastilla suoraan venäläisen laivan kylkeen ja kahenpuolinen punnitus alkaa. Yhestä puudasta jauhoja oli tänä kesänä mennyt ainoastaan 5 eli 6 puutaa saitoja, vaan tavalliseksi jauhojen ja kalain suhteeksi sanottiin 1:7 à 8. Jauhomatto, 9 puudan painoinen, maksoi nykyään ostaessa 25 kr. Muita tuontitavaroita ovat esm. kahvi, joka on maksanut noin 80 äyriä naula, ja sokeri, jonka hinta on ollut 60 äyr. — norjan naula on sentään noin 1/4 osaa isompi meidän naulaa. Lämmityskoneita, joina jäämeren rannoilla kamareissa melkein yksistään käytetään rautakamiineja, tuodaan myöski kaupungista; niiden hinta on noin 30 kr. Niistä lämpiää huone hyvin äkkiä, muutamassa minuutissa, vaan jähtyy yhtä äkkiä, jonkatähen ylösnouseminen talvi-aamuna kuuluu aina olevan kovin kolkko.
Näytämönvuono on kolmas syvempi lahti etelä-Varangissa ja heti sen rinnalla länteen päin on neljäs ja viimeinen, Reisvuono (norj. Bugöfjord). Edellinen on runsaasti 3 penik. pitkä, vaan hyvin kaitainen, tuskin paikotellen virstaa leveämpi, jälkimäinen on puolta lyhempi, vaan 3—5 virstaa leveä. Kun Näytämönvuonoa on pohjaan päin kulkenut Ristivuonon sivutse, alkaa rannat kohota ja kolkostua, kunnes ne vuonon suupuolessa kaatuvat alas veteen pystyjyrkkinä, usean sadan syllän korkuisina kallioseininä. Jos näillä paikoin joutuisi veden hätään, olisi kyllä hankala missään päästä maalle. Yhessä kohti länsirannalla on kallion kylkeen hakattu risti, merkiksi että mies, eräs lappalainen, kerran on siinä surmansa saanut. Juuri vuonon suussa pistää länsirantaan pieni poukama, jonka pohjoisella kalliorannalla ennen aikaan kuuluu asuskelleen venäläisiä kauppiaita, vaikka käsittämättömältä näytti, miten ensinki mitään taloa on saatettu kallion huipulle pystyttää ja miten sitte on voitu kulkea mantereen puolelle, sillä rannat olivat ihan pystöä kallioa. Se oli Raasvuono, Brasshavn. Ulkopuolella Näytämönvuonon suuta on Kiviön saari, josta hakataan ja viedään Vesisaareen poltettavaksi suuret määrät turpeita; ne kuuluvat tässä saaressa olevan niin hyviä, että halot eivät niille lämmittäessä vedä vertaa. Näillä paikoin kulkiessamme matkamme, joka alusta oli puuttuvan tuulen tähen ollut hitaanlainen, edistyi hyvin nopeaan. Tuuli oli yön selkään kiihtynyt puolimyrskyksi ja vaikka se oli länsi-etelässä, siis meille oikeastaan laitainen, se kuitenki pusertuessaan alas siihen syvään ja kaitaiseen solaan, jossa kuljimme, muuttui meille perintakaiseksi tai melkein laitamyötäiseksi oikealta puolen. Kun olimme Näytämönvuonon suusta ulos tulleet, kääntyi matkamme Raasvuonon niemen ja Kiviönsaaren välitse pohjoisesta luoteen ja lännen väliin ja tuuli muuttui laitaiseksi tai melkein vähä hankavastaiseksi; vaan kun vämpöörit, joitten tapaan veneemme oli rakettu, ovat hyvät nousemaan tuuleen jos tuulta vain tarpeeksi on, eikä siitä tällä kertaa puutetta ollut, yltyi veneemme vauhti vain yltymistään. Meitä ei ollut matkassa muita kuin Kaarle Kersilä ja minä, ja kun minun vuoroni oli lopputaipaleella pitää perää, hän keulaan asettui maata. Hauska oli ohjata veneen kiitävää kulkua vaahtopäisten aaltojen halki, varsinki Reisvuonon suulla, missä ilmanhenki 1 1/2 penikuorman selällä oli saanut voimiaan koota; ainoa huoleni oli, etteivät minunki silmäni samoin kuin kumppalini painuisi kerrassaan umpeen, jota väkisinki tahtoivat tehä, sillä sydänyö jo oli kulumassa. Kun olimme päässeet tuon ainaki 3 neljänneksen levyisen selän poikki, johon muistaakseni meni 30 minuutia, ja tulleet lähelle Pykeijaa siihen salmeen, joka on mantereen ja Pykeijan saaren välissä, hyppäsi kuitenki kumppalini äkkiä ylös, juoksi perän puoleen ja laski purjeen kiiruusti alas juuri samassa kuin kallion huipulta syöksähtävä vastainen vihuri oli keikahuttaa veneemme kumoon. Minun turvissani olisimme varmaan kapselssanneet näin sataman suurilla. Ei mikään ole jäämeren rantamilla purjehtialle vaarallisempaa kuin nuo kallioitten lomista odottamatta tulevat tuulenpuuskat; monen päänmenoon ne ovat syynä olleet. Vähennettyään purjetta puoleen määrään Kersilä uudestaan veti sen mastoon, tarttui itse peräsimeen ja niin kryyssättiin vinkuvaa vastatuulta rantaan.
Pykeija, norj. Bugö, on pyöreä lahelma mantereen ja siitä koillista kohti pistävän korkean niemen kainalossa. Kun lahen itään päin tulevaa suuta Pykeijan saari suojelee, on paikka erinomaisen turvallinen hamina veneille ja pienemmille laivoilleki. Pari kolmekymmentä taloa on rakettu ympäri lahen rantoja, jotka eivät kovin jyrkästi vietä alas veteen. Muutamissa taloissa löytyy joku lehmä, vaan muuten kalastus näytti olevan kylän ainoa elinkeino, venetten ja pyytöneuvojen paljoudesta päättäen. Vähän idempänä Pykeijaa, sen ja Reisvuonon suun välillä, pistää mereen Utternakin niemi, jonka pitäisi olla vanha rajanpää. Suurin osa niistä suomalaisista jotka vuosittain Lapin halki kulkevat Vesisaareen, matkustaa Pykeijan kautta, johon tulevat Reisvuonon perukasta.
Maattuani muutamia tiimoja Pykeijassa kuljin aamupäivällä 29 p. heinäk. kyytiveneellä tuon 5 neljännestä leveän Varanginvuonon poikki Vesisaareen. Kersilä jäi Pykeijaan. Koska edellisessä olen tullut maininneeksi, kuinka jäämeren rannoilla matkustaja toisinaan voipi joutua kiskomisten alaiseksi, lienee velvollisuuteni tässä kertoa, että Kersilä ei venematkasta Pykeijaan ottanut mitään maksua; töin tuskin sain hänelle tyrkytetyksi pari kruunua ruuasta ja muusta hoidosta. Saattaa siis tuolla ylhäällä joskus päästä halvallaki kulkemaan.
Entiset rajat Varangissa.
Mieluinen puhe-aine kaikille suomalaisille jäämeren rannalla aina Tenojoelta Kuolavuonoon saakka on entiset rajat. Niistä niin halukkaasti keskustellaan, että tätä ainetta tavallaan saattaa sanoa päivän kysymykseksi siellä. Asianlaita nimittäin on, että suomalaiset koko sanotulla alalla niin Norjan kuin Venäjän puolella ovat hyvin tyytymättömiä nykyiseen tilaansa — syistä, joita jo olemme selittäneet mitä ryssän rantalaisiin tulee, ja vasta tulemme norjanpuolisten suhteen tarkemmin selittämään; ja tyytymättömyydessään he ovat ruvenneet ajattelemaan, että rajat ennen ovat kulkeneet toisin, heille edullisemmalla tavalla, ja että ne sentähen olisivat oikaistavat. Mikään muinaistieteellinen harrastus ei heillä siis ole yllyttimenä, vaan suora käytännöllinen tarkotusperä. Rajoja koetetaan lykätä niin ulohtaalle kuin suinki, norjan puolella länteen, ryssän rannalla itään, ja väliin tulevaa aluetta halutaan saada yhteyteen Suomen kanssa. Viimemainitun pyrinnön eli toiveen suhteen on kuitenki se erotus huomattava, että kun ryssän rantalaiset selvästi käsittävät, että yhteys Suomen kanssa on jotain aivan toista kuin Venäjän alle kuulumista, seotetaan nämät asiat norjan puolella jossaki määrin yhteen, niin että yhistymistä Suomeen ja Venäjän alle joutumista ajatellaan melkein samaksi; sillä Norjassa niinkuin ulkomailla ylimalkaan Suomea pidetään Venäjän alusmaana. Tämä seotus ei kuitenkaan laimenna norjan puolelaisten intoa, koska he, vaikka arvellen Venäjän alamaisiksi joutuvansa, yhtäkaikki toivovat pääsevänsä Suomen lakien turviin.
Mielten kiihko on tässä asiassa, niinkuin odottaa sopii, paikotellen vienyt liikoihin; niin esm. Tenojokiset uneksivat, että vanha raja on Tenoa pitkin kulkenut mereen, ja Uurassa arveltiin, niinkuin jo edellisessä on kerrottu, että vanhoja rajamerkkejä pitäisi löytyä Kuolanvuonon länsisuussa. Vaan mitä etelä-Varankiin tulee, niin kysymyksen harrastaminen täällä seisoo historiallisella pohjalla ja siksi täällä onki tultu tai ollaan tulemassa päätöksiin, jotka luullakseni ovat kuta kuinki oikeat.
Kun Vaitokupassa kuljin höyrylaivasta maihin, joutui rajaseikat puheeksi, en muista enään mistä syystä, ja silloin yksi soutajista, joka oli Vesisaarelainen, ilmotti, että Näytännössä löytyisi vanhoja miehiä, joitten pitäisi tietää kertoa, missä raja ennen on kulkenut. Näytämöön tultuani rupesin näitä miehiä tietysti etsimään ja löysinki viimein yhen: se oli yli 90-vuotias Petter Riesto, syntyisin Sompion kylästä Sodankylän pitäjästä, joka poikainsa kanssa eleli omassa talossa Näytämönjoen länsivarrella. Hänen kertomuksensa mukaan vanha raja oli kulkenut halki Varangin, merestä vuonon perukkaan, ja sitte poikkimaisin Tenojoelle; vaan myöhemmin, kun rajaa lännestä päin käytiin auki, olivat Pulmankilaiset, jotka persoivat niittymaita lähellä Pulmanginjärveä, rahoja käyttämällä saaneet rajan Tenojoelta kääntymään etelään päin ja sisämaahan, sen sijaan että sen olisi pitänyt kulkea Varankivuonon perukkaan. Nykyinen raja siis petoksen kautta tuli toimeen. — Ukko Riesto, joka vielä oli täysissä hengen voimissa, sanoi Ruijassa eläneensä noin 60 vuotta ja nuorempana vanhoilta ihmisiltä kuulleensa entisestä rajasta. Kun muistuttelin hänelle, että vanhaan aikaan Ruotsillaki olisi pitänyt olla maata meren rannalla, ja kysyin, missähän raja Ruotsin ja Venäjän välillä olisi kulkenut, hän arveli, että olisiko se ollut Paatsjoella tai Muotkassa. Hänen vastauksensa ei ollut niin varma kuin olisin suonut, vaikkei toiselta puolen myöskään sillä äänellä annettu, ikäänkuin hän olis epäillyt, että semmoista rajaa olisi löytynyt. Asia saapi siitä selityksensä, että norjan puolen suomalaisten huomio rajakysymyksessä yksistään on kääntynyt länteen päin eli läntisen rajan puoleen.
Muusta rajasta kuin entisestä Varangin halki sekä nykyisestä ei Riesto tiennyt mitään; vaan Pykeijassa kuulin nuoremmilta miehiltä, että vanhan rajan olisi pitänyt kulkea niilläki paikoin ja päättyä mereen joku virsta idempänä kylää Utternakin niemeen. Tämän niemen nenässä pitäisi löytyä jonkunlaisia rajamerkkejä ja samoin pitäisi merkkejä löytyä meressäki. Valitettavasti ei kertojani tietänyt merkkien olopaikkaa, että olisi saattanut oppaaksi lähteä, vaan neuvoi minua toisen pykeijalaisen luo, jonka nimi oli Lindström ja joka oli Tornion jokivarrelta kotoisin; mutta tämä taas ei rajoista eikä rajamerkeistä näillä paikoin sanonut tietävänsä mitään. Hänen käytöksensä synnytti minussa kuitenki sen luulon, että hän ei tahtonut ruveta mitään tietoja antamaan, jos hänellä semmoisia oliki, sillä vaikka rajakysymys siellä oli jokaisen ihmisen suussa, hän koki sen suhteen osottaa suurinta tietämättömyyttä, ikäänkuin ei asiasta olisi koskaan kuullut mainittavankaan. Seuraus oli, etten saattanut lähteä tuota nientä tutkimaan, vaan sain kulkea suoraan Vesisaareen.
Vielä kolmannestaki vanhasta rajasta kuulin Vesisaaressa, ja siksi ilmotettiin 1 1/2 penik. länteen kaupungista tulevaa Annijokea. Tämän joen nimi on norjaksi Jakobselv (indre Jakobselv) ja kun raja v. 1826 määrättiin Norjan ja Venäjän kesken, olisivat norjalaiset uskotelleet venäläisille, että vanhoissa välipuheissa mainittu rajajoki Jakobselv tarkotti nykyistä Jaakobselvaa eli Vuorjemaa. Petoksella olisi Norja siis tässäki päässyt voitolle, kuuluu puhe.
Kaikki nämät ilmotukset vanhasta rajasta sain Norjan suomalaisilta. Semmoisiksi, jotka myöski tietäisivät tässä asiassa joitaki tietoja antaa, mainittiin sen ohessa kolttia; vaan heitä en tavannut kuin pari henkeä Näytämön könkäällä ja nämät eivät rajoista tienneet mitään. Kolttien kertoivat suomalaiset väittävän että raja ennen on Reisivuonon suun länsipuolelta (siis Utternakin tienoilta) lähtenyt ylös sisämaahan[16].
Meillä on täten vanha raja etsittävä kolmelta kohalta: Pykeijan tienoilta, Varangin keskeltä ja Annijoelta. Jos nyt kysyy, ja niin varmaan moniki jäämeren rannalla kysyy, mikä näistä rajoista mahtanee oikea olla, joutuu epäilemättä ymmälle, sillä kutaki rajaa voipi puollustaa yhtä tukevilla eli paremmin sanoen yhtä heikoilla syillä. Että osotetuilla paikoilla missään löytyisi varsinaisia rajapyykkejä, sitä en usko, koska ei historiassa mainita tämmöisestä pyykinteosta mitään ja kansanki puheet niistä ovat niin epävarmoja; vaikka toiselta puolen kyllä on mahollista, että puheenalaisilla paikoilla voipi löytyä merkeiksi sopivia esineitä, niinkuin oudompia kalliomuodostuksia y.m.s., joita kansanpuhe ilmottaa vanhoiksi rajapylväiksi. Paras tuki kulleki rajalle on vanhain ihmisten puheet, vaan vaikka puhe keskimäisestä rajasta, "Varangin halki", tuntui olevan laajimmin levinnyt, ei tietysti sillä ole sanottu, että puheet toisista olisivat tuulesta otetuita ja siis arvottomina pidettäviä. Mutta kysymystä ei välttämättä tarvitse asettaa siihen muotoon, kuin tässä on tehty, että yksi raja on saatava oikeaksi, muut vääriksi; valtakuntain rajathan aina silloin tällöin muuttuvat: miksei voi ajatella, että kysymyksessä oleva rajaki aikanaan on ollut vaikkapa kaikilla kolmella paikalla ja että nuo eriävät puheet Varangin vanhasta rajasta kaikki ovat oikeat? Tätä ajatustapaa puollustaa lisäksi historia, joka puhuu ainaki kahesta vanhemmasta rajamääräyksestä näillä tienoin. Noudattakaamme sentähen sitä ja katselkaamme, emmekö siten voisi päästä selvemmälle Varangin rajaseikkain suhteen.
Mainitut kaksi rajanmääräystä tehtiin v. 1613 Knärödissä ja 1751 Strömstadissa. Varsinainen rajankäynti tosin ei edellisenä vuonna tapahtunut; silloin solmittiin kestäneen sodan jälkeen Ruotsin ja Tanskan-Norjan välillä rauha, joka järjesti riitaseikat Lapissa, vaan itse rajan aukaisu lykättiin vastaiseksi. Mutta kun rauhakirja, jonka mukaan Ruotsi luopui vanhasta veronkannostaan Ruijan merilappalaisilta, sanoo, että tämä luopuminen käsitti koko rannikon aina Tyysvuonosta Atlantin mereltä Varangiin asti, sisältää se myöski rajan määräyksen sikäli, että rajan äärimmäinen pää on siinä ilmotettu. Missä tämä pää nyt mahtoi olla? Koska vanhain ihmisten puheet osottavat kolmea paikkaa Varanginvuonon rannoilla rajakohaksi, sopinee pitää varmana, että rajanpää on ainoastaan jostakusta näistä löydettävä; vaan mistä? Selvintä näyttäisi olevan etsiä sitä samalta paikalta, mihin moni arvelee, että Ruotsi ja Venäjä vähän varemmin eli v. 1596 olisivat ajatelleet rajaansa päättyväksi, s.t.s. Reisvuonon tienoilta; sillä kun Ruotsi kerran luopui osallisuudestaan toistasataa penikuorman pituisessa rantamaassa, mitä se olisi ajatellut muutaman penikuorman säilyttämistä valtakuntansa äärimmäisessä nurkassa? Kuuluvathan sanat sekä Täyssinän että Knärödin rauhakirjoissa aivan samoin eli että niin Venäjän kuin Norjan rajan piti päättyä Varankiin; eikö ole mielivaltaista ajatella, että edellisessä tapauksessa oli tarkotettu Varangin itäistä, jälkimäisessä sen läntistä puolta? Näin voipi kyllä sanoa ja se kuuluu hyvin luontevalta, vaan yhtäkaikki ei mielestäni voi semmoista selitystapaa hyväksyä. Sillä jos rajanpääksi olisi pantu Reisvuono jo v. 1613, miten rajan aukaisussa 1751 tämä pää olisi siirretty Kolmisoivaan, 3—4 penik. lännemmäksi? Se joka Varangin puolella valvoi asioitaan, ei ollut Ruotsi vaan Norja; kun Norja viime vuosisadan keskipaikoilla ei ollut Ruotsia vastaan kärsinyt mitään tappioa, joka olisi sitä pakottanut eduistansa luopumaan, kuinka selittää, että Norja vapaatahtoisesti olisi rajansa päätä ruvennut peräyttämään? Se tosin olisi ollut kummallista etujensa valvomista. Toiseksi, jos raja jo v. 1613 olisi kulkenut Kolmisoivaan ja Reisvuonoon, miten tuo aivan yleinen puhe rajan kulkemisesta Tenojoen ja Varankivuonon perukan välillä olisi voinut syntyä? Sen pitäisi siinä tapauksessa tarkottaa aikoja ennen vuotta 1613, ja syystä sopii epäillä, jaksettaisiinko enään, ja näin vilkkaasti, muistella muutoksia, jotka ovat tapahtuneet koko kolmisen sataa vuotta taapäin. Sitäpaitsi varsinaista rajankäyntiä Ruotsin ja Norjan välillä Lapissa, jossa rajankäynnissä Rieston kertomuksen mukaan raja Tenojoelta käännettiin itäisestä suunnastaan etelän puoleen Pulmanginjärvelle, ei ole toimitettu kuin yksi ainoa kerta ja se oli keskipaikoilla viime vuosisataa. Rieston kertomus koskiki etupäässä juuri tätä rajan käännettä Pulmankiin ja sisälti siksi paljo yksityisseikkoja — vaikken niitä niin pannut mieleen — että hän tuntui tietonsa saaneen miehiltä, jotka itse olivat rajankäynnin aikana eläneet. Kun lopuksi luetaan, mitä jo edellisessä (siv. 171) on mainittu, kuinka norjan voudit, jotka noin v. 1614 alkoivat vuosittain kulkea Kuollaan, valittavat, että matka Varanginvuonon perukasta on liian pitkä (= 20 penik.) Petsamoon — jonka jonosta Kuolan "pajari" sitte asetti lappalaisia Paatsjoelle ja Näytämöön — osottaa se mielestäni selvästi, etteivät norjalaisetkaan siihen aikaan arvelleet alueensa ulottuvan Pykeijaan asti, sillä muuten kait tämä paikka olisi mainittu tuon asujattoman taipaleen alkukohaksi. Kaikista näistä syistä se arvelu, että Knärödissä rajan pääksi olisi määrätty Pykeijan seutu, on ymmärtääkseni hyljättävä.
Jälille jääpi Varankivuonon perukka ja Annijoki. Että raja myöhemmin vakaantui vuonon perukan ja Tenojoen välille, pidän epäilemätönnä niin hyvin vasta sanotun nojalla kuin siitä syystä, että rajan kulku tässä näyttää luonnollisimmalta. Vaan kun kansan puhe myöski osottaa Annijokea vanhaksi rajaksi, en voi olla sille arvelulle sijaa antamatta, että alkuaan ehkä ajateltiin Annijokea rajaksi ja että norjalaiset sen siitä huomaamatta siirtivät vuonon perukkaan samoin kuin jälestäpäin saivat sen vuonon perukasta siirretyksi sisämaahan. Rajaksi Annijoki ei kyllä olisi ollut niin luonnollinen kuin vuonon perukka, vaan niitä näitä syitä voipi sentään löytää, joitten nojalla se ei olisi siihen virkaan ollut aivan sopimatonkaan. Näyttää siltä kuin Varangissa entisinä aikoina olisi norjalaisille vastassa ollut toinen ja väkevämpi kansallisuus kuin lappalaiset, joita yksistään he tänne asti olivat meren rannalla tavanneet, nimittäin karjalaiset. Varankivnonon eteläisempää perukkaa, jonka nimi norjaksi on Karlbunden ja nykyään suomeksi Isovuono, olen jossain nähnyt eli kuullut sanottavan myöski Karjalanpohjaksi, joka nimi viittaa siihen, että lahen perällä aikanaan olisi asunut karjalaisia. Nimi Karlbunden (Karelbunden) merkitsisi siinä tapauksessa samaa kuin Karjalanpohja. Aidenjargan nimeä (Karabellan niemimaalla) kirjotetaan norjaksi myöski Karelsgamodd, ja seki nimi siis saattaisi merkitä karjalankodan nientä sekä ilmaista vanhaa karjalaista asumapaikkaa. Lähellä Kuolavuonoa löytyy niinkuin varemmin on kerrottu, karjalanniemi. Jos nyt vanhaan aikaan karjalaisia olosteli pitkin merenrantaa Varangin vuonon perukkaan asti, ei rajan oleminen keskellä vuonon pohjoisrantaa mitenkään olisi ollut outo. Ja että karjalaisia ennen on Varangin tienoilla asunut, on kaikkea muuta kuin uskomaton asia. Karjalaiset olivat aikanaan yhtä ahkeria lapinkäviöitä kuin norjalaiset ja sittemmin suomalaiset, ja hyvin hyvästi joku heistä olisi vakituisesti saattanut meren rannalle asuttua. Paitsi paikannimiä löytyy muitaki todistuksia, jotka tekevät heidän asumisensa uskottavaksi. Noin 3 penik. lännempänä Vesisaaresta on Morttisessa (Mortensnäsissä) vielä tänä päivänä nähtävänä lähes 4 kyynärää korkea, 1 kyynärää leveä ja 4—5 tuumaa paksu, pystöön nostettu kivi, jota lappalaiset kutsuvat zävdse-gädgeksi (bantakiveksi, ks. Friisiä). Friis arvelee, kuitenki mitään syitä mainitsematta, että joku skandinavilainen viikinki olisi kiven pystyttänyt, vaan venäläinen kirjailia Verefshagin antaa siitä toisenlaisen, enemmän uskottavalta kuuluvan selityksen. "Vanhoina aikoina", hän kertoo, "kun Karjala ja Vienan seudut kuuluivat Novgorodin alle, eli mahtava mies ja maanomistaja nimeltä Valit eli Varrent. Novgorodin posadniekat jättivät koko Karjalan tämän Valitin hallittavaksi. Valit, haluten laajentaa Novgorodin alusmaita, lähti muurmannin rannalle sotimaan. Peljästyneet muurmannilaiset kutsuivat njemetskejä (ulkolaisia, norjalaisia) avukseen, vaan nämät eivät voineet autettaviansa puollustaa. Valit löi heidät Varengassa, sillä hän oli aimo soturi ja sotajoukon ystävä. Sille paikalle, missä tapeltiin, hän pystytti suuren kiven ja asetti sen ympärille 12-kertaisen kivimuurin, sekä antoi patsaalle voiton muistoksi nimen 'Babylon'. Itse hän asettui asumaan Shalemi saarelle (Salim-ostrovaan Uuravuonon suussa, siis lähelle karjalannientä). Norjalaisten täytyi Valitille jättää koko Lappi Jivkeää (Jyykeää, Lyngeniä) myöten, jonka jälkeen lappalaiset joutuivat veron-alaisiksi Novgorodille ja Moskovan ruhtinaille." Tätä kertomusta, jonka suuriruhtinas Feodor Joannovitshin lähettiläät v. 1592 kuulivat Kuolassa käydessään, Friis pitää arvottomana taruna; vaan kovin hätäinen on mielestäni tämmöinen päätös. Sillä varsinaiset tappelut ovat olleet niin harvinainen asia jäämeren rannalla, että tuommoinen taru ei itsestään olisi voinut syntyä; jotain perää siinä täytyy olla. Jos asia olisi tapahtunut niin kuin kertomuksessa sanotaan, saataisiin siitä hyvä tuki karjalaisten maholliselle asutukselle Varangin perässä; sillä mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että tappelun voittajat oikein asumalla olisivat tahtoneet ottaa vallotetun maan haltuunsa? Nimi Valit saattaisi hyvin olla karjalaista sukuperää ja tarkottaa Valittua eli Vaalittua; onhan virolaisilla samanmuotoinen sankarinimi (Lemmitty).
Omituinen analogia sen ohessa tahtoo houkutella ajattelemaan Annijokea rajapaikaksi. Niin oudolta kuin rajan oleminen tällä kohalla, kapean vuonon yhellä rannalla, ensi katseelta näyttääki, on Norjalla kuitenki varemmin ollut aivan samanluontoinen raja toisessa paikassa, nimittäin Vienanmeren pohjoisrannalla, Ummassa Vielijoen suussa. Täälläki Norjan alue päättyi ulkopuolelle kapeanlaisen merenlahen (Kannanlahen) perukkaa, vaan alkoi taas vähän pohjempana perukasta, Akkalassa, aivan kuin Annijoesta olisi Tenon suussa alkanut! Todellaki merkillinen yhenlaatuisuus[17].
Kenties Annijoen hyväksi vielä voisi saada todistetuksi, että norjalaisten uutisasutus Knärödin rauhanteon aikana ei ulottunut peremmäksi Varangin vuonoa kuin Vesisaareen, ja siitä tavallansa tulisi uutta puollustusta tuolle puheelle, että sanottu joki on vanha valtakunnanraja. Vaan kaikki tässä mainitut asianhaarat yhteenlaskettuina eivät sittekään voi tehä muuta kuin maholliseksi, että Knärödissä Annijokea olisi rajaksi ajateltu; mitään vakuutusta, että niin todella ajateltiin, ne eivät pysty synnyttämään, siksi ne ovat liian heikot. Tarkempi lähetten tutkiminen, johon minulta nyt kuitenki tilaisuutta puuttuu, voisi ehkä luoda enemmän valoa tähän asiaan; vaan nykyisillä tiedoillani en voi tulla muuhun päätökseen kuin jo mainittuun, että Annijoki 1613 vuoden jälkeen kenties jonku aikaa oli rajana. Melkein olen enemmän taipuva ajattelemaan, että puhe Annijoen rajana-olosta on sovitettava varempiin, Knärödin rauhantekoa edelläkäyneisiin aikakausiin.
Jollei se siis ehkä tapahtunutkaan aivan heti, niin Varankivuonon perukka ainaki jonku ajan kuluttua Knärödin rauhan jälkeen muodostui tavan-omaiseksi rajaksi Ruotsin ja Norjan välillä pohjassa.
Strömstadin sovinnossa 1751 tämä raja kuitenki muutettiin: Pulmangin kirkon tienoilta Tenojoelta, korkeintaan kahen penikuorman päässä merestä, se suunnattiin itä-etelää kohti sisämaahan Kolmisoiva-Madakietsaan, johon tulee noin 3 penik, Tenojoelta. Ruotsin alamaiset saatiin siten häädetyiksi Varankivuonosta kokonaan pois. Mutta mihin rajan piti Kolmisoivasta kulkea, sillä sopimatontahan sen oli päättyä yksinäiseen tunturiin keskelle erämaata? Siitä ei sovintokirjassa mainita mitään; vaan muuta vastausta tietysti ei voi ajatella, kuin: mereen. Mihin kohti mereen, josko länsi- eli itäpuolelle Kuolaa tai vaikkapa Kannanlahteen saakka, siitä voipi pitää eri mieltä, vaan muualle kuin mereen rajaa oli mahoton ajatella päättyväksi. Tarpeetonta ja asiaan kuulumatonta on kuitenki ruveta arvaamaan, mitä laajoja aikeita norjalaisilla siihen aikaan ehkä saattoi olla; itse teossa rajaksi vakaantui linja Kolmisoivasta Reisvuonoon, arvaten Pykeijan itäpuolelle. Vakaantui, nimittäin sikäli, että Norjan valta ei päässyt kulkemaan sanotun linjan yli, koska sen toisella puolen kohtasi niin hyvin Venäjän hallituksen; nimen-omainen kuin Venäjän ja Suomen lappalaisten faktillinen vastarinta. Reisvuonosta pohjassa ja Kolmisoivasta etelässähän se yhteisalue lännen puolelta alkoi, jonka jako tapahtui v. 1826[18].
Jos edelläsanotusta tahomme tehä lyhyen yhteenvedon, tulemme siis siihen käsitykseen että Ruotsin ja Norjan rajan päänä jäämerellä oli ainaki kohta Knärödin rauhanteon jälkeen Varanginvuonon perukka ja Strömstadin sovinnon jälkeen Pykeijan seutu; että Annijoki muinaisina aikoina hyvin luultavasti on ollut rajana norjalaisten ja karjalaisten välillä, vaan että epätietoista on, josko sitä Knärödin rauhanteon aikana rajaksi ajateltiin. Tästä näemme, että kansan puheet vanhoista rajoista eivät suinkaan ole mitään mielikuvituksia, vaan perustuvat varsinaisiin tosi-asioihin. — Selvää on edellisestä myöski, että hallitukset eivät yhessäkään kohti ole rajaa nimenomaan määränneet ja vahvistaneet, vaan on se niin sanoaksemme itsestään eli asianhaarain pakosta syntynyt ja käytännön kautta ajaksi saanut pyhityksensä.
Kieltämätöntä on, että Norja Varangin tienoilla on viettänyt voittoja, vaikka norjalaiset valittavat muka tappioista, sillä Norjan raja on kulkenut eteenpäin ensin Annijoesta vuonon perukkaan, sitte vuonon perukasta Pykeijaan ja Pykeijasta viimein Vuorjemaan. Tämä saapi tyydyttävän selityksen siitä seikasta, että Norjalla on näillä tienoin ollut pysyviä asemapaikkoja Vuoreijassa ja Vesisaaressa, joista se on voinut tarkasti silmällä pitää etujansa siellä puolen ja hyväkseen käyttää asianhaaroja. Venäjän tila on Kuolan kautta ollut jossaki määrin yhenlaatuinen, joski ei aivan yhtä hyvä; vaan Ruotsi ja Suomi on tässä suhteessa ollut kokonaan osaton, kun lähin kaupunkimme Tornio on ollut lähes 100 penikuorman päässä. Vakinaisen asentopaikan, kaupungin eli kauppalan eli edes suuremman kylän, puute jäämeren rannalla on juuri ollut onnettomuutemme, josta on seurannut niidenki etujen menetys, joihin olemme varsinaisten valtiollisten sovintokirjain nojalla olleet oikeutetut. Jos Vesisaari ja Vuoreija alusta pitäin olisivat olleet suomalaisia kaupungeita, olisivat Suomen rajat jäämeren seuduilla varmaan aivan toiset kuin nykyään.
Etelä-Varangin tulevaisuus.
En aio ruveta miksikään profeetaksi, koska semmoisen virka on yhtä vanhan-aikuinen kuin huonomaineinen, eikä lukian siis tarvitse peljätä mitään enemmän tai vähemmän onnistumatonta yritystä etelä-Varangin horoskopin asettamiseen. Kuitenki lienee luvallinen esittää muutamia mietteitä siitä, mihin päin sanotun paikkakunnan tulevaisuus olisi suotava muodostuvaksi.
Suomen pohjoinen raja, pitkin matkaansa kyllä kummallinen, on varsinki Varangin tienoilla kovin luonnoton. Tenon viime polvesta alkaen se jonku 7—8 penik. kulkee yhtä suuntaa merenrannikon kanssa, siitä erotettuna ainoastaan parin penikuorman levyisen kaistaleen kautta. Tämän kaistaleen ja sisämaan välillä ei löydy mitään vuoriharjannetta, joka niinkuin Kööli Ruotsin ja Norjan välillä kelpaisi rajaksi, ei myöskään muuta luonnollista erotinta, vaan on rajalinja mielivaltaisesti vedetty halki maan. Missä hyvänsä tämmöinen raja, joka lohkaisee kahta yhteen kuuluvaa kappaletta erilleen, tuntuisi oudolta, vaan Lapissa se on kahta kummempi siihen katsoen, että merenrannikko siellä alkuaan vain on ollut liitännäinen sisämaalle. Kesän muutamiksi kuukausiksi sisämaalaiset ovat rannikolle muuttaneet sekä porojensa tähen, jotka tahtovat meressä uida ja meri-ilmaa hengittää, että kalastusta varten, vaan syksyn tullen on rannikolta palattu takaisin ja se on jäänyt autioksi. Rannikko on siis Lapissa alkuaan kuulunut sisämaahan samoin kuin muualla meri kuuluu rantaan, ja Varangin rajan luonnottomuutta voipi vasta oikein käsittää, jos ajattelee, että eteläisemmissä maissa raja jossain kulkisi pitkin merenrantaa, niin että maa olisi yhen vallan, vesi toisen.
Jo edeltäpäin, a priori, olisi helppo sanoa, että tämmöinen raja ei voi hyviä seurauksia tuottaa, koska kaikki väkivalta luontoa vastaan on vahingollinen; ja yleisesti tunnettu on, että Varangin rajaki on ollut kaikkea muuta kuin hyvä. Niin pian kuin tätä rajaa ruvettiin rajana pitämään eli se suljettiin, niinkuin lauseparsi kuulun, joka Norjan puolelta tapahtui noin v. 1885, Suomen puolelta v. 1852, alkoi haikeita valituksia kuulua alku-asukkailta rajan kummaltaki puolen. Suomen lappalaiset valittivat varsinki, etteivät samoin kuin ennen saa meressä vapaasti kalastaa, norjanpuoliset taas, että heidän poronsa eivät vanhan tavan mukaan talveksi saa tulla sisämaan s.o. Suomen jäkälätuntureille. Nämät näet ensinki ovat paremmin säilyneet kuin norjan jäkälämaat ja niissä toiseksi porot helpommin pääsevät jäkälään käsiksi, kun se kasvaa metsän suojassa ja siis on löyhemmän lumipeiton alla kuin Norjan puolella, jossa lumi puuttomilla tuntureilla kovettuu hangeksi, jota ei poro jaksa särkeä, Tarpeetonta on tässä kertoa, sillä jokainenhan sen tietää, kuinka Suomen hallitus puolentoista vuosikymmenen kuluessa koki, vaikka turhaan, saada Norjan hallitusta luopumaan tuosta rajan sulkemisesta ja kuinka rajan sulku Suomen puolelta vain oli hätäkeino kostoksi Norjaa vasten. Vaan seuraus Norjan hallituksen itsepintaisuudesta on ollut, että valitukset eivät ole laanneet ja että ne Norjan lappalaisten puolelta nykyään ovat vielä haikeammat kuin Suomen lappalaisten. Kuinka turmiollisesti rajan toimeenpano ja voimassapito todellaki on poroviljelykseen vaikuttanut, näkee siitä, että porojen lukumäärä Utsjoella joka v. 1834 teki 12—15,000, v. 1860 oli alennut 4,000:ään (ks. Rein, Materialier till utredande af Finlands Statistik, II Uleåborgs län, siv. 215—6) ja nykyään ilmotetaan tekevän ainoastaan 1,700, ja että Norjan puolella Uuniemessä ja etelä-Varangissa vuodesta 1855, jolloin porojen luku teki 28,000, ne vuoteen 1865 olivat vähenneet 13,500:een (ks. Friis, En sommer i Finmarken siv. 12). Että rutto eli peto-eläimet sanottuina aikakausina etupäässä olisivat olleet syynä tuohon suureen vähennykseen, siitä ei ole mitään tietoa.
Jos voitaisiin väittää, että ne vahingot, mitkä poroviljelys näin on kärsinyt, ovat olleet välttämätön seuraus toisten paremmin kannattavain elinkeinojen menestyksestä, sitte voisi asiantilaa vähemmin valittaa. Vaan siitä ei ole puhettakaan, että syynä noihin vahinkoihin olisi ollut mikään muu kuin luonnoton valtakunnanraja. Karjanhoidon ja kalastuksen edut eivät Varangissa ole poroviljelyksen kanssa olleet missään sanottavassa riidassa; kalastuksen harjottajat pikemmin ovat poroviljelyksen vähenemisestä voineet kärsiä haittaa siten, että heidän lukumääränsä on enennyt. Paras todistus rajan sopimattomuudesta on epäilemättä, että maakunnan alkuperäinen pää-elinkeino näin on joutunut kokonaan rappiotilaan, ilman että siitä olisi muille elinkeinoille ollut vähintäkään hyötyä.
Moni kenties arvelee, että poronhoidon aikakausi vähitellen kallistuu loppuansa kohti ja että sentähen porojen mainittu äkillinen vähennys Varangissa ei ansaitse erityistä huomioa; vaan tämmöinen arvelu olisi varmaan väärä. Poronhoito kyllä on pää-elinkeinon asemalta saanut väistyä syrjään kalastuksen edestä, joka jälkimäinen varsinki viime aikoina on suuressa määrässä laajennut, vaan ainoastaan ajattelematon tietämättömyys voipi pitää suotavana asiana, että poronhoito Lapissa kokonaan loppuisi. Poro ei ainoastaan anna ihmisille hyvänmakuisen lihansa ruuaksi ja tiheäkarvaisen turkkinsa vaatteiksi, vaan on lisäksi voipi sanoa ainoana niin ihmis- kuin tavaraliikkeen välittäjänä varsinaisessa Lapinmaassa. Jos poro häviäisi pois, mitä saataisiin sijaan? Lapin laajat jäkälätunturit, jotka nyt elättävät yhteensä pari kolme sataatuhatta poroa, eivät pystyisi elättämään yhenveroisen määrän lehmikarjaa, sillä ne eivät kasva muuta kuin jäkäliä eikä jäkälä ole lehmälle pääravinto-aine samoin kuin porolle. Hevonen taas ei voisi ajojuhaksi astua poron sijaan, kun ei Lapissa löydy maanteitä nimeksikään, ja jos porolla kulkeminen voitaisiin jollakin tavoin äkkiä lakkauttaa, lakkaisi samalla kaikki liike tuolla ylhäällä, joka ei sentään ole aivan mitätön. Porojen häviämisestä ei siis olisi mitään hyötyä, vaan hyvin paljo vahinkoa, ja jokaisen joka Lapin parasta harrastaa, täytyy sentähen toivoa, että poroviljelys yhä edespäin saisi siellä häiritsemättä edistyä.
Mutta jos rajan kautta myönnetäänki poroviljelyksen eteläpuolella Varanginvuonoa kärsineen valitettavaa vahinkoa, eikö ole mahollista, että raja muitten elinkeinojen suhteen on vaikuttanut niin hyödyllisesti, että siten mainittu vahinko ylenmäärin tulee korvatuksi ja rajan voimassapito suotavaksi? Mahollista se epäilemättä on ja tutkikaamme sentähen sitäki puolta asiasta; poronomistajathan ovat vähemmistö väestöstä. Tässä meidän täytyy erikseen silmällä pitää elinkeinonharjottajia etelä- ja pohjoispuolella rajaa. Mitä edellisiin s.t.s. Suomen kalastajalappalaisiin ja pohjoissuomalaisiin tulee, niin ilman pitemmittä selityksittä itsestään on selvää, että rajasta heille vain on ollut harmia ja haittaa. Se on vaikeuttanut heidän totuttua kulkuansa merenrannalle ja on alituisena uhkana tämän kulun täydelliselle lakkaamiselle. Aivan heti voimme siis sanoa, että heidän suhteen ei rajasta ole ollut vähintäkään hyötyä; heillä on yhtä suuri syy valittaa rajan toimeenpanoa kuin porolappalaisilla, niin vielä suurempiki, siihen katsoen että he ovat näitä monin kerron lukuisammat. Jälille jääpi tuo maakaistale pohjoispuolella rajaa, etelä-Varanki (ja eteläinen osa Uunientä). Onko raja sen suhteen siunausta tuottanut? Friisin ajatus kulkee sanottuun suuntaan: hän viittaa jonkulaisella ylpeydellä siihen seikkaan, että Norjan alle v. 1828 joutunut alue jaon jälkeen on edistynyt niin rivakasti, että siinä v. 1865 luettiin 1171 asukasta, jotka muodostivat omituisen seurakunnan, kun venäjänpuolinen osinko sitävastaan on pysynyt aivan autiona, sekä lausuu hän sen vakuutuksen, että jos venäläisen kotkan siivet jotenkuten pääsisivät heittämään varjonsa etelä-Varanginki yli, "jota jumala estäköön", tälläki puolella kaikki muuttuisi yhtä autioksi ja elottomaksi kuin idempänä. Ei sovi kieltää, että olot Friisin käydessä olivat omansa synnyttämään hänessä tämmöisen ajatuksen, sillä vuoteen 1867 venäjänpuolinen jäämerenranta oli pysynyt jotenki asumatonna. Vaan nyt tuskin Friiskään enään voisi tätä ajatusta kannattaa tai lausua samaa vakuutusta kuin ennen; sillä, niinkuin edellisessä olemme nähneet, on väestö venäjänpuolisella osalla yhteisalueesta viidentoista vuoden kuluessa kasvanut kohta yhtä suureksi kuin norjanpuolisella osalla 40 vuoden kuluessa, eli runsaasti 800:ksi hengeksi, ilman että lait ja hallitustapa siellä olisivat mitenkään muuttuneet, jota Friis kuitenki näyttää pitävän asutuksen välttämättömänä ehtona, koska hän syyksi kummanki osan eriäväisyyteen väestönsuhteissa arvelee erilaista lainsäädäntöä ja hallitustapaa. Yksistään rajan toimeentulon ansiona on siis etelä-Varangin edistystä väkiluvussa mahoton pitää. Pääsyyksi siihen on epäilemättä luettava Oulun lääniläisissä viime aikoina herännyt kova siirtohalu, joka on pakottanut ihmisiä muuttamaan pois ensin hyvin tunnettuun Ruijaan ja etelä-Varankiin, sitte vähemmän tunnetulle ryssän rannalle, ja viimein aivan tuntemattomaan maahan, Amerikaan. Jos etelä-Varangin raja mitenkään on vaikuttanut maakunnan asutukseen, on se arvattavasti tapahtunut ainoastaan siten, että kun rajan aikaansaannin jälkeen Norjan hallitus kielsi suomalaisia ja lappalaisia kalastamasta etelä-Varangissaki, jossa he oman oikeutensa nojalla ylimuistoisista ajoista olivat kalastusta harjottaneet, useat heistä, kernaammin kuin luopuivat kalastuksesta, rupesivat Norjan alamaisiksi ja asettuivat vakinaisiksi asujamiksi maahan. Vaan tätä tehessään he tietysti eivät pitäneet, uutta rajaa minään hyvänä asiana, niinkuin Friis näkyy arvelevan, vaan päinvastoin haittana, ja tarkkaan ottaen voipi näin syntynyttä asutusta yhtä hyvin sanoa rajan viaksi kuin ansioksi; siten näet viaksi, että asutus oli pakollinen.
Vaan tämä sikseen; älkäämme menneistä ruvetko riitelemään, Meidänhän piti katsella, kuinka muu väestö paitsi porojen omistajat nykyään etelä-Varangissa menestyy. Siinä suhteessa luulen, että tuskin norjalaisetkaan, jos heidän tilansa, koska he kuuluvat hallitsevaan kansaan, ensin otamme puheeksi, ovat olevaisiin oloihin täysin tyytyväiset; ainaki se seikka, että siirtohalu verrattain kovimmin heitä vaivaa, todistaa sitä vastaan. Syynä tähän on arvaten jossaki määrin luonnon ankaruus ja siitä seuraava elämän kovuus pohjan perällä, jotka tietenki aina tulevat asukkaissa vireillä pitämään toivoa huokeammasta elämästä lauhemmassa ilmanalassa, vaan voipi ehkä löytyä muitaki syitä, jotka riippuvat ihmistahosta. Semmoisten joukkoon on epäilemättä luettava ne suuret vaatimukset mitkä vallitseva mielipide Norjassa asettaa yksityiselle yhteiskunnan hyväksi ja jotka varsinki tulevat esiin raskaassa kunnanverotuksessa ja pitkässä koulunkäynnissä. Niin hyvä asia kuin monipuoliset ja täydelliset yleiset laitteet sekä laaja ja tarkka oppi ovatki, on eläminen aina kuitenki tärkein kysymys, ja vasta kun se on jossaki määrin turvattu, voipi tulla puhe sivistyksen kohottamisesta ja hyödyllisten yhteiskuntalaitosten kannattamisesta. Vaan tuntuu melkein siltä, kuin jos ne, joilla on Norjassa valta, eivät olisi tätä tarkkaan mielessä pitäneet, sillä kun esm. etelä-Varangissa kunnan verot tekevät 7—8,000 kruunua (v. 1877 esm. 7,616 kr., ks. Norges Land- ooh Bykommuners finantser i Aaret 1877) s.t.s. päälle 4 kr. eli noin 6 markkaa henkeä kohti, ja koulukurssi siellä samoin kuin muualla Ruijassa on 5—6 talvinen, täytyy sanoa, että kansan voimia näytään liiaksi kysytyn; Kuusamossa esm. kunnallisvero ei nouse 13—14,000 markkaa ylemmäksi, joka tekee vain 2 markkaa henkeä kohti, eikä varsinaista koulunkäyntiä ole vaadittu muuta kuin rippikoulua papin edessä. Ei voi olla ajattelematta, että syynä mainittuihin vaatimuksiin Ruijassa on ollut ei ainoastaan yleinen sivistyksen harrastaminen, vaan myöski erinäinen valtiollinen tarkotusperä Norjan vallanpitäjissä. Yleinen on nimittäin Ruijassa ja luultavasti koko Norjassa norjalaisten kesken se pelko että Venäjä heittää halullisia silmäyksiä Ruijaan, ja jos norjalaiset, luottaen siihen että sivistys on voima, olisivat, etelä-Varangin ja Ruijan edistystä harrastaessaan, arvelleet siten myöski paremmin voimistavansa Venäjää vastustamaan, ei sitä sopisi kovin kummastella. Toinen asia kyllä on, pääsevätkö he täten tarkotuksensa perille. Sillä sivistys on kallis kapine, jonka hankkiminen voipi varattomalle tulla liian rasittavaksi, ja jos norjalaisten sivistyspuuhain hedelmäksi Ruijassa kasvaa tyytymättömyys heidän valtaansa vastaan, on vaara tarjona, että maan vastustusvoima ulkonaista vihollista vastaan sanotuista, itsessään kyllä kiitettävistä puuhista ei enene, vaan päinvastoin vähenee.
Etelä-Varangin norjalaisten mielialasta nykyisiä oloja kohtaan en kuitenkaan rohkene sanoa mitään varmaa, koska liian vähän seurustelin norjalaisen rahvaan kanssa; jos he eivät olekaan tilaansa erittäin ihastuneita, niinkuin heidän siirtymisestänsä Amerikaan sopii päättää, on kuitenki mahollista, että he pitävät nykyistä järjestelmää Ruijassa tarpeen vaatimana. Vaan etelä-Varangista puhuttaissa tulee vähemmän kysymykseen mitä sikäläiset norjalaiset ajattelevat, siihen katsoen että he ovat niin suuri vähemmistö, eli ei edes viides osa, koko väestöstä; etupäässä on tietysti huomioon otettava mikä mieli-ala lukusimmassa kansallisuudessa siellä, suomalaisissa, vallitsee, ja senjälkeen mikä mieli-ala lähes yhtä lukuisilla lappalaisilla on, ne kun yhteensä ovat väestön verraton enemmistö. Edellisessä jo mainittiin sivumennen, että suomalaiset itä-Ruijassa samoin kuin ryssän rannalla ovat kaikkea muuta kuin tyytyväiset oloihinsa; tutkikaamme nyt tässä mitä syitä heillä tyytymättömyyteensä on. Heidän valituksensa koskevat kolmea seikkaa: 1:o verojen lisääntymistä ja elämän kallistumista yleensä viime aikoina; 2:o sitä ylönkatsetta ja vääryyttä, jota he kansallisuutensa tähen norjalaisten puolelta kärsivät; ja 3:o sitä sortoa ja vainoa, jonka alaisna heidän kielensä on. Mitä ensimäiseen valituspykälään tulee, niin verojen suuruus kyllä on valitusvirsi, jota esm. Suomessa yleensä ja usein ehkä ilman syyttä veisataan ja josta ei aina tarvitse kovin tarkasti huolia — jos kohta, sivumennen sanoen, joku verotus meillä, niinkuin esm. tulli, kyllä sietäisi runsasta alentamista; vaan Varangin ja yleensä koko itä-Ruijan suomalaisten valituksia tässä suhteessa en voi luulla perättömiksi, vaikkapa niitä olisi esiintuotu vähemmän katkeralla äänelläki kuin mitä tapahtui. Jos nimittäin, niinkuin vastikään olemme nähneet, taloudelliset olot Varangin rannoilla voivat jo hallitsevan kansan jäsenille, norjalaisilleki, antaa aihetta valituksiin, täytyy samain olojen kahta kovemmin painaa suomalaisia, jotka ovat vallan-alainen kansa. Suomalaisiltahan puuttuu se lohutus, joka norjalaisille huojentaa kuorman kantoa, eli että siitä on isänmaalle hyötyä, koska Ruijan suomalaiset eivät pidä itseänsä norjalaisina eikä Norjaa isänmaanaan; vieras valta, jolla he käsittävät Suomen valtaa, ei heidän mielikuvitukselleen esiinny minään kammottavana, vaan päinvastoin hartaasti suotavana asiana, ja niitten ponnistusten, joita norjalaiset tekevät ulkonaisen vihollisen torjumiseksi ja joihin he pakottavat suomalaisiaki ottamaan osaa, täytyy näille välttämättä näyttää kerrassaan sopimattomilta. Mahollista kuitenki, etteivät he norjalaisten tarkotusta selvästi käsitä, ja se voipi heille olla kylläki hyvä asia, koska tieto tässä tapauksessa vain enentäisi kuorman painoa, vaan tietämättömyys ei itsessään ole mikään lohutus, jos kohta onki tällä kertaa parempi kuin tieto. Mitä toiseen ja kolmanteen, oikeastaan yhteenkuuluvaan valituskohtaan tulee, niin suomalaisten sorto ja heidän kielensä vaino Ruijassa on vanhuudesta tunnettu asia, joka yhä vielä näkyy olevan parempaan päin muuttumatta. Niin kauon kuin suomalaiset elävät hiljaisuudessaan, ettei heistä tiedetä mitään, heitä kärsitään; vaan jos heidän on pakko mitenkään muistuttaa olemisestansa, esm. virkamiehen puheilla käynnin kautta eli oikeuden eteen astumalla, on kärsivällisyys kohta lopussa. Pelolla norjaa osaamattomat suomalaiset sanoivat kääntyvänsä niinki tärkeän miehen kuin lääkärin puoleen, jos kohta heillä on tulkki muassa, sillä lääkäri tuskin puolella korvalla huolii kuunnella tulkin selitystä; ja yleinen on ainaki itä-Ruijassa se mielipide, että jos suomalaisen ja norjalaisen välillä syntyy oikeudenjuttu, suomalainen aina tulee oikeudessa tappiolle: hänen tuomionsa on jo edeltäpäin langetettu. Vallasväki Ruijassa yleensä kohtelee suomalaisia vielä halvemmin kuin lappalaisia, sillä siihen ylönkatseeseen, joka jälkimäisten osaksi tulee, sekaantuu sentään joku sääliväisyys sen nöyryyden johosta, jolla lappalainen sallii polkea itseänsä, joka sääliväisyys vähän lieventää tuota ylönkatseellista käytöstapaa; kun sitävastoin ylönkatseeseen suomalaisia kohtaan vain yhtyy suuttumus ja viha sen sitkeyden tähen, jolla suomalaiset pitävät ihmisarvostaan kiinni, ja sen norjalaiselle kokonaan ymmärtämättömän "ylpeyden" tähen, että suomalaiset, horribile dictu, rohkenevat pitää itseänsä norjalaisten vertaisina. Mutta vielä enemmän kuin itse suomalaisia norjalaiset vihaavat heidän kieltänsä, suomea; sitä he eivät millään muotoa sallisi Ruijan rannoilla puhuttavan. Moni, kenties useimmat Norjan virkamiehistä pohjan perällä ymmärtävät ja puhuvat lappia, vaan tuskin ainoakaan älyää tai osaa suomea, joten suomalaisten on pakko heitä puhutella tulkin avulla. Jotku harvat papit ainoastaan tekevät poikkeuksen, vaan mitä arvoa heki suomelle antavat, olin tilaisuudessa näkemään Vesisaaren kirkossa, kun muutamat suomalaiset kävivät ehtoollisella: toimitus tapahtui muuten kokonaan suomeksi, vaan kun pappi (provasti Gjölme) tuli asetussanoihin, hän luki ne — norjaksi. Ikäänkuin Vapahtaja ehtoollista asettaessaan olisi puhunut norjaa! Kansakoulujen päätehtävä suomalaisten lasten suhteen näyttää olevan opettaa heille norjaa, sillä opetuksen on määrä käydä kokonaan norjaksi; alussa ainoastaan käytetään molempia kieliä, kunnes suomalaisia lapsia on vähän opastettu norjaa tuntemaan, jota varten katkismus ja piplianhistoria ovat painetut rinnakkain suomalaisella ja norjalaisella tekstillä. Niin ankaria sanottiin norjan oppimisen ja suomen unohtamisen suhteen oltavan, että jos lapset lupahetkilläkään puhuvat keskenään suomea, opettaja heille antaa kynsille! Että hallitus ja virkamiehet julistaisivat yleisiä kuulutuksia ja ilmotuksia myöski suomeksi, ei näy tulevan kysymykseen; niin esm. minun käydessäni ei ollenkaan tietty, että juuri oli ollut valitsiamiesten vaali valtiopäiville eli "Isoon Tinkaan" (Storthinget). Julistusten kerrottiin tapahtuvan siten, että jumalanpalveluksen jälkeen nimismies kirkkomäellä lukee kuulutukset julki norjaksi, joten ne jäävät niidenki ymmärtämättä, jotka seisahtuvat niitä kuulemaan. Saarnoja ainoastaan joskus pidetään suomen kielellä; se on ainoa, minkä kautta hallitus osottaa muka huolenpitoaan suomalaisistaki alamaisistansa.
Ei sovi kieltää, että suomalaisilla on syytä valituksiin. Niinkuin norjalaiset itse myöntävät, on suomalainen ainaki yhtä kelvollinen työhön kuin norjalainen ja molemmille olisi siis sama arvo annettava; sen sijaan suomalaista koetaan alentaa lappalaistaki alemmaksi. Suomalaisia vihataan siksi, että he eivät taho äitinkielestään luopua, vaan onko rakkaus äitinkieleen mikään rikos? Ja missä on sanottu, että paitsi lapin kieltä ainoastaan norja saa Ruijan rannalla kuulua? Kun tämän lisäksi muutenki raskasta elämää pohjan perällä tehään vielä raskaammaksi tarkotusperiä asettamalla, joita suomalaisten täytyy pitää ei ainoastaan vähemmän tarpeellisina, vaan suorastaan vahingollisina niinkuin esm. lasten vierottamista heidän omasta kielestään ja muuttamista norjankielisiksi, ei tarvitse ruveta kummastelemaan, jos ilmestyisi tyytymättömyyttä. Ja tyytymättömyys yleensä itä-Ruijan suomalaisissa onki todella niin suuri, että meikäläinen hämmästyy. Kun olin Tenon varrelle tullut, olin täydellisesti vakuutettu siitä, että jos suomalainen armeija voisi ilmestyä Varangin tienoille, jok'ainoa suomalainen itäpuolella Tenoa yhtyisi siihen ja nousisi kapinaan Norjaa vasten.
Mitä lopuksi tulee kolmanteen kansaan Varangissa, lappalaisiin, niin he samoin kuin koko Lapin kansa ovat vuosisatojen kuluessa niin harjaantuneet sortamiseen, että pitävät sitä luonnollisena asiana, joka ei ole muutettavissa. Heidän valituksensa eivät sentähen ylipäänsä olleet, mitään suomalaisten valitusten rinnalla; ainoastaan jo puheena ollutta seikkaa kuulin heidän valittavan yhtä katkerasti kuin suomalaiset valittavat sortoansa yleensä, nimittäin sitä sääntöä, joka kieltää heitä talvella syöttämästä porojaan suomen alueella. Kuitenki seurustelin lappalaistenki kanssa verraten vähän enkä toiseksi voinut heidän kanssa puhella heidän omalla kielellänsä, niin että moni asia saattoi jäädä minulta kuulematta. Syytä tyytymättömyyteen on lappalaisilla kyllä samassa määrässä kuin suomalaisilla, koska olevaiset olot rasittavat molempia yhtä suuresti, sillä erotuksella vain, että lappalaiset kansallisuutensa tähen kärsivät sortoa etupäässä norjalaisen paikkakunnallisen väestön puolelta, suomalaiset taas enemmän hallituksen ja vallanpitäjäin puolelta. Ja kun lappalaisten ajatustapa ja harrastukset ylimalkaan kulkevat kuta kuinki samaan suuntaan kuin suomalaisten, voipi pitää aivan varmana asiana, etteivät he myöskään ole eri mieltä tyytymättömyydessä norjan valtaa vastaan, jos kohta tämä tyytymättömyys lappalaisissa ei niin tule julki.
Niinkuin näkyy, ei norjalaisten valta etelä-Varangissa ole tuottanut hyviä hedelmiä. Tosin sinne on rakettu kaksiki kirkkoa, joista toinen sentään on enemmän rajamerkkinä pidettävä, on asetettu pappi, nimismies ja tohtori, raivattu joku tiekappale, järjestetty koululaitosta j.n.e., joka kaikki kyllä on kiitettävää. Vaan porolappalaiset ovat häviötilassa, suomalaiset valmiit nousemaan kapinaan, muut lappalaiset tekemään heille seuraa, ja norjalaiset Amerikaan siirtymässä. Voipiko sanoa, että maakunta menestyypi?
Mihin päin vain katselemme on nykyinen valtaraja Varangissa vaikuttanut pahaa. Porolappalaiset kahen puolen rajaa, kalastajalappalaiset ja suomalaiset sen eteläpuolella, Varangin oma väestö sen pohjoispuolella, kaikki ovat siihen tyytymättömiä. Sopii kysyä: eikö siitä sitte ole minkäänlaista hyötyä? Ja jos ei ole, miksi sitä ei saada muutetuksi? No toki, yksi hyvä siitä on, jos tuo sitte hyvä lienee: se imartelee norjalaisten kansallisylpeyttä, koska Norjan valta Varanginvuonon itäpuolella olevan maakaistaleen kautta on 20—30 neliöpenik. laajempi kuin muuten olisi. Vaan valitettavasti tähänki hyvään sekaantuu paha puoli, joka katkeroittaa tuon kansallisturhuuden tyydyttämisen nautintoa: se on pelko tuon kalliin kappaleen menettämisestä. Tämä pelko on yltynyt siihen määrään, että melkein saattaa sanoa norjalaisten vapisevan valtansa puolesta itä-Ruijassa: jos tässä asiassa neula putoaa lattialle, he säikähyksestä hypähtävät pystöön. Keskinkertainen ilo mahtanee olla kappaleesta, jonka omistaminen tuottaa noin paljo huolta[19].
Yksi keino löytyy, jonka kautta norjalaiset jossain määrin voisivat tuon luonnottoman valtarajan haittoja edes itseltään poistaa, voisivat arveluttavaa asiantilaa itä-Ruijassa parantaa ja horjahtelevaa valtaansa siellä vahvistaa: se on lyhyesti sanoen eri kansallisuutten oikeuden tunnustaminen. Jos norjalaiset myöntäisivät suomalaisia ja lappalaisia yhtä oikeutetuiksi olemaan olemassa kuin itse arvelevat olevansa, jos he sen johosta lakkaisivat toisia sortamasta, luopuisivat arvaten turhista yrityksistään heidän norjalaistuttamiseksi, määräisivät heille virkamiehiksi ainoastaan semmoisia jotka täydellisesti osaisivat heidän kieltänsä, sanalla sanoen rupeaisivat pitämään noita tähän asti halveksittuja alamaisiansa ihan vertaisinansa ja heidän kieltänsä yhen-arvoisena norjan kielen kanssa, sitte on hyvin luultavaa, että maakunnassa nykyään vallitseva tyytymättömyyys, jos ei kokonaan häviäisikään, niin sentään isosti heikkenisi. Sillä suunnattomia ei suomalainen, eikä lappalainen varsinkaan, ole harjaunut vaatimaan, ja kun he kerran tulisivat siitä vakuutetuiksi, että hallituksella on hyvä tahto, he varmaan kokisivat niitä kuormia kärsivällisesti kantaa, joita hallitus ulkonaisen politiikinsa tähen arvelisi olevansa pakotettu laskemaan alamaistensa hartioille. Isosti suotavaa olisi siis ei ainoastaan etelä Varangin vaan Norjan oman edun kannalta, että norjalaiset ryhtyisivät tähän apukeinoon ja luopuisivat entisestä hallintojärjestelmästä.
Tosin sitte vielä yksi varsinainen valituksen syy olisi jälillä, nimittäin poronhoidon hankala tila, jota ei Norjan hallitus yksin pystyisi auttamaan. Vaan Norjassahan hyvin tiedetään, että Suomen hallitus ei parempaa pyydä kuin saada asiassa sovintoa toimeen. Se ei ollut Suomi, vaan Norja itse, joka ensin sulki rajan, ja Suomi seurasi esimerkkiä vasta senjälkeen, kun turhaan lähes parinkymmenen vuoden kuluessa oli kokenut asiaa saada sovinnolla järjestetyksi. Samana hetkenä kun Norjan hallitus ilmottaa sallivansa, että lappalaiset ja suomalaiset taas saavat Varangin rannoilla vapaasti kalastaa niinkuin ennen vuotta 1826, samana hetkenä ihan epäilemättä Suomenki hallitus suostuu peruuttamaan kieltonsa rajan suhteen ja suvaitsemaan, että Norjan lappalaiset tuovat porojansa Suomen jäkälämaille.
Vaan turhaa olisi ainaki lähimmässä tulevaisuudessa toivoa mitään tämäntapaista muutosta Norjan hallitustavassa. Ne tunteet ja mielipiteet, jotka kehottavat norjalaisia menettelemään niinkuin tekevät, ovat liiaksi syvälle juurtuneita, että voisivat toisiksi muuttua ennenkuin kenties miespolvien perästä, jos edes sittekään. Norjalaiset arvelevat jo luojan säätämästä olevansa jalompaa rotua kuin suomalaiset ja lappalaiset, siis määrätyt näitä hallitsemaan, ja jälkimäisten tunnustaminen yhen-arvoisiksi heidän itsensä kanssa olisi norjalaisten mielestä luonnon järjestyksen kumoamista. Jos sentähen olot itä-Ruijassa jäävät norjalaisten hyvästä tahosta riippumaan, on varmaa, että kaikki yhä tulee pitkät ajat edespäin menemään entistä menoansa ja kansan tila pysymään yhtä huonona kuin tähän asti.
Se on tämä vakuutus, joka itä-Ruijan suomalaisissa vaikuttaa niin katkeran mielen Norjan valtaa vastaan ja kehottaa heitä kääntämään silmänsä toisaalle päin, ulkovallan puoleen. Ainoastaan Suomen alle joutuen he toivovat saattavansa elää elämää, joka ei ole paljasta kärsimistä ja tuskaa, vaan jolla myöski on joitakuita valokohtia; norjalaisilta he eivät odota mitään.
Ja epäilemätöntä on, etteivät he näissä toiveissaan pettyisikään, kun ne vain voisivat toteen käydä. Jos etelä-Varanki joutuisi Suomen alle, seuraisi siitä aluksi, että suomalaisten ja suomen kielen sorto tietenki heti lakkais ja siis pahin aine valituksiin ja tyytymättömyyteen yhellä haavaa poistettaisiin. Toinen seuraus, josta olisi hyötyä myöski lappalaisille ja norjalaisille, olisi, että se kuumeentapainen into, jolla Norja kokee sivistyneessä elämässä ennättää naapurinsa Venäjän edelle ja joka pakottaa sitä ylenmäärin jännittämään raja-asukasten varallisia voimia, myöski tulisi isosti asettumaan, koska yllytintä siihen eli pelkoa Venäjän vallasta, ei kauvemmin löytyisi. Sivumennen olkoon tässä sanottu, vaikka se ehkä on vähän tarpeetonta, että etelä-Varangin kehitystä tietysti nykyäänki etupäässä ajetaan Norjan valtiovaroilla eikä maakunnan omalla kustannuksella, vaan selvää on, että jo paljas osanotto hallituksen rientoon myöski maakunnalle on tavalla tai toisella tuottava rahan menekkiä; niin esm. lasten kouluutus laajemmin, kuin mitä tarve itsessään vaatii, tulee rasitukseksi. Vielä seuraisi Varangin joutumisesta Suomen alle, että poronhoito, joka 1826 vuoden rajan kautta on kärsinyt niin paljo vahinkoa ja joka Lapissa aina tulee jossaki määrin olemaan välttämättömän tarpeellinen, voisi virkistyä ja epäilemättä virkistyisiki uuteen voimaan, hyödyksi ei ainoastaan poron-omistajille itselleen, vaan koko maakunnalle. Muuttuneesta valtiollisesta tilasta ei voisi lappalaisille heidän kansallisuutensa ja kielensä puolesta olla muuta kuin voittoa, sillä lappalaisethan ovat meidän veljeskansa ja Suomen hallitus tulisi varmaan heitä semmoisena aina kohtelemaan, niinkuin suomalaiset ja lappalaiset pohjan perällä nytki elävät veljeksinä. Lapin kielen suhteen ei ainoastaan ei tarvitsisi peljätä mitään vainoa, vaan päinvastoin on enemmän kuin luultavaa, että kun lappalaisten lukumäärä suuriruhtinakunnassamme enenisi, heidän kielensäki saisi meikäläisten kesken varsinaisia viljeliöitä, jotka sen kohottaisivat sen nykyisestä alkuperäisestä tilasta enemmän sivistyneelle kannalle; tämä olisi meille paljo sopivampi työ kuin norjalaisille, joitten laimeat yritykset tässä suhteessa eivät olekaan sanottavia hedelmiä kantaneet. Mitä lopuksi Varangin norjalaisiin tulee, niin heki saattaisivat ilman huoletta ottaa tuota valtiollista muutosta vastaan; puhumatta siitä, että myöski heidän taloudellensa olisi muutoksesta hyötyä, he voisivat olla varmat siitä, että heidän kansallisuudellensa annettaisiin täysi arvo etteikä siinä asiassa noudatettaisi heidän omaa esimerkkiänsä. Sillä Suomi on itse tarpeeksi saanut kokea, mitä kielen ja kansallisuuden sorto merkitsee, että se tahtoisi muita tarpeettomasti pakottaa kokemaan samaa.
Etelä Varangin menestymisen kannalta täytyy siis sanoa kaikin puolin suotavaksi, että maa yhistettäisiin Suomeen. Ainoastaan senkautta sen tulevaisuus on luotettavalle kannalle perustettava.
Selvää on sanomatta, että Suomen edut tässä käyvät Varankilaisten etujen kanssa aivan yhteen.
Vaan toinen asia on, voidaanko tätä suotavaa tapausta, etelä-Varangin yhistämistä Suomeen, ajatella maholliseksi? Kun lie puhe lähimmästä tulevaisuudesta, täytynee tähän vastata aivan kieltämällä. Ensimäinen ehto sitä varten on, että Suomessa yhtä hartaasti haluttaisiin saada etelä-Varankia omaksi, kuin suomalaiset etelä-Varangissa haluavat päästä yhteyteen Suomen kanssa, ja tätä ehtoa ei vielä ole olemassa. Yhteisten asiain harrastus meillä ei vielä ulotu Lapinmaahan, s.t.s.: ne asiat, joita yleisemmin meillä harrastetaan, koskevat ainoastaan maata eteläpuolella napapiiriä; Lapista ei huolita juuri enempää kuin tshuktshien tuntureista itä-Siperiassa taikka eskimoein lumisista kentissä pohjois-Amerikassa. Usean mielestä Oulu ja Tornio ovat Suomen äärimmäisessä päässä pohjaan käsin; niitten takana on vain joku palsta autiota lumi-maata, jossa joskus lappalainen porollansa kiitää hangen yli. Hyvin harvassa on semmoinen, joka olisi tullut ajatelleeksi, että Oulu on vasta puolivälissä Hankoniemestä Utsjoelle ja että maanviljelystä ja karjanhoitoa ahkeraan ja laajasti harjotetaan vielä 40—50 penikuormaa pohjaiseen Oulusta. Hallituksenki huolenpito Lapinpuolisesta maasta on ollut niin mitätön kun on olla saattanut: Kuusamon tienoilta Tenojoelle ja Kilpisjärvelle, siis alueella, joka on neljäs osa koko maasta, ei esm. ole kuin yksi ainoa postikonttori (Rovaniemellä, ja seki vain pari vuotta vanha) ja yksi lääkäri (Kittilässä)! Maanteitä ei ole kuin kaksi pientä palasta Kemi- ja Tornionjokien suissa, ja on sattunut, että samaan aikaan kun etelä-Suomessa on miljonia pantu rautateihin, on Lappiin turhaan pyydetty — maanteitä kenties, arvaa lukia? Ei, vaan muutama tuhat markkaa niiden suopolkujen porrastamiseksi, joita joka vuosi lukemattomat joukot suomalaisia, jäämereltä palaten, astuvat. Sanalla sanoen, Lapin puoli on suuren yleisömme mielessä niin kuin ei sitä ollenkaan olisi olemassa, ja mitä sen takana on, on tietysti vielä vähemmän olemassa.
Mutta jos tällä hetkellä ei yleisempää halua meillä löydy Varangin perään, ei siltä ole sanottu, että asianlaita aina tulee semmoisena pysymään. Suomen etu kuta kuinki suuresta osallisuudesta jäämeren rannikossa on niin silmäänpistävä, että kun sitä kerran ruvetaan ajattelemaan, vakuutus asiassa paikalla on valmis. Sen saattoi selvästi nähä viime valtiopäivillä, jolloin esitys alueen pyytämisestä venäjänpuolisella rannalla yksimielisesti kaikissa säädyissä hyväksyttiin, vaikka asiasta esm. sanomissamme oli ollut sangen vähän puhetta. Ja aivan varmaa on, että kun suuri yleisö meillä kerran tulee toiselta puolen hoksaamaan, mitä määrättömiä aarteita jäämeri povessaan kätkee, toiselta puolen tietämään minkälainen kansan tila etelä-Varangissa on, sekä sen ohessa alkaa muistella millä itsessään vähemmän kiitettävällä tavalla Norja on valtaansa levittänyt Tenojoelta nykyiseen itärajaansa saakka, niin halu saada asiaa oikaistuksi ja entistä vääryyttä korjatuksi on meikäläisissä äkkiä syttyvä täyteen tuleen. Ja tämä "kerran" on kenties lähempänä kuin luullaan. Annahan kielikysymys, joka tähän asti yksinomaisesti on vetänyt yleisömme koko huomion puoleensa, tulee selvitetyksi, niinkuin onneksi vähitellen näyttää tulevan, niin saadaan tilaisuutta muittenki yleisten kysymysten harrastamiseen, ja niistä jäämeriseikka on liian tärkeä, että se voitaisiin jättää huomaamatta.
Mitä ensimäiseen ehtoon etelä-Varangin yhistämiseksi Suomen alle tulee, saanee sen puolesta siis olla huoleti; aikanaan se kyllä on oleva olemassa. Vaan sillä asia vasta on pantu alkuun, eikä suinkaan vielä loppuun ajettu. Norjan hallitus tietenki on kynsin hampain vastusteleva kaikkia tuumia tässä suhteessa ja asiaan, jos sitä todenteolla ruvetaan ajamaan, ilmestyy varmaan monta mutkaa. Koska Suomella kuitenki ilmeisesti on parempi oikeus puolellansa, ei ole epäilemistä, ettei se viimein asiassa voitolle pääse, ja toivottavaa vain on, että asiaan käytäisiin käsiksi niin pian kuin mahollista. Liian etäälle sentään sorruttaisiin aineestamme, jos tässä ruvettaisiin miettimään kaikkia mahollisia keinoja, joilla voitaisiin puheenalaisen tarkotuksen perille päästä; meillähän nyt vain on kysymyksenä, mihin suuntaan Varangin tulevaisuuden pitäisi muodostua. Se vain olkoon sivumennen sanottu, että kun Norjan paras tuki sen alueen loukkaamattomuuden suhteen on länsivaltain suojelus, näille voitaisiin Suomen toimesta antaa tarkempi ja oikeampi käsitys asiain oikeasta laadusta itä-Ruijassa ja siten ehkä saada heidän suostumuksensa esm. yleiseen kansan-äännestykseen etelä-Varangissa, jonkakautta riitaseikat siellä rauhallisella tavalla tulisivat ratkaistuiksi[20].