Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

II.

Ryssän ranta.

Kuola.

Ryssän rannaksi kutsuvat suomalaiset Kurjasta itään päin tulevaa venäjänpuolista jäämeren rannikkoa. Se on meillä enimmästi tunnettu Muurmannin rannan nimellä, vaan tätä nimeä pohjanpuoliset suomalaiset eivät käytä, jos edes tuntevatkaan. Itsessään sana "ryssänranta" on jotenki epämääräinen, niin että se voisi merkitä vaikka koko Venäjän alle kuuluvaa rantamaata Ruijasta Behringin salmeen saakka; vaan niin laajaa merkitystä ei sanalle vielä anneta. Kun suomalaiset puhuvat ryssän rannasta, tarkottavat he ainoastaan sitä osaa venäjän jäämerenrannikosta, jossa he itse käyvät kalastamassa, t.s. rantamaata Kuolasta Ruijaan; ja siinä merkityksessä meki sanaa käytämme tässä. Muurmannin rannalla on nykyään laajempi merkitys, sillä se ulottuu vielä Kuolasta itäänpäin noin 30 penik. Svjätoi nosiin eli Pyhään niemeen, jonka tienoilta Lapin niemimaan ranta kääntyy etelää kohti Wienanmereen päin; ja sen mukaan kuin suomalaisten kalastus ja asutus siirtyy idemmäksi, tulee arvaten nimitys ryssänrantaki siirtymään, niin että se kerran on ulottuva yhtä kauvas kuin nykyään Muurmannin ranta. Vaan tällä hetkellä ryssän ranta jo päättyy Kuolan vuonoon.

Kuola eli niinkuin siellä puolen suomalaisten kesken enimmästi sanotaan, Kuolla on ainoa kaupunki ei ainoastaan Muurmannin rannalla, vaan koko venäläisellä jäämerenrannikolla Siperiaan asti. Saattaisi ajatella, että jäämeren ja Kuolan suhteen ehkä soveltuisi vanha lauseparsi "unum, sed leonem", ja että Kuola siis olisi jommoinenki kylä; vaan niin ei ole asianlaita. Se päinvastoin tuskin on Kannanlahtea kummempi. Syy tähän on varsin selvä, kun tuntee kaupungin aseman ja niitä oloja, joissa se elää. Ylimaasta äärettömän harvalla asutuksellaan ei kaupungin kauppaliikkeelle voi olla mainittavaa tukea, ja mitä näitten seutujen etevimpään ansiolähteeseen, merikalastukseen, tulee, niin kaupungin asemapaikka on sen suhteen niin sopimaton kuin suinki, kun se on kuutta penikuormaa pitkän, kaitaisen vuonon pohjassa, jota tietysti on hyvin hankala purjehtia ja joka lisäksi kahen penikuorman päähän perukastaan jäätyy. Nämät seikat ovat estäneet ja tulevat arvaten aina estämään Kuolaa pääsemästä mihinkään varsinaiseen kukoistukseen; Ainoa tehokas keino paremman tulevaisuuden saamiseksi olisi epäilemättä Friisin arvelun mukaan kaupungin siirtäminen johonki sopivaan paikkaan aivan valtameren partaalle, jossa kalastusta voitaisiin voimallisemmin harjottaa.

Kuola ei ole mikään vasta perustettu kaupunki; sitä saattaa lukea 300 vuoden ikäiseksi. Sen ensi alkuna oli luostari, joka norjalaisten lähetten mukaan olisi ollut olemassa jo v. 1475, vaan jonka Solovetsin luostarikirjat kertovat lappalaisten kääntäjän, erään munkin Feodoritin, rakentamaksi vasta keskipaikoilla 1500-lukua. Jos jälkimäisessä ilmotuksessa on perää, näyttää paikka ensi aluksi verraten rivakasti lähteneen kasvamaan, siitä päättäen että jo v. 1582 eräs vojevoda eli sotapäällikkö lähetettiin sinne järjestyksen pitäjäksi, ja että kymmenkunta vuotta myöhemmin kaksi sotaretkeä Suomen puolelta tehtiin sinne asti. Paikan merkitys näkyy siitäki että Norjan veronkanto itäpuolelta Kuolaa alusta 1600-lukua loppui (1613). Vaan jos kaupungin alkua täten täytyy sanoa siksiki loistavaksi, ei sen myöhemmästä elämästä voi samaa kehuvaa arvostelua antaa. V. 1802 ei siinä ollut kuin 158 taloa ja 892 asukasta, v. 1826 ainoastaan 715 asukasta; sillä välin oli näet englantilaiset kaupunkia pommittaneet ja osaksi hävittäneet v. 1809. Mihin väkilukuun kaupunki oli jaksanut nousta ennen itämaan sotaa 1854, en voi sanoa, vaan mainittuna vuonna englantilaiset toistamiseen sitä pommittivat ja hävittivät sen kokonaan. Friisin käydessä 1867 oli kaupungissa vain 80 taloa ja noin 500 asukasta.

Kuola on, niinkuin mainitsin, rakettu Suolavarekan juurelta pohjoisluodetta kohti pistävän niemen päähän, pääosa pitkin Kuolajoen vartta, vähempi osa pitkin Tuulomaa. Edellisessä osassa on kaksi pääkatua, rantakatu ja yhtä suuntaa sen kanssa vähän ylempänä kulkeva toinen katu; niitä yhistää 4—5 poikkikatua. Tuulomanpuolisessa kaup. osassa ei varsinaista katua ole. Mainitut pääkadut kulkevat itä-etelästä luoteeseen; niiden keskimatkalla on äärettömän suuri tori, ja keskellä sitä taas suuri kirkko. Kirkkokorttelia ympäröipi, paitsi joen puolelta, vieläki nähtävät, vaikka osittain alasvyöryneet, syvät vallihaudat, ja luultavasti tällä paikalla seisoi se torneilla varustettu puulinnotus eli "ostrogi", jonka Pietari Suuri 1704 Kuolan turvaksi rakensi. Kaupungin rannassa seisoi 6—7 makasiinia ja pari jahtia oli niiden lähellä ankkurissa. Pieni saari on kaupungin edustalla Kuolajoessa, jossa kaupunkilaisten kirkkomaa on. Siihen voipi hieman eli matalan veden aikana kulkea kuivin jaloin, ja ennen aikaan se onki ollut pieni niemi, josta Kuola on venäjäksi saanut nimen Malmiis, pikkuniemi.

Kaduista puhuessani en voi olla mainitsematta, että niiden suhteen ei ollut tehty minkäänlaista tasotustyötä, joten ne olivat hyvin alkuperäisen näköisiä. Isoja kuoppia ja korkeoita, ruohoisia multaläjiä oli tuhkatiheässä, siellä täällä myöski syviä ojia, joitten yli joskus lautalava oli sillaksi pantu. Kantakadun itäpuolessa oli keskellä katua entisen tuvan jäännökset, joita ei ollut joudettu siirtää pois, vaikka jo näyttivät vuosikausia paikallaan maanneen. Että kadut kasvoivat ruohoa, lienee tarpeeton sanoa, ja siihen katsoen oli kyllä luonnollista, niin oudolta kuin se ensin tuntuiki, että päähenkilö, minkä Kuolan kaduilla tapasimme, oli muuan vankannäköinen sonni, joka käytti katuja laitumena, joskus pari lehmää seurassansa. Merkillisempää sen sijaan oli, että havaitsimme 3—4 katulyhtyä.

Kaupungin rakennukset eivät ansaitse mainitsemista; kuitenki kauppamiesten talot rantakadulla olivat sekä suurempia että laudotetuita ja — joskin moniaat hyvin mauttomasti — maalatulta, joten ne ulkoapäin ilmaisivat jonkulaista varallisuutta. Kauppiaita ilmotettiin kaupungissa olevan kuusi: Hohlova, Serebtsova, Basarnoi, Hipaakkina, Hartsova ja Malistova, niinkuin nimet kuuluivat kaupungin suomalaisten suussa. Basarnoista mainittiin erittäin, että hän piti hevosta — asia, joka kyllä sietiki mainitsemista, koska tämä hevonen oli ainoa koko kaupungissa. Malistovalla taas oli neljä poroa; muilla kaupunkilaisilla ei yhtään (?).

Kuolan väkiluvun muuan kauppias vakuutti nyt nousevan 700:aan henkeen. Karjaa kaupungissa sanottiin elätettävän 30—40 lehmää. Hevosten tehtävää kotitaloudessa, niinkuin veden ja halkojen vedättämistä, toimittaa koirat.

Suomalaisia oli kaupungissa 3 perettä, kaikki nykyvuosina sinne muuttaneita, ja Kuolajoen varrella jonku 3 neljänneksen päässä kaupungista asui myös yksi suomalainen, Kuusamolainen Matti Kuha perheinensä. Yhteensä oli näitten suomalaisten luku 20 henkeä. Sitäpaitsi kerrottiin Nuortijärven länsipäässä kaksi suomalaista perhettä asuvan.

Olomme Kuolassa kesti keskiviikko-aamusta 12 p. heinäk. tuorstain puolipäivään 13 p.s.k. Ainaki toinen puoli tästä ajasta oli omistettu Morfeus jumalalle, joka nyt väkipakolla peri saatavansa. Toista puolta käytimme kaupungin katselemiseen, johon tosin ei paljoa aikaa eikä vaivaa tarvittu, sekä kaikenlaisten ostosten tekoon. Pastori S. toimitti useoita virkaansa kuuluvia töitä. Majapaikassamme, joka oli muuan pikkutalo kaupungin itäpuolessa vastapäätä Kuolajoen rantaan rakennettua pientä kappelia, tultiin hyvästi toimeen: huone oli siisti, emäntä siivoluontoinen, ja ruuan puolesta saatiin mitä vaan haluttiin, kunhan ensin pantiin talon poika kaupungilta aineita ostamaan. Kielen puolesta koimme joko omin neuvoin selvitä tai käytimme tulkkina varsinki jo mainittua Kuhan Mattia, joka useat vuodet oli asuskellut Kuolan tienoilla ja siis laski venäjää kuin vettä — vaikka kohta hirveästi suomeksi murtamalla. Hän oli lyhyenlainen, vaan vankka mies, vakava käytöksessään ja hidas puheessaan, eikä suinkaan kaikessa köyhyydessänsä mikään aivan kelpaamaton Suomen edustaja kansan seassa, jota syytetään viekkaudesta ja taipuvaisuudesta pettämiseen. Kömpelyytensä kautta semmoiset luonteet useinki voivat vilkkaammassa kansassa herättää naurua, vaan lopuksi heidän suoruutensa kuitenki vaatii kunnioitusta. Matti ja hänen vaimonsa nyt vihittiin aviopariksi — jonka toimeen suhteen vaimon sanottiin osottaneen suurempaa intoa kuin Matin itse — ja useat heidän lapsensa ristittiin. Kun vaimo oli kirkkoon otettava, notkisti Mattiki kankeat polvensa lattialle, luullen asian koskevan häntäki. Vihkimistä varten asetimme morsiuspalleiksi lattialle kaksi tuolintyynyä, vaan vihittävät eivät rohjenneet niitä käyttää.

Kaupunki muuten näytti aivan kuolleelta siellä ollessamme. Kaduilla ei ollut minkäänlaista ihmisliikettä eikä rannassa tai munalla likitienoilla huomannut mitään hommaa. Miehenpuolista varsinki tuntui olevan täydellinen puute: paitsi tuota jo mainittua nelijalkaista herrasmiestä näimme kaduilla ainoastaan jonku poliisin ja pari kauppamiestä. Kaikki arvaten olivat merellä — tai kenties muutamat niitylläki. Tätä pyydän lukian panemaan mieleensä, sillä kun tullaan toiseen kaupunkiin jäämeren rannalla, Vesisaareen, saadaan nähä jotaki aivan toista.

Tuosta miesten puutteesta oli meilleki hankaluutta, vaan siitä likemmin toisessa luvussa.

Tuulomajoki.

Koska lukia ehkä on utelias kuulemaan, minkälaatuinen Tuuloman jokilaakso on, vaan me emme itse käyneet sitä lähemmältä katselemassa, tahon tähän Friisin edellämainitusta teoksesta suomentaa kertomuksen siitä matkasta minkä hän ja prof. Daa v. 1807 tekivät kappaleen matkaa ylöspäin jokea. Se kuuluu:

"Niistä kahesta joesta, joitten suu on Kuolan kaupungin kohalla, on suurempi nimeltä Tuuloma. Se juoksee Nuortijärvestä ja on vedenpaljoutensa puolesta samankokoinen kuin Alattionjoki eli 3:nnen luokan joki Norjassa. Sen nimi on lappalainen. Tulom-jok, oikeastaan Tulvom- eli Dulvom-jok, merkitsee Tulvajokea, jonka nimen se ei ilman syyttä ole saanutkaan. Se on hyvin leveä, ettei aina tiedä, pitääkö sitä kutsua joeksi vai järveksi. Laajalta sen matalat rannat peittyvät kevät- ja syystulvan alle. Eli kenties nimi, Tulvajoki, on siitä alkunsa saanut että nousuvesi vuonosta tuntuu joen ensimäiseen koskeen saakka, noin 10 virstaa merestä.

"10 p. heinäk. teimme retken ylöspäin jokea veneessä, jonka vuokrasimme isännältämme ja jota kaksi suomalaista souti, joista toinen, Isojussi, oli asunut Kuolassa monta vuotta. Matkaan lähettiin silloin, kun ullivesi vuonosta alkoi nousta jokeen eikä siis ainoastaan heikentänyt virran voimaa, vaan lisäksi usein synnytti kosteita, joissa oli myötävirta. Tuulomalla on kauniit, matalat ja metsäiset rannat. Ensimäisellä puolella penikuormalla ylöspäin koivumetsä, joka alenee vesirajaan asti, on vielä hyvin matala, melkein paljasta varvikkoa, vaan niin tiheä, että etäältä näyttää, ikäänkuin tasaisesti viettäviä törmiä peittäisi rehevin heinikko. Siellä täällä yksinäinen kuusi kohoaa varvikosta ylös. Se muistuttaa aikaisemmin kasvaneesta metsästä, jonka ihmiset ja valkia arvaten ovat hävittäneet. Sen mukaan kuta ylemmäksi tullaan, alkavat rannat vähitellen kohota ja virta tulla kovemmaksi, vaan joki on vielä noin virstaa leveä. Kuusia sekaisin mäntyjen kanssa alkaa olla tiheämmässä. Haapaki ilmestyy kolmen neljänneksen päässä, vielä 11 p. heinäk. punaisenruskeoilla lehillä, niin ikään pihlaja, raita ja leppä, ja niitten suojassa tapaa siestarpensaita niin hyvin joen törmillä, kuin kahiloita ja pajupensaita kasvavilla monilukuisilla pikkusaarilla, joissa myöski kasvoi vahvaa heinää sekä runsaasti vatukka- ja mansikkakukkia. Vaan elävää olentoa ei näkynyt ei kuulunut ainoaakaan tässä viljavassa erämaassa, ennenkuin tulimme vähän ylemmäksi, noin 8 virstaa kaupungista, jossa ensimäinen lohenpyyntipaikka on. Pyyntiä harjottaa Kuolan papin hyväksi muutamat lappalaiset, joista yksi oli todellinen rupikoltta (skurveskolt). Merkillistä kyllä emme myöskään nähneet mitään vesilintuja, vaikka jokiseutu näytti olevan etenki suorsien olopaikaksi varsin sovelias. Koko retkellä en nähnyt kuin kaksi kappaletta ja ne olivat hyvin arkoja, joka minusta tuntui varsin kummalliselta ja epäiltävältä tässä aito kreikalais-katholisessa maassa, jossa toinen puoli vuotta ollaan lihaa syömättä ja jossa metsä- ja vesilintujen luulisi saavan elää paratiisin tapaisessa rauhassa ja olevan aivan kesyjä. Siksi epäilen, että lappalaiset eivät niin tarkasti noudata paastosääntöjä linnunlihan syömisen suhteen, ja tätä epäluuloani vahvisti se seikka, että lappalaisen veneessä havaitsin pyssyn. Täällä ei sitä voinut käyttää muuhun kuin linnustamiseen, jollei sillä tarkotettu kaataa tokastansa eksynyttä poroa. Me ostimme 12 naulan lohen lappalaisilta 60 kopeekalla. Lappi joutui ihmeisiinsä kun käskin hänen itsensä ilmottaa, milloin hän oli tarpeeksi maksua saanut, ja niin rupesin laskemaan rahan toisensa perästä hänen aukinaiseen kouraansa. Niin suurta luottamusta hänen rehellisyyteensä ei luultavasti koskaan ollut hänelle osotettu. Ei hän kuitenkaan ottanut kopeekkaakaan enemmän kuin sovittu oli.

"Noin penikuorman päässä Kuolasta joki taas laajenee, että on järven kaltainen. Tiheään kuljetaan saarten sivu, jotka kasvavat vesakkoa ja erinomaista heinää. Harjanteet kahen puolen ovat matalia ja, niin kauas kuin silmä siintää, metsänkasvavia harjulleen asti, jossa ilmanrantaa vasten näkee hoikkain kuusten ja leveälatvaisten mäntyjen kilpailevan kumpi likemmäksi pilviä pääsee.

"Ei voi ollenkaan epäillä, ettei pitkin tämän suuren, komean joen varsia, jossa vain löytyy joitakuita harvoja lohenpyynnistä eläviä lappalaisia, jotka asuvat kurjimmissa, tilapäisissä turvekodissa; löytyisi monilukuisia erinomaisia asuinpaikkoja karjanhoidosta elävälle väestölle. Sikäli tosin asiantila täällä on suotuisampi kuin Teno- ja Paatsjoella. Täällä ei uutisasukkaan tarvitsisi tehä paljo työtä saadakseen niittymaata 6:lle eli 8:lle eli useammalle lehmälle. Vaan ainoastaan yhessä kohti, 16—17 virstaa ylempänä joella, näin muutamalla saarella ja samoin itärannalla merkkiä siitä, että ihmiset olivat yrittäneet saada mitään hyötyä tuosta heinän ylenpalttisesta runsaudesta. Täällä seisoi näet keskellä koivikkoa, muutamilla aukinaisilla päivillä, haasioita heinäin kuivamista varten. Arvaten heinää täällä tehtiin Kuolalaisten lehmille ja neljälle hevoselle, Kuolan kaupungin oma alue ulottuu 4 virstaa sisämaahan ja 4 virstaa ulos vuonolle päin. Koko muuta sisämaata, erinomaisilla metsästys- ja kalastuspaikoillansa pidetään lapin kansan omana.

"Tuulomajokea voidaan samoin kuin Paats- ja Tenojokia kulkea veneellä ylös suureen Nuortijärveen asti, jossa löytyy uusi lappalaiskirkko ja pappi, jonka seurakuntaan kuuluu yksistään lappalaisia, Tuuloma kuuluu olevan lohesta hyvin rikas. Varmaa on, että isäntämme 4—5 verkolla, jotka hän laski joen suuhun, kartanonsa kohalle Kuolassa, yhtenä vuorokautena sai 21 puutaa lohta. Lappalaisten ilmotusten mukaan lohi ei ainoastaan nouse Nuortijärveen, vaan kulkee edemmäksiki, ylös niitä jokia, jotka tulevat Suomen rajatuntureilta ja laskevat järveen.

"Me emme nousseet jokea kauvemmaksi kuin 2 penik. Täällä on ensimäinen kovempi koski, joka vaahoten pauhaa kivien ja kalliolohkaretten välissä. Tänne asti aneroidini ei ollut osottanut enempää kuin 12 jalan nousua. Joen leveys täällä ylhäällä on vielä 330 jalkaa. Paikan nimi on Galjebokka njarga ja se on varsin sopiva olinpaikaksi sportsmannille, joka haluaisi pyytää lohta perhosella. Kunhan säännöllinen höyrykulku tulee toimeen Vesisaaren ja Kuolan välillä, löydetään ja anastetaan kyllä tämä paikka. Nyt tässä pyytää lappi, jolla on talvimajansa Kensesjaurin rannalla, vähän idempänä Kuolaa. — — —

"Paluumatka jokea alas Kuolaan kävi hyvin joutusaan ja huokeasti, kun oli laskuveden aika ja meillä siis koko matka oli luja myötävirta."

Kuolasta Uuraan.

Lähtömme Kuolasta Uuraan, venäjäksi v'Uuruu, oli määrätty tuorstai-aamuksi varhain. Ennenkuin keskiviikko-iltana luonamme rukoushetkellä olleet suomalaiset lähtivät kotiansa, tiedustelimme heiltä kyydinsaantia huomiseksi ja lupasi Kuhan Matti siitä pitää huolta. Levollisina sen puolesta siis panimme maata.

Aikaisin tuorstai-aamuna olimme ylhäällä, tilasimme samovaarin ja rupesimme paneskelemaan kokoon elojamme, joita molemmalla kumppalillani oli liiaksiki matkassa. Kyytimiehiä ei ilmestynyt tätä tointa häiritsemään, niin että rauhallisesti saatiin se lopettaa; vieläpä yhtä rauhallisesti saimme ruveta teetä juomaan ja vähän haukkaamaan — joka jälkimäinen oli tarpeellista, kun 8 penikuorman merimatka oli edessä: 6 penik. näet Kuolavuonon suuhun ja 2 siitä länteen päin Jeretnikan haminaan. Vaan kun syödessäkään ei vielä saattajia alkanut kuulua, rupesimme vähitellen oottoa pitkäksymään ja arvelemaan, että mikä lie syyksi tullut ja miten se Matti lie asiamme ajanut. Ja viimein päätimme itse lähteä kaupungille kuulustelemaan. Emäntä antoi vähän epäselvän osviitan missä kyydinpitäjät asuivat, vaan onneksi tapasimme kadulla yhen niistä karjalaisista, jotka Kitsasta olivat yhtä matkaa kanssamme tulleet, seppä Kirilän, ja hän oli heti valmis rupeamaan tulkiksemme. Turhaan yritettyämme ensimäiseen kyydinpitopaikkaan päästiin hänen kyselemistensä avulla vähän ajan takaa toiseen; sivumennen sanoen Kiriläki tuntui venäjässään murtavan aika lailla suomeksi, vaikka tosin ei yhtä mainiosti kuin Matti. Isännän kysymykseen, oliko meillä "podoroshnajaa," s.t.s. paperia joka oikeuttaa kyydin saantiin, vedimme esiin lehtori S:n tämänkaltaisen asiakirjan, (joka myös kulkee "otkriitii listan" nimellä). Hyvä; vaan nyt alkoi isäntä pitää pitkiä puheita, jotka Kirilän selityksen mukaan sisälsivät: että kyytimiehet kaikki olivat lähteneet kyytiin, kuka maitse Kitsaan, kuka Tuulomajokea ylös; että jälkimäiselle matkalle toinen veneki oli mennyt; toista taas ei sopinut antaa, kun stanovoin eli paikkakunnan nimismiehen lauvantaina piti lähteä sillä Jeretnikaan. Siinä nyt seisottiin neuvottomina kappaleen aikaa, — jolla välin huoneesta korjattiin makuusijoja pois; niitä oli lattian syrjät aivan täynnä. Viimein isäntä ilmotti, että jos meillä oli hyvin kiire, sopisi kulkea pienellä veneellä ensin 1 1/2 penik. Kuolanvuonoa alaspäin ja sitte astua maitse tunturein poikki, jota tulisi noin 5 penik. No mikäs tässä muu neuvoksi; kiire meilläki oli, sillä lehtori S. oli seuraavaksi päiväksi ilmottanut tulonsa Uuraan. Vaan kolme kantomiestä ainaki tälle matkalle tarvittiin — mistä ne saataisiin? Tämän kysymyksen selittämistä varten siirryttiin kaikki huoneesta ulos kartanolle, eli kadulle, eli tielle, miksi häntä kutsuisin, jonkulainen läpikuljettava aukkopaikka se oli. Ympärillemme keräytyvästä joutoväestä isäntä pani yhen menemään sinne, toisen tänne, tiedustamaan, oliko se ja seki mies kotona vai poissa, ja kun sanansaattaja toisensa perästä palasi kieltävällä vastauksella, että haettu ei ollut ollut tavattavissa, isäntä aina huudahti: "aa kanálja, eeka kanálja", katso kanaljaa, siten muka osottaaksensa katkeraa harmiaan ja meitä lohutellaksensa. Toista jollei kahtaki tiimaa kestäneitten keskustelujen ja edestakaisin kuljeksimisten perästä, jolla välin Kirilä jo oli kiirehtinyt pois, sittekun Mathias Kuha oli joukkoon ilmestynyt, saatiin lopuksi asia niin selviämään, että kantajiksemme lähtisi kaksi suomalaista ja yksi ryssä, joka viimemainittu tunsi tien ja siis oppaaksi kelpasi. Vaan vieläki antoi yksi seikka tuumailemisen aihetta, nimittäin maksukohta. Kysymykseeni mitä miehistä menisi kyytipalkkaa, herra "Eeka kanálja", vaivuttuaan hetkeksi mietteisiin ja näyttäen hyvin totiselta, vastasi: 10 1/2 ruplaa. Kun kyytipalkka venematkasta vain olisi tullut tekemään 4 ruplaa, vaikka se olisi ollut vähän pitempiki, en voinut olla tuota hintaa paljoksumatta. Kyydinpitäjä silloin Matin tulkinnan mukaan selitti, että meitä oikeastaan oli kolme kyytiä, että matkaa tuli 7 penik., joka teki 3 1/2 ruplaa mieheen, ja että siis kyyti yhteensä nousi vaadittuun määrään. "Hyvä", vastasin minä siihen, "kyllähän me olemme valmiit itsekuki maksamaan kokonaisen kyytipalkan, vaan laittakoon sitte kyydinpitäjä meille kulleki täyden kyydin, s.t.s. toimittakoon kolme venettä ja jokaiseen kolme soutajaa." Kun vastaukseni oli tulkittu, seurasi hetken äännettömyys; sitte kyydinpitäjä kysyy: mitä me tahtoisimme maksaa? Se nyt oli järkevä kysymys, ja arvellen, että kaksinkertainen kyytipalkka eli 1 rupla penikuormalta saattoi riittää, vastasin: "5—6 ruplaa", koska arvasin, että ilmotetussa matkan määrässä oli joku verta tinkimisen varaa (niinkuin oliki). Pään puistutuksia ja muita vähäksymisen merkkejä seurasi, vaan kun en ollut niistä millänikään, kuului viimeinen esitys: "jos kyydinpitäjä maksaa ryssän, maksammeko me suomalaiset?" Tämä outo esitys sai vuorostaan minun äänettömäksi, sillä mahottomalta minusta tuntui, että ventovieras ihminen meidän tähen joutuisi kulunkiin. Miettiessäni, voisinko esitykseen suostua, ei sentähen että se oli kohtuuton, vaan päinvastoin koska suostuminen olisi voinut ilmaista kohtuuden puutetta, meissä uudistettiin kuitenki esitys entistä kiivaammin, ikäänkuin olisi peljätty, että minä pidin sitä kovin kovana enkä sentähen halunnut sitä hyväksyä. Kun muistelin, että jo olin sitounut suurempaan maksuun, kuin mitä kumppalit arvaten olivat laskeneet — Ranin oli ensin ollut muassani tällä retkellä, vaan oli jo kylläyneenä palannut lehtori S:n luo majapaikkaan — kun toiselta puolen ajattelin, että ei suinkaan kyydintoimittaja ilman syyttä olisi tuommoista esitystä tehnyt, ja kun lopuksi näin että suostumustani kernaasti haluttiin saada, hyväksyin viimein, vaikka kyllä vastenmielisesti, esityksen. Niin oli kaikki selvänä ja minä pääsin majataloon palaamaan. Vaan jutun päätös isosti minua arvelutti ja oikeinpa olisin kotia kulkiessani häpeillyt, ellen olisi pannut mieleeni, että kyydintoimittaja ilmeisesti ilostui, kun olin hänen esitykseensä suostunut.

Näin mutkikkaaksi muodostui meille Kuolassa asia, johon ei Suomen kaupungissa olisi tarvittu muuta kuin majatalon isännälle annettu käsky. Syyksi, minkätähen niin huonosti oli lupaustansa täyttänyt, ilmotti Kuhan Matti, että kun hän illalla luotamme lähti, kaikissa paikoin jo oli maattu. Vaan taisi hänellä olla toinenki syy, niinkuin jälestäpäin vähin saatettiin arvata.

Pastori S. oli kyllä vähän kummissaan asian menosta, vaan mukautui kuitenki nurkumatta täytymykseen. Sama ei sitävastoin ollut laita nuorimman kumppalimme Raninin, joka, niinkuin lakia heti on näkevä, oli saada koko tuuman kumoon.

Puheen mukaan ilmaantui vähän ajan takaa molemmat suomalaiset majataloomme noutamaan kalujamme. Toinen heistä oli nimeltä Joona Matero, kotoisin Kiannalta, ammatiltaan seppä, toinen Aato Stierna, työmies, kotoisin Kuusamosta; molemmat pitkiä, vankkoja miehiä. Ennenkuin liikkeelle lähettiin, tuli kuitenki pieni lisäys äsköiseen maksunlaskuun tehtäväksi. Matero, joka vastakerrotuissa neuvotteluissa oli lopulla ollut läsnä, oli silloin luvannut lähteä kantajaksi 3 ruplasta, vaan peruutti nyt, sittekun oli Stiernaa puhutellut, sanansa, syyttäin tietämättömyyttään matkan pituudesta ja vaikeudesta, eikä sanonut saattavansa lähteä vähemmästä kuin S:kaan eli 1 ruplasta. S. taas vakuutti, että 4 ruplaa ei suinkaan ollut muuta kuin kohtuhinta (ja muuksi emme kyllä jälestäpäin sitä tahtoneet itsekään sanoa). No mitäs tehä, pyydetty maksu oli tietysti luvattava.

Rantaan Tuuloman varrelle tultuamme kului runsas puolitiima, ennenkuin kaikki lähtövalmistukset oli selvitetty. Tätä aikaa käytti kumppali R. pannakseen vilkkaimman vastalauseen koko näin tuumailtua lähtöä vastaan. Yllyttämällä hän yllytti varsinki lehtori S:ia tulkin kanssa menemään kaupungin ispravnikan eli pormestarin luo ja otkriiti listansa nojalla vaatimaan venekyytiä Joretnikaan asti. S. jo viimein joutui kahelle päälle ja alkoi menosta tuumailla saattajain kanssa, joitten joukkoon kalan kaimaki, ystävä Kuha, taas oli ilmestynyt; vaan viimemainitun puolelta kohtasi yhtä siivo kuin sitkeä vastarinta. "Kuka sen tietää", Matti arveli, "onko se ispravniekka kotona ja saapiko sitä tavata; ja mitäpä se asialle voipi; aika vain kuluu, että sitte käypi liian myöhäiseksi ollenkaan lähteä pitkälle taipaleelle", j.n.e. S. nyt kääntyi minun puoleen neuvoa kysymään, hyvin huomaten, että Matin arvelut vain olivat katumattoman esteitä. Jos minäki olisin häntä kehottanut menemään, hän epäilemättä olisi mennyt ja ehkä saanutki veneen, vaan kun jo olin nähnyt kylliksi vaivaa lähtöhommastamme, en ruvennut kehottamaan enemmän kuin kieltämäänkään, vaan jätin kaikki hänen omaan valtaansa. Totta puhuakseni olin omasta puolestani jo alkanut mieltyä pakolliseen maamatkaamme, koska siten olisi tilaisuus nähä sisämaata jäämeren rannikolla, joka veneellä kulkiessa ei tietysti voinut tulla kysymykseen. Kun siinä nyt parhaillaan tuumiskeltiin ja näytettiin tyhmiltä, ilmotti Matti, joka oli ollut kovassa hommassa, että pikku veneemme oli valmis, ja tiima teki kaikista arveluista lopun. Muutaman minuutin perästä olimme kaikki miten kuten sijottuneet pikkaraiseen alukseemme ja lähimme vinhan etelätuulen vallassa kulkemaan vuonoa alaskäsin. Lähtöhomma, johon koko aamupäivä oli kulunut, ei tietysti matkalla voinut olla puheeksi tulematta, varsinki kun se, matka nimittäin, oli sangen vaivaloinen, ja silloin asiat saattajaamme selitysten kautta astuivat uuteen valoon. He tiesivät ilmottaa, että kyydinpitäjä, jolla oli matkustavaisten kuljetus urakalla, ei, niinkuin hänen velvollisuutensa olisi kontrahin mukaan ollut, pitänyt vakinaisia kyytimiehiä, vaan haali kyydin tullessa saattajia mistä sattui saamaan, siten paremmin hyötyäkseen kontrahistaan. Toisesta veneestä he varmaan väittivät, että se ei ollut lähtenyt Tuulomajoelle kyytiin, vaan isännän omalle asialle, lohikalastuksesta tietoa hankkimaan, ja yhtä varmasti he luulivat, että jos olisi meillä tullut lähtöä ispravnikkaan (eli gorodnitshniin, järjestysmiehen luo), asia olisi toiselle uralle kääntynyt, koska Kuolan herrat kyllä pitivät oikeudesta huolta. Mitä Mattiin tuli, joka oli välittäjänämme ollut, niin hän saattajain mielestä kyllä tiesi, miten asia meille parhaiten olisi ollut järjestettävä, vaan seikka oli semmoinen, että Matti sattui olemaan kyydinpitäjän työssä eikä siis häntä vastaan kovin jyrkästi voinut etuamme valvoa. Saattajat itse eivät olleet tahtoneet neuvoja antaa, koska, vieraassa paikassa ollen, olivat peljänneet joutuvansa rettelöihin kaupunkilaisten kanssa. — Senlaatuinen se oli eromme Kuolan matalista majoista ja suurella kupulaella varustetusta kirkosta.

Kuolavuonon rannat kohoavat vähitellen kuta edemmäksi ulospäin kulkee, vaikka kohoaminen ei niin jyrkästi pistä silmään kun vuono hiljakseen levenee. Sinne asti, johon me kuljimme, olivat vuonon syrjät sievät katsella, kasvaen vihantaa ruohoa ja koivikkoa; jossakussa harvassa paikassa länsiranta pystyjyrkkänä kalliona suistui veteen, tarjoten erilaisille merilinnuille luoksepääsemättömiä pesimäsijoja. Koivikon keskeltä näkyi siellä täällä myöski joku mänty, helposti tunnettava tummemmasta väristänsä, vaikka varsinainen mäntymetsä alkaa vasta pari neljännestä eteläpuolella Kuolaa. Rantojen vihannuus ulottuu runsaasti puoliväliin vuonoa eli tuolle puolen Srednii saliivin, ja vasta sieltä alkaen ne vähitellen muuttuvat alastomiksi kallioseiniksi. Vuono on syvä, niin että Wienan ja Ruijan välillä kulkeva höyrylaiva "Arhangelsk" voipi tulla aivan lähelle Kuolaa.

Se paikka vuonon länsirannalla, johon venematkamme loppui, oli ryssän ilmotuksen mukaan nimeltä Kiia faraaka, vaan Uuran suomalaiset sitä kutsuivat Launajoen suuksi. Pieni puro siihen laskiki tunturilta. Vuono, joka tähän asti kulkee pohjoisluoteista suuntaa, kääntyy tässä koilliseen päin, niin että sitä alemmaksi laskeminen ei enään hyödytä Uuraan jalkaisin aikovata. Rannalla oli toista kyynärää korkea kalastajantupaa ja rantaan laskiessa veneemme kulki "tupulissa" olevan lohiverkon yli. Tuvassa ei kuitenkaan ollut ketään kotosalla. Ensi työ maalle päästyä oli kantovärkkien laitto. Venäjän Lapissa käytetään omituisen näköisiä, vaan mukavia, "kroossiksi" kutsutuita kanninneuvoja: ne ovat korkean, vaan kaitaisen luokan kaltaisia, jonka vartten väliin verkko on sidottu; varren päitä yhistää poikkipuu. Varsista lähteväin olkahihnojen kautta ne ovat selässä kannettavat. Valmiita kroosseja ei saattajillamme ollut muassa, että tilapäiset semmoiset oli tehtävät, s.t.s. noin syllänpituinen koivunvesa taivutettiin luokalle, päät vilistettiin poikkipuulla ja verkon virkaa sai pari kertaa ristiin sidottu köysi tehä. Kroossintapaisia kanninneuvoja sanoo Friis käytettävän Norjanki tunturimaissa, Kun väli-aikaiset kroossimme oli valmiiksi saatu, johon kului runsas puolitiima, lähettiin kohta taipaleelle. Kello oli silloin vähä vaille 3 jpp.

Matka kävi aluksi ylöspäin vuonon hyvin jyrkkää rantatörmää tiheän varvikon läpi tuskin tunnettavaa polkua myöten, jota kappaleen aikaa ensin haettiin, Se paikka, josta nousu tapahtui, oli notkelma kahen vuoriharjun välissä, joista varsinki etelänpuolinen oli hyvin korkea. Vuonolle tullessamme tämä notko oli näyttänyt varsin matalalta, vaan tässä saimme tehä havainnon, jonka uudistamiseen minulla jälestäpäin usein oli tilaisuutta, että tunturein välissä olevain notkojen korkeuden suhteen silmä voipi pettyä melkein yhtä isosti kuin outojen vesimatkain suhteen. Yhteen menoon emme jaksaneet törmän päälle nousta, vaan täytyi 3—4 kertaa seisahella hengähtämään, ennenkuin palavissa päin ylös päästiin. Vähintäinki 200, vaan kenties lähes 300:ki, jalkaa korkean pitäisi arvatakseni törmän olla. Ylhäältä oli taaksepäin laaja näköala pitkin vuonoa Sredniin asti; eteenpäin tuli molemmalle sivullemme notkon syrjät ja kohastaan matkan suuntaan länttä eli luodetta kohti jonku neljänneksen päähän yksinäinen korkea tunturi, jonka nimi ryssän ilmotuksen mukaan oli goraa Vertjaasha. Tunturin juurelle maa kohosi tasaisesti, vaikkei kovin jyrkästi. Vähän levähettyämme törmän niskalla ja arveltuamme, että minkäänlainen matka nyt edessä on, kun alku on tämmöinen, lähettiin painamaan tunturia kohti. Se poluntapainen, jota ensin oli tultu, hävisi pian kerrassaan, joka oli sen puolesta suuri vahinko, että maa oli hyvin märkää ja soista: nilkkoja myöten saatiin vedessä kahlaa, ja minulla, joka kuljin kalossit jalassa, alkoi vesi niitten suista mennä sisään, jonkatähen riistin ne pois ja viskasin ne muutamalle mättäälle. Kun tunturin juurelle oli tultu, ei ruvettu sitä kiertämään vaan lähettiin ponnistamaan suoraan sen huippua kohti, ryssä etupäässä. Ensin arvelimme, että tunturin kupeita ehkä ei olisi päässyt kulkemaan, vaan ylös tultua hoksasimme; että ryssä oli huipulle kiivennyt saadakseen matkan suunnasta vissin tiedon. Sillä välin kuin hän tihrusilmin tähysteli eteenpäin, käytimme me tilaisuutta katsellaksemme ympärillemme jokaiselle ilmansuunnalle leveävää Lapin tunturimaata. Siitä päättäen, että vuonon rannalta tunturin huipulle noustessa tiimakausi oli kulunut, oltiin noin 900 à 1000 jalan korkeudella ja näkö-ala edessämme oli siis suunnille yhtä laaja kuin Nuoruselta. Kovin jylhää oli se maisema, jota saimme katsella, paljo jylhempää kuin Nuoruselta nähtävä. Metsiä ei ollut missään, vähän varvikkoa vain tunturin juurella, vesiä ei myöskään, paitsi joku pieni tunturilampi siellä täällä ja vuono takanamme; alastomia, pyöreäpäisiä ja paikotellen lumikylkisiä tuntureita vain loppumattomassa jaksossa näkyi joka suunnalle. Aavaa merta ei voinut erottaa. Tuota hedelmätöntä ja hengetöntä sekä samalla äärettömän avaraa erämaata katsellessa täytyi mielen synkistyä, niin heleän kirkas kesäpäivä kuin oliki, ja kun ryssä oli tarkastuksensa lopettanut, osottaen lähimmän matkan määräksi toista tunturia luoteessa päin, aljettiin joutusaan laskeutua goraa Vertjashan läntistä syrjää alas. Sen juurella oli taas märkää maata ja lopuksi ylikahlattava puro, ja puron tuolla puolen alkoi vähän matkan perästä se toinen tunturi, joka taas oli ensin noustava, sitte laskettava. Kolmisen neljännestä oli sen tehtyä astuttu taipaletta ja tällä kohalla vähän haukattiin; senjälkeen uudestaan lähettiin matkaan. Ylös alas tunturintapaisia mäkiä sekä soisten varvikkonotkoin poikki sitte kuljettiin vähäisillä levähyksillä kolme tiimaa yhtämittaa. Tie — eli oikeammin sanoen matka, sillä tiestä ei ollut paljo taikaa, ainoastaan siellä täällä oli joku kappale poronpolkua — kulki muutamissa kohti tunturilampien välitse, ja omituista oli nähä, kuinka vasemmalle kädellemme tulevan lammin vesi saattoi olla meidän jalkaimme tasalla, kun oikealla kädellä, johon maa vietti, toinen lampi jonku kivenheiton päässä oli syvällä allamme. Lammikkoseudusta lähettyämme marssittiin tiimakausi ettei tietty, oltiinko oikeassa vai eksyksissä. Tien viittoina on tällä taipaleella kaksi päällekkäin olevaa kiveä tunturein huipulla, joista alempi ja isompi on luojan asettama, ylempi ja pienempi ihmiskäden nostama; kirkasta taivaanrantaa vasten voipi näitä kiviä helposti erottaa tunturilta tunturille, kun vähänkään suuntaa tietää. Oppaamme, joka oli huononäköinen ukko, vei meitä muutamaa pohjaan päin tulevaa tunturia kohti, osotti sen harjaa ja kysyi, näkyykö kahta päällekkäistä kiveä. Ei näkynyt. Kuljettiin vähän lännempää suuntaa, jo tekee ukko taas saman kysymyksen toisen tunturin suhteen. Yhtä kieltävä vastaus. No jatkettiin yhä kulkua loivasti vaan ehkä neljänneksen pituisesti kohoavaa tunturia kohti; kysymystä odottamattaki silmämme terävästi olivat kiintyneet sen harjaan. Hyvän aikaa kuljettiin kiviä erottamatta, vaan äkkiä — hyvä merkki — jouduttiin poluntapaiselle, ja samassa huomattiin vaaran harjullaki nuo etsityt kivet. Oikeassa siis oltiin ja kohta istuttiin hetkeksi huokaamaan Thisikova goraan tunturille, jossa taival sanottiin olevan puolivälissä. Kello oli nyt 8.

Tällä kohalla meitä yhytti kolme Uurasta tulevaa kolttalaista. Ne olivat matkalla Kuolaan ja kun olivat ensi kertaa tätä tietä kulkemassa, tulivat meiltä kyselemään tien suuntaa, ylempää vaaran harjulta havaittuaan meidät. Ilman opasta olivat tämmöiselle aivan tuntemattomalle taipaleelle lähteneet! Kyllä ei rohkeuden puute heitä vaivannut. Saatuaan opastusta ryssältä, jonka kanssa yksinään he saattoivat puhua — kolttalaiset yleensä eivät suomea osaa — he palasivat heti noutamaan kapineitaan, jotka olivat taaksensa jättäneet, ja sivuuttivat kohta meidät uudestaan, avopäin kiireesti painaen Kuolavuonoa kohti. Laskuissaan he olivat sentään sen verran erehtyneet, että jo luulivat Kuolan likitienoilla olevansa vaikka vasta olivat puolitiessä vuonoon. Meitä olivat ensin luulleet karhuiksi; se vielä olisi puuttunut, että kuulia olisi ruvennut tuiskuinaan korviemme ympärillä — heillä oli näet pyssyt muassa.

Kun taipaleen kerran on kahtia saanut, kuluu jälki-osa aina verraten helposti, ja niin kävi tavallansa nytkin. Kuitenki epäilen, oltiinko Tshisikova goraalla puolitiessä. Maat tästä eteenpäin olivat tosin yhtä mäkisiä kuin tähän asti, niin että yksi tunturi toisensa perästä oli ylikuljettava, vaan niin korkealle vaaralle kuin goraa Vertjaashalle lähellä Kuolavuonoa ei enään kiivetty, notkot tunturein välissä eivät enään olleet niin vetisiä kuin ennen, ja sitäpaitsi oli nyt hyvästi tuntuva polku perille asti, joka huomattavasti helpottaa ja jouduttaa astumista. Kun yhtäkaikki jälkimäisellä osalla taipaletta viivyttiin saman verran, jollei vähän kauvemminki, kuin edellisellä eli yhteensä 5 tiimaa, arvelen, että taipaleen keskikohta on siirrettävä vähän lännemmäksi Tshisikova vaaraa, jota arvelua mielestäni kolttainki vastamainittu ereys laskuissa vahvistaa. Mitään mainittavampia, erittäin silmään pistäviä paikkoja ei jälkitaipaleella ollut; muutamassa kohti kulki polku pitkin osero Gremjatshniskaksi nimitetyn kauniin järven länsirantaa. Matkaa muuten olisi huvikseen saattanut jatkaa, kun oli erittäin ihana yö, eli oikeammin sanoen yön seutu, sillä päivähän paistoi kirkkaasti kaiken aikaa, vaan tuo Lapin kesällinen vitsaus, sääsket, tahtoi taaski liiaksi tehä kiusaa. Niin kauon kuin kovassa liikkeessä oli ja ahkeraan korviansa huiski taikka tunturein harjalle seisahtui vastatuuleen, tuli noilta yksitellen mitättömiltä, vaan äärettömän paljoutensa kautta peljättäviltä verenjuojilta miten kuten toimeen, vaan niin pian kuin alemmalla maalla hetkeksikään istahti levähtämään, oli kuin polttavassa tulessa. Harsuvaatteista (fluureista) ja muista päähineistä ei ollut tarpeeksi apua, sillä nuo ahneet viholliset joko pistivät vaatteen läpi tai tunkeusivat kasvojen puolelta vaatteen väliin; huiskiminen ei myöskään riittänyt, ja tappaminen oli tarpeeton, sillä yhen tapetun sijaan ilmestyi kymmenen tappamatonta tai paremmin sanoen sadan sijaan tuhat. Vasta lopulla taivalta keksimme keinon, joka oli jotenki hyvä: että nimittäin levähtäissä heti heittäyttiin pitkäkseen maahan ja vedettiin takki pään päälle. Se oli ainoa tapa, jolla hetkeksi saattoi vähän rauhaa saada.

Viimein alkoi lähimpäin vaarain takaa siintävät taaemmat vaarat värinsä kautta ilmottaa, että niiden ja edellisten välillä oli pitempi matka — arvaten vuonon vesi; niityiksi kelpaavia heinikoita ja jonkulaisia koivikoita tuli näkyviin; karjapolkuja, puitten kantoja ja muita ihmisasuntojen lähisyydestä puhuvia merkkejä pisti silmään, ja klo vähän yli 1 seisottiin mäellä, joka loivasti laskeusi alas merenlahteen. Perillä oltiin — Saanivuono, Uuran syrjäkylä, oli edessämme. Lahen perukkaan heti vasemmalla kädellämme laski pieni puro, Saanijoki, ja lahelman toisella puolen näkyi talo, jota kohti lähettiin astumaan. Vielä oli viimeinen koe kestettävä, ennenkuin katon alle päästiin, nim. joen yli pääsö. Se oli noin 2—3 syltää leveä, kyynärää syvä ja virtava. Miten kuten siitä jokainen kuitenki kahlasi poikki ja taipale oli siten loppunut.

Saanivuono.

Matkaa Launajoen suusta Saanivuonoon oli ilmotettu 5 penikuormaksi. Siinä kuitenki varmaan oli liikoja pantu, He viivyimme taipaleella yhteensä 10 tiimaa, jonka ajan kuluessa ei maantietäkään tai hyvää polkua kerkeäisi paljo päälle neljä penik., mitä sitte semmoista tietä, kuin tämä taival varsinki alkupuolellaan oli ollut. Siksi en voi uskoa tätä matkaa pitemmäksi kuin noin 3 1/2 penikuormaksi.

Se talo, johon Saanivuonossa oli tultu, oli J.P. Lyhytniemen eli Törmäsen, Kuusamosta. Tuntui olevan toimeen tuleva talo, sen mukaan mitä toimeentulolla täällä voipi tarkottaa. Asuinrakennus oli uusi, hirsistä tehty, turvekattoinen. Enempää kuin kolme huonetta siinä ei ollut, nimittäin porstuan perällä maitokamari, oikealle kädelle porstuasta, tupa ja vasemmalle kädelle pirtti, vaan useampaa huonetta harvassa talossa ryssän rannalla tapaa. 5—6 lehmää talossa elätettiin; oli kait lampaitaki useampi. Tulomme, vaikka tapahtui keski yöllä, ei synnyttänyt vähintäkään mielipahaa, päin vastoin nähtävää iloa; ja kummakos olikaan, jos mielihyvä oli suuri, kun ei pappia ollut näillä seuduin nähty koko kuuteen vuoteen eli siitä saakka kun kirkkoherra Snellman 1876 Uurassa kävi! Isäntä ei ollut kotona; vaan emäntä, joka oli keski-ikäinen, lihavanlainen ihminen, rohkealla pienellä pystynenällä, tuotti heti esiin parasta viiniänsä — joka lienee ollut tuota n.k. "ryssänrommia" — kahvipannu pantiin tulelle ja atria valmistettiin pöydälle. Niin oli talossa kaikin puolin hyvä olla; vieläpä löytyi ainaki kaksi sänkyä, toinen tupakamarissa, toinen pirtissä, joista molemmat kumppalini yhteisesti ottivat edellisen haltuunsa, minä yksin jälkimäisen. Niissä viimein täydellisesti tyytyväisinä etsimme päivän vaivojen unehusta.

Seuraavana päivänä huomeneltain jatkettiin täältä matkaa Uuraan, jota luetaan 4 virstaa. Käyttämällä hieman aikaa saatettiin kulkea pitkin kuivanutta meren rantaa; ullin eli korkean veden aikana olisi pitänyt kiivetä niitten korkeain, pystyjyrkästi mereen kaatuvain kallioin yli, jotka erottavat Saani- ja Uuravuonot toisistansa. Emäntä ja joku lapsi olivat saattamassa Uuraan asti, vaikka olisimmehan me itseki tien löytäneet. Kulkiissa tiedustelin emännältä muun muassa Saanivuonon tilastoa ja oli hänen ilmotusten mukaan tuossa puolikymmentä vuotta vanhassa kylässä 5 taloa mantereella ja 1 saaressa, summa 6, 29 vakinaista asujaa ja yksi perhekunta, 6 henkeä, hyyryläisinä, yhteensä siis 35 henkeä, jonka ohessa elätettiin 15—16 lehmää ja vasikkaa. — Jauhomaton hinta oli nykyään Jeretnikassa Uuravuonon suulla 17 ruplaa, vaan talvempana se oli ollut 19 ja 20:ki ruplaa (s.o. 50 markkaa.)

Uurajoen suussa, jossa Uuran alakylä on, ei joen itärannalla ole muuta kuin Wilkisoivan yksinäinen lappalaistalo; muut talot ovat kaikki joen länsirannalla. Sillä puolen oli papille toimitettu kortteeripaikkaki ja sinne siis kohastaan kuljettiin joen poikki. Lyhytniemen emäntä meitä saattoi muutamaan pieneen vaan sievännäköiseen taloon, joka erkani muista taloista varsinki sen puolesta, että oli 2-kerroksinen; sen omistaja oli eräs ruijalainen Ludvig Bergström. Arvellen tätä taloa papin majapaikaksi saattajamme jätti meidät taloon tultua rouva Bergströmin haltuun.

Uura.

Uuraan päättyi yhteinen matkamme Schwartzbergin ja Raninin kanssa, joka oli ollut päälle 50 penik. pitkä ja kestänyt 12 päivää. Täällä nimittäin piti S:n varsinaisten virkatointen alkaa rippikoululla y.m., joita varten hän arveli tulevansa kylässä viipymään 10-kunta päivää. Minunki tutkimukseni oikeastaan alkoivat täällä, koska Uura Saanivuonon kanssa on ensimäinen suomalaisten uutisasutus jäämeren rannalla Kuolasta lukien, ja muutamia päiviä minäki sentähen päätin täällä viipyä kaikellaista tiedustelemista varten; vaan niin pitkään olemiseen kuin lehtori S. en voinut joudattaa itseäni ja siksi eromme oli varma asia.

Matka oli ylimalkaan ollut erinomaisen hupainen, niinkuin lukia ehkä on kertomuksestani saattanut arvata. Uudet paikat ja uusi luonto, uudet olot ja vieraat kansat herättävät kaikkialla tietohaluisen matkamiehen uteliaisuutta ja jännittävät hänen mieltänsä, ja jos luonto on kaunis ja kansa miellyttävä, muuttuu mielenjännitys tyytyväisyydeksi sekä matka tavallansa huviretkeksi, vaikkapa se toisinaan olisi vähän vaivaloinenki. Liiottelematta saattaa Karjalan ja vississä määrässä myöski Lapin luonnosta ja kansasta sanoa, että ne ovat, edellinen kaunis, jälkimäinen monessa suhteessa miellyttävä, ja matkustus näiden maiden läpi sopivilla ilmoilla on sentähen varsinki suomalaiselle sula virkistys. Jos kuitenki ilman varsinaista matkakumppalia, s.t.s. paljaan saattomiehensä keralla olisi matkassa, pelkään, että toisinaan voisi mieleen ilmestyä joku kaipauksen tunne, joku ikävä toista samalla sivistyksen kannalla seisovaa henkeä, joka pystyisi yhessä kanssasi täysin määrin ottamaan osaa niihin tunteisiin, joita matkan näkemät vaikuttavat, pystyisi esm. nauttimaan sitä sanomatonta suloa, jota yksinäinen karjalan metsäjärvi kesäsydännä tarjoaa, tai ihmettelemään sitä mahtavuutta, jota luonto esm. Imandran tienoilla osottaa; ihminenhän on tässäki suhteessa animal sociale. Vaan tästä kaipauksesta emme olleet tienneet mitään, meitä kun oli kolme, jotka keskenämme voimme vaihtaa ajatuksia havainnoistamme; ja matkamme oli siis senki puolesta tapahtunut onnellisilla ennustähillä. Se oli yleensä muodostunut niin suotuisaksi, kuin olevaiset olot saattoivat myöntää.

Yhtäkaikki jonkulaisen mielihyvän tunteilla ajattelimme, että nyt oltiin perillä ja että matka oli loppunut. Niin hauska kuin se oli ollutki ja niin helposti kuin lukuisuutemme kautta sen vastukset oli leikin aineeksi saatu kääntymään, ei kuitenkaan käy kieltää, että se viime päivinä oli alkanut rasittaa, jos ei mieltä niin ainaki ruumista jossaki määrin, ja vähäisen lepäämisen tarve oli siis käynyt tuntuvaksi. Sitä tilaisuutta uutten voimien saantiin, minkä tulomme Uuraan tarjosi, otimme siis kernaasti vastaan.

Rouva Bergström kestitsi meitä kahvilla nisun kanssa, jota emme, minä ainakaan, olleet nauttineet sittekun Oulusta oli lähetty, ja joka siis maistui erinomaisen hyvältä. Rouva B., omaa sukua Hehkonen, on Torniosta kotoisin, vaan on myöski käymäseltään ollut Oulussa, jossa hänellä on velimies kauppiaana; me olimme siis sitä tervetulleempia vieraita, kun hän minun kautta sai tietoja tuttavistaan meidän puolella. Oli minulla sitäpaitsi kirjeki hänelle hänen velimieheltään.

Bergströmin talo on sievin talo Uurassa, vaikka pienenlainen: kolme huonetta ala- ja sama määrä yläkerrassa. Se kamari, johon meitä kutsuttiin, oli tapetseerattu, siis miellyttävän näköinen; siinä oli provasti Thauvon, Uurassa käydessään, ollut kortteeria, jonka muistoksi hänen valokuvansa ynnä muutamain muitten kuvain kanssa riippui seinällä. Me luulimme, että sama paikka nytki oli papin kortteeriksi määrätty, vaan kun olimme rouva B:n luona jonku tiimakauden olleet, hän ilmotti, että kyläläiset, jotka täällä samoin kuin koko ryssän rannalla antavat papille maksuttoman kortteerin sekä vapaan kyydin, olivat hänen asuinpaikakseen ottaneet norjalaisen P. Fredriksenin vähän alemmaksi tulevan talon, jossa kortteeria oli luvattu halvimmasta maksusta eli 1 ruplasta vuorokaudessa. Tämän kuultuaan lehtori S. heti rupesi tekemään lähtöä ja kun en tahtonut kumppaleista erota, tein minäki, vaikka vähän pahoilla aavistuksilla, seuraa. Nämät aavistukseni toteutuivatki, sillä uusi kortteeri ei näyttänyt niin mukavalta eikä läheskään niin siistiltä kuin B:llä olisi ollut, ja mitä siisteyteen tulee, saimme jälestäpäin kokea, että ensi luulossamme siitä valitettavasti emme olleet erehtyneet. Kuitenkaan S. ei suostunut esitykseeni, että tiedusteltaisiin, eikö rouva B. ottaisi häntä (ja meitä) kortteeriin paremmasta maksusta, eholla että hän, S., puolestaan maksaisi erotuksen tämän paremman ja kyläkunnan myöntämän maksun välillä ja me taas maksaisimme mitä vaadittaisiin; arvellen S., että tämmöinen menetys kenties voisi kyläläisiä loukata, kun muka hänelle ei kelpaisikaan se kortteri, jota he olivat tarpeeksi hyvänä pitäneet, jossa arvelussa hän kyllä saattoi oikeassa olla. Niin jäätiin siis tähän uuteen paikkaan. Se etu sillä oli, että kokoushuoneeksi siinä löytyi isonlainen pirtti, jonka minä väli-ajoiksi otin haltuuni.

Oloni Uurassa kesti kolme päivää, jotka kuluivat sekä paikkakunnan katselemiseen että varsinki kaikenlaisiin kyselemisiin elämästä ja oloista jäämeren rannalla. Tämä elämä on aivan toisenlainen kuin meillä; vaan ennenkuin rupean kertomaan, mitä siitä kuulin sekä nyt täällä että myöhemmin muissa paikoissa, olkoon ensin muuan sana sanottu Uuran topografiasta ja ensi perustamisesta.

Uuravuono tunkee jäämerestä mannermaahan samaa, länsieteläistä suuntaa kuin Kuolavuono, noin 3 penikuormaa lännempänä tästä. Niemimaa vuonojen välissä tulee merelle päin yhä korkeammaksi ja kallioisemmaksi, kunnes se pystyjyrkästi päättyy mereen, muodostaen kummanki vuonon suulla kallioniemet, joista Uuravuonon puolista sanotaan Siukun niemeksi eli "Vorju bafteksi", Kuolavuonon puolista Pogo-navolokaksi eli Korelan niemeksi. Uuravuono on suustansa melkein yhtä leveä kuin Kuolavuonoki eli 5—6 virstaa, vaan ei pistä maahan kuin kolmannen eli neljännen verran niin syvälle kuin Kuolavuono; se on toisin sanoen vain 1 1/2 eli 1 3/4 penik. pitkä. Ala- s.o. pohjois-osa vuonoa on jaettu kahteen haaraan vuonon suusta ylöspäin vuonoa ulottuvan 7 virstaa pitkän ja paikotellen kahtaki virstaa leveän saaren kautta, jonka nimi on Häräntaljansaari (lapiksi Härgadak-suolo, venäjäksi Friisin mukaan Salim-osero, jonka kait pitänee olla Salim-ostrov). Tämän saaren eteläosasta on lähes penikuorma Uurajoen suuhun, vaan sitä ennen vuono itärannalleen muodostaa lahelman, tuon jo mainitun Saanivuonon. Saanivuonoon laskeva Saanijoki tulee Saanijärvestä, johon joensuusta on pari, kolme neljännestä ja joka ei ole penikuormaa pitkä (vrt. Inbergin karttaa); yhä ylöspäin jokea kulkiessa tullaan toiselle järvelle, nimeltä Lastajärvi. Uurajoki taas juoksee penikuorman pituisesta Uurajärvestä — eli Uurajärvistä, sillä niitä sanottiin olevan kaksiki, alainen ja keskimäinen U.järvi — joihin joensuusta on 3 penikuormaa, ja kun niistä noustaan jokea ylemmäksi, tullaan Kalpajärville (Kilpijärville?), joita kuului olevan koko kolme. Joensuusta alkaen kasvaa kuta kuinki hyvää koivikkoa pitkin jokivartta, ja hirsiä saatiin varemmin jo Uurajärven tienoilta, ehkäpä alempaaki, vaan nyt niitä tavataan vasta Kalpajärvien seutuvilla. Hyviä niittymaita löytyy pitkin jokivartta.

Uuravuonon syrjät ovat jylhää, vedestä jyrkästi parin kolmen sadan jalan korkeuteen kohoavaa kalliokkoa, jossa turhaan etsii mitään talonpaikaksi sopivaa kenttää. Vaan vuonon perukassa joensuussa väistyy länsirannalla tunturi noin 1/2 virstan päähän vedestä ja jättää siten itsensä ja joen väliin laajan, aivan tasaisen ruohokentän. Tämän kentän laidassa pitkin jokivartta seisoo Uuran alakylä, joku 6—7 taloa. Etelään käsin rajottaa alakylää korkeanlainen mäenkukkula jokivarrella, jonka kukkulan länsisyrjää tie kiertää. Kun tätä tietä kulkee, tulee kukkulan tuolla puolen syvän kurun eteen, jonka pohjassa puro juoksee; sen yli eivät kyläläiset ole pystyneet mitään siltaa rakentamaan — yksimielisyyden puute — ja sen suusta on siis veneellä ylikuljettava. Kurun toisella puolen on taas kymmenkunta taloa jonku virstan matkalla pitkin mutkittelevan joen länsivartta; varakkain talo niistä on Pelto nimisen Kemiläisen, joka myös on kylän vanhimpia taloja. Näitten talojen eteläpäässä vuoristo taas lähenee jokea korkealla tunturilla, jonka nimi provasti Thauvonin tyttären mukaan on Sallinvaara ja jonka kylkeä töin tuskin pääsee kulkemaan; vaan sen eteläpuolella taas laajenee maat hiukka, ja siellä vielä löytyy 3—4 taloa, joista joku on joen itärannallaki. Koko kylän pituus on tällä tavoin noin 2 virstaa.

Uurassa löytyi meidän käydessä 19 asuttua taloa, joista 2 oli tehty turppaista, muut hirsistä; sitäpaitsi 2 taloa oli joku aika taapäin palanut ja 1 seisoi autiona. Asukasluku oli 95 miehen- ja 89 vaimonpuolta eli yhteensä 184 henkeä. Lehmiä oli jokaisessa talossa ainaki joku lypsävä, vaan enimmästi useampia, niin että koko kylän karja teki 57 lehmää ja 26 vasikkaa. Lampaita oli puolitoista sataa ja niitä pidettäisiin enemmänki, vaan sudet ovat viime aikoina liiaksi tahtoneet niitä ahistella. Vähäinen määrä porojaki, eli noin 800, kyläläisillä oli. Merellä käymistä varten löytyi kylässä 5 "vämpööriä", yhtä monta "lyysterpootia", 4 otrinkivenettä ja 10-kunta soutuvenettä.

Jos vertaa näitä numeroita niihin, jotka kirkkoherra Thauvon ensi käynniltään Uurassa kevättalvella 1870 ilmottaa (Kirjallisessa Kuukauslehessä, 1870, n:o 11), niin huomaa, että siirtokunta on hiljakseen, joskin ei erittäin rutosti, kasvanut. V. 1870 oli talojen määrä 16, joista 4 turppaista, asukasluku noin 160 henkeä, siihen luettuna Kuolanki suomalaiset, lehmäin määrä 40—50, venetten: 3 vämpööriä, 4 otrinkia ja 10 soutuvenettä. Lännempänä ryssän rannalla on siirtolaisten lisääntyminen, varsinki Pummangissa, ollut isompi, niinkuin tulemme näkemään.

Uuran siirtokunta on nyt vähän päälle 20 vuotta vanha. Sen alkuperustajiksi Thauvon mainitsee Sodankyläläistä Pekka Marjavaaraa, Kuusamolaista Tuomas Törmästä ja Ruijassa syntynyttä Juhana Aaprami Arpelaa, jotka v. 1860 olisivat siirtyneet tänne. Meille ilmotettiin, että vanhin talo Uurassa olisi jo mainitun Pelto nimisen kemiläisen, joka kolmen muun miehen kanssa kolmattakymmentä vuotta taapäin oli tänne asettunut. Voisi ajatella maholliseksi, että nuo kolme muuta miestä olivat juuri ne, jotka Thauvon mainitsee, ja että siis alkuperustajia oikeastaan olisi ollut neljä; ja kenties asia niin onki. Vaan mitä Aaprami Arpelaan tulee, niin hän ja hänen veljensä Salomon Arpela, jotka ovat kotoisin Vanhasta Kartanosta Ala-Torniosta, nyt vakuuttivat tulleensa v. 1860 Pummankiin, siellä asuneensa kaksi vuotta, sitte siirtyneensä Muotkaan, jossa asuivat vuoden, ja sitte vasta muuttaneensa Uuraan, siis v. 1863 l. 1864. Tämä ei taho sopia T:n ilmotuksen kanssa yhteen; sitäpaitsi sen ukko Marjavaaran, Arpelain hyvän ystävän, nimi, joka vielä eli Uurassa, ei ollut Pekka, vaan Salomon — mahollista kuitenki että hänellä oli molemmat nimet. Miten asianlaita oikeastaan lienee; siihen katsoen, että kirkkoherra T:n käydessä asianomaisten muistin olisi pitänyt olla tarkemman kuin nyt 12 vuotta myöhemmin, olisin omasta puolestani taipuvainen pitämään hänen ilmotustaan oikeana. Hauskaa voisi olla, jos se pappismies, joka tulevalla kertaa sinne lähtee, saattaisi tästä seikasta varman selvän saada.

Alimpana Uurajoen suussa länsirannalla löytyy vielä puolitusina lappalaiskotain kaltaisia turvemökkejä, joitten likitienoilla nähtävistä kreikalaisista risteistä arvaa, että ne ovat venäjän kansan rakentamia. Niissä olostaaki ryssiä aina sen aikaa, kun vuonon perukasta ovat kalansyöttiä hakemassa, Useat ristit osottavat kuolleitten sijaa, toiset jotaki muuta muka merkillistä tapausta. Venäläiset ovat ylimalkaan hyvin halukkaita ristien pystyttämiseen.

Elämä jäämeren rannalla.

Yhellä sanalla saattaa ilmottaa elämisen yleisen luonteen tuolla ylhäällä pohjoisen valtameren partaalla; se on sanalla kalastaminen. Kalastus on rannikko-asukasten pää- ja voipi sanoa ainoa elinkeino, josta heidän toimeentulonsa kokonaan rippuu ja jota kaikki heidän työnsä ja tuumansa tarkottaa. Joku tuki heidän taloudellensa on karjanhoidosta ynnä muista pienistä ansiolähteistä, vaan näillä on kalastuksen rinnalla aivan vähäinen merkitys. "Meri on meidän pelto", onki jäämeren suomalaisten kesken tavallinen ja varsin sattuva lauseparsi.

Katselkaamme siis millä tavoin kalastusta harjotetaan.

Kenties on sopivin alkaa kalliimmalla osalla pyyntivarustuksista, pyytöveneillä. Semmoisina käytetään etupäässä n.k. vämpöörejä, joka sana on väännös norjalaisesta fembörding l. fembäring. Vämpööri on lujasti rakettu, suuri vene, kokasta kokkaan eli niinkuin jäämerellä sanotaan taunista tauniin 7—8 syltää pitkä. Purjeita siinä ei ole kuin yksi vaan suuri raakapurje, joka vedetään 4 syltää korkeaan mastoon. Täkkiä ei ole, vaan perässä on pieni, rautakamiinilla varustettu kajutta. Vämpöörin kokat ovat korkeat ja ylin kylkilauta on enimmiten maalattu, tavallisesti siniseksi tai keltaiseksi, joten vämpööri on helposti erotettava ryssien käyttämistä veneistä, n.k. troinikoista; nämä näet ovat aina maalaamattomia ja veneen laita on niissä jotenki suora, kokkain puoleen kohoamatta, jonka ohessa ne myös ovat kömpelömmän näköisiä. Vämpöörin hinta on noin 5—700 kruunua; toisinaan sentään vähemmänki, jos sattuu paljon kaupaksi olemaan. Useimmat vämpöörit ovat näet ostetut länsi-Norjasta tulleilta kalastajilta.

Paitsi vämpöörejä käytetään pyynnissä myöski n.k. lyysterpooteja, norj. listerbaad, jotka ovat vämpöörin kokoisia ja näköisiä, sillä erotuksella taklauksen suhteen, että niillä on spriiseili ja fokka, sekä pienempiä soutuveneitä, joissa muistaakseni ei ole kajuttaa. Pyytöveneisiin vielä kuuluu pikku vene, jota sanotaan "paaskiksi" (norj. bask) ja joka matkoilla vedetään isomman veneen sisään, sekä 5-kourainen pieni ankkuri, jota sanotaan träkiksi (norjan drseg).

Kun vene kerran on olemassa, ei suuria lisävarustuksia tarvita turskanpyyntiin ongella eli niinkuin sanotaan hansnöörillä. Hansnööriin kuuluu ensin siima, s.t.s. tavallinen uistinrihma, jota sanotaan kaalaksi ja joka on kaksi palkkua, siis 90 à 100 syltää pitkä — sillä niin syvältä turskaa tavallisesti pyydetään; sitte noin 3-naulainen rautapaino, "rantakivi", jonka yläpäähän on kiinnitetty silmukoilla varustettu rautalankahaarukka; lopuksi syllänpituinen tapsu, "försyyni", jonka toisessa päässä on korttelinpituinen suuri onki, toisessa pieni messinkirustinki, "vierkko". Tuon rautalankahaarukan yhteen silmukkaan sidotaan kaala, toiseen vierkko, jonka määrä on estää försyyniä punoutumasta auki. Paino kulkee ensimäissä alas, sitte seuraa tapsu ja kaala rinnakkain, noin korttelin leveys välissä. Kaala maksaa Ruijassa 1 kr. 20 äyr. palkku, siis 2 palkkua 2 kr. 40 äyr.; rautakivi 50 äyr.; onki, vierkko ja rautalanka kuki 10 äyr., siis kaikki yhteensä 3 kr. 20 äyr. Sen suurempaa pää-omaa ei mies jäämeren rannalla tarvitse voidakseen toisen veneessä ja apulaisena eli niinkuin sanotaan "kipparina" ryhtyä kalanpyyntiin.

Jos turskaa sitä vastoin tahotaan pyytää pitkällä reivillä, liinalla, eli niinkuin ryssäksi sanotaan jarussalla, kysytään suurempia kustannuksia, joita en kuitenkaan numeron päälle tiedä ilmottaa; vaan enempään kuin sataan kruunuun ne kai kyllä nousee. Liinan täytyy näet olla sekä lujempi hansnööriä että kymmeniä kertoja pitempi ja sen ohessa varustettu tuhansilla koukuilla, jotka kuitenki ovat pienempiä kuin hansnöörin koukku. Liinain pituus luetaan "pookittain", niin että sanotaan liinassa olevan niin ja niin monta "pookaa". Tavallinen määrä pookia on 20—30, vaan usein 40 ja joskus 50:ki. Pooka merkitsee 100 syltää ja esm. 30 pookaa tarkottaa siis 3,000 syllän eli puolen penikuorman pituutta liinassa. Aina syllän päässä toisistaan riippuu pitkin liinaa noin 3—4 korttelin pituiset tapsut koukkuinensa ja liinassa, joka on esm. 30 pookaa pitkä, on siis 3,000 koukkua. Liinoja koetaan kerta vuorokaudessa tai jos on hyvä kalansaalis, kahesti; merkiksi, missä liina makaa, kulkee siitä "krapista" eli kiviriipasta, jolla liina lasketaan pohjaan, vedenpinnalle köysi, jonka päähän on sidottu tupuli, s.t.s. Ruijan puolella tavallisesti joukko köysikuteella ympärikäärittyjä, lapsenpään kokoisia klasipalloja, Venäjän puolella pölkynpää, varustettu luudantapaisella kepakolla.

Tuo laskutapa pookittain on saanut alkunsa siitä, että kun Ruijan puolella liinan koukkuihin pannaan syötit, joka usein tapahtuu sisällä huoneissa, liina lasketaan poikkimitaten noin kyynärää laajalle vanteelle (norjaksi baage, bogi), joka on päällystetty hämähäkinverkon näköisellä rihmakuteella. Tälle vanteelle mahtuu 100 syltää liinaa, ja niin pooka on tullut merkitsemään 100 syltää.

Turska (gadus morrhua) on se kalalaji, jota niin hyvin lihansa kuin maksansa tähen jäämerellä etupäässä pyydetään, vasta kerrotulla kahella tavalla. Suuressa määrin pyydetään kuitenki myös toista, turskan-sukuista kalaa saitaa (g. virens), ja tapahtuu sen pyynti, paitsi syksyisin verkoilla, varsinki sokkunuotalla. Tämä nuotta on neliskulmainen, kukin kulma 18 à 20 syltää pitkä, ja sen hoitamiseen tarvitaan neljä venettä, kussaki pari kolme miestä. Nuotta lasketaan matalikolle ja kun saitaparvi kulkee siitä yli, jonka huomaa purskutuksesta vesikalvossa, aljetaan nuottaa yhellä kertaa nostaa ylös ja samalla lyödä läiskitään veteen nuotan ympärillä, että kalat säikähyksissään painuvat pohjaan päin ja siten tarttuvat kiinni.

Varta vasten ei pyydetä, vaan yhessä turskan ja saidan kanssa saadaan runsaasti vielä kolmatta turskansukuista kalaa hyyssää (hysen l. kolja, g. æglefinus), joka tunnetaan mustasta pilkusta kyljessään. Se on hyvänmakuinen kala, vaan pienen maksansa tähen sitä vielä joku aika taapäin pidettiin niin halpana, että se joko veneestä viskattiin suoraa päätä takaisin mereen tai rannalla annettiin vaivanpalkaksi sille, joka erotti sen toisista kaloista. Nykyään se kuitenki otetaan talteen.

Varsinainen turskanpyynti jäämerellä, johon läheltä ja kaukaa ihmisiä tulvaa ottamaan osaa, kestää Maariasta lähemmäs Juhannusta. Sen jälkeen alkaa saidan pyynti, jota jatketaan pari kolme kuukautta; siihen eivät ulompaa tulleet sanottavasti ota osaa, koska he jo ovat, ainaki useimmat, palanneet kotiansa. Saidan pyynnin rinnalla harjotetaan kuitenki yhä edeskäsin turskan pyyntiä ynnä niiden muitten kalalajien, joita satutaan saamaan, niinkuin paltaan (hypoglossus maximus), jota venäläiset pitävät herkullisimpana kalana, kammeliaan (pleuronectes flesus), tainarin (anarichas lupus), y.m. Pallas on aika poika, kun täysikasvuinen sattuu: pituus 5 jalkaa, leveys lähes yhtä suuri, paino 5—6 leiviskää. Tainari on turskankokoinen, vaan sen puolesta merkillinen, että sillä on pyöreä eli pallomainen pää ja suussa lujat hampaat, joten se on hyvin ilkeännäköinen; norjalaiset sitä kutsuvat "merikissaksi" (hafskatt). Perttulin jälkeen alkaa syksyn tullessa kalastaminen kaikissa paikoissa loppua, osittain huonojen ilmojen ja pimeän tähen, osittain syystä, että ryssän laivat, joihin kesäkalat enimmästi myödään, silloin lähtevät pois, eikä kalastusta sitte harjoteta paljo muuta kuin kotitarvetta varten. On kuitenki vielä yksi pyynti jälillä, jota toimitetaan eli niinkuin lausepari kuuluu "istutaan" myöhemmin syksyllä sekä kevättalvella: holkerin. Holkeri (scymnus microcephalus), norjaksi haakjerring, on hyvin raatelevainen hai-kala, tavallisesti paria syltää vaan toisinaan kolmea neljää, vieläpä sanotaan joskus viittä kuuttaki, pitkä. Sitä pyydetään onkimalla, enimmästi noin puolentoista sadan syllän syvyydeltä, toisinaan matalampaaki, niinkuin esm. Uuravuonosta, joka ei ole 80—90 syltää syvempi. Onkivärkit tämmöistä otusta varten ovat vähän jykeämpää laatua kuin tavallisesti. Onki on sormenpaksuisesta rautalangasta tehty, noin kolmea korttelia pitkä; tapsuna on syllänpituinen, sormenpaksuinen rautakettinki, ja siimana paksu touvi; "rantakivi" painaa noin puoli leiviskää. Kun kala on tarttunut hylkeen ihralla syötettyyn onkeen, haalataan se ylös veneen kylkeen, vatsa halkaistaan ja maksa otetaan ulos, jonka jälkeen vatsa puhalletaan ilmaa täyteen, haava sidotaan kiinni ja kala lykätään vesi-ajolle. Muuta ei nykyään kalasta käytetä kuin maksaa, vaan toivottavasti kohta opitaan kalan lihaaki hyväkseen käyttämään. Kuitenki pyynti kannattaa paljastaan maksanki tähen, sillä siitä saadaan yhtä hyvää traania kuin turskan ja saidan maksoista, ja yhestä ainoasta suuremmasta holkerista lähtee 4—5 tynnyriä maksoja.

Kaikkein edellä lueteltujen kalalajien, paitsi ehkä holkerin, pyytäminen on niin yleinen, että siihen ottaa osaa jok'ainokainen joka vain kynnelle kykenee, ja siitä elämän yleinen luonne jäämeren rannalla muodostuu. Kalastuksista puhuen ei kuitenkaan sovi jättää mainitsematta vielä kahta pyyntiä, jotka kyllä eivät ole yhtä tärkeöitä kuin vastakerrottu, vaan joista ainaki toinen tuottaa harjottajalleen suuria rikkauksia. Ne ovat lohen ja valaskalan pyynti. Lohi nousee kaikkiin jäämeren jokiin ja sitä pyydetään niin hyvin itse joeissa, enimmästi padoilla, kuin myöski vuonoissa ulkopuolella jokien suuta verkoilla. Lohenpyyntiä harjottavat etupäässä lappalaiset. Kovin tuottava ei lohensaalis kuitenkaan ole varsinkaan Venäjän puolella, niinkuin ne summat, joista pyynti joessa usein on arennille annettu, osottavat. Uurajoessa esm. maksettiin nyt lohipadosta ainoastaan 24 ruplaa arentia; arenninpitäjä oli eräs kyläläinen, jo mainittu Pelto niminen kemiläinen. Muutama vuosi taapäin eräs engelsmanni kuitenki oli siitä maksanut 100 ruplaa, Jollen kuullut väärin, oli engelsmanneilla lohenpyynti Paatsjoessa nyt arennilla 212 ruplasta. Ruijan puolella on saalista Näytämönjoessa viime vuosina laskettu noin 7—800 kruunuksi, vaan esm. lohenpyynnistä Alattion joessa eräs englantilainen lordi joku aika taapäin maksoi vuotista arentia 1,200 peesiä, s.t.s. 6,700 markkaa, joka venäjänpuolisiin arenteihin verraten on suuri summa. Valaskalan pyynti sitävastoin on kannattavampi yritys. Sitä on viime vuosiin asti harjottanut ainoastaan yksi mies Vesisaaressa, Tönsbergiläinen Sven Foyn, joka keksi omituisen keinon harppunan heittämiseen, s.o. ampumisen ja keksinnölleen sai 10-vuotisen patentin. Hän on usein saanut satamäärin valasta kesäkaudessa ja jos tuloksi yhestä valaasta vain luetaan 3,000 markkaa, karttuu kuitenki koko kesän saaliista arvossa pidettävä summa. Sittekun hänen patentinsa loppui, on Ruijan puolelle perustettu ainaki kolme jollei neljä valaskalatehasta, nimittäin kaksi Rautavuonoon ja yksi eli kaksi Wuoreijaan. Venäjänpuolisella rannalla ei ole löytynyt ainoaakaan, vaikka valaita kyllä käypi sielläki, varsinki Muotkavuonossa, vaan viime aikoina pari venäläistäki yhtiötä on ryhtynyt valaskalatehtaan perustamisen hankkeisiin.

Kun turskan pyynnissä on oltu ja kalaa saatu, viedään kalat joko suoristaan kauppiaalle tai kotia itsensä valmistettavaksi. Edellinen tapahtuu, jos koti on kaukana ja kauppias likellä sekä kalansaalis on hyvä ja rahanpuute kova, Kalat myödään eri tavalla, Venäjän rannalla painon jälkeen, Ruijassa kappalettaan, s.o. satamäärin, jolloin kaksi pienempää kalaa luetaan yheksi. Jos taas kalat viedään kotia, ryhytään rantaan tultua heti niiden valmistamiseen, jolloin ensin pää leikataan pois, sitte otetaan sisälmykset ulos ja, maksat kerätään ammeisiin, sitte kala halkaistaan, ja kaiken tämän tehtyä kalat joko pannaan "henkomaan", s.t.s. rippumaan ja kuivamaan noin syltää korkealle maasta asetetuille pitkille tangoille, joita sanotaan jälleiksi (norj. hjaeld), taikka suolataan suolahuoneissa. Varemmin keväällä kalaa enimmästä kuivataan, jolloin se erotus kuivaamistavassa on huomattava, että ruijalaiset ripustavat kalan pyrstöstä, ryssät niskaluusta; myöhemmin keväällä ja kesällä kalat taas enimmästi suolataan, koska kuivatessa niihin tahtoo ilmestyä toukkia. Turskanpäitä ei ennen huolittu ottaa talteen kuin joku osa vain, jota käytettiin ruuaksi elukoille; nyt ne tarkasti korjataan, sittekun on rakennettu tehtaita guanon valmistamiseksi niistä.

Saitaa voidaan valmistaa samalla tavoin kuin turskaa, s.o. kuivaamalla tai suolaamalla; vaan kuivaaminen ei lämpiminä kesinä tule paljo kysymykseen, toukkien tähen. Semmoisina kesinä sentähen melkein kaikki ja kylmempinä kesinäki suurin osa pyydetyitä saitoja myödään tuoreina ryssän laivoihin, joihin ne suorastaan suolataan; jolloin myönti enimmästi tapahtuu vaihtokaupalla, niin että maksuksi otetaan jauhoja ja kryynejä. Länsi-Ruijassa kuivataan kylminä kesinä suurempi määrä saitoja, jotka sitte viedään varsinki Ruotsiin, jossa niitä pidetään parempana kuin muuta kuivattua kalaa.

Maksojen suhteen en tiedä pyytömiesten pitävän muuta tointa kuin että keräävät niitä tynnyreihin ja ammeisiin, joista sitte myövät ne kauppiaille. 10:stä puudasta turskasta Uuralaiset sanoivat keskimäärin saatavan 1 puudan maksoja, ja kun tynnyriin, joka vetää noin 40 kannua, sanottiin menevän 6 puutaa maksoja, vaadittaisiin siis maksatynnyriin 60 puutaa turskaa, s.t.s. 115 leiviskää, (kun puuta on 38 1/2 naulaa). Jos turskan painoksi keskimäärin ottaa 1/2 leiviskää, olisi siis yhtä maksatynnyriä varten pyydettävä kappale kolmattasataa turskaa; vaan puoli leiviskää on ehkä keskimääräksi liika paljo, jos tuo uuralaisten lasku muuten on oikea, koska Norjan tilaston mukaan yhteen hektoliiteriin (38 kannuun) maksoja vaaditaan neljättäsataa turskaa (v. 1876—8 esm. 313 kapp.). Maksoista kauppiaat sitte keittävät traania, vaan ainoastaan turskan maksasta saadaan medicinitraania ja tynnyri turskan maksoja onki sentähen hinnan puolesta usein kahta kalliimpi kuin esm. tynnyri saidan maksoja.

Se pyytöneuvo, jota suomalaiset ryssän rannalla melkein yksistään käyttävät turskanpyynnissä, on hansnööri; liinaa ei monella ole. Venäläiset käyttävät etupäässä jarussaa, joka eroaa liinasta senkautta, että on jykeämmin tehty; ruijan puolelaiset sekä liinaa että hansnööriä, edellistä varsinki kotirannoilla, jälkimäistä, jos ulommaksi täytyy kalaa lähteä etsimään. Ryssän rannan suomalaiset kyllä kernaasti käyttäisivät liinaaki, vaan venäläiset eivät sitä suvaitse: pyytömiesten poissa ollessa käyvät liinoja kokemassa ja vievät kalat, vieläpä usein liinatki, ja jos tapaavat suomalaisia tupulilla makaamassa, s.t.s. liinainsa luona, "tekevät tappelun". Saidanpyynti ei ryssän rannan suomalaisten kesken vielä ole päässyt oikein voimaan, kenties nuottain kalleuden tähen; saitanuottaa esm. Pummangissa ei ollut ainoaakaan, ja Uurassa luullakseni vain yksi ainoa. Verkoilla kuitenki joku määrä saadaan.

Kalastaminen jäämerellä ei ole mitään helppoa työtä, jos pari kuukautta kesäsydännä luetaan pois. Sekä keväällä että syksyllä pakkanen ja myrskyt kilvan tahtovat ahistella kalamiestä. Tosin jäämerellä ei liikuta jäitten keskellä ja päällä, niinkuin äkkinäinen nimestä päättäen ehkä on valmis luulemaan; päinvastoin jäämeri kappale matkaa rannikosta ei koskaan jäädy — seuraus tuosta lämpimästä Golfvirrasta, joka kiertää pitkin Norjan, Ruijan ja Lapinniemen rantaa — ja ilman-ala meren rannikolla on paljo lauhempi kuin etelämpänä Lapin tunturimaissa. Vaan meren aavikolla vähempiki pakkanen tuntuu, kun liikkumatonna veneessä istua kököttää, varsinki jos tuulen henget ovat vallatonta elämäänsä pitämässä, niinkuin jäämerellä enimmästi ovat. Kokonaan kurjaa mahtoi entisinä aikoina kalastaminen olla, kun käytettiin veneitä ilman kajutatta ja tulisijatta, ja suurena edistyksenä täytyy pitää, että nyt veneessä löytyy kajutta, johon sopii pistäytyä lämmittelemään ja keittämään sekä lepäämään, jos kohta veneet, samalla kun ovat tulleet mukavammiksi ja kelvollisemmiksi, myöski ovat tulleet raskaammiksi hoitaa.

Mutta jos kalastus kysyy miehen voimia ja kestävyyttä, palkitsee se myös hänen vaivansa, aina, voipi sanoa, kohtuullisesti, vaan toisinaan ylönpalttisestiki. Kalarikkaus on jäämeressä niin suuri, että esm. saitoja toisinaan yhellä nuotannostolla, johon, niinkuin ylempänä on kerrottu, tarvitaan 4 venettä ja tavallisesti 12 miestä, saadaan kymmenen veneen lasti, joka raha-arvossa tekee kappaleen toistatuhatta kruunua. Niin ikään ei ole kovin harvinaista, että turskia yhellä kokemalla, kun liinassa on 30—50 pookaa, saadaan pienen vämpöörin lasti, s.t.s. raha-arvossa noin 300 kruunua. Kun hansnöörillä ollaan pyytämässä ja kalaparven kohalle satutaan, ei ole muu työnä kuin kalojen lappaminen veneeseen minkä kerjetään, ja sievät rahat silläki pyytötavalla voidaan irti saada. Niin kuulin matkallani eräältä kauppiaalta (Seebekiltä Karabellassa), että hän keväällä oli maksanut 160 ruplaa kalasta, minkä 3 pyytömiestä yhtenä vuorokautena olivat saaneet — hyvän syönnin aikana pyytömiehet näet eivät enemmän kuin aurinkokaan muista yöksi levolle mennä. Usein kala, ylös tullessaan on kyljestä kiinni — niin tiheässä kaloja meren pohjalla kihisee. Turska on erittäin nälkäinen otus; kun ei syötiksi ole pikku kalaa eli niitä noin korttelin pituisia lieroja, joita hieruasta eli laskuveden ajaksi paljastuvasta merenrannasta kaivetaan, leikataan turskanvatsasta kaitainen viipale, joka pannaan koukun mutkasta riippumaan, ja se on turskalle yhtä tervetullut. Luulenpa toisinaan turskan ottavan paljaaseen koukkuun.

Aina kyllä ei kala-onni ole myötäinen; joku kerta sattuu, että saadaan retkeltä palata aivan tyhjin käsin. Vaan toisella kertaa Ahti taas on anteliaampi ja tappio tänään voipi siten huomena tulla korvatuksi.

Tässä astuu eteemme kysymys: kuinka paljoon kalastajan vuositienesti pyynnistä on arvattava? Siihen on vähän vaikea vastata, semminki kun tienestit saattavat jossaki määrin vaihetella; ainoastaan suunnille rohkenen siis vastausta yrittää. Säästöksi kevätpyynnistä Kuusamolaiset esm. lukevat 2—300 kruunua, jolloin he ovat olleet kolmatta kuukautta perillä ja kuukausi toista matkalla edestakaisin. Jos nyt matkakustannuksiin ja perillä-oloon lukee 100 kruunua, tekisi heidän tienestinsä kaikkiaan 3—400 kruunua, siis noin 500 markkaa keskimäärin. Kevätpyynti on kuitenki paras, vaikka se kestää ainoastaan kolmannen osan koko vuoden pyynti-ajasta, ja siksi voinee tuloa kesä- ja syyspyynnistä tuskin ottaa muuta kuin noin puoleksi ensimainitusta; olkoon siis 300 m. Tämä tekisi koko vuoden tienestiksi 800 markkaa, jota summaa en huilisi liialliseksi. Osotteeksi minkä arvoinen tämä summa jäämeren rannalla on, tahon mainita, että Uurassa yksinäisen miehenpuolen kortteeri (huone, ruoka ja pesu) Kekristä Maariaan, siis lähes viideltä kuukaudelta, maksoi 40 ruplaa eli 100 markkaa, joten koko vuoden kortteeri maksaisi 250 markkaa.

Kalastuksesta väestö jäämeren rannalla on määrätty etupäässä elämään, sen menestymiseen kansan varallisuus kokonaan perustuu. Löytyy kuitenki muutamia muitaki apulähteitä elämiseen tuolla pohjan perällä, tosin itsessään vähänarvoisia ja talouden kannattamiseen yksistänsä riittämättömiä, vaan lisänä kalastuksesta lähtevään tuloon ei aivan ylönkatsottavia. Semmoinen apulähe on varsinki karjanhoito ja niittyviljelys. Hyvin harvassa on jäämeren rannalla, paitsi kaupungeissa, se talo, jossa ei löytyisi ainaki yksi lehmä, vaan useassa on kaksi ja kolme, joissakuissa enempiki. Suurin osa karjantuotteita arvaten käytetään omiin tarpeisiin, vaan joku määrä sentään liikenee myötäväksiki, ja voilla ja lihoilla on Ruijan kaupungeissa hyvä hinta. Heinillä on niissä niin ikään hyvä hinta, ja kaupungein likitienoilta sentähen tuodaan niihin joku määrä heiniäki, jolloin myönti tapahtuu vähemmän painon kuin mitan, s.o. tynnyrimäärän jälkeen. Paitsi lehmiä pidetään hyvin yleisesti lampaitaki, joitten hoitoa kuitenki sudet isosti häiritsevät, joku määrä poroja sekä Ruijan puolella vähän kilejä ja sikoja. Toinen tulolähe jäämeren rantalaisille on halkojen hakkuu ja myönti kaupunkeihin ja äärimmäisenä meren partaalla asujille. Että haloista toisinaan saattaa lähteä hyvä maksu, voipi käsittää kun kuulee, että niiden hinta joskus keväillä on esm. Vesisaaressa noussut 40 kruunuun kuutiosyltä! Sillä kyllä vaiva tulee palkituksi. Länsi-Ruijassa lienee vähän tuloa myöski muista metsäntuotteista, niinkuin hirsistä ja laudoista. Paitsi karjaa ja halkometsää, joista jotenki yleisesti nautitaan hyötyä, on eri paikkakunnilla millä mikin erityinen ansiolähteensä, joka on toimeentulolle apuna, niin yhellä jonkumääräinen maanviljelys, toisella lintujen pyynti, kolmannella turvetten keräys j.n.e. Niistä saamme vasta puhua enemmän aina paikallansa.

Jos tuloa lehmästä vuoden kuluessa laskemme noin 200 kruunuksi ja taloa kohti luemme 1 1/2 lehmää, olisi siis jäämeren rantalaisella vuotista tuloa karjastaan keskimäärin noin 300 kruunua eli päälle 400 markkaa. Jos sitte summissa otamme hänen tuloansa muista pienistä ansiolähteistä 150 à 200 markaksi, tekisi hänen tulonsa kaikesta muusta paitsi kalastuksesta noin 600 markkaa, ja kun edellisessä arveltiin kalastamisen yksistään tuottavan 800 m., olisi siis taloa omistavan jäämeren asukkaan koko vuositulo noin 1400 markkaa.

Kovin ylpeältä tämä kyllä ei kuulu, vaan sen verran siinä sentään on, että 5—6-henkinen perhe hiljaisesti eläen voipi sillä vuoden päähän päästä. Moni perhe Suomessa saapi vähemmällä tulla toimeen ja meikäläisten alituinen siirtyminen jäämeren rannalle osottaa parhaiten, että oloa siellä pidetään parempana.

Tässä on vielä se kalastajille edullinen seikka huomattava, että kalain ja maksain hinta ainaki ryssän rannalla — jos luotuamme yleisen katsauksen kalastukseen jäämerellä palaamme takaisin Uuraan — näyttää ilmaisevan taipumusta kallistumiseen suuremmassa määrässä kuin muut tavarat. Thauvon mainitsee (l. c), että tuoretten turskain hinta v. 1870 oli 20 à 30 kopeekkaa puuta taikka jos Ruijaan vietiin, 2 peesiä, s.o. 8 kruunua sadalta; maksain hinta taas Kurjaan vietynä 1 rupla 20 kop. viekosta[5]. Meille uuralaiset ilmottivat hintain olevan: turskista 40—50 kop. puuta tai Ruijassa 28 kruunua sadalta; maksoista 1,50 à 2 ruplaa puuta ja Ruijassa 6:lta puudalta eli 1 tynnyriltä 20 ruplaa, siis päälle 3 ruplaa puuta. Erotus hinnoissa on varsinki Ruijanpuolisten suhteen suuri, joka kuitenki jossaki määrin saapi selityksensä siitä, että turskan saalis Ruijassa keväällä 1882 oli huono ja hinnat siis kalliit; vaan isosti eli lähes kahenkertaisesti ovat hinnat Venäjänki puolella, niinkuin näkyy, nousseet. Jauhojen hinta sitävastoin ei yhtä suuresti ole noussut: Thauvonin mukaan kulen hinta Kuolassa kevättalvella 1870 oli 12 ruplaa 30 kop., meidän käydessä hinta taas oli 16 ruplaa, jolloin tosin oli kesän aika ja hinta siis halvempi. Talvella hinta oli ollut 18, 19 ja 20:ki ruplaa.

Syrjätulona unralaisilla on varsinki voin ja halkojen vienti Ruijaan. Voista on hinta ollut 1 kruunu naulasta ja haloista 15—20 kr. syltä, jolloin halot ovat kahta kyynärää pitkät. Lakkoja myöski poimitaan paljo ja keitetään huupaksi, joka sitte myödään Ruijaan 18 kruunuun ankka (ankkuri=15 kannua). Hylkeenpyyntiä uuralaiset ja ryssän rantalaiset yleensä eivät luullakseni vielä ole varta vasten ruvenneet harjottamaan, vaikka senki pitäisi kannattaa, koska heidän oman ilmotuksensa mukaan suuria hyljeparvia toisinaan ilmestyy. Tuon ilmotuksen he tekivät valittamalla, sillä hylkeet ajavat kalan pakoon.

Talvisydän, s.t.s. vuoden pari viimeistä ja pari ensimäistä kuukautta, on jäämeren rantalaiselle ikävin aika. Kaikki tienestin tilaisuus on silloin loppunut ja jolla viime suvena on ollut huono kala-onni tai joka, niinkuin usein ehkä tapahtuu, ei taitavasti ole tulojansa käyttänyt, hän saapi nyt kärsiä puutetta ja nälkää. Meri kyllä ei ole jäässä, vaan kaikki — liike vesillä on mahoton siihen aikaan vuodesta raivoavain, kauheain myrskyjen sekä merenpintaa usein peittävän sakean "konnon" eli sumun tähen. Suurena esteenä ulkotoimille yleensä on myöski se pimeys, jonka valtaan pohjola nyt on joutunut: lopulla marraskuuta aurinko katoaa eteläisen ilmanrannan taa eikä taas tule näkyviin ennenkuin lopulla tammikuuta, kahen kuukauden perästä. Varsinki äkkinäiseen sen poissaolo mahtanee vaikuttaa hyvin masentavasta; vaan epäilemättä tämä valoton aika yhessä työttömyyden kanssa tekee päivät pitkällisiksi kauvemminki pohjan perällä asuneelle. Jonkulaisia huvituksia voipi Ruijan kaupungeissa olla ajan kuluksi tarjona, vaan maaseuduilla niistä varmaan on täydellinen puute. Lopuksi pohjan perä on talven aikana melkein tykkönään erotettu muusta mailmasta. Kaikki ne lukemattomat ihmislaumat, jotka kesäksi ilmestyvät kalanpyyntiin, ovat syksyn tullen paenneet pois eikä uusia vieraita talveksi tule sijaan. Matkustavaisten liike, jotka meilläki vielä suuressa määrässä välittävät yhteyttä eri paikkakuntain välillä, on loppunut kerrassaan, ainoastaan parilla kolmella kaupunkeihin saattavalla valtatiellä joskus saattaa porokyytejä ja raitoja nähä.

Postikulkua tosin on Ruijan puolella, vaan se on talvella kovin hidas, myöhästyen viikottain säädetystä ajastansa; niin Oulusta esm. kirje Vesisaareen, joka vain on 5—6 penikuormaa Suomen rajalta, viipyy viisi ja kuusi viikkoa eli puolta vertaa enemmän kuin Amerikaan! Ja ryssän rannalla ei talvella ole postikulkua ollenkaan; Kuolaan asti kirjeet etelästä kulkevat (jos kulkevat), vaan siihen sitte jäävät, siitä ei niitä enään lähetetä pitkin rannikkoa ennenkuin kesällä. Sähkölennätin Ruijan puolella tosin myöski on, ja sitä täytyy sanoa suureksi eduksi ainaki sivistyneelle.

Kovin synkäksi älkäämme sentään ajatelko talven kuvaa pohjan perältä. Varjoja siinä kyllä löytyy enemmän kuin meidän puolisessa, vaan aivan musta se ei siltä ole; valokohtia löytyy myöski. Tuota auringon näkymättömyyttä esm. ei saa ajatella aivan pilkkopimeydeksi: päivää on pimeimpänäki aikana noin 4 tiimaa, ja kun on kirkas päivä, ettei taivas ole pilvessä, näkee hyvästi lukea ilman kynttilättä kolmisen tiimaa. Illan ja yön pimeyttä taas karkottaa milloin kuutamo, milloin komeat revontulet, joitten palo joskus on niin väkevä, että, niinkuin olen kuullut sanottavan, voipi erottaa neulan jalkainsa juuressa hangella; liekö tuossa sitte perää. Maanteitä ei Lapissa vielä ole, paitsi Ruijassa joku pikku pala siellä täällä, vaan kun joet ja järvet ovat jäässä ja valkea lumivaippa peittää maan, ottaa Lapin hevonen, poro, joutusaan kuljettaaksensa matkamiestä laajakylkisten tunturein poikki paikasta paikkaan; ja jos on hyvästi varustettu pakkasta vastaan ja sattuu kauniit ilmat, lienee semmoinen matkustus sangen huvittava. Erillään muusta mailmasta jäämeren rannikko talvella tosin on, vaan se on asia, jota kerran, sittekun sanotun rannikon arvoa paremmin käsitetään, voidaan auttaa parempain kulkulaitosten ja paremman postikulun kautta.

Tietysti kuitenki talvi tuolla ylhäällä pääluonteeltaan aina tulee olemaan toisenlainen kuin meillä, kolkompi ja mieltä enemmän rasittava: luonnon lakeja ei ihmisvoima pysty muuttamaan. Vaan onhan pohjan perällä sen sijaan korvaus ihanassa kesässään, jolloin erotus yön ja päivän välillä viideksi kuukaudeksi häviää ja aurinko parina kolmena kuukautena lakkaamatta taivaalta paistaa. Jos talvi on ollut hämärä, on kesä sitävastoin niin kirkas, että elämä jäämeren rannalla silloin äkkinäiselle näyttää unelmalta.

Uuran rukoushuone.

Uuran alakylän rakennusten joukossa oli vielä yksi, josta edellisessä varta vasten olen ollut mainitsematta, säästääkseni sille oman luvun. Se oli Uuran rukoushuone eli niinkuin paikalla sanottiin, kirkko. Sen historia on lyhyt, vaan surullinen.

Keväällä 1870, kun kirkkoherra Thauvon ensi kerran Uurassa kävi, päätettiin kokouksessa, jonka hän kyläläisten kanssa piti, ryhtyä hankkeisiin rukoushuoneen aikaansaamiseksi, jota varten uuralaiset suostuivat maksamaan kukin miehenpuoli 2 ruplaa vuosittain kahtena vuonna sekä, kun näin ehkä toinen puoli rakennussummasta saataisiin kokoon, toisen puolen suhteen pyytämään Suomen hallitukselta lupaa kollehtien kantamiseen Suomen kirkoissa. Rakennuskustannusten arveltiin nousevan 500 ruplaan. Päätöksen johosta keräiltiin seuraavina vuosina rahoja niin hyvin tuon sovitun verotuksen kuin kollehtein kautta, ja vuoteen 1873 tarvittava summa oli saatu kokoon. Siitä kuitenki oli Suomesta tullut 1200 markkaa eli 400 ruplaa ja uuralaisilta vain lähes 100 r.; he kyllä sanoivat kuki maksaneensa 4 ruplaa, vaan tottapa "kipparit" eli satunnaiset pyytömiehet, joilta he myöski olivat laskeneet veroa saatavan, olivat kieltäyneet maksamasta, koska lopullinen summa oli niin paljo pienempi laskettua.

Rakennustyö nyt jätettiin urakalla tehtäväksi uuralaiselle Maurits Bergströmille, joka viipymättä kävi siihen käsiksi. Venäjän hallitus osotti suosioansa hanketta kohtaan siten, että ilmaiseksi antoi puut metsistänsä. Kun Thauvon viidennen ja viimeisen kerran kesällä 1874 kävi Uurassa, seisoi rakennuksen kehä valmiina kivijalallansa. Uutta — sen edemmäksi ei työ edistynyt. Se loppui kerrassaan siihen. Ei edes kattoa tullut rakennukselle, saati lattiaa, ovia ja akkunoita.

Yksimielisesti kyläläiset syyttävät urakkamiestä epärehellisyydestä, että hän, kun oli saanut keinotelluksi itselleen koko urakkasumman, piti rahat ja jätti työn sikseen; ja valitettavasti tässä syytöksessä lienee perää. Sillä paljas kehä ei ole voinut maksaa 500 ruplaa. Bergströmillä kyllä oli takuumiehet ja kirkkoherra Thauvon, jonka kiitettävästä toimesta koko rakennushommaa saanee arvata etupäässä lähteneeksi, kirjotti jälestäpäin kylän staarostalle, eräälle ryssälle nimeltä Filipoff, että hän ahistaisi takuumiehiä, vaan kirje ei näy vaikuttaneen mitään. Filipoff, joka on siivoluontoinen mies, kenties tahtoi riitoja välttää tai kenties takuumiehiltä ei ollut mitään ottamista. Bergström on nyt lähtenyt Amerikaan. Rakennusta ei ollut aiottu mitenkään komeaksi: kehä on yksinkertainen nelikulmainen huoneus, noin 8 syltää pitkä ja puoleksi niin leveä, kolmella akkunan aukolla kummallaki sivullansa. Lähellä olevain mökintapaisten talojen rinnalla se sentään nytki vetää huomion puoleensa ja olisi varmaan valmistuneena kaikessa halpuudessaan ollut paikkakunnalle kaunistukseksi.

Semmoinen on Uuran kirkon historia. Uuralaiset eivät ole pystyneet väärälle tolalle päässyttä rakennusjuttuansa korjaamaan, ja vuosi vuodelta tuo keskentekoinen jumalanhuone joutuu yhä suuremmalle rappiolle, akkunattomilla aukoillansa ja puuttuvalla katollansa tarjoten katselialle kolkon kuvan. Onko sen kovaksi kohtaloksi tuleva täydellinen häviäminen? Liian paha enne tuo mielestäni olisi suomalaisille siirtokunnille ryssän rannalla enkä siksi voi olla sitä arvelua esiintuomatta: josko ei olisi syytä, että suomen puolelta uudestaan tultaisiin siirtolaisten avuksi? Entinen kehä kai vielä kelpaisi, jos uuteen työhön kohta ruvettaisiin, eikä rakennuksen valmiiksisaantiin siis pitäisi olla tarpeen kuin joku tuhat markkaa. Helposti luulisi senvertaisen summan hyvällä taholla olevan maastamme saatavana.

Lähtö Uurasta. Jeretnika. Muotkavuono.

Uurassa ei meidän tullessamme ollut monta miestä kotona, melkein kaikki olivat merellä. Heille oli nim. sattunut ereys papin tulon suhteen: he olivat laskeneet ilmotettua tulopäivää (14 p. heinäk.) vanhan luvun jälkeen eivätkä siis odottaneet häntä ennenkuin 26 p. Vähitellen heitä kuitenki palasi yksi toisensa perästä kylään, kun kalansaalis ei ollut onnistunut. Kaksi Oulun puolelaista tapasin täällä: toinen, nimeltä G. A. Turunen eli Torvinen, oli aikanaan kulkenut Oulusta merellä, vaan jo toistakymmentä vuotta asunut täällä, jossa oli naimisissa ja eli hyvänlaisissa varoissa; hänellä oli vämpööriki; toinen, G. H. Kaikkonen, vielä aivan nuori, oli käynyt Varjakan holhouslaitoksen läpi, josta hyvillä todistuksilla oli laskettu ulos, ja vasta pari vuotta elänyt täällä. Molemmat tuntuivat olevan tarkkoja ja toimellisia miehiä. Muita kyläläisiä paitsi edellisessä sivumennen mainituita oli: Kaarlo Uusitalo, Kiannalta, jonka muistan siksi, että hän usein kävi majatalossamme emännöitsiällä sidottamassa kättänsä, jota karhu keväällä oli pahasti purrut, sekä Matti Halonen ja hänen vävynsä E. J. Lahenperä, joilla oli tuvassaan koko seitsemän lasta kastettavana.

Omituiset olivat emännöitsiämme, erään norjalaisen ikäpuoli lesken, elämänvaiheet olleet. Hän oli ennen miehensä kanssa elänyt — Kyöpenhaminassa, vaan kun mies oli kivuloinen, he lääkärin neuvosta olivat muuttaneet jäämeren rannalle ja asuneet jonku vuosikauden Kilttinän autiossa saaressa Kuolavuonon suussa. Mies oli kuitenki kuollut, ja leski sitte asettunut Uuraan. Kyöpenhamina ja Kilttinä — suurempia vastakohtia lienee vaikea löytää.

Sunnuntaina 16 p. heinäk. olin päättänyt Uurasta lähteä kulkemaan eteenpäin. Kun lähöstä tuli puhe, arvelivat uuralaiset parhaaksi kulkea veneellä vain Uuravuonon suuhun Jeretnikaan ja siinä nousta höyrylaivaan, jonka muutamain päiväin perästä piti Vienasta tulla. "Jos te venekyydillä kuljette koko matkan Vesisaareen", he sanoivat, "niin se tulee niin kalliiksi, ettette voi aavistaakaan; sata ruplaa ei piisaa hetikään". Tämä kuului kyllä vähän pelottavalta, vaan kun höyryllä kulkien matkan tarkotus kokonaan olisi mennyt hukkaan, en tietysti voinut ajatella tuon hyväntahtoisen neuvon noudattamista. Päätökseni veneellä kulkemisesta oli siis alusta pitäin mielessäni aivan varma. Vähän runsaampaa menoa ei minun tarvinnut siitäkään syystä kovin isosti säikähtää, että matka Oulusta tänne, noin 80 penik., oli tullut hyvin helpoksi eli vain vähän päälle sata markkaa maksavaksi, kun Kuusamosta alkaen kaikki menot oli kolmia jaettu, ja sitäpaitsi saatoin arvata, että nuo pelottavat ilmotukset sisältivät jonku määrän tinkimävaraa; sillä sen olen tullut huomaamaan, että kun äkkinnäinen matkamies tiedustelee hänelle tuntemattomia oloja, niinkuin matkojen määrää ja vaikeutta ynnä muuta, hänelle tavallisesti kuvataan oloja pahemmiksi kuin ne sitte näyttävät olevansa. Tämä havaintoni kävi nytki toteen, sillä matka Uurasta Vesisaareen, joka kaikilla mutkilla jotka tein tuli lähes kahta vertaa pitemmäksi kuin Uuralaiset olivat arvelleet eli noin 35 penik. — matka höyryllä Jeretnikasta Vesisaareen on 16—17 penik. — ei kuitenkaan noussut enempään kuin 160 a 170 markkaan. Olihan tuota kyllä tarpeeksi siinäki, kun lisäksi tulin kulkeneeksi höyryssä 4 penik., jotka vain maksoivat 1 ruplan.

Erään Saanivuonolaisen Heikki Mikkolan ja hänen appensa Salomon Arpelan kanssa sovin aluksi kyydistä Potseikkaan eli Tsip-navolokaan Karahellan niemellä; tätä väliä ilmotettiin 5 1/2 penikuormaksi ja kyytipalkaksi määrättiin vähäisen keskustelun perästä 11 ruplaa. Ystävä Ranin, joka pelkäsi, että aika hänelle Uurassa kävisi pitkäksi, oli päättänyt vielä tälle taipaleelle lähteä mukaan, ja hänen lupasivat miehet jonku ruplan lisämaksulla tuoda Uuraan takaisin. Lähöksemme oli määrätty sunnuntai-ilta ja kun Mikkolan "lyysterpooti" oli Saanivuonossa, tuli matka käymään sieltä kautta. Jo Jumalanpalveluksen jälkeen, joka pidettiin majatalomme pirtissä, oli Mikkolan määrä edeltäpäin palata kotia laittamaan venettänsä reilaan, jota juuri oli tervattu ja maalattu; ja Arpelan ja kolmannen saattajaksi lähtevän miehen, Salomon Marjavaaran, kanssa Ranin ja minä myöhemmin illalla, sanottuamme lehtori S:lle jäähyväiset, lähimme pienellä "paaskilla" kulkemaan Saanivuonoon.

Matkakertomuksessaan (Kuukauslehessä) Thauvon mainitsee, että huolettavin kohta uuralaisten siveydellisessä tilassa on väkeväin juomain ylöllinen nautinto. Tästä saimme meki Uurasta erottuamme silminnähtävän todistuksen. Niinkuin selvästi huomasimme ja heiltä itseltäänki kuulimme, olivat molemmat saattajamme kokonaan unohtaneet, minkä viisaan hebrealaiskuninkaan kaimoja olivat, ja ainoastaan mielessä pitäneet pakanallista muinaiskreikalaista jumalaa Dionysusta, jolle pitkin sunnuntain iltapäivää niin ahkerasti olivat uhranneet, että näytti niinkuin ukko Marjavaaralla airot ensi kertaa olisi käsissä olleet. Arpelaan ei viinin jumala vielä niin raskaasti tuntunut sauvallaan koskeneen kuin Marjavaaraan, vaan ikävä oli hänki, kun ei hetkeksikään malttanut olla sopertamatta korvani kaikenlaista joutavuutta täyteen. Jos taival Saanivuonoon olisi ollut pitempi kuin sattui olemaan, olisi se epäilemättä käynyt hyvin tukalaksi, vaan onneksi se oli niin lyhyt, että vielä olimme naurun ja suuttumuksen rajalla, kun saattajamme soutaa tolkutettuaan saivat veneemme perille siirretyksi.

Täällä makasi Mikkolan uusi ja komea lysterpooti ankkurissa lähellä rantaa. Mastoa ei siinä kuitenkaan vielä ollut pystössä, ja kuin yritimme siihen astua, oli sen pohjassa jalan verta vettä; sen suhteen ei nähtävästi ollut tointa pidetty mitään, jota saattajamme matkalla kyllä olivatki jonkalaisella riemullisella vakuutuksella ennustelleet. Kun oli laskettu maihin ja hyvin märkää rantaa noustu ylös taloon, selitti Mikkola, että hän oli lapsensa ristiäisiä viettäessään tullut viipyneeksi Uurassa kauvemmin kuin oli aikonut eikä sentähen vielä ennättänyt saada venettä kuntoon, vaan miesvoimalla se nyt äkkiä oli valmiiksi saatava. Liikutettu oli kyllä hänki, vaikkei kuitenkaan haitaksi asti.

No mitäpä siihen, täytyi ruveta odottamaan. Sen teimme jotenki maltillisella mielellä siihen katsoen, että vastaanotto talossa — eli paremmin sanoen mökissä, sillä talorakennuksia ei ollut muuta kuin pieni pirtti ja navetta — oli hyvin ystävällinen. Heti sisään tultuamme isäntä tarjosi ryypyn ja emäntä kahvia, edellinen otti paikalla venheen laiton puheeksi ja kuin miehet olivat kahvinsa puolikuppina juoneet, hän kiirehti heidän kanssa ulos työhön. Emäntä sillä välin rupesi huoneessa askaroimaan, toimitti yhtäkkiä pöydälle leipää, voita, viiliä, taisipa olla lohtaki, ja pyysi meitä sitte maistamaan. Turhaan koetimme estellä, sanoen että jo olimme iltasen syöneet: ei auttanut mikään, uudestaan täytyi ruualle ruveta; ja kun kaikki syötävät olivat erinomaisen hyvänmakuisia ja edellinen iltasemme oli ollut laihanlainen, kiersimme nyt poskeemme aika atrian, jonka päälle vielä lisäksi täytyi uutta kahvia juoda. Mikkola oli näet verraten varakas mies, että talossa löytyi enemmän tavaraa kuin ulkonäöstä päättäen olisi luullut. Syynä hänen asuntonsa huonouteen oli että hän vaimoneen aikoi muuttaa Amerikaan niin pian kuin talonpaikastaan, jonka oli eräälle Potseikkalaiselle myönyt, oli maksun saanut. Piljetin hinta Tromssasta Newyorkiin kuului pariskunnalle olevan 50 peesiä eli 100 ruplaa ja nämät rahat Mikkolalla jo oli valmiina.

Sydänyö saattoi nyt olla käsissä ja emäntä, valmistettuaan tuvan nurkkaan vuoteen, kehotti meitä heittäytymään siihen pitkäkseen, itse lähtien auttamaan miehiä venetyössä; ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimme kehotusta. Tuvan toisessa nurkassa makasi kaksi puolikasvuista poikaa, emännän lapsia edellisestä naimisesta — hänellä oli jo yksi mies kuollut. Kun tiimakauden ehkä olimme nukkuneet, niin tultiin ilmottamaan että venhe nyt oli valmis; nousimme siis pystöön, sanoimme emännälle kiitokset ja jäähyväiset ja astuimme lyysterpootiin, joka soutamalla pantiin liikeelle. Kauvemmaksi ei sentään kuljettu kuin muutaman niemen taa jonku kivenheiton päähän talosta, niin ankkuri laskettiin ja asetuttiin kaikki maata. Mitä tuo lähtö tämänvertaisen matkan päähän talosta merkitsi, en ymmärrä, vaan ehkäpä väsymys äkkiä saavutti saattajamme.

Noin k:lo 8 seuraavana aamuna 17 p. heinäk. oltiin taas matkassa. Päivä oli sumuinen, aina väliin tuli sadettaki, vaan tuulta, jota hartaasti haluttiin saada, ei tullut. Miesten oli siis pakko soutaa raskasta alustamme koko tuon 1 1/2 penik. pitkän taipaleen Jeretnikaan asti, joka työ, itsessäänki voimia kysyvä, tuli kuninkaan kaimoille kahta vaivaloisemmaksi sen kautta, että eilispäivän juonnin jälkeen kova kohmelo heitä ankarasti ahisti. Tämä oli ikävänlainen matka, kun ilma oli ruma, miehet huonolla tuulella ja veneen kulku tuskallisen hidas, Viimein, kun kello jo kävi kolmea päivällä, tultiin Häräntaljansaaren itäpuolta kulkien Jeretnikaan.

Jeretnika eli Jeretik, niinkuin venäjäksi taidetaan sanoa, on vähäinen kalastuspaikka Häräntaljansaaren pohjoispäässä Uuravuonon suussa. Eräällä venäläisellä, Voroninalla, on siinä kauppa, jota Uurassa ennen asunut toinen venäläinen, Filipoff, meidän käydessä hoiti, ja 5—6 muuta taloa siinä myöski löytyy; talvea ei kuitenkaan paikalla sanottu asuvan muita kuin yhen vahtimiehen. Jeretnika on hyvä kalansaantipaikka, vaan sen merkillisin puoli on epäilemättä sen erinomainen hamina, jonka vertaista ei monessa kohti löytyne. Uuravuonon itäisen haaran suun salpaa nimittäin merelle päin useat rinnakkain olevat saaret — Friis sanoo niitä kaikkiaan olevan kuusi — joista läntisin ja suurin on Jeretnikan saari, ja näitten sekä Häräntaljansaaren ja Kuolanpuolisen mannermaan väliin syntyy noin 4 virstaa pitkä ja 2 leveä (Friisin mukaan noin 1/3 penik. pitkä ja 1/2 penik. leveä) selkä, joka on kaikilta tuulilta turvattu, kun sekä nuo likekkäin olevat saaret että mannermaa ovat erinomaisen korkeoita. Tavallinen kulkuväylä mereltä tähän umpiselkään on itäpuolitse Jeretnikan saarta, jossa on kapea, vaan syvä salmi; mutta Friisin mukaan on mannermaan ja noiden viiden pienemmän saaren välissä myöski hyvä väylä. Selän itäpuoleen tulee Siukun lahti, johon Siukunjoki laskee. Tuskin voipi suurelle kauppa- eli sotalaivastolle ajatella parempaa suojapaikkaa kuin tämä selkä tarjoaa. Eikä siinä kyllä: sen pohjoispuolesta pistää länttä kohti pieni lahelma, noin 1/2 virstaa pitkä ja leveä, jonka etelä- ja länsisyrjänä on Häräntaljansaari, pohjoissyrjänä Jeretnikan saari. Tämä lahelma, jonka pohjois- ja etelärannalle Jeretnikan kalastuspaikka on rakettu, on vielä paremmin kuin edellämainittu selkä turvattu kaikkia myrskyjä vasten; itään selälle päin se ainoastaan on aukinainen. Pienemmille aluksille ja pyytöveneille se siis on erinomainen hamina ja sen mukavuutta jälkimäisille vielä enentää se seikka, että sen perältä kulkee suoraan pohjaiseen molempain vastamainittuin saarten välitse kapea salmi mereen, tarpeeksi syvä veneille, vaikka laivoille liian matala.

Jeretnikan veroista haminaa en nähnyt ryssän rannalla enkä Ruijassa Tromssaan asti ainoaakaan; ja Friiski sitä kiittelee erinomaiseksi. Venäläiset kirjailiat mainitsevat sen rinnalla, eli oikeammin sen edelläki, Petsamon haminaa lännessä ja Jekaterinaa Kuolavuonon suussa; vaan edellinen ainakaan ei voi kilpailuun edes yrittää, niinkuin vasta tullaan näkemään, ja Friisiin sopinee luettaa, kun hän asettaa Jekaterinaa Jeretnikan jälkeen. Ainoastaan Stolbova voipi vene-, vaan ei laivahaminana turvallisuuden puolesta vetää Jeretnikalle vertaa.

Me laskimme veneemme ankkuriin Jeretnikan sisähaminaan, jossa paitsi muutamia pienempiä veneitä oli kaksi skuunaria ja yksi sotalaiva, seki skuunari nimeltä Bakan. Sillä välin kuin toiset miehet veneessä ryhtyivät päivällispuuhiin ja kalan keittoon, souti Marjavaara Raninin ja minun kauppiaan taloon, joka oli rakettu lahen etelärannalle muutamaan vuorenrotkoon; minulla oli näet varsinki tarve saada ostaa joko uudet kalossit Kuolavuonon törmälle heitettyin sijaan taikka voidesaappaat. Puodissa kyllä oli kaikenlaista kaupankalua, myöski meille sopivaa, niinkuin tupakkia ja nisua, vaan kalosseja ei ollut — kukapa täällä semmoisia tarvitsisi — ja saappaat olivat kaikki liian suuria. Veneeseen palattuamme ja päivällisen syötyä arvelivat miehet, että tänäpänä ei sopinut ajatella edemmäksi lähtöä, kun ei tuulta ollut, jonkatähen aikoivat hetkeksi asettua etsonetta makaamaan, S. ja minä silloin astuimme uudestaan paaskiin ja luvattuamme korkeintaan tiiman päästä palata, lähimme lahen perukkaa kohti soutamaan noustaksemme sille korkealle kalliovuorelle, jolla Häräntaljansaari merelle päin päättyy. Olimme näet uteliaat sopivalta paikalta näkemään pohjoisen valtameren laajaa pintaa. Lahen perältä kohosi ensin yksinäinen, itse päävuoresta ulkoneva, sileä kalliokukkula, joka ei ollut erittäin korkea, satamäärä jalkaa ehkä. Kun sen päälle olimme nousseet — pohjan puolelta sitä kyllä olisi saattanut kiertääki — oli sen takana syvä kuru, jonka toisella puolen vuori pystyjyrkkinä penkereinä kohosi arviolta ainaki 300 jalan korkeuteen; ylimpänä huipulla näkyi patsaantapainen merkki. Kiertelemällä nousimme tälle huipulle, jonka luulimme olevan vuoren korkeimman nikaran, sillä sen takaa ei veneeseemmekään ulos lähelle ollut korkeampaa kohtaa näkynyt; vaan kun aloimme päälle päästä, oliki uusi, vielä korkeampi huippu länteen päin näkö-alaa rajottamassa. Sille ei R. enään huolinut ruveta kiipeämään, vaan istui vastamainitun patsaan viereen, katsellen alas Jeretnikan haminaan, jonka laivat ja veneet olivat ikäänkuin jalkaimme alla. Haluten nähä Uuravuonon länsihaaraa ja myöski jäämerta avarammalta — vuori nimittäin jatkui luodepohjaan päin ja esti sieltä puolen merta näkymästä — en minä kuitenkaan malttanut tähän jäädä, vaan jatkoin nousemista. Uudelle, lahesta lukien kolmannelle, vuorenkukkulalle tultuani, mikä harmi: neljäs kukkula, yhä korkeampi, oli edessäni! Hiisi ja muut pakanalliset jumalat nousivat hetkeksi manalan syvyydestä kielelleni tänne ylös kalliolle, vaan sitte ponnistin tämänki kukkulan päälle. Turha vaiva, näkö-ala ei muuttunut: uusi kukkula, viides järjestyksessä, ja se koko mokoma kohosi edessäni! Sen etäisellä, varmaanki 1000 jalkaa ylemmäksi merenpintaa nousevalla huipulla näkyi iso puuristi, josta päättäen siellä viimein oli vuoren korkein kohta. Olisin kenties vielä yrittänyt senki päälle nousta, vaan ensiksi oli edessäni syvä kuru, jonka poikki näytti olevan hankala päästä, ja toiseksi ajattelin että kumppali R. ehkä rupeaisi aikaansa pitkäksymään ja lähtisi jälkiäni noudattamaan, joten tulisin häntä vasten hänen tahtoansa houkuttamaan tänne; paitsi sitä alkoi oudoksesta tuntua vähän kaamealta yksinänsä tuolla jylhässä vuoristossa. Päätin siis palata takaisin, vaikken ollut matkan päähän päässyt; vaan oikeastaanhan olimmeki vain aikoneet tuolle toiselle kukkulalle, johon R. oli jäänyt ja jossa hänen alas laskeudessani tapasin odottamassa. Siihenki kyllä näkyi jäämeren mahtavia selkiä koilliseen päin silmän siintämättömiin asti.

Kun olimme paaskissa jälleen, poikkesimme pikku ostoksia varten uudestaan kauppamiehen taloon. Rannassa tapasimme täällä useoita Kilttinästä kalanpyynnistä palanneita uuralaisia, niitten joukossa Ludvig Bergströmin, jonka rouvalle olin Oulusta tuonut kirjeen; hänen kanssa astuimme puotiin ja maistelimme muutaman lasin erittäin hyvää olutta. Kun siinä juttelimme, tulee hra Filipoff sisähuoneesta ulos ja käskee meitä sinne juomaan lasin tshaijua. Käskyä noudatettuamme tapasimme sisällä nuoren luutnantin Bakanista, erään laivakapteenin, erään pappismiehen, taisipa olla joku muuki. Teetä juotiin konjakin sekotuksella ja seura oli iloisella tuulella, jota varsinki ensimainittu sankarin alku ylläpiti. Meidän tulomme johosta tehtiin m.m. kysymys, mitä varten olimme täällä matkustamassa, ja kun minä puolestani siihen vastasin, vain huvikseni kuljeksivan!, arveli luutnantti nauraen ja sanojani kertoen: "nje värno, nje toljko dlja sabaavi", "se ei ole totta, ette ole paljaastaan huviksenne matkassa", joka arvelu kyllä oli yhtä odottamaton kuin huvittava. Sen laajempaa selitystä en kuitenkaan ruvennut antamaan eikä sitä vaadittukaan. Sitte "tehtiin" soittoa harmonikalla ja soitti laivakapteeni norjalaisen kansallislaulun "Ja vi elsker detta landet", joka ei kuitenkaan ollut luutnantille mieleen niin että hän puolestaan ehotti ja lauloi "booshe tsarjaa hranii'n". Juotuamme lasimme loppuun erkanimme jonku tiiman päästä seurasta, joka jäi libationejansa jatkamaan.

Kun palasimme miesten tykö veneeseen, pelkäsimme vähän nuhteita, koska olimme ainaki neljä tiimaa olleet poissa, vaan niitä ei kuulunut, sillä miehet yhä makasivat sikeässä unessa, josta meidän tulomme vasta heidät herätti.

Seuraavana päivänä olisi jo aamusta saattanut liikkeelle lähteä, sillä ilma oli kaunis ja maalta myötäinen tuuli. Vaan miehet eivät kiirettä pitäneet, arvellen että maatuuleen ei ollut luottamista ja että viisaampi oli odottaa, kunnes päivän päälle luultavasti syntyisi itätuuli. Eiköpä heillä lie ollut toinenki syy vastahakoisuuteensa lähön suhteen, sillä liian paljo asiaa heillä tuntui kauppamiehen luo olevan nyt niinkuin edellisenä iltanaki. Viimein kuitenki 12 seudussa lähettiin matkaan, kun maatuulta yhä kesti. Se meitä kuljetti pari kolme neljännestä Häräntaljansaaren nokan itäpuolitse aavalle merelle, vaan lakkasi sitte niinkuin miehet olivat ennustaneet; mutta ulkona aavikolla puhalsi raitis itäinen, joka astui edellisen sijaan ja hopusti lähti viemään meitä eteenpäin. Kun katselimme taaksemme, jäi idän puoleen ensin saaret Uuravuonon itähaaran suulla, sitte Siukunniemi mantereella ja uloimpana tuo somaniminen Korelan eli Karjalan niemi Kuolavuonon tällä puolen; saman vuonon suun tuolla puolen sijaitsevaa Kilttinän saarta, johon niiltä paikoin missä nyt kuljimme tuli 4 penik., ei sitävastoin voinut erottaa, kun siellä päin oli "konto" eli merisumu. Selkeällä ilmalla saattajamme sanoivat saaren kyllä näkyvän, se kun on hyvin korkeaa maata. Suoraan etelään käsin meistä tuli Uuravnonon länsihaaran suu ja korkeat niemet sen kahen puolen: idän puolella Häräntaljansaaren pää, lännen puolella kaitainen Einaniemi, jonka toisella puolen pienoinen Aaravuono eli Aarskopa tunkee maahan. Vasemmalle kädellemme lännen puoleen aukeni suuri Muotkavuono, joka erottaa mantereen ja Karabellan niemimaan toimistansa. Viimemainitun maan korkeat, lumenpeittämät kalliorannat astuivat veneenkeulan vasemmalta puolen yhä selvemmin näkyviin kuta edemmäksi ennätettiin. Oikealle kädellemme taas tuli valtameren värehtivä pinta, jolle ei mitään rajaa näkynyt. Näissä kaikissa oli siksi paljo katselemista, että jos tuuli olisi pysynyt heikkenemättä, matkan päähän varmaan olisi päästy aikaa pitkäksymättä. Vaan valitettavasti oli liian myöhään taipaleelle lähetty: ennenkuin vielä oikein olimme edes puolivälissä, loppui tuuli tykkänään. Ei muuta kuin turvata airoihin samoin kuin eilen, vaan tällä kertaa taas soutua vaikeutti tuulen perästä seuraava kova merenkäynti eli niinkuin täällä suomalaisten kesken sanotaan, siikanne, joten matkan lyheneminen oli tuiki hidasta. Ainoastaan joku harva purje oli nähtävänä äärettömällä vedenpinnalla ja ainoa vaihetus oli lopulta katsella, kuinka Muotkavuonoon päin valaskalat tuo tuostaki suihkuttivat vesipatsaita ilmaan, josta syntyi sama tömähtävä ääni kuin kaukaisesta tykinlaukauksesta. Sillä välin kuin veneemme kiikkuu aaltojen harjalla, verkalleen kulkien eteenpäin, tutkikaamme mitä Muotkavnonosta voipi olla mieleen pantavaa. Siinä en kyllä itse tullut käyneeksi, niin että tietoni ovat korvakuulon mukaan saatuja.

Muotkavuono, eli tarkemmin Iso Muotkavuono, on suustansa Einaniemen kohalla lähes 2 penik. leveä ja kulkee, matkallansa vähän kaveten, suoraan länsiluodetta kohti 4 penik., jolloin jyrkästi kääntyy koillista sekä viimein luodetta kohti. Inbergin kartassa kutsutaan, arvattavasti Friisin kartan mukaan, ainoastaan vuonon suupuolta Muotkavuonoksi, vaan sisä-osaa "itäiseksi Puumangin (lue Pummangin) vuonoksi". Tätä jälkimäistä nimitystä en kuitenkaan kertaakaan kuullut: suomalaiset jäämerellä tuntevat ainoastaan yhen Pummanginvuonon ja se on se jota kartoissa nimitetään "läntiseksi" P. vuonoksi. Muotkavuonosta tunkee, paitsi jo mainittua Aarskopaa juuri vuonon suulla, seuraavat vuonot mannermaahan, nimittäin: Kassivuono, noin penikuormaa lännempänä Aaravuonoa, Läätsivuono (kartassa Laskivuono), ainoastaan kapeanlaisen niemen kautta Kassivuonosta erotettu, Kolttavuono (kartassa Titovskaja), kolmisen penik. lännempänä Läätsivuonoa, ja viimein Maalomuotka eli pikku-muotka (Inbergin kartassa Kutovaja, Friisin kartassa Kutovajok) Karabellan niemimaan juurella, johon lännen puolelta vastaa Maattivuono (Maddefjord). Pohjoisrannalleen en kuullut Muotkavuonon muodostavan mitään mainittavia lahtia. Asukkaita ilmotettiin Muotkavuonon laiteilla olevan: Aaravuonossa yksi lappalaisperhe[6], Kakkarissa (venäjäksi Litsa), Läätsivuonon suupuolessa 3 suomalaista. 1 lappalainen ja 1 venäläinen (karjalainen?) talo, Läätsissä ja Räätsissä, jotka ovat vähän lännempänä Kakkaria, 6 taloa, joista 2 kylmillä, ja kolmattakymmentä vakinaista asukasta (suomalaisia), Kolttavuonon perällä Vaalisjoella 1 lappalaisperhe ja l/2 penikuorman päässä siitä Maalomuotkassa myöski 1 lappalaisperhe; vuonon luoteisimmassa perukassa Muotkassa 8 taloa ja 45 henkeä (suomalaisia) — siitä vasta tarkemmin — sekä lopuksi vuonon pohjoisrannalla Einassa varakkaan Jooni Pieran lappalaistalo 7—8 hengellä. Jos luetaan taloa kohti niissä paikoin, joista ei asukaslukua tietty ilmottaa, keskimäärin viisi henkeä, joka ei ainakaan liene liian paljon, tulisi Muotkavuonon asukasluku siis tekemään 115 à 120 henkeä, joista 25 à 30 lappalaista, muut paitsi joku venäläinen suomalaisia; vaan sekä Kakkarissa että Läätsissä sanottiin myöski asuvan hyyryläisiä toisten taloissa, joten koko väestön sopinee arvata kenties 130 hengeksi, joista noin 100 suomalaista.

Kuinka tarkkoja nämät numerot ovat, sitä en ota taatakseni, koska niinkuin jo mainitsin en itse tullut näissä paikoissa, paitsi Muotkassa käymään; mahotonta ei suinkaan ole, että niissä on joku ereys. Ylimalkaan on matkoilla hyvin, vaikea saada luotettavia tietoja niistä paikkakunnista, joissa ei itse käy, jonka selvästi huomaa siitä, että jos samaa seikkaa tiedustelee eri henkilöiltä, melkein aina saapi enemmän tai vähemmän eroavaiset vastaukset. Mitä erittäin Muotkavuonon seutuihin tulee, olivat ilmotukset niistä sitä sekavammat, kun kansa ei tunne kartassa käytetyitä nimityksiä ja lisäksi samaa paikkaa näytettiin kutsuttavan eri nimillä; niin esm. puhuttiin Valasjoesta ja Määlisjoesta, jotka eivät voineet olla muuta kuin jo mainittu Vaalisjoki eli kartan Puumanki, joka viimemainittu samoin kuin Punmankijärvi oli kansalle aivan outo. Kuitenki luulen, että tässä annettu lyhyt kuvaus Muotkavuonosta ei voi olla kovin väärä; ainaki suunnille sen pitäisi oikea olla. Vuonon pohjoisrannalla vakuutettiin ei olevan muita asukkaita kuin Jooni Piera Einassa vuonon suulla, vaikka kartalla löytyy kuudessa seitsemässä paikassa pilkkuja muka asuinpaikkojen merkitsemiseksi.

Saatuamme muun ikävän lisäksi vielä vähin taistella merikipeänki kanssa tulimme vihoin viimein klo 9 tienoissa matkan perille Karabellan haminaan.

Karabella ja Oneikan saari.

Maalle astuttuamme seisoimme sen suuren, saarentapaisen niemimaan rannalla, jota norjalaiset kutsuvat Fiskeröksi, venäläiset riibatshi polu-ostroviksi, ruotsalaiset fiskarhalföksi, vaan jäämeren suomalaiset Karabellan niemeksi; Kalasaarennon nimeä, jota suomen kirjakielessä enimmästi käytetään, viimemainitut eivät tunne. Lapiksi on niemimaan nimi Friisin mukaan Gikker njarg. Inbergin kartasta saapi jotenki tarkan käsityksen tämän maan ulkomuodosta; kuitenki kartta sietää sen verran oikasua, että niemimaan itäranta siinä on kuvattu liian lyhyeksi, pohjoisranta taas liian pitkäksi: edellinen nim. on noin 2 1/2 penik. pitkä, jälkimäinen noin 4 penik.

Karabellan hamina, jossa tullessamme yksi skuunari oli ankkurissa, on sievä, pyöreähkö lahelma niemimaan itärannalla, noin 3 neljännestä etelämpänä saarennon koillisnokkaa; itätuulella hamina ei kuitenkaan anna mitään suojaa, kun lahelma on sinne käsin aivan aukinainen. Lahelman pohjoisrannalla on muutamalla pietarilaisilla kauppiaalla (Pallisenilla?) useoita rakennuksia: suuri 2-kertainen asuin- ja kaupparakennus, pääty rantaan päin, jossa myöski on makasiineja kalan säilytystä varten, sen vieressä pienempi 1-kertainen asuinrakennus, sitte traanin keittohuoneet, huone, jossa syöttökalaa keinollisella tavalla pidetään jäätyneenä, y.m. Syrjempänä on muutamalla suomalaisella talonsa, jossa elätetään pari lehmää; vaan muita taloja ei pohjoisrannalla enemmän kuin lahen muillakaan rannoilla ole. Syksyn tullen kaikki tuon pietarilaisen kauppiaan väki lähtee pois ja ainoaksi talvi-asukkaaksi paikalle jääpi mainittu suomalainen, joka siinä sitte keväimeen asti toimittaa vahin virkaa.

Sen yön, minkä Karabellassa viivyimme, vietimme kauppalaitoksen hoitajan, erään norjalaisen, hra Seebekin luona, joka kohteliaasti kutsui meitä sisään, kun paikan taloseikoista tietämättä kyselimme, missä yösijaa voisi saada. Mitään maksua ei yökortteerista eikä muusta kestitsemisestä otettu vastaan. Aamulla, kun juuri oltiin lähtöhommassa, huomautti hra S. pienestä savupilvestä, joka näkyi Jeretnikan puolelta, ja sanoi parahodan eli tampin (höyrylaivan) olevan Vienasta tulossa. Se oli varsin onnellinen sattumus, sillä siinä minun sopi kohta kulkea Potseista Vaitokupaan, jolla välillä ei suomalaisia asu eikä muutenkaan löydy kuin yksi kalastuspaikka, Supuska, että veneellä kulku olisi ollut sulaa ajan ja rahan hukkaa. Ja vielä mukavampaa oli, kun hra S. vakuutti tampin viipyvän Karabellassa lastin ottoa varten vähintäinki kaksi tiimaa; matkalla Karabellasta Potseikkaan on näet Kalliopiirrustuksistaan kuulusa Oneikan saari (ven. Anikeijeff), jota olin päättänyt käydä katsomassa, ja tämän päätöksen saatoin siis panna toimeen, vaikka höyryssäki tulisin kulkemaan.

Karabellasta Potseikkaan on vain pari neljännestä meritse ja vielä vähemmän maitse. Kun olimme kiertäneet sen pienen niemen, joka Karabellan lahen pohjoispuolitse pistää mereen, näkyi heti edessämme suoraan pohjoiseen päin Oneikan saari ja sen ja mantereen välitse vähän taaempaa Potseikan rakennukset.

Oneikan saari on pienoinen liuskakivi-luoto. Sen pohjoisrannalla löytyy epätasaisten kivilohkareitten keskellä aivan sileä tanner, tavallisen kamarilattian kokoinen, joka on hakattu kirjotuksia täyteen. Nämät kirjotukset olivat useimmat paljaita nimiä ja vuosilukuja, ainoastaan vanhimpiin, jotka olivat lopulta 1500- ja alusta 1600-lukua, oli (tanskaksi eli saksaksi) tehty joku lisäys esm. kotipaikasta, eli että laiva oli ryöstetty, eli m. s. Friisin kirjassa löytyy usea näistä vanhoista nimikirjotuksista kuvattuna; tavallisin sukunimi niissä oli Hansen Flensborgista (Tanskassa). Uudemmista nimistä pisti silmääni J. Fr. Thauvon, 1873.

Näistä kalliokirjotuksista mainitsee jo Castrén matkamuistelmissaan (1 osa, siv. 175), vaikkei hän itse niitä nähnyt; vaan sen kertomuksen mukaan, minkä hän kuuli, niiden sisältö olisi ollut toisenlainen. "Muinais-aikoina oli nimittäin eräs englantilainen merirosvo joka kesä tullut laivallaan 'Muurmannin' rannalle kalastajilta veroksi perimään kaloja, traania, jauhoja, kryynejä y.m. Jos kalastajat kielsivät veroa maksamasta, vaati rosvo parasta painijaa kaksintaisteluun. Kun englantilainen oli uljas ja väkevä, ei yksikään kalastajista rohjennut taisteluun ruveta, vaan maksoivat kernaammin vaaditun veron. Eräänä kesänä oli kalastajien joukossa mies, jota hänen mitättömän ulkonäkönsä tähen käytettiin kokiksi, vaan joka yhtäkaikki oli erinomaisen väkevä. Tämä suostui merirosvon vaatimaan taisteluun, ja hänen onnistui viimein vapauttaa kalastajat tuosta ikävästä vieraasta." Kertomuksen tästä voitostaan kokki sitte olisi hakannut kallioon.

Hyvin mahollista on, että venäläisten kalastajain kesken yhä vielä on sama luulo kirjotusten sisällöstä olemassa, vaan sittekun Friis julkaisi kertomuksen käynnistään tällä paikalla, joka käynti tapahtui juuri Castrénin ilmotusten johosta, tietää sivistynyt mailma, että mainittu luulo on väärä. Mitä sen sijaan tulee tuohon kaksintaistelujuttuun, kuulimme meki siitä saattomiehiltämme sillä lisäyksellä, että taistelu tapahtui mantereella kivikehän sisällä ja että merirosvo silloin heitti henkensä, jonka jälkeen hän haudattiin kehän sisään. Vieläki tarkemman kertomuksen kuuli Friis palvelialtaan, lappalaiselta Nille Haitilta, niinkuin hänen kirjassaan on luettava. Kaikille Lapin niemen kansoille, venäläisille, lappalaisille ja suomalaisille, tuo juttu siis näyttää olevan tuttu ja jotain todellista perää siinä siis täytynee olla.

Friis muuten kokee tuolle tarulle saada historiallisen selityksen. Noin 300 vuotta takaperin löytyi nimittäin Petsamon vuonon perällä Petsinginjoen varrella venäläinen luostari, joka kalanpyyntinsä ja kauppansa kautta oli erittäin kukoistavassa tilassa. V. 1556 suuriruhtinas Iivana Vasiljevitshilta saadun lahjakirjan nojalla tämä luostari näkyy lyöneen allensa koko kalanpyynnin merenrannikolla Kuolan tienoille saakka, niin että kalastajaan täytyi myödä kaiken saaliinsa luostarille, arvaten siitä hinnasta, minkä kunnian-arvoiset isät luostarissa suvaitsivat määrätä. Itse päästäkseen edullisella tavalla kaloistansa, luostari-isät muun muassa tekivät sopimuksen erään Amsterdamin kauppahuoneen kanssa, jolle määrätyillä ehoilla suostuivat myömään kaiken kalansa. Tämän kauppahuoneen asiamies oli nimeltä Andreas Neich ja hän tuli joka kevät laivallansa luostariin, josta sitte lähti pitkin rannikkoa kulkemaan periäksensä mitä ei vielä luostariin ollut tuotu. Friis arvelee luultavaksi, että sanottu Neich niin suurella kovuudella oli kohellut kalastajia, että muisto siitä on lähtemättömästi painunut kansan mieleen ja antanut aihetta kysymyksen-alaiseen taruun. Kun luostari v. 1590 perinpohjin hävitettiin, hävisi tietysti Neichin yksin-oikeus kalastuksen suhteen ja kauppa tuli vapaaksi muidenki laivoille, niinkuin juuri niiltä ajoilta alkavat kalliopiirustukset Oneikan saaressa todistavat. Tarun merirosvon nimi on venäläisten suussa Anika — josta saaren nimi Anikeijeff — ja sen selittää Friis niin, että Neich olisi kirjottannt nimensä A. Neich, josta sitte olisi tehty Anika.

Tämä Friisin selitys tuntuu sangen hyväksyttävältä; kuitenki sillä on se puute, ettei se puhu mitään itse kaksintaistelusta, joka tosiaan näkyy tapahtuneen siitä päättäen, että tuo mailmaa kiertelevä ruotsalainen luutnantti Sandeberg on täällä käydessään kaivattanut maata taistelukehän sisällä ja siitä löytänyt erittäin suurikasvuisen ihmisen reisiluun. Varsin helppo on kuitenki tämän puolesta ajatella täydellisentävää lisäystä Friisin selitykseen. Se mies, joka Anikan kanssa taisteli, oli, niinkuin Friisille kerrottiin, tuntematon nuorukainen, joka äkkiä ilmestyi kalastajain pariin, ei tiedetä mistä, ja taistelun jälkeen yhtä äkkiä katosi, ei tiedetä mihin; siis oli heille täysi muukalainen. Tämmöisiä, ennen ei nähtyjä muukalaisia saattoivat ainoastaan ne laivamiehet olla, jotka luostarin hävityksen jälkeen ilmestyivät ryssän rannalle ynnä Neichin kanssa kilpailemaan kalan ostossa. Mitä on luonnollisempi ajatella, kuin että kilpailiain kesken syntyi kateus ja viha, josta viimein seurasi kaksintaistelu riidan ratkaisemiseksi?

Jos ajatellaan, että Anikan voittaja oli joku niistä miehistä eli heidän kumppaleistaan, joitten nimet ovat vanhimmat kalliokirjotusten joukossa, selviää myöski, kuinka kansaan on saattanut levitä se luulo, josta Castrén mainitsee, että kalliokirjotukset sisältäisivät kertomuksen itse taistelusta. Kun kansa näki voittajan voittonsa jälkeen hakkaavan merkkejä kallioon, oli sen vaikea ajatella muuta, kuin että tämä tapahtui tuon merkillisen tappelun muistoksi — jossa se ehkä ei niin isosti erehtynytkään — ja että kirjotus, jota se ei ymmärtänyt, sisälsi ilmotuksen voitosta. — Muuten oli yläpuoli kalliolaatasta, jossa vanhimmat nimet löytyivät, hyvin kulunut, että joku kirjotus on saattanut hävitäki.

Castrén puhuu myöski muista, Muurmannin rannalla löytyvistä kalliokirjotuksista. Niitä emme Uuran puolella tulleet tiedustelleeksi, vaan etelä-Varangissa kuulin, että Kuolavuouon länsiniemellä pitäisi olla jonkulaisia merkkiä kalliossa, joita arveltiin vanhoiksi rajamerkeiksi. Tätä nientä sietäisi siis tutkia. Se on sitäpaitsi jo nimensä kautta (Korelan niemi) merkittävä.

Peljäten höyryyn myöhästyväni kiirehin saaresta pois, sittekun vaan hätäisesti olimme kuulusaa kalliolaattaa katsastaneet. Mitään uutta en ollut täältä toivonutkaan saada, koska luotin siihen, että Friis oli paikan ihan tarkasti tutkinut. Nyt jälestäpäin kuitenki vähän kadun kiirettäni, sillä se ajatus, että Anikan voittajan nimi ehkä olisi kalliosta löydettävä, ei näy Friisille johtuneen mieleen — enemmän kuin minullekaan kalliolla käydessäni — ja siinä kuitenki olisi tarjona uusi lähtökohta tutkimuksille. Vaikka ei jutun selvillesaanti niin kovin tärkeä ole.

Potseikka eli Tsip-navolok.

Potseikan lahti on vielä aukeampi itään päin kuin Karabellan. Tarkkaan ottaen se ei mikään lahti olekaan, siinä merkityksessä että meri tunkisi sisään maahan; sen pohjoispuolitse vain pistää mereen Tsip-navolokan eli Sabbenjargan niemi, Karabellan saaren koillisnokka, joten kulmauksessa syntyy lahentapainen. Lahen rannat ovat tasaista heinänkasvavaa maata, jossa nykyään seisoo 5—6 norjalaista taloa sekä venäläinen kirkko ja lasaretti, vaan johon kyllä sopisi rakentaa monta vertaa enemmän taloja. Norjalaisista kaksi: Ludvig Fredriks, tavallisesti Isoksi Ludvigiksi kutsuttu, ja Anders Shersedt, harjottavat kauppaa; edellinen on aikanaan ollut paljas kalastaja, vaikka nyt on päässyt suureen varallisuuteen. Kirkon on eräs Wienalainen eli Moskovalainen kauppias rakentanut kolme vuotta aikaa, muistoksi pelastuksestaan kovasta merihädästä. Suomalaisia ei sanottu talonomistajina asuvan Potseikassa yhtään, vaan norjalaisten taloissa useoita on palvelioina. Venäläisiä ei myöskään vakinaisesti s.o. talven yli asu paikkakunnassa ketään, vaan kesäksi siihen ilmestyy heitä suuret joukot, niin että tänä kesänä esm. kerrottiin siinä ja lähellä olevassa Supuskassa yhteensä olleen noin 400 ryssän venettä, neljä miestä kussaki.

Olomme Potseikassa rajottui atrian tilaamiseen kaupp. Shersedtin talossa, josta kummiksemme taaskaan ei mitään maksua otettu, ja käymiseen tuon todellaki jättiläisenkokoisen suuren Ludvigin luona, joka tarjosi olutta. Kirkko ja lasaretti olisivat ehkä ansainneet katselemista, vaan niihin emme joudattaneet itseämme. Muuta katseltavaa ei täällä ollut: Shersedtin rannassa oli muutamia makasiinejä sekä suuri määrä turskanpäitä kuivamassa jälleillä, Ison Ludvigin rannassa samoin makasiinejä sekä pari syltää korkea silta eli laituri ja sen päässä kalien hirren nokassa hyvin suuri ratas, jota käytetään vivun eli vinchin asemasta lastatessa. Tämmöisistä rattaista sillan nenässä tuntee kalastuspaikoissa heti kauppiaan talon. Suuria traani-ammeita ja muuripadan kokoisia kattiloita, joissa maksoja keitetään, näkyi myöski ison Ludvigin kartanolla — kaikki esineitä, joita enimmästä aina tapaa kalastuspaikoissa missä kauppiaita asuu.

Puolenpäivän aikana saapui höyrylaiva, kooltaan pienenlainen ja nimeltään "Arhangelsk"; sitä kuljetti pienikasvuinen tanskalainen kapteeni. Siihen noustuani minulla tuli ero Raninista, jonka piti Mikkolan veneessä palata takaisin Uuraan. Niinkuin häneltä sitte Oulussa kuulin, oli heidän paluumatkansa ollut vielä hitaampi kuin tulomatka, sillä Potseissa miehet olivat viipyneet lähes kaksi vuorokautta minun lähtöni jälkeen sortuneina Dionysuksen liian innokkaaseen palvelukseen, ja Jeretnikaan tultua olivat taas ryhtyneet kurkkujen kastelemiseen, niin että R. siitä viimein oli muitten veneessä kulkenut kotia.

Suomalaisten siirtokuntain tila ryssän rannalla.

Suomalaiset siirtokunnat ryssän rannalla muodostavat erityisen voolostin eli kuntapiirin, jonka hallituksella v. 1882 oli olopaikkansa Potseikassa. Tässä sopii siis puheeksi ottaa sanottujen siirtokuntain hallinnolliset seikat.

Sittekun suomalaisia ja norjalaisia oli alkanut asettua sinne tänne ryssän rannalle, kääntyi vähitellen Venäjän hallituksen huomio näitten tulokasten puoleen. V. 1864, kertoo Venäläinen kirjailia Tshubinski (ks. Friis, siv. 215), lähetti Vienan kuvernöri erään norjan kieltä osaavan miehen, hra Amonin, ottamaan selvää siirtolaisten tilasta. Näitten lukumäärä teki silloin 8 norjalaista, 9 suomalaista ja 3 ruotsalaista perhettä, kappale toistasataa henkeä siis arviolta, ja heillä oli yhteensä 63 nauta-eläintä ja 112 lammasta. Heidän toimeentuloansa selittää hra A. sangen tyydyttäväksi, vaan muistuttaa, että heille olisi edullisempi, jos eivät asuisi niin hajalla toisistaan, vaan kokoutuisivat yhteen paikkaan, sillä siten he voisivat toimittaa jonkulaista koulunkäyntiä lapsillensa, saisivat ehkä oma-uskoisen papin luonansa käymään sekä pystyisivät paremmin torjumaan jäämerelle tulvaavain pyytömiesten loukkauksia. Tämmöiseksi paikaksi hra A. esittää Uuraa. Venäjällä oli tähän aikaan paljo puhetta jäämeren rannikon asuttamisesta, ja hra A:n kertomusta ja esityksiä otettiin mielisuosiolla vastaan. Niin tuli v. 1868, 22 p. marrask., keisarillinen asetus ulos, joka 9 pykälässä säätää, mitä etuja ryssän rannalle siirtyneille tai vasta siirtyville kolonisteille on myönnettävä. Sekä Friis että Thauvon (Kirj. kuukauslehessä) julkaisevat tämän asetuksen, vaikka kumpiki vähän lyhentämällä. Tärkeimmät kohat siinä ovat:

a) että siirtolaiset 6 vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä lukien saavat, suostuntaveroa maksamatta, harjottaa kaikenlaista kauppaa ja elinkeinoa, sekä niin hyvin omaksi tarpeeksi kuin siirtokunnissa myötäväksi tullaamatta ulkomaalta tuottaa kaikkia teollisuudentuotteita ja muita kaluja, jotka ei ole tuotaviksi kielletyitä;

b) että lääninhallituksen on siirtolaisille valtiovaroista myönnettävä 6-vuotisia lainoja 50:stä 150 ruplaan, kuitenki takausta eli kiinnitystä vastaan;

c) että siirtolaiset ovat oikeutetut kruunun jauhomakasiineistä sekä ostamaan että lainaamaan jauhoja;

d) että siirtolaisilla on oikeus turkki-eläinten ja lintuin pyytämiseen sekä kalastamiseen uutisasuntojen likitienoilla olevissa vesissä ja joeissa;

e) että he ovat vapautetut:

karttapaperin käyttämisestä sekä sotaväen majotuksesta 6 vuotena;

sotapalveluksesta kolmen sotamiehen-oton aikana muutosta lukien;

veroista ja ulosteoista 9 vuoden aikana, muuttovuoden alusta lukien; ja

f) että siirtolaiset saavat norjaksi tai suomeksi kirjottaa kaikki anomuksensa lääninhallitukseen.

Friis arvelee tämän asetuksen johosta, että jos Venäjän hallituksessa yhä edeskäsin yhtä suosiollinen katsantotapa pysyy voimassa ja paikkakunnalliset virastotki senjohosta osottavat siirtolaisille hyväntahtoisuutta, näitten luku varmaan vähitellen on yhä karttuva niin hyvin pohjois-Suomesta kuin Ruijasta. Thauvon niin ikään kiittelee asetusta, kutsuen sitä siirtolaisten "magna chartaksi", joka on asettanut heidän elämänsä paljo vakavammalle kannalle kuin ennen. Epäilemättä asetus kiitosta ansaitseeki, niinkuin se kieltämättä osottaa suosiollista mieltä siirtohanketta kohtaan. Laillinen perustus oli senkautta laskettu siirtokuntain olemassa ololle, ja siirtolaisille senkautta vakuutettiin, että hallitus ei ainoastaan kärsinyt heitä jonkulaisina pääsemättöminä nurkkavieraina, vaan päinvastoin mielellään otti heitä vastaan ja soi että heidän yrityksensä hyvästi menestyisi. Ilon syytä siirtolaisille siis asetuksen ilmestymisen johosta sikäli kyllä oli, se täytyy myöntää; vaan toinen kysymys on, sopiiko asetusta siltä edes leikillä magna chartaksi kutsua. Puhumatta siitä kuinka asetus tulisi toimeenpanossa vaikuttamaan, se jo itsessään sisältää puutteita, omiansa asettamaan sen hyviä puolia aivan syrjään. Niin siinä esm. ei mainita mitään kalastuksen jälkeen tärkeimmistä kappaleista: metsästä ja maasta (s.o. niityistä), mille kannalle niiden hoito ja omistus oli järjestettävä. Jos asetuksen tarkotus oli, niinkuin hyvin luultavasti oliki, että asiantila niiden suhteen jäisi samalle kannalle kuin muualla Venäjällä, s.t.s. että metsä on kruunun, josta talolliset vain saavat säädetyn määrän vuosihirsiä ja polttopuut, ja että niityt ovat koko kyläkunnan yhteinen omaisuus, ei voi olla kahta mieltä sen täydellisestä sopimattomuudesta siinä suhteessa suomalaisille, joitten käsityksen mukaan yksityisellä talollisella pitää olla niin hyvin metsäänsä kuin muuhun maahansa täysi omistusoikeus. Toinen tärkeä muistutus asetusta vastaan on, että senkautta ei mitenkään järjestetä siirtolaisten kirkollisia ja kouluseikkoja; niistä ei enemmän kuin metsistä ja niityistä mainita asetuksessa yhtään sanaa. Voipi kyllä yleiseltä kannalta katsoa soveliaaksi, jopa kiitettäväksiki, että ne seikat on jätetty kokonaan siirtolaisten itsensä selvitettäväksi, vaan mahotonta on toiselta puolen ajatella, että köyhät kalastajat, joilta ensimäiset elinehot puuttuvat, omin voimin heti pystyisivät näitä seikkoja järjestämään; ja että asetus ei siinä suhteessa mitenkään astu avuksi, on epäilemättä puutteena pidettävä, semminki kun kirkkojen rakennus ja papiston palkkaaminen yleensä Venäjällä on yksistään hallituksen asia. Venäjän alamaisiahan siirtolaisetki ovat, vaikka vierasuskoisia. Jo näitten kahen itse asetuksesta heti huomattavan vaillinaisuuden tähen on mielestäni vaikea yhtyä siihen arvelemattomaan ihastukseen, jota sekä Friis että Thauvon ovat asetuksen ulostulemisen johosta osottaneet; ja mitä sitte tulee siihen tapaan, jolla asetus on toimeenpanossa vaikuttanut, jota edeltäpäin tietysti on ollut mahoton ihan säntilleen arvata, niin valitettavasti täytyy sanoa, että tämänki asetuksen on useassa suhteessa käynyt samoin kuin monen muun: että se on tuottanut toisenlaisia hedelmiä kuin oli odotettu.

Ennen matkalle lähtöä en ollut tullut asetusta tarkemmin tutkineeksi, vaan olin ottanut hyväksi Friisin ja Thauvouin kattelevat arvostelut siitä, ja luulin siis, että siirtolaiset, jos ehkä vähän valittaisivatki elämäänsä tuolla pohjan perällä raskaaksi, kuitenki yhteiskunnallisiin oloihinsa olisivat kuta kuinki tyytyväiset. Aivan pian huomasin ereykseni: luonnon ja elämän kovuutta kyllä mainittiin, vaikka tyynesti ja asiana, jota tuli ja saattoi kestää, vaan kun syntyi kysymys yhteiskunnallisesta tilasta, silloin ei kummikseni kuulunut muuta kuin haikeita valituksia. Valitusten aineena oli Uuran puolella etupäässä ne seikat, joista ei asetuksessa puhuta mitään. Niin esm. valitettiin, että metsästä ei annettu kuin 7 valia vuosittain taloa kohti — sama järjestys siis kuin Karjalassa; että niittymaista ylempänä jokivarrella kestää alituisia riitoja, kun ei kukaan saa omistusoikeutta sarkaansa; ja varsinki, että hengellinen tila on niin kovin kurja, että eletään aivan kuin pakanain maassa. Viimemainitusta seikasta Uuralaiset merkillistä kyllä eivät syyttäneet Venäjän hallitusta — jota vastaan eivät muutenkaan erityistä moitetta lausuneet, päinvastoin hyväksi kiittelivät — vaan Suomen. "Jos Suomen hallitus antaa asiain näin mennä eikä meistä sen enempää huoli, niin 50 vuoden perästä jok'ainoalla on risti kaulassa", arveli katkeralla mielellä ukko Aaprami Arpela, tarkottaen että siirtokunta vähitellen muuttuisi kreikan-uskoiseksi. Lännempänä rannikolla, Vaitokupassa, Pummangissa y.m., ei näitä valituksia niinkään kuulunut: papinpuutetta ei kovin isosti mainittu arvaten syystä, että kansa täällä puolen suurimmaksi osaksi kuuluu kristittyinä s.o. tavallisesti hihhuleiksi kutsuttuin uskonlahkoon, jolla on omat saarnamiehensä ja opettajansa, ja että täältä tiheämmin käydään Ruijassa, jossa on lutherilaisia pappeja; metsästä ei myöskään voitu isosti valittaa, koska semmoista, s.t.s. hirsimetsää usealla kylällä ei ollenkaan ole, ja niittyjenki suhteen lienee parempi sopu ollut olemassa kuin Uurassa. Sen sijaan täällä oli valituksen aineena yleinen laittomuuden valta ja turvallisuuden puute niin hengen kuin omaisuuden puolesta — asia tarpeeksi tärkeä seki, jopa niin tärkeä, että se on järjestetyn yhteiskunnan perus-ehtoja. Oikeushoidosta asetus kyllä puhun, niinkuin heti tulemme näkemään, vaan että tämä hoito yhtäkaikki on jäänyt arveluttavalle kannalle, osotti monituiset jutut, jotka matkalla sain kuulla. Niistä tahon, mitä hengen (personan) turvallisuuteen tulee, kertoa tässä kaksi, jotka ovat sangen valaisevia. Helluntain aikana (1882) eräs Selperi (Zellberg?) niminen mies, Tornionjoen varrelta kotoisin, tunnettu väkivaltaisesta ja riitaisesta luonnostaan, oli Supuskassa sivaltanut toista kalastajaa, K. Juntusta Kiannalta, puukolla kylkeen, sillä seurauksella, että Juntunen jonku viikon perästä heitti henkensä Potseikan lasaretissa. Selperi oli ensin pantu kiinni; vaan parin päivän päästä hän — ei karannut, vaan laskettiin siivosti irti ja meni niin, käytyään perheensä luona, Läätsissä muistaakseni, matkaansa. Mistä syystä häntä saatettiin vapaaksi laskea? Paluumatkallani kuulin Kittilässä, että hän sieltä kautta oli kulkenut Tornioon, josta arvaten sitte on paennut Amerikaan. Syynä tuohon kamalaan tapaukseen ei ollut ollut sen kummempi asia kuin että Juntunen oli S:ltä velkonut yhtä ruplaa, jonka S. oli häneltä vuosi takaperin lainannut. Juntunen oli ollut hiljainen ja sovinnollinen mies, niin että hänen kovaa kohtaloansa yleensä surkuteltiin. Samoin ikään Vaitokupassa on elänyt ja elänee yhä vielä eräs Elias niminen Ruijan mies, joka häijyytensä ja väkivaltaisten tekojensa tähen on ollut kaikkein naapureinsa kauhuna. Hänelle eivät kyläläiset voi mitään. Muuan hänen naapurinsa, eräs karjalainen nimeltä Samppa Kämäräinen, oli edellisenä talvena jostaki pahasta teosta toimittanut hänen Kuolan linnaan, vaan sieltä hän kohta oli päästetty irti, miten lie päästettykään, ja ilmestynyt yhtäkkiä Vaitokupaan takaisin; ja Sampalle ei muu tullut neuvoksi kuin pako Amerikaan. Lähtiissä oli Elias, pyssy veneessä, seurannut hänen ja hänen kumppaleinsa jälissä kappaleen matkaa uhaten Samppaa ampua, vaan tämä oli ollut pitkänään veneen pohjalla ja niin päässyt eheänä tiehensä, kun Elias ei ollut jaksanut pakenevia saavuttaa. Nämät kaksi esimerkkiä riittänevät antamaan käsityksen siitä, millä kannalla turvallisuus hengen puolesta ryssän rannalla on. Mitä omaisuuden turvallisuuteen tulee, niin on vähemmän mainittava että kaikkein irtonaisten pikkukappalten suhteen ryssiä — s.t.s. ummikoita, ei karjalaisia — peljätään kuin paholaista, koska heillä on aivan sekava käsitys itsensä ja toisen omasta eikä voi tulla kysymykseenkään oikeuden kautta periä takaisin, mitä heidän avariin lakkareihinsa on sattunut solahtamaan. Pahempi asia on, että suomalaisten kalanpyydykset merellä, nimittäin pitkät liinat eli reivit eivät ole turvatut. Jos suomalaiset laskevat liinan mereen ja sitte ovat pakotetut pois lähtemään, niin ryssät, jos sillä välin sattuvat kohalle tulemaan, eivät ainoastaan koe pyydykset ja pidä kalat saaliinansa, vaan vievät lisäksi liinatki koukkuineen päivineen. Seuraus onki ollut, että suomalaiset pyytävät paljaastansa hansnöörillä, liinalla tuskin nimeksikään.

Tämä laittomuus ja oikeuden puute ei ole mikään tuntematon asia Uuran puolelaisillekaan, vaikka heidän valituksensa etupäässä koski hengellisen tilan huonoutta; heiltäki kuulimme kertomuksia kaupoista, joissa olivat tulleet vääryyttä kärsimään, kun oikeudelta ei mitään apua saa. Ja vielä etelä-Varangissa, Norjan alueella, kun eräältä Salmijärveläiseltä kysyin, kuinka heidän kylässään tullaan toimeen, sain vastaukseksi: "kyllähän muuten, vaan ei ole mitään lakia; itsekuki elää kuinka tahtoo". Salmijärven kylä on Paatsjoen varrella, vaan Venäjän puolella.

Oikeustilan järjestämisestä 1868 vuoden asetus, niinkuin jo mainitsin, kyllä puhuu, vaikka lyhykäisesti. Asetuksen viime pykälässä sanotaan (Friis, siv. 217): "Koska päätöksen mukaan 19 p:ltä helmik. 1861 Vienan kuvernörille on jätetty määräysten antaminen siirtokuntain alueen oikeushoidon järjestämisestä, on hänelle myöski uskottu huolenpito siitä, että lappalaisten ja muitten kolonistain lainkäytäntö erotetaan toisistansa". Tämän mukaan onki ryssän rannasta (s.o. Kuolavuonon ja Ruijan välisestä alueesta) tehty oma kunta- ja oikeuspiiri, jonka hallitus, "pravlenia" esimiehen eli starshinan ja kirjurin eli piissarin kanssa meidän käydessä piti asentoa Potseikassa eli Tsipnavolokassa Karabellan niemimaalla. Kuntahallituksella Venäjällä ei nimittäin ole ainoastaan sama eli tavallaan isompiki valta kuin meillä kunnan talousseikkain suhteen, vaan myöski jonkumääräinen poliisi- ja tuomarivalta, niin että se voipi pahantekiöitä panna kiinni, jota varten pravleniarakennuksessa aina löytyy vankihuone, sekä vähemmissä oikeusjutuissa lausua tuomion, joka tuomio toisinaan on lopullinenki, ettei siitä saa vedota ylempään oikeuteen. Potseikan pravlenian alle kuului kolme staarostan aluetta, Uura, Pummanki ja Petsamo, joitten esimiehet, staarostat, kyläläiset valitsevat keskuudestansa; näitten on muun muassa määrä ynnä kolmen kyläläisen kanssa syyskesällä kokoontua pravleniaan vuotista kunnantakseerausta varten sekä sitte kyläkunnastaan koota säädetyn veron. Tärkeämpiä oikeusjuttuja varten on "mirovoiksi" kutsutun varsinaisen tuomarin määrä käydä siirtokunnissa käräjiä istumassa. Täytyy siis sanoa, että ryssän rannalla niin hyvin oikeushoidosta kuin kuntahallinnosta on huolta koettu pitää; mutta — nuo säädetyt laitteet eivät tee työtä. Koko pravlenian olemassa olosta eivät uuralaiset sanoneet tiedettävän muuta, kun että sitä varten vuosittain kannetaan kunnanvero, joka tekee noin 1 rupla 40 kop. yli 15 vuotta vanhalta miehenpuolelta. Staarostan alueitten kokousta ei viiteen vuoteen sanottu pidetyn eikä mirovoita ainakaan kolmeen vuoteen näkyneen. Jos joku riita-asialla on kääntynyt asianomaisten puoleen, ei siitä ole syntynyt sen valmiimpaa; asia on tavalla tai toisella sammunut sikseen.

Voisi ehkä arvella, että syynä tähän oikeustilan huonouteen ei ole asetus, koska sen johosta Venäjällä tavallinen kunnallisjärjestelmä on siirtokunta-alueeseen perustettu, vaan siirtolaiset itse, jotka eivät älyä tätä järjestelmää panna toimeen. Tämmöinen arvelu ei kuitenkaan paikkaansa pitäisi. Venäjän kuntahallituksen päähenkilö ja varsinainen spiritus rector on piissari, joka yksinään tuntee lait ja asetukset — sen verran minkä tuntee. Hän on ryssä, eikä semmoisena tietysti osaa sanaakaan suomea, koska ryssät kerjäläisestä alkaen ovat liian ylpeöitä oppiakseen suomea; siirtolaiset taas eivät muuta osaa kuin suomea ja moniaat norjaa. Millä tavoin nyt mikään tehollinen yhysvaikutus kuntalaisien ja heidän piissarinsa välillä on mahollinen, kun ei virallista kielenkääntäjää löydy? Aivan sattumuksen nojassahan on, voivatko kuntalaiset ja piissari toisiansa ymmärtää. Ja vaikkapa tämmöinen sattumus silloin tällöin tapahtuisiki, niin toiseksi siirtolaisten täydellinen äkkinäisyys venäläiseen oikeusmenoon tekee, että kaikki jääpi piissarista riippumaan; ja hän tietenki haluaa virassaan päästä niin vähällä työllä kuin mahollista, s.t.s. hänen pääharrastuksensa on, että ollaan kaikkiin toimiin ryhtymättä. Ihan luonnollista siis on, että koko hallintokone seisahtuu; vaan se on vähemmän siirtolaisten, kuin itse asetuksen vika. Sillä asetushan on olemassa siirtolaisia varten eikä siirtolaiset asetusta varten, ja jos tämä ei heille sovi, niin se ei sovi; se on jokseenki selvää. Vika siis siinä.

Edellämainitut kolme seikkaa: hengellisen hoidon puute, maan-omistusoikeuden turvaamattomuus ja oikeustilan huonous olivat pää-aineet, joita siirtolaisten valitukset koskivat. Niiden lisäksi vielä tulee neljäs seikka, vähemmän tärkeä kuin edelliset vaan mainitsemista kuitenki ansaitseva. Asetuksessa luvattiin, että siirtolaiset saisivat norjaksi tai suomeksi kirjotetuilla anomuksillaan kääntyä hallituksen puoleen, ja tätä lupaa he olivatki käyttäneet, vaan anomukset olivat sille tielle jääneet, niistä ei ollut kuulunut sen enempää: ne olivat auttamattomasti vajonneet siihen virtaan, jota Letheksi kutsutaan. Mahollista kuitenki, että siirtolaiset tämän suhteen saavat syyttää itseänsä. Voipi näet ajatella, että paperit ovat oikein tulleet perille Vienaan kuvernörin käsiin ja siellä ehkä saaneet päätöksensäki, vaan ovat sinne jääneet, kun ei erityistä ulosottajaa ole ollut; sillä kosk' eivät siirtolaiset siitä mitään maininneet, eivät he liene hoksanneet, että asiamies olisi Vienassa ollut tarpeellinen. Tässä tapauksessa valitus siis saattaa olla ilman syyttä tehty — jos toiselta puolen onki helposti ymmärrettävä, kuinka vaikea, melkeinpä mahoton, siirtolaisten olisi etäisessä ja tuntemattomassa Vienassa saada asiamiestä.

Niitä näitä muitaki valituksia vielä kuului, vaan vähempiarvoisina ne jääkööt kertomatta. Omasta puolestani sen sijaan en voi olla vielä yhtä epäkohtaa puheeksi ottamatta, josta siirtolaiset itse eivät kyllä erittäin huomauttaneet, vaan josta pitkin merenrantaa kulkeva ei voi jäädä tietämättömäksi. Se on se liian hyvä tilaisuus väkeväin juomain ylenmääräiseen nautintoon, mikä ryssän rannalla kaikkialla on tarjona. Väkeväin myömisestä ei näet ole mitään veroa ja jokainen on siihen lupaa hakematta oikeutettu. Enin käytetty juoma-aine on rommi, joka valmistetaan Saksanmaalla, kulkee transito-tavarana Norjan läpi ja Vuoreijasta ja Vesisaaresta tuodaan ilman tullitta Venäjän puolelle. Sekä tullittomuutensa että verottomuutensa tähen se voidaan hyvin halvasta myödä, eikä ole siis vaikea arvata, minä vedenpaisumuksena se virtaa pitkin meren rantaa, kun lisäksi muistaa, että kalanpyynti jossaki määrin on hasardi, onnen kauppa, ja että suuri osa pyytömiehistä on irtonaista köyhää väkeä, joka vain on harjaunut elämään päivän kerrallaan ja jota satunnainen menestys pyynnissä kokonaan hurmaa, Uskomattoman suuria olivat ne määrät, mitä yksityisten kauppiasten sanottiin kesäkaudessa tätä ainetta myövän. Hallituksen tarkotus, kun se siirtokunnille soi verottoman kauppa- ja elinkeinovapauden, ei varmaankaan ollut, että sanottu vapaus kasvattaisi tämmöisiä hedelmiä; vaan kun niin kumminki on käynyt, olisi isosti tarpeellista, että uusi asetus, joka epäkohtaa järjestäisi, tulisi ulos.

Niitä lupauksia, joita 1868 vuoden asetuksessa annettiin, on ylimalkaan tarkasti pidetty, Niin esm. Uuralaiset ovat saaneet rahalainoja sekä talojen että venetten rakentamiseksi (edellisiä 18, jälkimäisiä 2); kruunun jauhomakasiini on laitettu Uuraan, josta jauhoja on annettu velaksiki — vaikka makasiininhoitajat, jotka ovat olleet Uuralaisia, eivät kaikki puheen mukaan ole kovin tunnollisesti virkaansa toimittaneet, että makasiinista viime aikoina ei ole ollut niin hyvä apu kuin olisi olla voinut; veroja kruunulle ei vielä kertaakaan ole kannettu, niin että hallitus siinä suhteessa on pitänyt enemmänki kuin oli luvannut, Sotamiehen ottoa kuitenki on tapahtunut ja viime Turkin sodassa jäämeren suomalaisiaki taisteli Venäjän lippujen alla.

Jos edelläsanotun nojalla yrittäisimme yleistä lausetta suomalaisten siirtokuntain tilasta ryssän rannalla, niin se ei voi tulla muu, kuin että tämä tila kovin monessa suhteessa antaa kaipaamiselle sijaa. Venäjän hallitus kyllä on osottanut hyväntahtoisuutta siirtolaisia kohtaan, se on kernaasti myönnettävä, vaan tämän hyväntahtoisuuden merkitys katoaa jotenki vähäpätöiseksi sen seikan rinnalla, että siirtolaisten täytyy elää vierasten, heille sopimattomain lakien ja laitteiden alla. Nämät eivät edistä, vaan päinvastoin hidastuttavat siirtokuntain vaurastumista, ja niin kauon kuin ne pysyvät muuttamatta, pysyy siirtokuntainki menestys horjuvalla kannalla.

Todistukseksi olojen huonoudesta kelpaa myöski viime aikoina suuresti enennyt siirtolaisten muutto Amerikaan. Yhestä ainoasta kylästä, Pummangista, lähti keväällä 1882 tuohon luvattuun maahan koko 34 henkeä eli 1/6 osa kylän vakinaisesta asukasluvusta! Vaitokupasta lähti 10-kunta henkeä, Uuran puolelta sama määrä, Saanivuonosta joku perhekunta. Kaikkiaan lienee muuttajia ollut 60—70, siis noin 1/12 osa rannikon asujamista. Tämä kiivas muuttohalu on kyllä ikävä asia sille, joka soisi ryssän rantaa kansotetuksi, sillä jos se yhä pysyy näin kovassa voimassa kauvemman aikaa, on siirtokuntain häviö taattu; vaan väärä olisi siirtolaisia tästä muuttohalusta soimata. Ajateltakoon vain, toiselta puolen siirtolaisen raskasta ammattia merellä, pakkasen ja myrskyn vallassa, toiselta puolen hänen huolellista elämäänsä maalla niin sanoakseni ilman jumalaa ja esivaltaa — eikä enään voi kummastella, että hän haluaa päästä parempiin ihmisoloihin.

Jonkulainen este muuttohalusta uhkaavalle häviölle ja samalla tuntuva apukeino siirtokuntain tilan parantamiseen olisi Suomen valtiovaroista palkatun papin saanti ryssän rannalle. Puhumatta siitä että senkautta siirtolaisten kipeät puutteet hengellisessä suhteessa tulisivat korjatuiksi, voisi tämä mies myöski ottaa heidän maalliset huolet hoimeensa, ja parempi tulevaisuus siten heille koittaa. Hätätilassa voisi kunnollisesta, samoin palkatusta kansakoulu-onettajastaki olla hyvä apu. Vaan paras neuvo ja ainoa tehollinen olisi epäilemättä, jos se kävisi laatuun, koko ryssän rannan yhistäminen Suomen suuriruhtinakuntaan ja siis laskeminen Suomen lakien alaiseksi. Ne epäkohat, joista siirtolaiset nykyään, ja syystä, valittavat ja jotka etupäässä pakottavat heitä miettimään Amerikaan muuttamista, katoaisivat silloin yhellä haavaa tykkänään.

Suomen lakeja — sitähän kaikki ne siirtolaiset kaipaavatki, joissa ei muutto Amerikaan vielä ole vakaantunut järkähtämättömäksi päätökseksi; vaan yhistymistä Suomeen he eivät olleet tulleet ajatelleeksi. Suuri oli sentähen kaikkein ilo, kun meiltä kuulivat, että tämmöinen tuuma paraikaa oli hankkeessa. Uuran puolelaisissa tämä ilo kohta kyllä paljon masentui, kun meidän täytyi selittää, että kysymyksessä vain oli läntinen osa ryssän rantaa. Vaan kovin hyvästi käsittäin, kuinka täydellisesti siirtokuntain tila muuttuisi parempaan päin, jos ne voisivat Suomen alle tulla, eivät hekään kuitenkaan voineet kaikista toivoista luopua ja viimeinen sana, minkä muuan uuralaiuen lausui, kun hänen kanssa tästä puhelin, oli: "Laittakaa te raja Tuulomajokea myöten, että meki pääsemme Suomen alle."

Potseikasta Vaitokupaan.

Kun Potseikasta lähetään lännemmäksi kulkemaan, käypi matka aluksi koillista kohti Sabbenjargan eli Tsip-niemen nokkaan ja kääntyy vasta kun tämä on kierretty, ensin luodetta ja sitte melkein suoraan länttä kohti. Sabbenjarga ei kuitenkaan ole pitkä; Potseikan viimeisistä taloista se vain ulottuu jonku virstan verran ulos mereen. Inbergin kartassa se samoin kuin Potseikan muu ympäristö ja yleensä koko Karabellan niemen itäranta on erehyttävästi kuvattu. Mitä itärantaan tulee, olkoon tässä vain mainittu, että esm. sen kaksi asuttua paikkaa on kartalla merkitty rannikon keski- ja eteläpuoleen, vaikka ne ovat aivan pohjoispäässä, ja että Karabellan nimi on oikealta paikaltaan siirretty Muotkavuonon pohjoisrannalle.

"Arhangelskin" takille noustuani erkanin kaipauksella Raninista, joka oli ollut mieluinen matkakumppali varsinki sen puolesta että hän oli erinomainen kävelymies. Vaan laivassa tapasin odottamatta kaksi vanhaa tuttua: metsäherra ja luonnontutkia Goebelin, jonka kanssa olin yhellä kertaa ollut Solovetsin luostarissa kesällä 1879, ja usmanalaisen karjalaisen Jepifanovan, jonka kanssa samana kesänä olin mainitusta luostarista kulkenut Vienaan. Heitä oli varsin hauska aivan arvaamatta kohata. Hra Goebel oli nyt tutkimassa valaskalan-pyyntiseikkoja jäämerellä ja katselemassa paikkaa perustettavalle valastehtaalle, Jepifanov taas kulki pienellä jähillänsä pitkin rannikkoa kauppaa tekemässä. Hän oli vain pikimältään höyryssä käymässä ja palasi heti omaan likellä makaavaan jahtiinsa, kun höyry rupesi lähtöä tekemään. Hra Goebel sitävastoin oli matkalla Vesisaareen asti.

Matka Vaitokupaan kului ilman mainittavia tapauksia. Ilma oli hyvin kaunis ja niin erinomaisen lämmin, että harvoin Suomessakaan lämpimämpää saa tuntea; ei edes tuuli, joka oli maalta eikä suinkaan aivan heikko, tuonut viileyttä muassaan, vaan päinvastoin, joka oli minusta kovin merkillistä. Keskitaipaleella poikettiin Supuskan (ven. Subofkan) haminaan, jossa viivyttiin hetki aikaa, kylä, joka on rakettu lahen pohjaan laskevan joen varrelle ja johon kuuluu 10-kunta norjalaista taloa, ei muistaakseni kuitenkaan sopinut näkymään laivaan. Keskivälillä Supuskasta Vaitokupaan on Skorbähha guban lahti, jonka rannoilla oli vähän tasaista viheriää maata; se miellytti isosti silmää, sillä koko pohjoisrannikko on muuten kolkkoa, jyrkkää kalliokkoa. Paikan suomalaista nimeä en tiedä, vaan niille seuduin kuulin jälestäpäin Karpion pahta nimisen korkean kallioniemen tulevan ja mahollista siis on, että lahtea suomeksi kutsutaan Karpion laheksi. Asukasta ei siinä ollut ketään. Sen kohalla sivuutimme pienemmän höyryn, joka oli outoa saalista kuljettamassa, nimittäin valaskalaa. Kala oli kiinnitetty laivan kupeelle vasemmalle puolen, vaan takaperin, niin että pyrstö oli korkealla keulassa ja pää viilti perän takana vedenkalvossa. Oli se koko otus, ei kait kahestakymmenestä syllästä paljon alle. Laiva oli kalan puolelle aivan kallellaan, vaikka sillä oli purjeetki molemmassa mastossa päällä, jotka tietysti auttoivat sitä paremmin kohallaan pysymään. Sen nimi oli Gratia ja se oli yksi niistä kolmesta höyrystä, joilla mainio valaskalanpyytäjä Sven Foyn Vesisaaresta harjottaa ammattiansa, Olisi ollut hauska tietää, mistä paikoin ryssän rannalta valas oli pyydetty, sillä ulkolaisten on lupa pyytää valaita ainoastaan aavalla merellä vissin määrän päässä rannasta, vaan valas, seuraten pikkukalain perässä, joita se syöpi, liikkuu enimmästi rantamilla, joista sitä siis on paras pyytää. Mahollista, että kysymyksenalainen valas oli aavalla pyydetty, vaan mahotonta ei myöskään ole, että se oli rannempaa saatu. Laivan kapteeni olisi kyllä saattanut pelkäämättä harjottaa pyyntiä rannallaki, sillä jo mainittu skuunari "Bakan", joka oli täksi kesäksi määrätty valvomaan kalastussääntöjen noudatusta Muurmannin rannalla, makasi paraikaa Jeretnikan haminassa ja oli siellä maannut kuka tiesi kuinka kauon. Malici muuten tahtoi väittää, että valaskalanpyytäjillä on ihan yhtä tarkka tieto kuin sanotun sotalaivan kapteenilla kaikista laivan liikkeistä ja että sillä tavoin molemmanpuoliseksi mielihyväksi kaikkia kollisioneja voidaan karttaa.

Pari neljännestä ennenkuin perille tultiin, kuljettiin niemen sivu, joka kahtena, rinnakkaisena, pystyjyrkkänä kalliokärkenä päättyi mereen. Se oli "Vaitokuvan ööstaniemi", eli lapiksi luullakseni goaskem-njarga, kotkaniemi. Sen korkeus ei näyttänyt vähemmällä, vaan pikemmin suuremmalta kuin mainioimman pahtan jäämerellä, Nordkaapan, jonka jälestäpäin matkalla näin ja joka on 1000 jalkaa. Likitienoilla oli merellä useoita veneitä kalanpyynnissä — toistakymmentä luin yhellä näkemällä. Kun niemen sivu oli päästy, kääntyi matka, joka tähän saakka oli kulkenut luodetta kohti, länsi-etelään päin ja vähän ajan takaa laskettiin ankkuri Vaitokupan lahen suulla.

Piljetin hinta 4 penikuormalta oli peräsalissa 1 r. 5 kop. Vämpöörillä kulkien sama matka ainaki olisi tullut maksamaan 8 ruplaa ja huonolla onnella ehkä vaatinut yhtä monta päivää kuin nyt tiimaa.

Vaitokupa ja Kervana.

Vaitokupa, venäjäksi Vaideguba, lapiksi Aidevuodna (Aitavuono), on lahti ja kalastuspaikka lähellä Karabellan niemen luoteisnokkaa. Sitä lähestyessä rannat sekä idässä että lännessä painuvat etelään käsin, joten muodostavat suuren, lahentapaisen redin, ja tämän pohjasta varsinainen Vaitokupan lahti noin virstan levyisenä tunkee jonku pari virstaa suoraan etelään käsin maahan. Höyrylaiva seisahtui redille ulkopuolelle vuonon suuta, koska itse vuono on suurille laivoille matala. Siltä kohalta, jossa oltiin ankkurissa, ei merelle päin ollut ainoaakaan saarta eli luotoa, enkä lahen pohjaan kulkiessani myöskään muistaakseni huomannut semmoisia; vaan koska Friis sanoo, että kolme pienempää saarta eli luotoa suojaa haminaa merelle päin, lienevät ne kai lahensuun syrjäpuolessa, josta eivät aivan selvästi pistä silmään. Se käsitys vain jäi mieleeni, että lahti venesatamaksiki on pohjatuulella huono, ja samaa Friis näkyy ajattelevan, kun lisää, että lahti on isommille aluksille matala ja "epäturvallinen" (usikker).

Muutaman sattumalta laivaan tulleen Pummankilaisen veneessä kuljin höyrystä maihin. Höyryn kapteeni oli laivassa esittänyt minun eräälle norjalaiselle Vaitokupan kauppiaalle, Pihlfeltille, joka täältä lähti Vesisaareen noutamaan kotia perhettänsä, ja hra P. oli kyllin kohtelias kehottamaan minua menemään hänen taloonsa kortteeriin, jonka teinki, koska saattomiehetki arvelivat muuta soveliasta kortteeripaikkaa tuskin olevan saatavissa. Talossa ei ollut muuta väkeä ketään paitsi suomalainen palvelusneitsyt, vaan kun hänellä oli kaikki avaimet ja talo oli hyvästi varustettu, tulin varsin hyvin toimeen sen yökauden, minkä siinä viivyin. Hra P., vaikka nuorenlainen mies, tuntui olevan hyvissä varoissa tai ainaki isonlaisissa asioissa, sillä asuinrakennuksessa oli 5—6 huonetta paitsi viinapuotia ja lähellä oli useoita kalaliikkeeseen kuuluvia toisia rakennuksia, niinkuin traanin-keittohuoneita, ruokamakasiineja y.m. Salin akkunain alla oli pienoinen kryytimaa, jossa paitsi kukkia kasvoi salaatia, rediisejä, nauriita, y.m. ja talon takana oli hyvin laaja niittyvainio; Vaitokupan lahen rannat ovat nimittäin matalia ja tasaisia. Hevonenki pidettiin talossa — asia, josta kyllä sietää mainita, koska, jollen erehy, se oli ainoa semmoinen eläin koko ryssän rannalla, Kuolan yhtä hevosta lukematta. 25 ryssää sanottiin kesällä olevan hra P:n työssä, s.o. kaloja pyytämässä; heillä ynnä toisilla ryssillä oli mökkinsä yläpuolella P:n taloa, pohjoisimpana lahen itärannalla.

Vaitokupan kylä on rakettu lahen pyöreän perukan ympäri, sekä itä- että länsirannalle. Ilmotusten mukaan, jotka sain paikkakunnan toiselta kauppiaalta, Bernh. Sehlströmiltä, kylässä oli yhteensä 12 taloa, joista 3 rakettua turppaista. Vakinaisten asukasten luku teki 56 henkeä, joista 16 ruijalaista, muut suomalaisia (joku karjalainen); keväällä kuitenki 10-kunta henkeä oli muuttanut Amerikaan. Taloissa elätettiin 8 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa ja 9 lammasta. Pyytöveneitä oli kylässä 6 vämpööriä, 3 otrinkivenettä ja 2 pienempää venettä. — Friisin käydessä asui kylässä 4 perhettä ja 2 löysää miestä sekä yksi kauppias, kaikki norjalaisia; suomalaista ei yhtään.

Vaitokupassa käypi ryssiä vakituisesti pyytämässä. Tänä kesänä niitä oli 19 isoa venettä, snäkkää eli "troinikkaa", kussaki 4 miestä, yhteensä siis 76 henkeä. Myöski suomalaisia tulee tänne pyytöön ja oli niitä tänä kevännä ollut parisataa henkeä. Keskimäärin sanoi hra Sehlström pyytömiehen osaksi Maariasta Juhannukseen tulleen lopulle 500:ttä kruunua.

Kaupp. Sehlström oli aivan nuori, vielä naimaton mies, syntynyt Ruijassa suomalaisista vanhemmista. Hänen talonsa lahen länsirannalla oli halvemmannäköinen kuin Pihlfeltin, vaan hän oliki vasta alkavainen. Kiitollisesti muistelen kuinka erittäin ystävällisesti hän otti minua vastaan, kun aamulla Pihlfeltin luota soudatin itseni lahen poikki hänen rantaan, ja kuinka alttiisti hän antoi kaikki pyydetyt tiedot.

Niiltä karjalaisilta, jotka Kitsassa tapasimme, oli minulla terveisiä vietävänä eräälle heidän tuttavalleen, Iivana Korhoselle Pistojärveltä, jonka piti renkinä palvella hra S:n tykönä. Hänen tapasinki ja sain siis tervehykset toimitetuiksi. Yhtä onnellisesti en päässyt muille karjalaisille jäämeren rannalle pitkin matkaa uskotuista terveisistä. Niitä olisi ollut tuotava tänne Vaitokupaan toiselleki miehelle, jo mainitulle Samppa Kämäräiselle, vaan hän oli jo lähtenyt Amerikaan, niinkuin edellisessä on kerrottu; Paasrikaan niitä olisi Iivanalta Kannanlahesta ollut tuotava hänen pojalleen Oleksille, vaan Paasrikassa en käynyt; samoin Vesisaareen Nikolai Maliselle, Vuonisesta, vaan häntä en muistanut tiedustella; samoin myöski yheltä vaimonpuoliselta soutajaltamme Knäsjästä hänen setälleen Arhippiselle "Ruijaan", vaan tämä adressi oli liian epämääräinen miehen löytämiseksi; taisipa vielä olla muilleki. Niinkuin näkyy, ovat karjalaisetki alkaneet asettua jäämeren rannoille, vaikka siihen asti, kuin Friis siellä kävi, eivät vielä olleet sitä tehneet. Että he sen jälkeen ovat perustaneet kokonaisen oman kylän, tulemme kohta näkemään.

Vaitokupasta kävelin jalkaisin Kervanaan, jota tulee kolmisen virstaa aivan tasaista, vaan kokonaan puutonta kangasta. Kervana, jossa olin hetken aikaa sisällä Pyhäjoelta kotoperäisen Joh. Hisk. Sunin talossa — josta ei enemmän kuin Sehlströmiltäkään päästetty kahvittamatta — on pienempi kylä kuin Vaitokupa. Siinä lueteltiin olevan vain 8 taloa[7], joista 5 turppaista, sekä 53 henkeä, joista 3 ruijalaista. Elukoita oli 7 lehmää, 3 sonnia ja 3 vasikkaa, sekä 5 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä, 1 otrinkivene ja 2 soutuvenettä. Ulkopuolella kylää on Lunnisaari niminen pieni luoto, josta ei kuitenkaan ole sanottavaa suojaa tuolle muuten aivan aukinaiselle haminalle. — Merkillistä on, että Thauvonin kertomuksen mukaan Kervana ennen näyttää olleen vankempi kylä, sillä v. 1870 siinä olisi pitänyt löytyä koko 80 henkeä, joista 15 ruijalaista.

Kervanassa tapasin puheen mukaan saman Pummankilaisen, Abraham Rikinän eli oikeammin Reginan, joka eilisiltana oli Vaitokupassa saattanut minua maihin. Silloin olimme nimittäin sopineet, että hän, joka oli matkalla kotia, kierrettyään Karabellan niemen luoteisnokan poikkeaisi Kervanaan, ottamaan minua mukaansa Pummankiin. Niin hän oli nyt tehnyt ja hänen vämpöörissä purjehittiin hyvän pohjatuulen voimasta äkkiä tuo penikuorman väli Pummankiin. Eilisen helteen jälkeen tuli tällä välillä vettä oikein kaatamalla alas, vaan veneen kajutassa oli sadetta vastaan hyvin turvattu.

Vaitokupasta vielä mainittakoon, että vaikka jo oli 20 p. heinäk. ja kesä juhannuksesta asti oli ollut tavattoman lämmin, lahen länsirannalla niittyjen takana matalan kankaan loivalla kupeella vielä oli laajat — lumikinokset.

Pummanki.

Pummanki — ei Puumanki, niinkuin toisinaan näkee väärin kirjotettavan — on enin tunnettu paikka ryssän rannalla, samoin kuin 10-kunta penikuormaa siitä lännemmäksi tuleva Vesisaari on Ruijassa. Jompikumpi näistä paikoista on kaikkein niiden suurten ihmislaumain loppumäärä, jotka joka talvi etelästä, 40—60 penikuorman päästä, kahen puolen Maanselkää ponnistavat lapin lumisten erämaitten halki jäämerelle, pyytämään osaansa sen loppumattomista aarteista.

Pummangin kylä on rakettu samannimisen vuonon etelärannalle. Mainittu vuono, norjaksi Bomenifjord eli "vestra" Bomenifjord, on suustansa penikuormaa leveä ja tunkee vähitellen soukkenemalla runsaasti saman verran itä-etelään päin Karabellan niemimaahan, johon päättyy kahella, kallioisen niemen kautta erotetulla perukalla, joista pohjoisen nimi on Muotkan perä, eteläisen Haminanperä. Kylä alkaa noin 6 virstaa vuonon suusta ja jatkuu perään päin pari virstaa eli neljänneksen, niin että viimeisestä talosta on joku virsta toista Haminanperään, jonka etelärannalta kohoaa korkea vaara, Haminantunturi. Kylän kohalla on rannikko lähes virstan leveydeltä tasaista maata, jota viljellään niittynä eli laitumena sekä talojen lähellä vähissä määrin myöski pottumaana. Tämän tasangon halki juoksee etelästä päin tunturilta vähäinen, mutkitteleva joki, joka suupuolessaan jakaa kylän läntiseen ja itäiseen osaan. Pitkin jokivarsia on aikanaan kasvanut vankkaa koivikkoa mereen asti, niinkuin joensuussa siellä täällä nähtävät paksut kannot vielä selvästi osottavat, vaan se on aikojen kuluessa hakattu kokonaan pois, niin että polttopuuta ei enään tavata kuin joen latvoilla jonku penikuorman päässä. Kun puhun "vankasta" koivikosta, ei sitä kuitenkaan pidä käsittää samaksi kuin mitä me sillä ymmärrämme: koivikko jäämeren partaalla on monta vertaa harvempaa sekä paljo matalampaa. Kovan ilman-alan käsissä näet ainoastaan harva vesa jaksaa puuksi kasvaa ja senki valin sitte tuimat myrskyt vääntelevät jos minkälaiselle mutkalle, niin että juureltaan lähes jalkaaki poikkimitaten paksu puu tavallisesti vain on paria syltää korkea. Polttopuuksi tämmöinen koivu kuitenki hyvästi kelpaa.

Pummanki on tähän saakka ollut vankin, niinkuin se on vanhin, suomalainen kylä ryssän rannalla, vaan tämänkeväinen siirto siitä Amerikaan oli niin suuri (34 henkeä), että se asukaslukunsa puolesta nyt on joutunut toiseen sijaan. Nyt siinä nimittäin vain oli 183 henkeä, siis yhtä vähemmän kuin Uurassa[8]. Taloja oli kylässä 30, joista 3 kylmillä; 20 taloa oli rakettu turppaista, muut 10 puusta, s.o. hirsistä eli paksuista plankuista, joita Vuoreijassa oli ostettu Vienalaisten laivoista (ainaki suuri osa). Karjaa oli 45 lehmää, 2 sonnia, 2 vasikkaa, sekä 47 lammasta. Enemmänki karjaa saatettaisiin elättää, vaan kun sekä lihan että heinäin hinta on Ruijassa hyvä, tulee edullisemmaksi kuljettaa molemmat sinne kuin pitää ne kotona. Raavaanlihan hinta oli Vuoreijassa noin 14 kruunua vieko ja heinistä sanottiin maksettavan 3 kr. tynnyristä, johon menee 1 vieko. Hevosia ei kyläläisillä ollut omia, vaan tapa kuuluu olevan, että moni Ruijan kauppiaista talveksi jättää hevosensa kylään ruokittavaksi, jolloin ruokkija ei ainoastaan ole oikeutettu hevosta käyttämään tarpeisiinsa, vaan lisäksi saapi jonku jauhomaton vaivansa palkaksi. Pyytöveneitä oli kylässä 25 vämpööriä ja 4 soutuvenettä. Nuottia ja verkkoja ainoastaan yksi nuotta lotan pyyntiä varten.

Thauvonin käydessä Pummangissa v. 1870 oli kylässä 75 asukasta sekä 13 vämpööriä, 2 otrinkia ja 3 soutuvenettä. Niinkuin näkyy on kylä siitä ajasta siis huomattavasti ollut edistymään päin.

Ensimäinen, joka asettui Pummankiin asumaan, oli eräs Joh. Jak. Hiukka, kotoisin Ruotsin puolen Karungista. Yhessä ruijalaisen Maurits Bergströmin kanssa hän puolikolmattakymmentä vuotta takaperin (Thauvon sanoo 1858) tuli tänne ja rakensi sen talon, jonka omistaja nykyään oli kuljettajani Abr. Regina ja jossa olin kortteeria; siinä löytyi kaksi tupaa ja niiden välissä porstua ja pieni kamari. Hiukka kuuluu olleen hyvin häijy ja sydämikkö mies, niin että Bergströmin, sitte kun jonku aikaa olivat epäsopuisesti yhessä eläneet, täytyi paeta Muotkaan, josta hän sitte siirtyi Uuraan. Muutki talokkaat Hiukka ensi vuosina karkotti pois, arvellen yksin parhaiten hyötyvänsä, vaan kun hän pahoista töistään viimein oli pantu kiinni ja viety Kuolaan ja Kemiin sekä sieltä päästyään karkuun oli paennut kokonaan pois Suomeen, alkoi Pmnmankiin vähitellen asettua siirtolaisia, niin että niiden lukumäärä Thauvonin käydessä 1870 oli, niinkuin juuri mainittiin, 75. Hiukalla kuuluu 10-vuotisen olon perästä Pummangissa olleen 12,000 kruunun säästöt, kertoi isäntäni. Talonsa hän vaihetti Reginan maahan Muonionniskassa, jonka omistaja. Abr. Rikinän isä Kaarle Rikinä, 1867 vuoden kovan kadon tähen oli ollut pakotettu maastansa luopumaan; väliä antoi Hiukka 4000 m. Thauvon kuitenki mainitsee, ettei Muonion seurakunta olisi ottanut Hiukkaa vastaan niin että hänen olisi ollut pakko siirtyä pois Ruotsin Lappiin.

Oloni Pummangissa kesti lähes kaksi vuorokautta, jolla välin kerkesin jossaki määrin tutustua kylän ainaki ulkonäköön. Päähuolenani oli ylläkerrottujen tietojen hankkiminen kylän asukasluvusta ja taloudesta, jotka luulen tulleen kuta kuinki tarkoiksi. Niiden kerääminen tapahtui näet seuraavalla tavalla: kun isäntäni sanoi hyvin tuntevansa länsipuolen kylää, jossa oli kymmenkunta taloa, niiden joukossa hänen omansaki, annoin hänen järjestänsä luetella kaikki tämän puolen talot, pääimmäisestä alkaen, sekä kultaki talolta ilmottaa puheena olevat tiedot, jotka kirjotin muistokirjaani ja sitte laskin yhteen. Itäpuolta kylää hän ei arvellut aivan tarkkaan tuntevansa ja niin yhessä siirryttiin joen tuolle puolelle Eero Niskasen taloon, jossa toimitettiin samanlainen talojen luettelo ja asukasten ynnä karjan ylöskirjotus kylän itäpuolesta kuin kotona majatalossa oli länsipuolesta toimitettu. Niskasen pirtissä oli useoita henkiä, jotka keskinäisesti oikaisivat toistensa ilmotuksia, ja niin toivon, että niissä numeroissa, jotka sain, ei ainakaan suuria ereyksiä pitäisi olla. Myöski kävimme isännän kanssa Muotkanperässä katsomassa sitä kapeaa kannasta, jonkakautta Karabellan niemimaa on yhistetty mantereenpuoliseen maahan. Tämä kannas on matala, heinää ja varvikkoa kasvava notko, joka epäilemättä aikanaan on ollut merensalmena, sillä yläällä sen kallion rinteellä, joka kulkee pitkin notkon eteläsyrjää, näkyi senkaltaisia pitkiä kivi- ja sora-aaltoja, joita ei kukaan muu kuin unda marina voi tehä. Kannas on ainoastaan 800 syltää, siis vähän yli virstaa pitkä; sen toisella puolen on läheltä Jeretnikaa alkavan Muotkavuonon perukka. Kun ajattelee kuinka suuri mutka esm. pitkin Muotkavuonon rantoja asuville tulee, jos Karabellan niemen ympäri haluavat kulkea Ruijaan, pistää kanavan tarpeellisuus Muotkan kannaksen poikki aivan pian silmään. Semmoisesta kanavasta on joku aika taapäin ollutki kysymys, ja oli sitävarten venäläinen maanmittari käynyt paikkaa tutkimassa, vaan sitte asiasta moneen vuoteen ei ole kuulunut mitään. Kanavaa ei sanottu maanmittari kuitenkaan ollut ajatellut tehtäväksi Muotkanperästä, vaan Haminanperästä Muotkavuonoon. Oikeastaan nimittäin kulkee kaksi notkoa rinnakkain vuonojen välissä, toinen Muotkanperästä, toinen Haminanperästä, erotettuina korkeanlaisen kallioharjan kautta. Tuo eteläisempi notko, vaikka vähän pitempi, mahtoi kai muuten tuntua kanavanteolle soveliaammalta. — Siinä notkossa, missä me kävimme, ei mitään koivikkoa kasvanut, ainoastaan vähän varvikkoa, vaikka Friis sanoo Muotkanki kannaksella kasvaneen vankanlaista (ret frodig) koivumetsää.

Kannaksen itäpuolelle tulee, niinkuin vasta sanoin, Muotkavuonon perukka, ja sen rannoilla näkyi moniaita taloja, jotka kuuluvat Muotkan kylään. Näitä taloja on yhteensä 8, joista 2 puusta, muut turppaista; asukasluku niissä teki 45 henkeä, kaikki, paitsi joku ruijalainen, suomalaisia. Eläimiä elätettiin 13 lehmää, 2 sonnia, 5 vasikkaa ja 5 lammasta. Pyytöveneitä oli 4 vämpööriä. Pummankilaisten staarosta asui täällä ja hänen nimensä oli Ervasti. Samanniminen mies asui Pummangissaki.

Siinä kartassa, joka viime valtiopäivillä säädyille jaettiin Suomelle pyydettävästä alueesta jäämeren rannalla, on Muotkan kylä merkitty olevaksi Haminanperän pohjassa, joten se on tullut esitetyn Suomen rajan sisäpuolelle. Tämä on ereys: Muotka jääpi kokonaan ulkopuolelle sanottua rajaa.

Pummankilaiset kuuluvat suurin osa siihen Pohjan perillä laajalti levenneeseen uskonlahkoon, jonka jäsenet itse kutsuvat itseänsä "kristityiksi" eli "jumalan lapsiksi", vaan lahkoon kuulumattomilta tavallisesti saavat pilkkanimen "hihhulit". Paljon ja kovia syytöksiä on tehty tätä lahkokuntaa vastaan, jolla ylimalkaan on huononlainen maine suuressa yleisössä, eikä voitane kieltää, että jos muutamat syytökset ovatki perättömiä tai liioteltuja, toiset sitävastoin ovat täydellä syyllä tehtyjä. Niin esm. lahkolaisissa yleensä vallitsee kristillisen nöyryyden sijasta hyvä määrä hengellistä ylpeyttä ja kristillisen rakkauden sijasta tyly suvaitsemattomuus toisin ajattelevia vastaan, ja se ankaruus, jolla autuuden asiaa on ajettu ja kadotukseen joutuvain vaivoja kuvattu, on saattanut monen mielenvikaan. Kuitenki täytyy myöntää, että lahkolla myöski on hyvät puolensa, jos huonotki, ja että edelliset ehkä voittavat jälkimäiset. Varsinki yhtä pahetta vastaan lahkolaiset ovat ottaneet käydäkseen yhtä leppymätöntä kuin voitollista sotaa, pahetta, josta koko liike lienee alkunsa saanut, juopumusta vastaan, eikä lahkon suuria ansioita tässä suhteessa voi kyllin kiittää, etenki mitä Lapin lapselliseen kansaan tulee, joka, kun tilaisuus on tarjona, kerrassaan järjettömästi antaupi väkeväin nautintoon. Tämä seikka yksinään riittää sovittamaan monta heikkoa puolta lahkolaisissa ja vakuuttamaan pysyväisen merkityksen lahkon ilmestymiselle. Verrattain vähempi-arvoisena lienee se elähyttävä vaikutus pidättävä, minkä tuo muka uusi usko muuten on voinut tunnustajaansa elämään tehä, vaikka toiselta puolen kait olisi liian hätäistä arvella sitä aivan tehottomaksi tai jopa vahingolliseksiki. Mitä lopuksi tulee lahkokunnan varsinaiseen opinpykälään, synnin tunnustukseen ja siitä seuraavaan synninpäästöön — eli, niinkuin lahkolaiset sanovat, "todistukseen syntein anteeksisaamisesta" — niin voipi ehkä väittää, että se on siveellisesti hyödyllinen, koska "seurakunta" tunnustuksen kautta harjottaa tarkkaa kontrollia jäsentensä suhteen ja anteeksiannon kautta rohkaisee heitä paremmin elämään; vaan jos ajattelee, kuinka nöyryyttävä tämmöisen tunnustuksen, varsinki useamman kerran uudistettuna, välttämättä täytyy olla, koska sydän ajatuksineen ei ole mikään kalu, jota sopii jokaisen nähtäväksi paljastella, ja toiselta puolen ajattelee, kuinka vähän tyydyttävä tuommoinen synninpäästö hellemmälle omalletunnolle on, joutuu kahen vaiheelle, josko ei koko oppi ajan pitkään tule vaikuttamaan juuri sen vastakohtaa, mitä sillä tarkotetaan, ja josko siitä ei ole tuleva se loukkauskivi, johon uskonlahko kerran kompastuu kuoliaaksi.

Tämä sikseen. Mitä aioin sanoa, oli, että hihhulilaisuuden leviämistä ryssän rannalle ylimalkaan täytyy pitää suotavana asiana, koska se jossaki määrin korvaa siellä kovin tuntuvaa papin puutetta. Sillä niinkuin yleensä tiedetään, on lahkokunnalla erinomaisen runsas varasto saarnamiehiä. Joka pyhä Pummankilaiset kokoontuvat rukoushetkeä eli seuraa viettämään, jolloin joko joku kyläläisistä taikka sattumalta Suomesta tullut saarnamies pitää saarnan. Kylän saarnamiehistä mainittiin erittäin Marsin Kustua ja Suomen puolelta tulleista, jollen muista väärin, Palovaaraa. Hengelliset asiat ovat täälläki rakkaana keskustelu- ja tutkintoaineena, ja että tällä tavoin kristillinen elämä paremmin pysyy hereillä kuin jos tuota uskonlahkoa ei olisi olemassa, on kai sopimaton kieltää — puhumattakaan siitä kaikin puolin terveellisestä vaikutuksesta, minkä väkeväin juomain hylkääminen tuottaa.

Hihhulilaisuudella on sitäpaitsi jäämeren rannalla, niin venäjän- kuin norjanpuolisella, merkitys, joka sillä ei voi Suomessa, olla; sillä on siellä valtiollinen merkitys. Se on nimittäin sinne muuttaneille suomalaisille vahva tuki heidän kansallisuutensa säilyttämiseksi ja side, joka lujasti heitä yhistää entiseen emämaahan. Toimittaessaan jumalanpalveluksensa itsekseen omissa seuroissansa ja omalla kielellänsä he tuntevat itseään samalla kertaa erotetuiksi noista toisista kansoista, norjalaisista ja venäläisistä, ja yhenarvoisiksi heidän kanssa; ja kun liikkeen johtajat asuvat Suomessa (pääjohtaja on J. Raattamaa Muonionvarrella), kääntyvät heidän silmänsä myötäänsä tänne päin, entisten kansalaisten puoleen. Niin suuri merkitys kansallisuuden säilytyksen suhteen kuin onki annettava niille ihmislaumoille, jotka vuosittain tulvaavat jäämeren rannalle kalanpyyntiin ja aina uudelleen virkistävät heimolaisuudentunnetta siellä vakinaisesti asujissa, olen kahen vaiheella, josko ei hihhulilaisuuden merkitys sanotussa suhteessa ole vieläki suurempi, siihen katsoen että tuo mainittu ihmistulva monessa paikoin, esm. luullakseni yleensä koko länsi-Ruijassa, on verraten heikko ja sitäpaitsi vain kestää osan vuotta, joten sen vaikutus voipi pikemmin haihtua, kun sitävastoin hihhulilaisuus on yhtä vankka länsi- kuin itä-Ruijassa, ja uskonnollisten asiain harrastajat, niinkuin jokainen tietää, erinomaisella sitkeydellä pysyvät alueessansa kiinni.

Täysiä hihhuleita eivät sentään kaikki Pummankilaiset olleet; löytyi semmoisiaki, jotka eivät kokonaan kamoksuneet väkeväin näkemistä, vaan pitivät niitä sinä, mitä ne ovatki, s.o. luvallisena juotavana, kun niitä kohtuudella nautitaan. Näiden joukossa oli isäntäniki yksi. Heti kun olimme hänen kotiansa tulleet, hän tarjosi "trammin" s.o. ryypyn "akkaviitiä" eli norjan paloviinaa (aqua vitae), joka sateesta tultua maistui hyvin hyvältä. Huono viinan ystävä hän kuitenki itse näytti olevan, ja tuntui yleensä tarkalta ja toimeliaalta mieheltä. Hän oli ensi vuotta naimisessa nuoren emäntänsä, Amanda Keskitalon, kanssa, joka oli saanut kasvatuksensa fiskaali Grapen perheessä Torniossa ja siis hyvin tunsi herrasväen tapoja. Minua hoidettiinki talossa niinkuin parasta vierasta. — Muuten tämä pariskunta oli täydessä Amerikaanmuutto-hommassa, johon vielä aikoivat muassaan viedä isännän jo ijälliset vanhemmatki.

Pummankilaiset ovat enin osa Kuusamosta kotoisin ja ainaki kahelle miehelle Pummankiin oli Kuusamossa uskottu meidän vietäväksi terveisiä. Toisen näistä, Kuoringin talon pojan, tapasin ja sain hänelle jättää tervehykset, vaan toista, Antti Kukkeaa eli Kallunkia, en tavannut; hän oli neljä päivää ennen tuloani lähtenyt Amerikaan. Hänen vanha äitinsä kävi meidän puheilla Välijärven talossa Kuusamossa ja pyysi hartaasti ja pidätetyllä itkulla meitä kysymään pojalta, ja käskemään häntä kotia ilmottamaan, aikoiko hän tosiaan lähteä Amerikaan, niinkuin äiti oli kotiapalanneilta pyytömiehiltä kuullut; sillä siinä tapauksessa uhitteli nuorempi veliki seurata toisen perässä ja ajatus molempain poikain kadottamisesta heitti äitin sydämen kovin katkeran murheen valtaan. Valitettavasti äitin pelko vanhemman pojan suhteen oli käynyt toteen.

Mikä koettelemusten ja surujen laakso tämä mailma on, siitä sain Pummangissaki nähä esimerkin. Lähellä Rikinän taloa joen varrella oli turvemökki, jossa erään rautio Ahosen leski asui. Häneltä oli mies ja vanhin poika hukkunut, kun Vuoreijasta kerran palasivat — samalla kertaa kolme muutaki henkeä hukkui; toinen poika oli viety viimeiseen Turkin sotaan ja sieltä kyllä hengissä palannut Vienaan asti, vaan sinne kuollut; kolmas poika 30-vuotias, oli viime talvena kuollut kotona; ja kaksi poikaa tänä kesänä oli lähtenyt Amerikaan! Yhelle ihmiselle tuossa kyllä saattaa olla huolen ainetta kyllin. Lohutuksena leskellä sentään vielä oli kaksi poikaa, vanhempi 28-vuotias ja nainut, nuorempi 5—6 vuotias, syntynyt isän kuoleman jälkeen, sekä 12-vuotias tyttö. Kasvisto Pummangissa ei näyttänyt niinkään köyhältä. Kun kävin tunturilla kylän länsipäässä, huomasin sivumennen niityn laidassa komeoita Trollius-kukkia, useoita ranunculus-lajeja ja umbellateja, cornus svecican, muutaman punaisen alsinacen, katajapensaita y. m. Pottuja viljellään kylässä myöski vähin. Uurassa ne huonommin menestyvät.

Talon-isäntäin nimet Pummangissa olivat: Ervasti, Törmänen, Armi,
Kärjen-aho, H. Törmänen. Kuorinki, Ahonen, Regina, J. Niskanen, G.
Marsi, A. Granroth, A. Enojärvi, Is. Moilanen, Konr. Granroth, M.
Saukko, G. Pesonen, Er. Niskanen, Uutela, J. Häki, J. Törmänen, H.
Pesonen, A. Karjalainen, Parkkinen, Granroth, M. Mursu, H. Marsi, Er.
Huotari, J. Nevala, G. Törmänen, Alb. Itteliin.

Muotkan isäntäin nimet olivat: Anttilainen, Flinkki, Is. Haverinen,
J. Ervasti, L. Tauriainen, S. Pitkänen, A. Sankala, M. Vaarala.

Pummangista Nurmensättiin.

Lauvantaina 22 p. heinäk. epp. lähin Pummangista kulkemaan eteenpäin. Matkan lähin määrä oli Nurmensätti Petsamonvuonon suulla, johon luetaan 3 penik. Saattajina oli Erkki Sunnari pnolikasvaneen poikansa kanssa ja Turun puolelta syntyperäinen pyytömies K. Wenberg — sama mies, joka Uhtualla Karjalassa asuessaan kesällä 1879 sai kärsiä uskonvainoa ja viiden muun kumppalin kanssa pari kuukautta pidettiin Kemin vankilassa. Tuuli oli itä-etelässä, siis vuonon suuhun perintakainen, vaan hyvin vaisto s.o. heikko, niin että toisinaan loppui kokonaan ja pakotti airoihin turvaamaan, joten matka kului hitaanpuolisesti. Aika ajoin tuli sadetta, joka aina ajoi minun ja pojan veneen kajuttaan ja toisinaan, kun oli hyvin rankkaa, myöski molemmat miehet, vaikka heillä oli olevinaan öljyvaatteet päällä. (Semmoiset öljyvaatteet, takki ja housut, maksavat Ruijassa 6:sta 9 kruunuun.) Nämät sadekuurot eivät kuitenkaan kestäneet kauoa erältänsä. Pummanginnimen kohalta, jonka nimi norjaksi taitaa olla Haabrandsnäs, kääntyi kurssi suorakulmaisesta länsi-etelää kohti ja pysyi semmoisena perille asti. Kun tulimme Maattivuonon (Maddefjordin) edustalle, joka 1/2 penik. etelämpänä Pummanginvuonoa pistää maahan, tuuli kiihtyi jonku verran, että viimeinen osa matkasta lyheni aivan äkkiä. Maata lähetessämme, joka hyvin korkeana ja pystyjyrkkänä kallioseinänä merestä nousee, erotimme vähitellen selvästi Petsamonvuonon suun, kallioportteinsa välissä, vaan veneemme kulki sen sivutse vähän lännemmäksi, missä Nurmensätti on. Tätä paikkaa ei mereltä päin ollenkaan voinut aavistaa olevaksi, sillä ranta näytti katkaisemattomana seinänä jatkuvan länteen käsin; vasta kun tuosta kallioseinästä oltiin kivenheiton parin päässä, aukeni äkkiä länsi-etelää kohti kapea, kaareva sola, ja kun sitä oli puoliväliin laskettu, näkyi sen perältä matala ranta ja asuinrakennuksia — se oli Nurmensätti. Kello saattoi olla 8—9 illalla, kun matkamme päättyi.

Tällä matkalla olimme alkutaipaleesta kulkeneet linturikkaudestansa kuulusain Haaneian saarten sivutse. Nämät saaret, norjaksi kutsutut Han- eli Hen-öarne, meidän kartoissa arvaamalla pantu "Heinäsaariksi", ovat kaksi pientä, matalaa luotoa ulkona aavassa meressä, joku kolme neljännestä Pummanginniemestä länteen. Valitettavasti en niissä voinut käydä, koska miehet arvelivat, että niihin poikkeamalla kovin joutuisimme tuulen alle, vaan että tuo puhe saarten linturikkaudesta on oikea, saatoin helposti huomata niistä suurista lintuparvista, jotka lentelivät ei ainoastaan saarten rannassa, vaan lähellä meidän venettämmeki. Se lintu, joka runsaslukuisimmin saaressa pesii ja jota etupäässä pyydetään on eräs Kuikansukuinen lintu, Lunni. Pyytö, jota harjotetaan pitkin kesää, tapahtuu enimmästi verkoilla, jotka levitetään sen pehmeän multamaan päälle, johon lintu pesänsä tekee; vaan usea myöski harjottaa pyytöä paljain käsin tai kepakolla. Friisin mukaan saarissa paitsi muita lintuja myöski haahkatelkkä tavataan. Lintujen pyytämiseen ei kukaan ole etu-oikeutettu, vaan saa sitä harjottaa kuka haluaa; lakkoja saarista jokaisella, joka tahtoo, niin ikään on valta poimia. Sitävastoin Venäjän kruunu pitää saaria arennilla siitä toisesta hyvyydestä, minkä ne tarjoavat, eli heinistä. Arennin omistajana on tähän asti toistakymmentä vuotta ollut yhtiö, johon nyt kuului 10 osakasta, enimmästi muistaakseni Pummankilaisia; arenti-aika, 12 vuotta, oli nyt kuitenki loppumassa. Vuosimaksu on kruunulle tehnyt 30 ruplaa, vaan että arentimiehet eivät ole tappioon joutuneet, osottaa se ilmotus, minkä Rikiniltä sain, joka myöski kuului arentimiehiin. Hänellä oli 3 osaa ja niille tulevista heinistä hän viime kesänä, jolloin heinillä oli ollut hyvä hinta, oli saanut 90 kruunua. Jos toiset osamiehet yhtä edullisesti möivät heinänsä ja jos osakkeita, niinkuin luulen, kaikkiaan oli 30, olisi siis saarista yhteensä lähtenyt arentimiehille tuloa 900 kr. — Itse korjattava heinämäärä ei kuitenkaan näy mainittavan suuri olevan. Vämpööriin sanottiin saatettavan lastata satamäärä viekoa s.o. vähän yli 200 leiviskää heiniä, ja kun semmoisesta lastista hinta oli 300 kruunua, ei noista saarista siis lähtisi enempää kuin 3 lastia, s.t.s. kolmen lehmän talviheinät; sillä vämpöörin lasti luettiin yhen lehmän talviheiniksi.

Nurmensätti, norjaksi Normansät, ei ole mikään kylänpaikka, jossa talveaki asuttaisiin, vaan ainoastaan kalastuspaikka kesällä. Siinä löytyy toistakymmentä kalastajanmökkiä ja vähän paremmalta näyttävä kauppiaantalo. Ne ovat rakennetut sitä lahtea kohti, johon me olimme tulleet ja jota enimmästä käytetään paikan haminana, vaan mökkien takapuolelle pistää toinen lahti lännestä ja luoteesta päin ja paikka siis sijaitsee kapealla kaulanteella eli kannaksella. Friis ei voi kyllin kiittää Nurmensättiä sekä sen haminasta että soveliaisuudesta pienemmän kaupungin perustamiseksi, ja arvattavasti hänen kertomuksensa mukaan Suomen säädyt viime valtiopäivillä, pyytäessään Suomelle luvattua alaa jäämeren rannalla, arvelivat välttämättömäksi, että kaikissa tapauksissa tämä paikka tulisi sanottuun alaan kuulumaan. Mikä Friisille on antanut aihetta hänen kiitoslauseisiinsa, en kuitenkaan voi oikein ymmärtää, Hamina kyllä saattaa olla välttävä, vaikka se on itää kohti aukinainen, vaan selittämätön asia on, mistä sijaa tuolle "pienemmällekään" kaupungille olisi saatava; sillä kannaksen koko ala tuskin on laajempi kuin tavallinen kaupungin kortteli. Jyrkät ja korkeat kalliot kohoavat sekä pohjan että, varsinki etelän puolella, ja idässä ja lännessä on merenlahet. Muuhun vakuutukseen ei siis voi tulla, kuin että Friisiä hänen muistinsa on pettänyt, joten hän on tullut paikan hyviä puolia kovin liiottelemalla esittämään. Varmaa on, että säädyt ovat kerrassaan erehtyneet paikan suhteen — joka ereys sivumennen sanoen ei ole ainoa heidän anomuksessaan.

Tupakkini oli kokonaan loppunut ja sen ostamisen otin asiaksi, käydäkseni kauppiaan talossa. Totta puhuen samalla salaisesti toivoin saavani talossa paremman yösijan kuin minkä vämpöörin alias kajutta saattoi tarjota; ja siinä toiveessani en pettynytkään. Kauppias oli nimeltä Anton Dahl, syntyisin Norjasta, vaan nykyään asuva Petsamonvuonon perässä, Parldrinassa, josta hän kesän ajaksi perheineen oli muuttanut tänne, ollakseen kalansaantia, lähempänä. Vastattuaan, että hänellä ei ollut tupakkia kaupan, vaan että hänen omista sikarreistaan saisin jonku osan, hän ystävällisesti kehotti minua jäämään hänen luokseen yöksi, ja kun siinä huoneessa, jossa hän yksin makasi, oli toinenki joutilas makuusija — frouva lasten kanssa makasi porstuan toisella puolen — jäin mielihyvälle taloon, jossa hyvä illallinen teen ja kahvin kanssa sitte syötiin.

Vakinaiset kalastajat ja noitten mökkien omistajat Nurmensätissä ovat sekanaista seuraa: ryssiä, karjalaisia ja kolttia. Se yhteisyys näillä kuitenki on, että ovat kaikki samoilta seuduilta kotoisin, s.t.s. Petsamonvuonon perältä ja samannimisen joen varrelta. Muutamia karjalaisia puhuttelin ennen maatapanoa rannassa ja ne olivat sydämellisiä niinkuin ainaki. Joku heistä, eräs vanhanpuolinen mies, oli, jos en muista aivan väärin, aikanaan käynyt Oulussaki.

Petsamonvuono. Parkkina, Karjalan kylä ja Manasterin kylä.

Matka-ohjelmaani kuului myöski käynti Petsamonvuonossa. Siinä en kyllä ollut ajatellut tapaavani ketään vakinaista asukasta, koska se päälähe, josta mitään tarkempia tietoja venäjänpuolisesta jäämeren rannikosta on ollut saatavana, Friisin matkakertomus, ilmottaa, että ylempänä vuonon pohjaan laskevan joen varrella löytyy ainoastaan lappalaiskylä, lähellä venäläistä kirkkoa, vaan muita asukkaita ei yhtään. Vaan kun vuono on historiallisesti merkillinen sen pohjassa ennen olleen venäläisen luostarin kautta, ja sitä sen ohessa viime aikoina usein on meillä mainittu, kun on ollut kysymys Suomelle saatavasta alueesta ryssän rannalla, olin arvellut välttämättömän tarpeelliseksi käydä sitäki katsomassa.

Kummikseni kuitenki jo Pummangissa olin sivumennen kuullut, että Petsamonvuono ei olisikaan aivan asumatta, ja kun nyt asiasta tarkemmin kyselin sekä saattomiehiltäni että hra Dahlilta, sain sen varman tiedon, että siellä löytyi koko joukko asujamia: ryssiä, karjalaisia, suomalaisia, lappalaisia, kolttia ja norjalaisiaki. Tähän paikkakuntaan, jota samoin kuin koko sivistynyt yleisö maassamme olin luullut aivan autioksi, näkyi siis keräytyneen edustajia kaikista niistä kansoista, joita jäämerellä käypi! Suurimmalla uteliaisuudella valmistausin sinne lähtemään, koska tuntui ikään kuin olisin varsinaisella löytöretkellä ottamassa selvää asioista, joita ei kukaan tiennyt. Yhen löydön olin tavallansa jo tehnyt, nimittäin Pummangin aseman suhteen, jota ei meidän kartoissa ole ollenkaan merkitty, ja toivo vieläki tärkeämmän löydön tekemisestä sai mieleni kovasti kiihtymään.

Entisten saattajaini kanssa lähin matkalle sunnuntai-aamuna 23 p. heinäk. Tuuli oli idässä, siis meille laitamyötäinen — sillä vuono kulkee länsi-etelään päin — ja kun vuonon suu on aivan lähellä Nurmensättiä, saatoimme jo melkein heti ankkurin nostettua vetää purjeen mastoon ja laskea vuonon sisään kahen puolen sen suuta kohoavain kallioitten välitse. Kuinka korkeoita nuo kalliot ovat, on vähän vaikea silmämäärältä sanoa; minä arvelin niitä noin 50 sylläksi, saattomieheni noin sadaksi. Jälkimäinen määrä lienee oikeampana pidettävä, koska miehet arvaten olivat enemmän tottuneita tämmöisten korkeutten määräämiseen. Vaan kallioitten yläsyrjältä maa vielä, vaikka loivemmin, kohosi kappaleen matkaa ja jos tämäki kohous, jota ei vuonon suulta voinut erottaa, otetaan lukuun, tekee rantojen koko korkeus varmaan hyvän määrän toistasataa syltää eli arvaten 8—900 jalkaa. Kun vuonoa vähän aikaa kuljettuamme katselin taaksepäin, oli ylimmät kukkulat vuonon kummallaki puolen sumun peitossa, vaikka päivä oli erinomaisen kirkas, ettei pilvenhattaraa taivaalla näkynyt. Vuono on suusta noin 2 virstaa leveä ja jatkuu semmoisena pari neljännestä, jolloin kapenee salmentapaiseksi; levenee sitte taas, vaan kapenee toisen neljänneksen perästä uudelleen, kun sekä idästä että lännestä siihen pistää kaksi vastakkaista nientä. Itäisen niemen eteläpuolitse tunkee maahan pieni lahti, Iivananmutka, ja tämän ruohoisella rannalla nyt näkyi kuin näkyiki kaksi sievää taloa! Ne olivat, toinen erään norjalaisen, toinen erään karjalaisen. Vastapäätä länsirannalla, Trihvananniemen kupeella, näkyi myöski taloja; niitä on yhteensä 4, lappalaisten omistamia. Omin silmin saatoinki vakuuttaa itseäni siitä, että Petsamonvuonossa todellaki oli vakinaisia asukkaita. Vaikka viimeksi saatujen tietojen mukaan en kyllä ollut tätä epäillyt, katselin kuitenki näitä taloja jonkulaisella iloisella kummastuksella, koska ajatus vuonon asumattomuudesta oli niin lujasti mieleeni juurtunut.

Iivananmutkassa heitettiin ankkuri ja Sunnarin kanssa lähin paaskilla kulkemaan vuonon perukkaan, jota kutsutaan Parkkinaksi ja johon luetaan näiltä paikoin pari neljännestä — vuonon koko pituus on 1 1/2 penik. Rannikot, jotka tähän asti olivat olleet mustanharmaita tai punertavia, alastomia kallioita, muuttuivat nyt heleänviheriöiksi tiheäin koivikkojensa kautta. Jotenki korkeoita ne yhä vielä olivat, vaan ei enään niin pystyjyrkkiä kuin suupuoleen. Vuonon perukka siinti ankkuripaikkaan saakka keltaisena mullikkoviivana, joka kasvoi yhä korkeammaksi kuta lähemmäksi tultiin. Perässänsä on vuono vielä ehkä virstaa leveä, vaan hyvin matala, paitsi länsirannalla missä väylä kulkee, niin että meidänki pieni paaski pari kertaa tarttui karille. Kun olimme rannalle nousseet, huomasin, että tuo mullikkotörmä, joka pitkin vuonon perää kulkee idästä länteen, ei noussutkaan aivan rannasta, vaan että sen ja rannan välillä oli jonku kivenheiton leveydeltä tasaista niittymaata. Tällä maalla seisoi kaksi taloa, joista toinen oli viime-öisen isäntäni, hra Dahlin oma; vaan sijaa kyllä olisi paljo useammalleki talolle pitkin rantaa itään päin. Viipymättä tässä ollenkaan kuljimme rannasta niityn poikki suoraan etelään päin, nousimme tuon 4—5 syltää korkean mullikkotörmän päälle ja tulimme niin ihan tasaiselle, koivikkoa ja heinää kasvavalle kentälle, joka saattoi olla noin virstaa leveä ja jonka rajana oikealla kädellämme s.o. lännessä oli tunturi, vasemmalla eli idässä joki; Petsamonjoki ei näet laske keskelle vuonon perukkaa, vaan sen itänurkkaan. Etelään käsin, johon matkamme kävi, kesti tasankoa myöski virstan verta; tässä siis olisi hyvästi tilaa pienemmälle kaupungille. Tasangon eteläpuolella tunturi ja joki taas lähenivät toisiaan, jättäen vain kaitaisemman kentän välillensä, ja kun olimme sinne ennättäneet, näimme tällä kentällä edessämme isomman joukon taloja, rakettuja pitkin jokivartta likekkäin toisiansa; siinä oli Karjalan kylä.

Karjalan kylä on arvaten saanut nimensä siitä, että asukkaat ovat karjalaisia. Siinä oli yhteensä 13 taloa. Kylän ensi perustajani sanottiin paikalle tulleen 12—13 vuotta takaperin, siis vuosina jälkeen Friisin matkan. Nykyiset asukkaat mainitsivat kotoperäkseen Kiestinkiä, Röhöä, Sarvinientä ynnä muita paikkoja pohjois-Karjalassa. Talon-isäntäin nimiä oli Miihkali, Petri, Jyrki, Ontrei, Ohnaassei, Jeremei, Mikulainen, Vaassilei, Kaura, y.m.

Sillä tientapaisella, joka kulki pitkin joentörmää talojen edustalla, näimme jonku määrän sekä aikaisia että lapsia — nythän oli pyhä, siis joutopäivä. Aikaisista rupesimme puheisiin muutaman pitkän ja komean, nuorenlaisen miehen kanssa, jonka nimen sitte kuulin olevan Mikulainen. Kysymykseeni voisiko kylässä saada murkinoida missään, hän kutsui meitä omaan, lähellä olevaan pikku taloonsa, vaan arveli samassa, eikö ensi sopisi tsajua juoda. No miksei. Sillä välin kuin hänen nuori vaimonsa, joka oli venakko, teetä valmisteli, alkoi tupaan ilmestyä kyläläisiä yksi toisensa perästä, niin että vähän ajan takaa huone oli väkeä täpötäynnä; arvaten uteliaisuus oli asianomaisia liikkeelle saanut. Siinä sitte kielet oli työssä, kunnes tee pöydälle tuotiin, jolloin muutamat katosivat, vaan suurin osa jäi jälille; vaan seuraus oli, että kun pari kolme lasia (eli kuppia) kuumaa teetä olin juonut, tuossa pienessä huoneessa, joka oli väkeä täynnä ja jonka uunia lisäksi oli lämmitetty, minulle tuli niin palava, etten kauvemmin saattanut sisällä pysyä; jonkavuoksi esittelin isännälle, että ennen syöntiä käytäisiin kuulon mukaan lähellä olevaa venäläiskylää katsomassa, johon hän heti oli valmis. Merkillistä oli, että muita tuvassa olioita ei kuumuus ollenkaan näyttänyt rasittavan.

Mainittu venäläiskylä on joenvarrella virstan verta ylempänä Karjalan kylää, samalla s.o. länsipuolella jokea kuin Karjalan kyläki. Kylien keskivälillä yhtyy Petsamonjokeen pieni haarajoki, Knjäsuhan joki, joka tulee penikuorman päässä olevasta Knäsään järvestä; Karjalan kylästä ensi puoli taivalta sentähen kuljettiin veneellä tämän haarajoen etelärannalle. Siinä oli hyvin korkea ja jyrkkä törmä noustava, vaan sitten oli tasaista kangasta kylään asti. Vaikka kylät ovat näin likellä toisiaan, ei välillä olevain törmäin tähen voi toisesta nähä toiseen.

Tuota venäläisten kylää sanotaan Manasterin kyläksi, syystä että kylän paikalla emien muinoin on seisonut monasteri eli luostari — Petshingin luostari, josta heti vähän enemmän. Kylässä oli 16 taloa ja vanha kirkko eli rukoushuone sekä pappila, jotka kaikki olivat ilman järjestyksettä raketut yhteen ryhmään vähäisen kosken partaalle. Länsipuolella kylää ranta loivasti kohoaa ei erittäin korkeaksi vaaraksi, jota luostarin perustajan mukaan sanotaan Trihvanantunturiksi, ja vastapäätä joen itärannalla on toinen, jyrkempi ja korkeampi vaara, Ristitunturi. Kylä on samanikäinen kuin Karjalan kylä eli 12—13 vuotta.

Kun olimme kulkeneet kylän läpi, jossa ei mitään erityistä katseltavaa ollut, nousimme Trihvanantunturin rinnettä vähän ylöspäin, paikalle, missä muutamalla tasaisemmalla kohalla kylän lapsia oli leikittelemässä ja niistä vähän syrjässä moniaita aika-ihmisiäki keskustelemassa. Mitään laajempaa näkö-alaa tästä ei kuitenkaan ollut tarjona, kun seisontapaikkamme oli paljo matalampi niitä korkeoita mäkiä ja vaaroja, joita oli lähellämme joka suunnalle. Eikä tunturin huipultakaan olisi tainnut paljo laajemmalle nähä, se oli siksi matala, Mutta näkö-alan tarkastaminen oliki minulla tällä hetkellä vähemmän mielessä kuin eräs toinen asia, nimittäin miten tästä kylästä saisin samallaiset tiedot kuin varemmin Pummangista. Mikulaiselta olin kylää kulkiessamme ikäänkuin sivumennen kysäissyt, montako taloa ja asukasta kylässä mahtoi löytyä, vaan hän oli vastannut ei sitä tietävänsä. Selvintä tietysti olisi ollut kääntyä kysymyksilläni kyläläisten puoleen, vaan tämä tuntui arveluttavalta siihen katsoen, että he ehkä olisivat tahtoneet kuulla syytä, miksi olin halukas tämmöisiä tietoja saamaan, ja jos sitte olisin selittänyt Suomen pyyteistä jäämeren rannikon suhteen, eivät nämät ehkä olisi heille olleet mieleen, joten mahollisesti olisivat kieltäneet pyydetyitä tietoja antamasta. Tunturin rinteelle seisahuttuamme päätin kuitenki tavalla tai toisella yrittää saada tietohaluani tyydytetyksi, otin asian uudestaan puheeksi ja arvelin niin hyvin Mikulaiselle kuin toiselle meitä seuranneelle karjalaiselle, että he kait ainaki voisivat luetella kylän talojen nimet. No joo. "Ruvetaanpa sitte kylän yläpäästä. Kenen talo se viimeinen on?" Afanaasein. "Montakos henkeä siinä asunee?" Taisivat tietää senki (4). "Mutta olisipa hauska myöski tietää, onko siinä karjaa ja paljoko?" Miehet miettimään, eivät tienneet. Ratkaiseva hetki oli nyt tullut; vaan samassa se toinen mies itsestään huutaa vähän matkan päässä meistä seisoville venäläisille: "kuule sinä," mainiten jonku nimen, "tulesta tänne." Eräs aivan nuori mies lähestyi. "Paljoko lehmiä ja lampaita Afanaaseilla on?" "Miksi?" "Tämä herra tahtoo tietää." "Miksi tahtoo tietää?" "Ilman vain, hän on ulkolainen matkamies. Onko niitä kaksi vai yksi?" (tarkottaen lehmiä). "Yksi lehmä ja yksi sonni." "Entä lampaita?" "Kaksi." "Yksi lehmä ja yksi sonni sekä kaksi lammasta A:lla on," katsoi karjalainen tarpeelliseksi selittää minulle; edellinen keskustelu oli näet käynyt venäjäksi. Hyvä; numerot jo oli kirjassani. "Entäs toinen vierimäinen talo, kuka sen omistaja on?" "Tirikov." "Montakos henkeä siinä on?" Niin ja niin monta. "Entäs lehmiä ja lampaita?" Niin ja niin paljo. Numerot kirjaan. Tällä tavoin kuljimme talo talolta ja miehet kokonaan vaipuivat muistinsa jännittämiseen, unhottaen sen tarkemmin tiedustella, mihin näitä tietoja tarvittaisiin. Niin sain suureksi mielihyväkseni ilman pitemmittä mutkitta nuo halutut tiedot, joita luulen kuta kuinki tarkoiksi, ja kun olin tuota siivoa ryssää hartaasti kiittänyt, lähimme paluumatkalle Karjalan kylään.

Entisen Petshingin luostarin sanottiin olleen juuri sillä paikalla, mihin nykyään monasterin kylä on rakettu, vaan vakuutettiin luostarista ei vähintäkään merkkiä, niinkuin esm. kiviperustuksia, enään olevan jälillä. Paikka tuntui minusta vähän ahtaaksi niin suurelle väestölle, kuin luostarissa aikanaan olisi pitänyt olla, sillä kosken parras on jotenki soukka, ja melkein mukavammalta näytti toinen paikka Trihvanantunturin pohjoispuolella, jossa oli laajempi tasainen kenttä. Mahollista myös on, että ainaki joitakuita rakennuksia on ollut itse tunturin harjalla, sillä venäjän munkit rakastivat entiseen aikaan asuskella korkeoilla vuoren huipuilla. Näistä seikoista voisi ehkä tarkempi tutkinto saada enemmän selkoa; harjaunut silmä saattaisi kenties löytää merkkejä, joita ei äkkinäinen älyä miksikään. Ainoat entisajan muistot, mitkä meille näytettiin, oli muutamat vanhat puuristit tunturin koillisella juurella, jotka osittain seisoivat pystössä, osittain makasivat maassa pitkänään. Turhaan kuitenki niiden kuluneista kirjotuksista koetin jotain vuosilukua löytää.

Majataloon karjalan kylään palattuamme syötiin päivällinen ja senjälkeen rupesin tästäki kylästä pyytämään tilastollisia tietoja. Ensin kuitenki nyt selitin uteliaisuuteni syyn, s.t.s. että ja millä perustuksella Suomi halusi saada aluetta jäämeren rannalla, sekä kysyin, olisiko kyläläisille mitenkään vastenmielistä ruveta Suomen alamaisiksi. Niin hyvin Mikulainen kuin moniaat toiset tupaan saapuneet kylänmiehet vastasivat arvelematta, että saman kai se heille tekee; ainoastaan isännän äitin puolelta kuului vilkas vastalause sen nojalla, että viero eli usko sitte varmasti joutuu vaaraan. Minun vakuutukseni, että tätä ei ollenkaan tarvinnut peljätä, tyydytti heti täydellisesti kaikkia muita paitsi tuota vanhaa emäntää, joka vasta lähtiessäni näytti epäluuloistansa alkavan luopua, kun uudestaan olin vakuuttanut hänen pelkonsa olevan aivan turhan. Sitte sain täällä läsnä-oliain alttiilla avulla kirjaani kysymyksessä olevat numerot ei ainoastaan karjalan kylästä, vaan myöski sekä ylempänä jokivarrella olevasta Koltan kylästä että alemmaksi tulevista Kakarkan kylistä, Parkkinasta, Iivananmutkasta ja Trihvananniemestä. Se oli koko saalis.

Kun työ oli loppunut, istuimme vielä vähän aikaa pirtissä, puhellen kaikellaisista asioista; sillä karjalaisten sydämellisyys on minusta aina niin viehättävä. Muun puheen muassa Mikulainen teki minulle hyvin huvittavan kysymyksen; vähän tavotellen sanoja hän arveli: "oletteko te" (vai liekö sinuksi kutsunut) "tavallinen talonpoika, vai lienettekö ehkä herrasmies?" Ennenkuin kerkesin sanoa mitään, vastasi muuan läsnä-olioista vähän nuhtelemalla, että "kaikkia häntä kysyy: ei suinkaan tavallinen talonpoika tuommoisia asioita tiedustele kuin tämä herra täällä on tehnyt." — Tässä johtuu mieleeni, kuinka Pummangissa Eero Niskasen vaimo lausui yhtä huvittavan arvelun vähäpätöisen personani suhteen, kun tilastollisen työn lopetettuamme istuttiin hänen kamarissa kahvia juomassa; kysyttyään mikä mies olin, johon tietysti vastasin: "mikäs muu kuin mies vain", hän arveli: "niin, niin, kyllähän minä sen näen, vaan olette te sentään joku korkeampi herra; ettehän vain liene senaatori (!)"

Mikulaiselta lähtiessämme kysyin mitä olimme velkaa teestä, ruuasta ja muusta vaivaamisesta. Ei mitään, mitäs siitä tulisi, kuului kummikseni vastaus. Hyvilläni saaduista tiedoista tarjosin isännälle ruplan setelin — miehen atriasta on tavallinen maksu 8 eli 10 kopeekkaa — vaan hän ei ensinkään tahtonut sitä vastaanottaa. Kun kuitenki jätin rahan pöydälle, käski vanha emäntä poikansa antaa ainaki puolen ruplaa vastaan, eivätkä päästäneet minua menemään, ennenkuin olin ottanut vastaan 40 kopeekkaa — enempää ei nim. talossa löytynyt.

Karjalan kylästä palasimme samaa tietä jota olimme tulleet Parkkinaan, istuimme paaskiin ja soudimme vämpöörin tykö. Juuri perille tullessamme alkoi meille laitamyötäinen vihuri värähytellä veden pintaa, jonka tähen heti paikalla purje vedettiin ylös ja lähettiin vuonon suuta kohti kulkemaan. Tuuli pysyi sillä kulmalla kaiken aikaa, niin että vuonoa nyt palasimme hopummin kuin aamulla olimme tulleet ja hyvään aikaan iltamalla laskettiin ankkuri taas Nurmensätin satamaan.

Harvoin olen ollut niin tyytyväinen, saatanpa sanoa riemullinen, mielessäni kuin tällä paluumatkalla Petsamosta Nurmensättiin. Sillä päivä oli ollut kaikin puolin suotusa: ilman ihanuudesta ja venekulun joutuisuudesta puhumatta en ainoastaan ollut saanut katsella sitä paikkaa, missä entinen, Suomenki historiaan kuuluva Petshingin luostari oli seisonut, vaan lisäksi olin tavannut verrattain vankan asutuksen siellä, missä varemmin olin luullut löytyvän ainoastaan jylhää erämaata; ja tästä asutuksesta olin ilman suurempaa vaivaa onnistunut saamaan kuta kuinki tarkat tiedot. Josko tuon asutuksen olemassa olo oli Suomen pyyteille toivottava tai haitallinen asia, sitä en nyt tullut ajatelleeksi; se seikka vain täytti mieleni, että semmoinen, muille tietämätön asutus löytyi, ja tunteeni tällä hetkellä olivat varmaan, joski miniatyrissä samaa laatua kuin varsinaisella löytöretkeiliällä.

Ne paikalliset ja tilastolliset tiedot, mitkä Petsamonvuonosta sain, ovat yhteenjärjestettyinä seuraavat:

Koltan kylässä, johon joensuusta tulee jokea myöten hyvästi 2 1/2, vaan talvikelillä vain noin pari penikuormaa, asuu kolttalaisia, s.o. kreikan-uskoisia lappalaisia 13 talossa. Heillä on poroja ja lampaita, vaan ei muuta karjaa. Suven aikana he enimmästi pyytävät verkoilla lohta pitkin Petsamonvuonoa, jolloin asuvat rannalle jonku kallion lomaan raketuissa turvekodissa; kymmenkunnan tämmöistä kotaa meki näimme. Muutamat ottavat, myös osaa turskanpyyntiin jäämerellä. Heidän lukumäärästään en saanut tarkkaa tietoa, vaan sopinee sitä arvata noin 70 hengeksi.

Puoli penikuormaa Koltan kylästä alas, s.o. pohjoiseen päin on komeaksi kehuttu venäläinen kirkko, jonka lähellä ei kuitenkaan asu ketään paitsi pappi joskus käydessään. Kirkon tienoilla yhtyy Petsamonjoen kolme lähehaaraa, joista yksi tulee luoteesta, toinen länsi-etelästä, kolmas etelän puolelta. Kirkon sanottiin olevan joen itä-puolella.

Manasterin kylässä asui 10 talossa, ja pappilassa yhteensä 87 henkeä, ryssiä. Niillä oli 20 lehmää, 10 nuorta ja vasikkaa, 3 sonnia ja 75 lammasta. Pyytöveneitä 4 vämpööriä ja 4 "snjokkua" eli isompaa soutuvenettä.

Karjalan kylässä asui 13 talossa 81 karjalaista. Heillä oli 16 lehmää, 8 nuorta, 10 vasikkaa, 1 sonni, ja 61 lammasta sekä noin 80 poroa. Pyytöveneitä 5 vämpööriä ja 2 troinikkaa (troinikka on luullakseni vähän isompi snjokkua).

Kun Karjalan kylästä kulkee jokea alas, on keskivälillä Parkkinaan pienen haarajoen, Kakarkan, suulla.

Kakarkan kylä, jossa 4 talossa asui 17 lappalaista (lutherinuskoista). Niillä oli 7 lehmää, 1 nuori, 1 sonni, 1 vasikka ja 20 lammasta. Pyytöveneitä 3 vämpööriä.

Parkkinan 2 talossa oli 15 henkeä ja elätettiin 6 lehmää 1 sonni ja vasikka sekä 11 lammasta. Pyytöveneitä 1 vämpööri. Sitä paitsi hra Dahlilla 1 tetrinki eli jähintapainen alus.

Iivananmutkan 2:ssa talossa oli toistakymmentä henkeä ja elätettiin 4 lehmää, 2 lähtemää, 2 vasikkaa ja 12 lammasta. Sen karjalaisen talon emäntänä oli Mikulaisen sisar, komea, reipas ihminen.

Trihvananniemessä oli 4 taloa, lappalaisten omistamia. Niissä asui 18 henkeä ja elätettiin 9 lehmää, 1 sonni, 5 nuorta ja vasikkaa sekä noin 40 lammasta. — Pyytöveneistä tässä kylässä en kuullut mitään, niinkuin en myöskään samoista Iivananmutkassa.

Koko väestön Petsamonvuonossa olisi tämän mukaan pitänyt tehä noin 300 henkeä, joista noin 90 karjalaista, sama verta venäläisiä, 70 kolttaa, 35 lappalaista, toistakymmentä norjalaista (2 perhettä) sekä 1 suomalainen perhe.

Vielä sietänee ehkä mainita, että hirsimetsä on joensuusta 4—5 penikuorman päässä. Se lienee hyvä, sillä turvemökkiä en koko Petsamossa nähnyt kuin muistaakseni yhen ainoan; Trihvananniemessä ja Kakarkassa en kuitenkaan käynyt. Halkoja kuljetetaan Petsamosta paljo Vuoreijaan, jossa niistä saadaan 14—15 kruunua syllältä; halot ovat kumminki 2 kyynärää pitkät. Iivananmutkan perältä kohoaa korkea vaara, Oleni gora eli Porovaara.

Sutten tuhotöitä Petsamolaiset kovasti valittivat. Niin oli hukka tänäki kevännä heiltä vienyt 13 lammasta, jonkatähen kaikki lampaat kesäksi oli viety Nurmensätistä mereen pistävälle kallioniemelle. Sama valitus muuten kuului pitkin ei ainoastaan ryssän, vaan etelä-Varanginki rantaa.

Petshingin luostari.

Petshingin eli Petshengan luostaria on suomalaisilla erityinen syy muistella, koska, niinkuin jokainen Suomen historiaa lukenut tietää, luostarin hävitys tapahtui esi-isäimme kautta. Kun nyt olemme käyneet niillä paikoin, jossa luostari muinoin on seisonut, olkoon tässä muuan sana sen muistoksi sanottu.

Luostarin perustaja oli eräs Trifan eli Trifon niminen mies, kotoisin keski-Venäjältä — Novgorodista eli Torshokista. Hän oli aikanaan ollut väkevä sotasankari, joka oli mielessä pitänyt kaikkea muuta kuin laupeuden töitä, vaan oli viimein joutunut katumukseen ja omantunnon vaivoihin ja päätti silloin pyhittää elämänsä Herran palvelukseen, pakenemalla erämaahan. Niihin aikoihin oli juuri eräs Solovetsin luostarin munkki Feodorit ruvennut kääntämään lappalaisia kristin-uskoon ja Kuolajoen suuhun rakentanut monasterin. Tänne Trifan nyt kulki, vaan siirtyi Kuolasta vielä edemmäksi Petsamon vuonon pohjaan, johon joen varrelle rakensi mökin itselleen. Yksin asuttuaan täällä jonku aikaa ja saatuaan oman mielensä tasapainoon, hän alkoi kristin-uskoon käännellä sen puolen lappalaisia. Käännöstyötä kohtasi ensin monta vastusta varsinki lappalaisten pappismiesten eli "noitain" puolelta, jotka joskus olivat käsiksiki käyneet, koetellen käännösmiehen tukan lujuutta, vaan vähitellen työ menestyi, että Trifan pystyi paikalle rakentamaan kirkon, jonka suojaan sitte luostari syntyi. Kirkon perustusvuotta en tarkkaan tiedä, vaan kun tsaari Iivana Vasiljevitsh, julma nimeltä, v. 1556 antoi lahjotuskirjan, jonka kautta koko senpuolinen maa laskettiin luostarin alle, sopinee noin vuodesta 1550 lukea luostaria olemassa olleeksi.

Sittekun luostari kerran oli saatu toimeen, alkoi se erittäin rivakasti menestyä, sillä maine Trifonin pyhyydestä houkutti paljo hurskaita miehiä hänen luokseen. V. 1565 luostarissa jo löytyi 20 munkkia ja 30 maallikkoveljestä eli palveliaa; v. 1572 tämä määrä oli kasvanut 50 munkiksi ja yli 200 palveliaksi. Kun ajattelee, että vielä nykyisen vuosisadan edellisellä puoliskolla ainoa asuttu paikka koko Lapinniemen pohjois rannikolla oli Kuolan pienoinen kaupunki muutamalla sadalla asukkaalla, voipi parhaiten ymmärtää, kuinka loistava luostarin alku oli. Kalastus niin jokiloissa kuin meressä tietysti oli pää-elinkeino, vaan sen ohessa luostarissa rakennettiin veneitä ja laivoja joilla harjotettiin merikulkua Ruijaan, keitettiin suoloja, joita saatiin ilman tullitta viedä Venäjälle, sekä pidettiin suuri määrä karjaa. Mitä kalastukseen tulee, ei luostari hyötynyt ainoastaan siitä kalasta, minkä se omalla väellään pyyti; niinkuin jo varemmin, Oneikan saaresta puhuessamme, olemme maininneet, näkyvät pyhät isät käyttäneen Iivana julman lahjotuskirjaa perustaakseen itsellensä yksin-oikeuden kalanpyyntiin koko rannikolla aina Kuolaan asti. Pyynnin esineenä eivät ainoastaan tavalliset kalalajit, lohi ja turska, olleet, vaan myöski valaskalat, koska siinä sovintokirjassa, minkä luostari teki edellisessä mainitun Amsterdamilaisen kauppahuoneen kanssa, myöski puhutaan valaantraanista, jota luostarin piti kauppahuoneelle jättää.

Vaan tätä kaunista alkua seurasi pikainen ja surkea loppu. Trifan oli kuollut v. 1583, sittekun oli rakentanut kirkon myöski Paatsjoen varrelle (Boris ja Glebin kirkon). Syystalvella 1590, tarun mukaan itse joulupyhänä, ilmestyi luostarin eteen aseellinen joukko vierasta väkeä. Ne olivat suomalaisia talonpoikia Oulun ja Kemin tienoilta, muutamia satoja luvultaan; päällikkönä oli Iiläinen Juho Vesainen, joka jo vuotta varemmin oli tehnyt nimensä kuuluisaksi sen hävitysretken kautta, minkä hän oli saanut toimeen Kannanlahen kyliä vastaan. Miten tätä joukkoa otettiin vastaan s.t.s. yritettiinkö luostarin puolelta mitään vastarintaa, en valitettavasti tiedä sanoa; Friis, jolta tässä mainitut tiedot useimmat ovat lainatut, ei siitä mainitse mitään, ja itse olen turhaan sekä Pietarista että Helsingistä koettanut saada joitaki valaisevia lähteitä asiaan. Mahotonta kyllä ei ole, että varsinainen tappelu suoritettiin, sillä luostarit olivat ennen muinoin jonkulaisia linnotuksia — niin esm. juuri näihin aikoihin Solovetsin luostarin vielä kestävät vankat muurit alkoivat valmistua; ja niihin tuhotöihin katsoen, mitkä Vesaisen joukko teki, olisi meidän puolelta kyllä suotava, että tappelua olisi ollut. Vaan mahollista on myöski, että Vesainen nyt samoin kuin entisellä retkellään Kannanlahessa arvaamattomalla rynnäköllä heti vallotti luostarin. Oli miten oli, seuraus suomalaisten tulosta oli luostarin turmio: se hävitettiin niin perinpohjin, ettei jäänyt kiveä kiven päälle.

Friis julkaisee muutaman Norjan valtio-arkistossa säilytetyn vanhan käsikirjotuksen, joka tarkemmin kertoo itse hävitystyöstä. Se on kirjotettu Vuoreijan linnassa 7 p. elok, 1590 (1591?) ja kuuluu suomennettuna:

"Nämät allamainitut on ruotsalainen kuoliaaksi lyönyt Pesantsin munkkiluostarissa, joka on 8 meripenikuormaa Vuoreijan linnasta. Ylimmäisen munkin, igumén Guriin. Kolme pappia nimeltä Packum N., Foser N., Jionno N. Munkkeja: Fodosra. Naharii. Phefyl. Annodii. Annopher. Samsson. Jiuda. Felofe. Anisse. Jermandi. Jiob. Serop Jon. Jiop. Yfsmaina. Sauffua. Spiridon. Sauvatte. Kyrilaa. Semion. Alaxander. Kallstrath. Ambrosia. Griermandt. Daniel. Fegnast. Moise. Föderich. Laurian. Giörrasfy. Abraham. Derofey. Ploien. Juffrin. Fedossii. Pauessy. Annorii. Filimion. Siihen lisäksi 51 luostarin palveliaa, jotka myöski nimitetään. Vaimonpuolia, joita oli sanotun luostarin karjatalossa, jotka ruotsalainen tappoi: Kyllinna, Fefemj".

Tämä tekisi kaikkiaan 94 henkeä. Vaan toinen kertomus, venäläinen, sanoo, että 56 munkkia ja 65 palveliaa eli yhteensä 121 henkeä olisi surmattu ja että luostarista poissa-oliat olivat ainoat, jotka jäivät henkiin. Vieläpä kolmas kertomus tietää, että tapettujen luku kaikkiaan olisi ollut 200. — Hävittäjiä tuo norjalainen kirjotus nimittää ruotsalaisiksi, tarkottaen Ruotsin alamaisia.

Käsikirjotus sitte jatkaa:

"Seuraavat poltti ruotsalainen samassa luostarissa: kaikki siinä löytyvät rakennukset, ja kirkon ja suurimman osan tavaroista, ja karjatalo ja mylly myöski poltettiin. Niin ikään talon nimeltä Vickits (?), joka oli munkkein haminapaikka, johon he nostivat hirsiänsä ja veneitänsä, sen he polttivat poroksi, ja kaikki veneet mitkä ruotsalainen haminassa tapasi, ne he hakkasivat kappaleiksi. Luostarissa ei jäänyt mitään rakennusta jälille paitsi sauna, joka oli vähän syrjässä, ja kaksi kotaa ja aittaa, jotka oli saarella, niihin ei ruotsalainen päässyt."

Lyhyesti mutta kammottavan selvästi tuo muistoonpano kertoo luostarin hävittämisestä. Kaikki asukkaat siinä, yksin vaimonpuoletki, menetettiin miekalla, ja tulen omaksi uhrattiin mitä vain uhrattavissa oli. Ei voi täydellisempää hävitystyötä ajatella.

Tämä kauhea joulupyhä oli viimeinen päivä luostarin elämässä; sen jälkeen se ei enään vironnut henkiin. Joitakuita munkkeja tosin myöhemmin vielä paikalla tavataan, vaan itse luostari siirrettiin Kuolaan ja yhistettiin sikäläisen luostarin kanssa "Kolsko-Petshengskin" luostariksi.

* * * * *

Kun lukee Petshingin luostarin hävityksestä, ei voi olla joutumatta miettimään, mistä syystä Oulun läänin rauhalliset talonpojat olivat mahtaneet tämmöiseen kauheaan verityöhön ryhtyä? Yllyttikö heitä siihen paljas hävittämisen halu? Sillä aikakaudella kyllä oli kansain kesken tapana toimittaa toistensa alueille vainoretkiä eli käydä "peittosotia", niinkuin karjalainen sanoo, joitten ainoana tarkotuksena oli vahingonteko viholliselle niin suuressa määrässä kuin mahollista, vaan paljaaksi semmoiseksi vainoretkeksi on sentään vaikea selittää Vesaisen retkeä jäämerelle. Tuommoisia retkiä, milloin kansa itse niille lähti, tehtiin ainaki meillä tavallisesti vain rajaseuduilla naapureita vastaan, joilta oli saatettu loukkauksia kärsiä; vaan Ii- ja Kemiläisethän eivät jäämeren venäläisten kanssa olleet naapureita, kun 100 penikuorman väli niitä toisistaan erotti. Syvempiä syitä täytyy mielestäni ajatella Vesaisen kummalleki retkelle, jos tahtoo niitä oikein käsittää; paljas hävittämisen halu ei voinut häntä houkuttaa niin vaivaloiselle ja kalliille retkelle kuin esm. jäämerelle, jossa verraten vähän hävitettävää, oli, ja jos retken tarkotus vain olisi ollut mahollisimmasti suurin vahingonteko viholliselle, olisi sen tietysti pitänyt kääntyä etelän puoleen asuttuja seutuja vastaan eikä Lapin autioille tuntureille. Toisia syitä ei olekaan mahoton arvata. Muistakaamme mitä jäämeriretkeen tulee, että ne jotka niinä aikoina, jolloin sekä Kuolan että Petshingin luostarit perustettiin, vielä kantoivat lappalaisilta Suomen ja Ruotsin puolesta veroa, olivat juuri rantalaiset Pohjanlahen perukalla; kenties Vesainen itseki oli ollut veronkantajana. Luostarein kautta tämä kanto tietysti joutui ahtaammalle, jollei kokonaan estynyt, ja hyvin ymmärrettävä siis on, etteivät pohjanmaan talonpojat suosiollisilla silmillä katsoneet luostarein olemassa oloa. Ja veronkanto ehk'ei ollut ainoa syy vihaan luostareita vastaan. Se mitä Lapista etupäässä haluttiin saada, oli metsä-eläinten nahkoja, vaan vaikea on ajatella, että veronkantajilta niin tärkeä asia kuin kalanpyynti meressä olisi jäänyt huomaamatta, ja hyvin luultava on siis, että heidän ja luostarein edut olivat myöski kalanpyynnin suhteen joutuneet ristiriitaan. Näitä asianhaaroja mielessä pitäen voipi Vesaisen matkalle löytää paremman selityksen kuin luullakseni yleisesti arvellaan: hävitysretki se epäilemättä oli, vaan se saattoi samalla myös, joski vähäisessä määrässä, olla varsinainen sotaretki, siinä merkityksessä, että sen alkusyynä ehkä ei ollut paljas hävitys- ja ryöstöhimo, vaan erityinen riidan-aine (veronkanto y.m. Lapissa), ja tarkotuksena ei sokea vahingonteko viholliselle, vaan — kenties — määrätty asia: Lapin seikkain järjestäminen toiselle kannalle. — Mitä Vesaisen varempaan retkeen Kannanlahelle tulee, on kenties mahollinen sitäki selittää samaan laatuun kuin retkeä jäämerelle.

Isosti suotavaa mielestäni olisi, että nämät selityssyyt voisivat paikkansa pitää ja siten heittää jonku lieventävän valon niille tuhotöille, jotka Vesaisen joukko pani toimeen. Sillä se julmuus, jolla he menettelivät varsinki Petsamossa, on kovin kauhistava; semmoista odottaisi ainoastaan aasialaisilta pakanahordeilta, eikä kristityiltä ihmisiltä.

Omituista muuten, sivumennen sanoen, on, että Vesaista ja hänen retkiänsä ei meillä ole vielä romaanin aineeksi otettu. Pitäisihän niiden siihen hyvin kelvata. Vesainen tosin oli julma eikä sen puolesta voi osanottoamme herättää, vaan julmuus oli tälle Iivana julman ja Nuijasodan aikakaudelle yleinen tunnusmerkki, joten yksityisen senaikuisen henkilön syyllisyys siinä suhteessa isosti vähenee, ja sitäpaitsi, puhumattakaan muista mahdollisista lieventävistä asianhaaroista, Vesainen jo eläissään sovitti pahat tekonsa, itse aivan pian, eli ennenkuin toiselta retkeltään vielä oli kotia ennättänyt, kaatumalla miekkaan. Meidän antipatiamme häntä kohtaan puheena olevan vian tähen voipi siis monesta syystä heiketä, kunnes se hänen kuolemassaan melkein muuttuu sympatiaksi. Vaan julmuudesta puhumatta Vesaisessa löytyi muita, semmoisinaan aina kiitettäviä omaisuuksia: että hän oli erinomaisen voimallinen, rohkea ja aikaansaava mies, sitä ei voi ollenkaan epäillä, ja semmoisia omaisuuksiahan historiallisen romaanin sankarilla etupäässä vaaditaan. Hänen retkensä taas ovat sitä laatua, että niiden pitäisi vähälläki mielikuvituksella lahjotetulle kirjailialle tarjota tilaisuutta monenlaisten sekä miellyttäväin että jännittäväin kuvausten esittämiseen. Ne tapahtuivat äärimmäisessä pohjassa, vuoden kolkoimpana aikana ja kirjottajalla olisi siis edessään pohjolan talviluonto lumellaan ja pakkasellaan, hämärillä, päivillään ja verraten kirkkailla, revontulien valaisemilla öillään, jossa kaikessa pitäisi olla kiitollinen ala runoniekan kynälle. Yhtä kiitollinen ala olisi ihmisen taistelu luonnon kovia valtoja vastaan ja, ihmishimojen voima, jota eivät jäämeren jäiset viimatkaan pysty lannistamaan. Tämmöisiin outoihin oloihin taitavasti sovitettu rakkauden-juttu voisi epäilemättä tulla hyvin viehättäväksi. Mitä lopuksi tulee Vesaisen kuolemaan, niin se, niinkuin tiedetään, tapahtui erään vangiksi otetun, Ahma nimisen karjalaisen käden kautta. Vesainen kävi sotaa ehkä vielä enemmän karjalaisia kuin venäläisiä vastaan ja Ahmassa, siis olisi valmis vihollisten sankari, koska luultavasti hän oli heidän puolella saman-arvoinen mies kuin Vesainen Oulun lääniläisten puolella. Tässä seisoo siis kaksi saman kansan jäsentä, s.o. tavallaan kaksi veljestä vastatusten, kuolemanviha mielessä — mikä kamala kohtaus! Siinähän jo yksistään ainetta kyllin murhenäytelmäksi.

Vaan kirjallisuutemme, kaunis kirjallisuutemme varsinki, on vasta syntymäisillään, etteivät runoniekkamme vielä ole ennättäneet tarkasti luoda huomionsa semmoisiin syrjätapauksiin kansamme historiassa, kuin Vesaisen retket ovat. Näitten soveliaisuus runolliseksi työ-alaksi on kuitenki jo sivumennen pistänyt ainakin yhen runoilian silmään (ks. Suonion "Kuun tarinoita") ja jotenki varmasti tohtinee toivoa, että vastaiset runoniekat eivät tule käyttämättä jättämään niitä mielestäni erittäin hyviä aineita, joita näissä retkissä on runonteolle tarjona.

Toinen yö Nurmensätissä.

Kun Petsamosta palatessa lähestyimme Nurmensättiä, olisin tahtonut kulkea siitä sivu suoraan länteen päin, koska minulla ei enään ollut siihen mitään asiaa. Vaan miehet arvelivat, että he kernaasti jäisivät tänne kalanpyyntiin, jos saisin toiset kyyditsiät, ja siis poikettiin Nurmensättiin uudestaan, sittekun saattajani olivat vakuuttaneet ei kuitenkaan jättävänsä minua taipaleelle, jos en muita saattomiehiä saisi.

Jätettyämme veneemme träkiin soudimme paaskilla rantaan ja lähestyimme siinä seisoksivaa miesjoukkoa, jossa myös oli useoita eilisillasta tuttuja karjalaisia. Kun olin heille asian selittänyt, vastasi se muistaakseni Oulussa käynyt parta-ukko, jota tahon Mikoksi nimittää, että kyytiä kyllä saapi, kun kaikki haluavat rahaa tienata. Sepä hyvä; ruvettiin sitte tuumimaan, kuka kyytiin lähtisi, ja jo arvelin asian selviävän. Silloin eräs merkkirahalla rinnassa koristettu venäläinen, jonka sitte kuulin olevan Petsamon staarostan, puuttuu puheeseen ja joutuu vähitellen Mikon kanssa hyvin kiivaaseen sananvaihtoon, joka melkein uhkasi tappeluksi muodostua, kunnes molemmat äkkiä ryntäsivät ylös hra Dahlin taloon, vedotakseen siellä paraikaa vierastelevaan Kuolan stanovoihin eli nimismieheen. Riita koski sitä kuka kyytiin saisi lähteä. Hetken takaa molemmat palasivat ja staarosta ilmotti, että stanovoi halusi saada minua puhutella. "Älä mene", arveli Mikko puolestaan, "anna hänen tulla tänne; sie olet yhtä hyvä herra kuin hänki". Huomattava on, että Mikko oli pyhäpäivän kunniaksi vähän nauttinut. Bacchuksen antimia, niin että oli tavallista rohkeammalla tuulella. Arvoluokista huolimatta noudatin kuitenki kernaasti stanovoin pyyntöä, koska se sitäpaitsi tarjosi sopivan syyn käymään hra Dahlin tykönä, ja astuin siis toistamiseen vieraaksi tämän luo.

Kun olin häntä tervehtinyt ja kiittänyt viimeisestä, hän esitti minua stanovoille, joka oli nuori, näppärä mies, mustatukkainen, mustalla huuli- ja leukaparralla. Tämän ensimäinen kysymys oli — passia. Semmoinen kyllä on, vastasin hra D:n kautta, vaan se oli vämpööriin jääneessä laukussani ja kun heti aioin matkustaa edeskäsin, arvelin, että oliko tuota niin tarpeellinen tuoda esiin, varsinki kun sen näyttäminen ei tähän asti ollut kertaakaan tullut kysymykseen. Stanovoi kuitenki pysyi pyynnössään eikä siis muuta neuvoksi kuin lähettää laukkua veneestä noutamaan. Sillä välin hra D. toi esiin putellin fiiniä sherryä sekä kertoi, sitä maistellessamme, suuttuneella mielellä uutisen, jonka vasta oli stanovoilta kuullut: kuntahallitus oli nim. tuominnut hänen 8 päivän arestiin siitä, että hän. talvella oli kutsunut muutamaa staarostaa "durakiksi" ja ajanut hänen luotansa ulos. Tätä päätöstä vastaan, joka oli langetettu hra D:n läsnä olematta, ei lisäksi ollut mitään valittamisen valtaa, niinkuin stanovoi kysymyksestäni nimenomaan vakuutti! Stanovoi kuitenki koki lohutella D:ia sillä, että rangaistuksen kärsiminen oli lykätty talvisajaksi ja että D. Kuolassa, jossa aresti oli istuttava, saisi asua hänen luonaan, jolloin vankeusaika kortinlyönnillä kyllä hopusti kuluisi.

Nyt tuotiin laukkuni ja vähän arvelemalla aloin sitä aukoa, koska se ajatus pisti päähäni, että tuo tarpeellinen asiakirja olisi matkalla saattanut hävitä. Vähän haettuani löysin sen kuitenki ja jätin sen stanovoille, joka siitä kirjotti jotain muistokirjaansa ja sitte antoi sen minulle takaisin. Kohta sen jälkeen hän lähti pois, kulkeaksensa matkansa perille, Petsamoon. Kyydistäni ei ollut ollut mitään puhetta.

Niin kohteliaasti kuin hän oliki käyttänyt itseänsä, täytyy minun kuitenki sanoa, että tämä passijuttu teki vähän ikävän vaikutuksen minuun. Kun on nimensä ja säätynsä ilmottanut ja asianomainen virkamies yhtäkaikki vaatii passia nähtäväksi, tämä ilmaisee hänessä epäluuloa, joka ei voi tuntua muuta kuin loukkaavalta. Ruijassa ei kertaakaan passia kysytty. Mitä Suomeen tulee, täytyy valitettavasti myöntää, että meidänki poliisimiehet tässä suhteessa usein osottavat tarpeetonta virka-intoa, siten näyttäen katsovansa asiaa à la russki.

Stanovoin mentyä kävin ulkona puhuttelemassa miehiäni ja tapasin heidän parissa muutaman lappalaisen, joka kernaasti sanoi lähtevänsä kyytiin. Isosti olin kahen vaiheella josko heti lähteä matkaan, niinkuin alusta olin aikonut, tai jäädä yöksi tänne. Vaan muistellen, kuinka hartaasti hra D. taas oli kehottanut minua jäämään, päätin viimein tehä niin, ja sovittiin siis lappalaisen kanssa, että aikaisin aamusta lähettäisiin.

Hra D:n kanssa sitte istuimme vielä kotvan aikaa yläällä jutellen niistä näistä, jolloin hän m.m. kertoi, että Vienan kuvernörin Baranovan piti huomen-aamulla varhain tulla Nurmensättiin. D. oli muuten hyvin ihastunut Friisin matkakertomukseen, joka minulla oli muassa ja jonka laukkua avatessani olin ottanut esiin, ja tavaili sitä hyvin ahkerasti — se kun oli ruotsalainen käännös, ei hän sitä oikein selvästi heti tajunnut. Viimein asetuimme maata, kumpiki menneen-öiselle vuoteellemme.

Vaan ei ollut sallittu, että rauhallisesti saisin yöni viettää; kovin paljo hyvää olisi muuten yhen päivän osaksi tullut. Tuskin olin alkanut ensimäiseen unen vienoon vaipua, niin heräsin niistä mahtavista kuorsauksista, joilla isäntäni toisesta sängystä jyrisytti huoneen seiniä. Hän oli iltamalla arvaten tavallista suuremmassa määrässä uhrannut viinin jumalalle sen harmin johosta, minkä häntä kohannut tuomio hänessä oli herättänyt, ja tämmöisen uhraajan kuorsaukset ovat aina väkeviä. Jonku tiimakauden perästä huoneen seinät kuitenki alkoivat päästä rauhaan ja jo olin tainnut uudestaan nukahtaa, kun taas heräsin, vaan tällä kertaa äänestä huoueen ulkopuolelta. Hra D:lla oli nimittäin kamarinsa lännenpuolisen akkunan alla keväällä pyydetty tunturikettu eli naali (canis lagopus) syllänpituisessa rautakettingissä kiinni. Sydänyön tullen kun ihmishälinä vähän asettui, naali oli hiipinyt häntä varten huoneen seinän viereen tehystä lautakopperosta esiin ja rupesi nyt, vimmalla, joka oli kerrassaan hurja, riuhtomaan kahlettansa, päästäkseen pois tuntureille, vapauteen. Se melu, minkä se tällä lailla sai aikaan, oli yön hiljaisuudessa siksi kova, että vähän ajan perästä olin täydellisesti hereillä. Tuskastuneena tuohon uuteen kiusaan nousin sängystä ylös ja menin akkunasta kurkistamaan ulos. Vaikken millään tavoin ilmottanut läsnä-oloani, havaitsi eläin minun kuitenki akkunan takana, jätti juoksunsa kesken ja katsoi minua uskollisesti silmiin hetken aikaa, kunnes näytti peljästyvän ja kiireesti pakeni kopperoonsa. Se oli sievä pieni otus sinisenharmaassa turkissa; alkuaan niitä oli ollut kaksiki, uros ja naaras, vaan toisen olivat koirat tappaneet. Surkeaa oli katsella kettu-paran yhtä raivokkaita kuin hyödyttömiä ponnistuksia kohtaloansa vastaan, ja vihan sijaan astuneella säälimisen tunteella palasin takaisin vuoteelleni. Nyt seurasi jonku puolentiiman hiljaisuus niin sisällä kuin ulkona olevain häiritsiäini puolelta; vaan se oli kiihtyneille hermoilleni liian lyhyt uneen pääsemiseksi, ja kauvemmin ei naali malttanut odottaa, ennenkuin Sisyphustyöhönsä taas ryhtyi. Uneni oli kolmanteen kertaan keskeytetty.

Jo alkoi käydä selväksi, että unta ei tänä yönä ollut isosti odottaminen enään, ja katkera harmi täytti sydämeni, kun muistelin, kuinka varmasti varemmin illalla olin aikonut viipymättä matkustaa edeskäsin. Jollen olisi antanut houkuttaa itseäni luopumaan aikeestani, olisin nyt ollut kaukana tästä kiusan paikasta. Harmiani vielä lisäsi se ajatus, joka unen houreissa muodostui hyvinki suunnattomaksi, että jos puheen mukaan tuo venäläinen kuvernöri aamulla saapuisi tänne ja samaan aikaan stanovoi palaisi Petsamosta, jossa minun käyntiäni olisi hänelle saatettu selittää erehyttävällä tavalla, he ehkä voisivat ryhtyä jonkulaiseen tutkintoon minua vastaan ja, jos ei muuta, niin ainaki anastaa kalliin muistoonpanokirjani, jota he tietysti eivät ymmärtäisi, kun siihen oli kaikki suomeksi kirjotettu. Asianomaisten mielivaltaan katsoen josta tuomio Dahlia kohtaan oli aivan veres esimerkki, tätä tosin olisi täytynyt pitää helppona pääsönä rettelöstä, vaan siten kuitenki koko matkani tärkeimmät hedelmät olisivat menneet! Todellakaan ei erittäin kehuttava loppu ilolleni.

Kuitenki koetin vielä runsaan tiimakauden saada Unettaren helmoista kiinni, vaan ystäväni tuolla ulkona oli siksi levoton, että kaikki yritykseni raukesivat tyhjäksi. Silloin juolahti päähäni tuuma, jonka kautta saatoin pulastani ilman mutkitta päästä ja joka tämmöisissä tiloissa lienee mukavin panna toimeen: nim. jättää molemmat toverini, isännän ja naalin, oman onnensa nojaan ja itse lähteä pois. Hetken takaa olin tehnyt päätökseni, nousin hiljaa ylös, puin päälleni ja menin varovasti ulos.

Oli ihana kesäinen yö, s.t.s. yön aika, sillä pimiästä tietysti ei voinut olla kysymys. Kello oli ehkä 1/2 2. Aurinko valaisi tunturein huippuja, vaan ei itse näkynyt siihen paikkaan, missä olin, kun merelle päin tuli korkeat kalliot. Yön viileys vaikutti virvottavasta kiihtyneeseen vereeni. Ihmisliike alempana kalastajamökkien ympärillä oli vähennyt, vaan ei kokonaan laannut: muuan lapsi lauleli jossain ja lähimpänä olevan mökin ovesta kulki vaimonpuolia edestakaisin. Saadakseni selvää siitä, missä se kyytiin lähtevä lappalainen oleksi, menin aluksi tähän mökkiin ja koin selittää asiani; vaan vaimonpuolet tiuskasivat jotain vastaukseksi ja paiskasivat oven kiinni. Ympärilleni katsoessani havaitsin sitte muutaman ohutpukuisen miehen pujahtavan etäämpänä seisovan pöksän ovesta sisään ja lähin kohta sinne. Mies, ryssä, kuitenki äreästi vastasi ei voivansa pyydettyä tietoa antaa, vaan ilokseni huomasin oven suussa toisen makaajan, joka oli tuttu, nim. Mikon, karjalaisen. Kohta kävin hänen kimppuun, vaan hänen unensa oli niin raskas, etten saanut häntä valveelle, jonkatähen lähin täältäki pois ja kiertelin rantaa, jossa useoita miehiä liikkui työssä. Turhaan heidän puoleen käännyttyäni palasin uudestaan Mikon tykö enkä nyt hellittänyt, ennenkuin hänen valveelle sain. Tekö te olette, sanoi Mikko, kun viimein selveni, ja hypähti vilkkaasti ylös, mikäs nyt? No se ja se, lähtisin pois, kun sen lappalaisen käsiini saisin. Mennään hakemaan, sanoi Mikko heti, ja lähti sitte paitasillaan ulos kanssani. Jotenki pitkän etsimisen perästä, johon pari muutaki henkeä otti osaa, ja sittekun lappalaisen vämpöörissäki turhaan olimme käyneet, mies viimein löydettiin yksinään muutamasta mökistä. Hän nim. ei ollut Nurmensätissä asuva, ettei tietty hänen olopaikkaa. Makuulta häntä ei voitu henkiin saada muuten kuin että hän miesvoimalla nostettiin seisaallensa lattialle, jolloin taito viimein palasi. Vaan vähääkään pahastumatta tästä oudosta kohtelemisesta hän paikalla oli suostuvainen tuumaani ja sittekun olin auttajiani, varsinki Mikkoa, kiitellyt, kuljimme yhessä Dahlin taloon.

Täällä kiireesti sulloin laukkuni kiinni ja havautin sitte hartiosta hra Dahlia, joka hyvin kummastuneena aukoi silmiään. Rupeamatta pitempiin selityksiin sanoin hänelle jäähyväiset ja osottaen Friisin matkakertomusta, jota hän maata pantuaanki oli lukenut ja joka makasi hänen vieressään, pyysin saada jättää sen hänelle muistoksi. Sitte riensin ulos, ennenkuin hän luultavasti vielä oli koko lähtöäni oikein selville saanut.

Kun olimme lappalaisen vämpööriin tulleet ja saaneet sen liikkeelle, oli ensin soudettava viimeisten saattajaini vämpöörin kylkeen, sillä heille oli vielä kyytipalkka suorittamatta. Sen tehtyä vedettiin kohta purje puuhun ja Nurmensätin niemen kierrettyä lähettiin viiltämään hyvällä myötäisellä melkein suoraan länttä kohti. Kevenneellä sydämellä erkauin Nurmensätistä, jossa satunnaiset asianhaarat olivat tehneet viimeisen oloni niin tuskalliseksi, ja täysin vetoin hengittäen aamun raikasta ilmaa jätin kuorsaajat ja naalit, kuvernörit ja stanovoit, kunki hoitamaan toimiansa parhaimman tahtonsa ja taitonsa mukaan.

Nurmensätistä Jaakobselvaan.

Matka Nurmensätistä Norjan rajalle Jaakobselvaan tulee kolmatta penikuormaa. Rannikko on tällä välillä yhtämittaista, kolkkoa kalliokkoa, enemmän tai vähemmän jyrkästi merestä kohoavaa usean sadan jalan korkeuteen. Ainoastaan kahessa kohti kalliojakso on katkaistu halkeamain kautta, joitten pohjaa pitkin pienet joet juoksevat mereen; ja kahessa muussa kohti on pienet lahelmat, joita käytetään haminapaikoiksi.

Ensimäinen maallemenopaikka tällä rannalla Nurmensätistä länteen on Peuravuono (venäjäksi dolgaja gubaa), johon Petsamon suulta tulee runsas penikuorma ja joka siis on keskivälillä Jaakobselvaan[9]. Vuono on suustansa sisempään perukkaan ehkä 3 virstaa pitkä, vaan soukkenee keskikohallansa kapeaksi salmeksi, joten se jakautuu kahteen haminapaikkaan: ulommaiseen ja sisempään. Ulommaisen länsiranta on pystyjyrkkää, korkeaa kallioa, vaan itäranta, johon vesi kaarevasti tunkee, on noin neliövirstan alalta tasaista tannerta, joka kasvaa vankanlaista heinikkoa. Salmen syrjät ovat molemmin puolin aivan pystyjyrkkiä sekä hyvin korkeoita, niin että ihminenki ainoastaan henkensä kaupalla voipi maitse kulkea ulommaisesta vuonosta sisempään ja lehmiä esm. aina täytyy veneellä kuljettaa; lampaat kuitenki pääsevät jalan. Sisävuonon rannalla asui hirsituvassa lappalaisperhe, johon kuului kolme henkeä, sekä yksinäinen Suomen mies, eräs Seppälä Kolarista; heillä oli yhteisesti 4 lehmää ja neljättäkymmentä lammasta, vaan poroja ei. Sisävuonon perukkaan laskee joki, joka tulee parin penikuorman päästä Trihvananjärvestä läheltä Petsamoa.

Peuravuonossa käytiin maalla, koska halusin sekä paikkaa tarkemmin katsella että myöski syödä. Asianlaita nimittäin oli, etten ollut syönyt sitte kuin Petsamossa eilispäivänä puolista, joten oli kova nälkä. Dahlin tykö tullessa kyllä heti kysyttiin, halusinko ruokaa, vaan kun luulin talonväen ei vielä syöneen illallistansa enkä tahtonut erityistä vaivaa itseni tähen aikaansaada, vastasin, ettei minulla vielä ollut nälkä, odottaen että myöhemmin samoin kuin toisena iltana yhteisesti atrioittaisiin. Vaan vastaustani lienee väärin ymmärretty, sillä sen kovemmin ei ruuasta ollut puhe, joten sain syömättä panna maata. Erityinen nälkä tosin ei silloin ollut, vaan mahollista, että syömättömyyteni osaksi oli syynä huonoon nukkumiseeni yöllä. Nyt kuitenki vatsan vaatimus oli hyvin tuntuva.

Peuravuonolaiset olivat lehmineen päivineen kesäksi muuttaneet sisävuonosta ulommaiseen, jonka itärannalle salmen suuhun olivat telttansa pystyttäneet. Heillä oli itäranta kruunulta arennilla 23 ruplasta vuodessa. Kun tulimme heidän tykö, noin klo 5 aamulla, he jo olivat täydessä työssä, miehet kalanpyydyksiään korjaten, vaimonpuolet elukoita hoitaen. Ruuan laittoon alttiisti ruvettiin ja vähän ajan perästä tuo leveänaamainen, kippuranenäinen ja mustatukkainen pieni lappalaisvaimo minua käski syömään, kehottaen sitä varten sääskien tähen lähtemään telttaan. Teltan raskaan vaatteen alatse, jota ainaki länsi-Ruijassa sanotaan "loutteeksi", konttasin siis sisälle, johon vaimo ja kohta jälkeen hänen puolikasvanut tyttärensäki seurasivat perässä, ja istuin atrialle. Tarjona oli kuumennetuilla kivillä paistettu leipä ja sangon pohjassa ehkä kannullinen maitoa; vaan kun leipä oli hyvänmakuinen, maito vasta lypsetty ja sangon laita puhas, ei ruualta noustessani leivästä eikä maidosta ollut sanottavia tähteitä jälillä. Äitin ja tyttären yhteinen raskas huolen-aine oli, miten tyttö voisi päästä rippikouluun, vaan kun tyttö vielä oli nuori, ei asia mielestäni sietänyt liiallista huolehtimista.

Peuravuono voisi venesatamaksi olla varsin hyvä, kun se ainoastaan kapeanlaisen kurkun kautta on yhteydessä meren kanssa, vaan yhtäkaikki sitä ei semmoiseksi käytetä, päinvastoin kartetaan niin paljo kuin suinki. Syynä tähän on, että sanottu kurkku on kovin matala, niin että toisinaan hieman aikana sanottiin saatettavan siitä kahloa poikki. — Eikä venäjän hallituskaan ehkä suvaitsisi, että taloja tähän rakennettaisiin; ainaki nykyisiä asukkaita Kuolan stanovoi kovasti oli kokenut häätää pois. Paikka kenties on liian lähellä valtakunnan rajaa, jätettäväksi muiden kuin puhasten venäläisten haltuun.

Lähin vuono Peuravuonosta länteen päin on puolen penikuorman päässä

Suolavuono, jota, jollen muista väärin, sanottiin venäjäksi kutsuttavan "hasarnoi gubaaksi". Se on ehkä virstanpituinen, jyrkkäin kallioitten väliin itä-etelää kohti pistävä, kaitainen lahelma, jonka suu on luoteeseen päin aivan aukinainen. Lännen puolelle suuta laskee pieni joki ja siitä lähtee länttä kohti tasainen maakaistale, jonka edessä merelle päin kuitenki on teräväkärkinen kallioriutta. Vuonossa ei ole mitään asujamia, vaan sen perukassa sanottiin muutamia autioita huoneita löytyvän; vuonon syrjiltä haettiin nimittäin joku aika taapäin metalleja ja huoneet ovat näitten hakiain rakentamia. Metalleja kuuluu löydetynki, vaan kovin vähässä määrässä.

Tässä vuonossa emme astuneet maalle, vaan kuljettuamme sitä puoliväliin, palasimme takaisin ja jatkoimme matkaa 4 virstaa eteenpäin useimmin mainittuun vuonoon tällä rannalla.

Stolbovanlahteen. Se on pienoinen, suoraan etelään päin painuva pyöreä lahelma, suustansa tuskin puolta virstaa leveä ja pituudeltansa ei suinkaan kokonaista virstaa. Sen perukassa oli joku kapan-ala tasaista nurmikkoa, vaan muuten ovat rannat ylt'ympäri paljasta korkeaa kalliokkoa, joka lahen länsisyrjällä pystyjyrkästi kaatuu veteen, paitsi keskikohalla, jossa on vähäinen lomapaikka, niihin pari tupaa on rakettu, vaan itäisellä syrjällä on vähän loivempaa, niin että kalliopenkereille on voitu rakentaa joku tusina kalastajanmökkiä. Kaikki nämät mökit ovat tänne pyydön ajaksi tulevain ryssäin rakentamia, joita tänä kesänä oli täällä satamäärä yli 30:lla troinikalla; vaan talvi-asukkaita ei täällä ole ollut ketään ennenkuin viime talvena, jolloin yksi suomalainen perhe ensi kerran täällä talvea vietti. Tämä perhe, jossa kävin ja jonka kanssa yhessä kaksi muutaki suomalaista perhettä nyt asui, niin että siis suomalaisia täällä oli vähä toistakymmentä henkeä, oli 60 ruplalla ostanut yhen noista ryssän mökeistä; elukoita talossa löytyi 1 lehmä ja 4 lammasta. Useamman tuvan rakentamiseen, kuin Stolbovassa jo löytyi, ei näyttänyt sanottavasti olevan tilaa. Muuten on Stolbovanlahti verrattoman hyvä venehamina, sillä sitä suojaa merelle päin kaksi korkeampaa kalliosaarta ja pari matalampaa "laassaa" eli luotoa, ettei mikään myrsky voi lahessa tuntua; kulkuväylänä on mereen ainoastaan hyvin kapeat, vaan syvät salmet kahen puolen saaria. Laivahaminaksi lahti sitä vastoin ei ole yhtä hyvä. syystä että se on varsinki perän puoleen matalanlainen; saarten kupeella kuitenki käydessämme makasi ankkurissa kaksi skuunaria ja kaksi jähtiä.

Stolbovanlahesta Jaakobselvaan on 3 virstaa. Sillä välillä on virstan päässä rajajoelta.

Lapinmutkan pienoinen lahti, jossa oli vakinaisina asukkaina eräs norjalainen kauppias Osk. Knudsen, ja eräs suomalainen; niillä on joitakuita lehmiä. Paikalla käypi venäläisiä pyytömiehiä, joita tänä kesänä oli ollut joku kolmekymmentä. Lahti, joka pistää itä-etelää kohti, on merelle päin aukinainen. Me emme siihen poikennet, vaan kuljimme suoraan.

Jaakobselvaa kohti, joksi rajajoen suuta kutsutaan. Sinne emme kuitenkaan voineet päästä, kun tuuli oli aivan vastainen, vaan täytyi meidän, sittekun olimme tehneet luovin joen suun poikki, laskea veneemme sen korkean kallioniemen itäpuolelle, jolla rajajoen venäjänpuolinen ranta päättyy mereen. Tämän niemen ylimmälle huipulle on rajanmerkiksi pystytetty kivipatsas, ja norjalaiselta rannalta taas näkyi rajanmerkkinä sievä göthiläiseen malliin harmaasta kivestä rakettu kirkko, "Oskarin kappeli". Kun niemen kaitaisen kannaksen yli olimme nousseet, oli edessämme rajajoen suu, jonka kummallaki rannalla seisoi 6—8 tupaa. Venäjän puolella on kaksi talvi-asukasta (ryssää) ja muissa tuvissa kesiin aikana asun pyytöryssiä joku puolisataa miestä; norjan puolella ei talvisaikana asu muita kuin yksi vahti. Ensin ajattelin mennä kortteeriin johonki taloon venäjänpuolisella rannalla, vaan kuinka olikaan, päätin siirtyä norjan puolelle, joka näytti miellyttävämmältä. Joki on tässä niin kapea — eikä tuo muutenkaan kovin leveä ole — että muutamalla aironvedolla oltiin toisella puolen, jossa saattajani minun vei norjalaisen rajaviskaalin Olsenin taloon.

Ne lappalaiset, jotka Nurmensätistä olivat minua tänne tuoneet, olivat kaksi veljestä nimeltä Jouna (Joonas) ja Piera (Pehr, Pekka) Nilsen. Edellinen osasi hyvästi suomea, jälkimäinen huonommin. Kun perille tultua kysyin Jounalta, mitä kyytipalkka teki, hän ei määrännyt mitään, niin että itse aluksi esitin kolmea ruplaa. J. purskahti nauramaan. "Onko siinä liian vähä? No pannaan 25 kopeekkaa lisää". J. taas nauramaan. "No mutta veli kulta, kovin mahottomiahan sinä vaadit. Vieläkö täytynee 25 lisätä?" J. vain yhä nauroi. Nyt otin rahat esiin, 3 r. 50 k., ja annoin ne hänelle, vakuuttaen että kovin hyvän maksun hän nyt sai. Hymysuin hän otti rahat vastaan, ilmottamatta oliko tyytymätön vain tyytyväinen, ja niin erkanimme.

Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla.

Sittekun näin olemme kulkeneet pitkin koko ryssän rantaa Kuollasta norjan rajalle asti, sopii meidän tutkittavaksi ottaa kysymystä siitä aineesta tällä rannalla, jota Suomelle on pyydetty: onko mainittu alue kohtuullisen suuri, vai onko pyydetty liian paljo eli liian vähän?

Niinkuin lukia hyvin muistanee, päättivät 1882 vuoden säädyt yksimielisesti H. M:llensä esittää, että Suomen omaksi Venäjän Lapin luoteisimmasta nurkasta luovutettaisiin noin 3 penik. leveä ja toistakymmentä penik. pitkä maakaistale, jonka rajana länteen päin tulisi olemaan nykyinen Norjan ja Venäjän valtaraja ja itään päin linja, alkava Konnastunturista Suomen rajalta 3 penik. etelämpää Paatsjokea ja kulkeva ensin itää kohti siihen järveen, josta Paatsjoen itäinen lähehaara lähtee, sitte itäkoillista kohti toiseen järveen, josta Petsinki- eli Petsamojoen läntinen lähehaara alkaa, senjälkeen pitkin tätä haaraa ja varsinaista Petsamonjokea Petsamonvuonon perukkaan, siitä Karabellan niemen kannakseen Muotkaan sekä tästä viimein pohjoista kohti mereen itäpuolelle Vaitokupaa. Koko ala tulisi olemaan noin 40 neliöpenikuormaa.

Jos vain silmällä pidetään sitä tarkotusta, jonka perille nyt lähinnä pyritään, eli että Suomi meren rannalla saisi vähän jalansijaa, mistä sen alamaiset olisivat oikeutetut vapaasti ja muiden häiritsemättä hankkimaan itselleen osansa jäämeren rikkauksista, ei voi kieltää, että tämä tarkotus jossaki määrin saavutettaisiin säätyjen esityksen kautta, jos se tulisi hyväksytyksi. Sillä puheena oleva rannikko, jos kohta se suurimmalta osalta onki jylhää kallioa, tarjoaa kuitenki siellä täällä joitakuita asuttavaksi soveliaita paikkoja. Ja tämä rannikko saisi esityksessä seuraavan sisämaan kautta luonnollisen vahvikkeen ja tuen.

Mutta jos myöski muistellaan, mitä oikeutettuja vaatimuksia Suomella on osallisuuteen jäämeren rannikossa, ja näihin vaatimuksiin verrataan nyt esitettyä aluetta, täytyy tunnustaa, että tämä alue on niin niukka kuin suinki.

Mainitut vaatimukset nojaavat kahteen oikeusperusteeseen: 1:o vastineen saantiin Rajajoen alueen luovutuksesta Venäjälle, ja 2:o korvauksen saantiin siitä ylimuistoisesta kalastamisoikeudesta, mikä Suomen alamaisilla on jäämeressä ollut. Säädyt ovat, saattaa sanoa, mielessä pitäneet yksistänsä edellistä oikeusperustetta ja siihen rakentaneet esityksensä, vaan jälkimäinen on, niinkuin tullaan näkemään, yhtä tärkeä, vaikka säädyt siitä vain sivumennen mainitsevat.

Jos nyt ensin tahomme tutkia, missä määrässä edellisestä oikeusperusteesta syntyvä vaatimus esityksen kautta tulisi tyydytetyksi, voidaan ehkä myöntää, että puheena oleva alue jäämerellä saattaa riittää vastineeksi Rajajoen aineesta. Äkkinäiselle, jäämeren rannikkoa tuntemattomalle voipi kyllä näyttää, niinkuin nuo 40 neliöpenikuormaa tuolla pohjassa olisivat kerrassaan suunnaton korvaus Rajajoen kahestatoista neliö-virstasta; vaan molempain alueitten suhteettomuus suuruuden puolesta ei suinkaan hämmästytä sitä, joka kummanki luonnetta vähänkään tuntee. Jäämeren rannikolla on nimittäin ainoastaan itse rantamaa ja jokien suut vuonojen pohjassa arvokkaita — ei tosin maalaatunsa tähen, vaan senkautta että antavat meressä kalastajille tilaisuutta asuntojen rakentamiseen; sisämaa sitävastoin on monen penikuorman laajuudelta ihan arvotonta, tarjoten katselialle ainoastaan alastomia tuntureita ja märkiä soita, joissa joku vaivaiskoivu tuskin jaksaa kasvaa, ja vasta 5—6 penikuorman päässä merestä voidaan maahan jotaki arvoa taas panna siinä kasvavan, itsessään kyllä halvan metsän sekä jonku niittytilkun vuoksi. Noista 40:stä penikuormasta saadaan siis aivan arvottomina pyyhkiä pois varmaanki 20, vaan luultavasti 30:ki penik., ja lukuun otettavaksi jääpi siis sisämaasta jälille ainoastaan noin kymmenkunta neliöpenikuormaa laihanlaista metsämaata. Jos nyt katsellaan itse kysymyksen-alaista rantamaata, niin ne paikat, joihin on voitu tai voidaan ihmisasuntoja rakentaa, eivät tee edes 12 neliövirstaa, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy: Jaakobselva, kaitainen, lyhyt penger joenvarrella, korkeintaan kymmenes osa neliövirstaa, siis 0,1, Lapinmutka samoin 0,1, Stolbovanlahti niin ikään 0,1, Peuravuono 1,2, Nurmensätti 0,2, Petsamo yhteensä 1,5, Maattivuono[10] 0,1, Pummanki 2, Kervana-Vaitokupa ehkä 4,5; siis kaikkiaan 9,5 eli ei täyttä 10 neliövirstaa. Kun Rajajoen alueella luultavasti saattaisi asumuksia rakentaa jok'ainoaan paikkaan noilla 12:lla neliövirstalla, tulisi tämän mukaan, jos paljasta asumisen tilaisuutta silmällä pidetään, alue jäämerellä itse teossa olemaan pienempi kuin Rajajoen alue — tosiaanki ensi kuulemalta kumma asia! Vaan muistettava on, että Paatsjoen itävarrella löytyy tasaisia niittymaita, joihin toistakymmentä, ehkäpä pariki kymmentä suomalaista uutisasukasta on asettunut, samoin ikään vähäinen kenttä Boris-Glebin kirkon kohalla, ja että siten asuttavaksi kelpaava alue tuolla pohjassa voipi olla yhtä suuri kuin Rajajoella. Jos nyt tässä suhteessa pidetään molempia alueita yhenveroisina, näyttää Suomen voitoksi vaihtokaupassa jäävän vastamainitut kymmenkunta neliöpenik. metsämaata Paatsjoen ja Petsamonjoen varsilla; vaan huomattava on: 1:o että alue Rajajoella itse maalaadun puolesta on monta monituista vertaa etevämpi noita moniaita tasaisia paikkoja jäämeren puolella, koska se, ollen eteläisin osa Suomea, epäilemättä on sekä pellon että niityn ja metsän viljelykselle varsin sovelias; 2:o että alueen lähisyys Venäjän valtakunnan sydämeen, sen pääkaupunkiin, johon Rajajoen suulta vain on pari penikuormaa, antaa sille arvon, jota tosin on mahoton tarkasti määrätä, vaan yhtä mahoton kieltää suureksi, ja hyvinki suureksi. Nämät Rajajoen alueen edut epäilemättä ainaki riittävät vastineeksi noista kymmenestä neliöpenikuormasta metsästä jäämeren puolella. Kaikki yhteen laskettuna ei voine tulla muuhun päätökseen, kuin mitä jo lausuimme, että molemmat alueet, vaikka kooltansa niin erilaiset, kuitenki arvonsa puolesta ovat yhenveroiset.

Mutta jos tällä tavoin säätyjen esittämä alue riittää tyydyttämään niitä vaatimuksia, mitkä Suomi Rajajoen vaihtokaupan nojalla voipi asettaa, mitä jääpi jälille niiden vaatimusten tyydyttämiseksi, joita maamme vanhan kalastusoikeuden nojalla voipi tehä?

Valitettavasti, niinkuin näemme — ei mitään.

Tämmöinen vanha, ylimuistoinen kalastusoikeus on Suomen alamaisilla kuitenki jäämeressä ollut. Milloin se alkunsa sai, on mahoton tarkasti sanoa, vaan arvaten heti siitä kun lappalaisia ensi kerran asettui nykyiseen suomen Lappiin; sillä lapissa on aina ollut sääntönä, että sisämaan asukkaat kesäksi ovat muuttaneet meren rannalle kalastamaan. Sittekun Lapin laajaa maata ruvettiin valtakuntain kesken jakamaan, joka ensi kerta tapahtui v. 1595, jäi vanha kalastustapa kuitenki entiselleen, niin että Suomen lappalaiset Karabellan niemestä aina Tromssan tienoille saakka saivat esteettömästi käydä kalastamassa. Norjan puolella heidän käyntiänsä järjestettiin erityisen sopimuksen kautta (v. 1750). Vaan v. 1826 tapahtui tässä asiantilassa muutos. Asianlaita nimittäin oli, että niin hyvin nykyinen etelä-Varanki kuin Petsamon seutu, s.t.s. koko rannikko Pykeijasta Varankivuonon suulta aina Karabellan niemimaan luoteisnokkaan, "Aidenjargaan" eli Aitaniemeen saakka, oli ennen vuotta 1826 tavallansa isännätöntä maata eli oikeammin sanoen useammanki isännän alaista: alueella asui lappalaisia — vähempi osa kreikan-uskoisia (yht. 67 henkeä), suurempi lutherilaisia ja siis arvaten Suomen puolelta kotoperäisiä (82 henkeä) — vaan yliherruutta vaati niin hyvin Norja kuin Venäjä itsellensä; aluetta kutsuttiinki sentähen "Fällesdistriktet" eli yhteisalueeksi, kun sitä pidettiin Norjan ja Venäjän yhteisenä maana. Sanottuna vuonna (1826) mainitut kaksi valtaa nyt jakoivat tämän alueen keskenänsä sillä tavoin kuin nykyiset rajat osottavat; vaan puhumatta siitä, ettei Suomelle mitään osaa rannikosta annettu, ei edes pidetty vähintäkään huolta siitä oikeudesta, mikä meidän lappalaisilla muinaisista ajoista oli ollut häiritsemättömään kalanpyyntiin meren rannalla. Seuraus oli, että kun rajaseikat vähän olivat saaneet vakaantua, alettiin Suomen alamaisia karkottaa meren rannalta pois ja sitte on vähitellen käynyt niin, että suomalaiset saavat kalanpyyntiin ottaa osaa ainoastaan toisten palkkalaisina tai, jos itse päältänsä tahtovat kalastusta harjottaa, ovat pakotetut rupeamaan joko Norjan tai Venäjän alamaisiksi[11].

Entistä nautintoa meillä ei siis tällä hetkellä enään jäämeressä ole; vaan kun nyt on kysymys jonku aineen luovuttamisesta Suomelle venäjänpuoliselta jäämerenrannikolta, on aivan paikallaan, että mielessä pidetään myöski tätä vanhaa, v. 1826 menetettyä meikäläisten kalastamisoikeutta, jota varsinki Varangin tienoilla harjotettiin. Sillä se oli Venäjän syy etupäässä, että tämä oikeus sovinnonteossa Norjan kanssa menetettiin. Venäjälle ei suinkaan saattanut olla tietämätöntä, että olojen järjestäminen tuolla pohjassa myöski koski Suomea; tämmöistä tietämättömyyttä on mahoton ajatella jo paljastaan senvuoksi, että silloin myöski määrättiin Suomen rajat sekä Norjaa että osaksi Venäjääki vastaan. Jos nyt Venäjä tahtoi tässä jutussa ajaa Suomenki asiaa, olisi sen tietysti pitänyt ottaa selvä, mitkä oikeudet Suomen puolelta saattoivat tulla kysymykseen, ja niitä tarkasti valvoa; jos se taas ei tahtonut näistä oikeuksista huolta pitää eikä niitä valvoa, olisi sen pitänyt kutsua Suomesta oma edusmies niitä varten. Ei kumpikaan tapahtunut. Omaa edusmiestä ei Suomella sovinnonteossa ollut, ja Venäjä niin vähän huoli meidän eduistamme, ettei ainoastaan antanut meikäläisten vanhan kalastusoikeuden jäämeressä mennä menojaan, vaan lisäksi sopi Suomen itärajan päättymisestä Venäjää vasten Mutkevaaraan Paatsjoen niskalle toistakymmentä penikuormaa meren rannalta, vaikka tämän rajan, niinkuin seuraavassa luvussa tulemme tarkemmin näkemään, olisi entisten rauhantekojen mukaan pitänyt päättyä jäämereen! Kumma olisi tosiaan, jollei sopisi sanoa, että tässä heikomman oikeutta on loukattu. Vaan loukatulla pitäisi kait olla oikeus vaatia korvausta siitä vahingosta, minkä hän on kärsinyt.

Millä olisi nyt tämä vahinko korvattava? Todestaanki hankala kysymys. Vaan jos summakaupassa pannaan koko Suomelle pyydetty alue korvaukseksi, tuskin luulen, että Suomella olisi syytä kauppansa kehumiseen. Ajateltakoon vain, kuinka laajalle alalle Suomen alamaisten kalastamisoikeus ulettui, Karabellan niemeltä Tromssaan asti!

Ne perusteet, joiden nojalla Suomi voipi Venäjän jäämerenrannikolta vaatia kappaletta itsellensä, ovat siis, niinkuin näkyy, sitä laatua, että nyt kysymyksessä oleva alue olisi meille luovutettava kummanki perusteen nojalla yksistään. Sanottu alue ei olisi liian suuri vastineeksi Rajajoen alueesta, eikä myöskään erittäin runsas korvaus vanhasta kalastusoikeudestamme meressä. Jos nyt Suomi tyytyy sitä pitämään riittävänä hyvikkeenä molemmasta vaatimuksestansa, täytynee myöntää, että Suomi ei ainakaan erityistä ahneutta asiassa osota.

Tarpeelliselta on minusta tuntunut vähän laajemmin ottaa näitä seikkoja selvitettäväksi, koska pelkään, että hyvin moni, joka ei tiedä muuta oikeusperustetta kuin Rajajoen vaihtokauppaa Suomen puolella löytyväksi eikä tunne maan luontoa jäämeren rantamilla, voipi karttaan katsellessaan ruveta ajattelemaan, että vaihetettavat alueet eivät ole missään suhteessa toisiinsa ja että säätyjen esitykseen on otettu runsaasti tinkimävaraa. Säädyt itseki näyttävät vähän esitystänsä isoksuneen, koska hyväksyivät senki kohan valiokunnan lausunnossa, että Nurmensätin tulee välttämättä kuulua Suomen alueeseen; joka toisin sanoen merkitsee, että siitä itään päin tuleva alue ei ole niin välttämätön. Onnetonta olisi tosiaan, jos tämä ajatustapa pääsisi niin valtaan, että se jossaki määrin vaikuttaisi kysymyksen ratkaisemiseen; sillä jos siten jäämeri-alueemme supistettaisiin esm. länsipuolelle Petsamonvuonoa, jäätäisiin yhtä etäälle kuin ennen siitä tarkotusperästä, johon on pyritty, eli jalansijan saantiin meren rannalla, ja koko asia olisi pilattu. Niinkuin lukia jo edellisestä luvusta on voinut havaita, on rannikko Jaakobselvasta Petsamoon sitä laatua, että edullisinta olisi ehkä meille jos siitä saisimme pysyä aivan erillään. Ainoat kalastuspaikat tällä rannalla, jotka sietävät mainitsemista, Stolbova ja Nurmensätti, ovat ensiksi jo kokonaan otetut toisten haltuun, toiseksi itsessään niin pienet ja mitättömät, että niissä ei ole tilaa useammalle mökille kuin niille kymmenkunnalle, mitkä niissä jo on kummassaki. Entisten isäntäin poislunastaminen kohtaisi varmaan hyvin suuria vastuksia, erittäinki mitä Nurmensättiin tulee, joka on Petsamonvuonon perässä asujain oma; vaan jospa lunastus suurilla uhrauksilla kävisiki maholliseksi, on hyvin epäiltävä, olisiko noista kalliorotkoista edes sen verran hyötyä, että lunastussumina tulisi korvatuksi. Voitto tämän rannikon saannista yksistään olisi Suomelle varmaan yhtä kuin noll; vaan se tappio siitä olisi, että vastaisista vaatimuksistamme rannikon suhteen olisi tehty loppu, kun muka saatavamme olisimme saaneet. Paras todistus rannikon sopimattomuudesta asuinpaikaksi on, että siihen vasta nyky-aikoina on asettunut pari kolme suomalaista perhettä, jotka ynnä Jaakobselvan kahen venäläisperheen ja Peuravuonon lappalaisten kanssa ovat ainoat vakinaiset asukkaat koko rannikolla.

Tarkotusperällemme sovelias ja meille siis arvokas on vasta rannikko itäpuolella Petsamonvuonoa eli Karabellan niemimaan länsisyrjä. Täällä löytyy Pummangin, Kervanan ja Vaitokupan kylänpaikoilla tasaista maata vähän enemmän, niin että ensimainittuun paikkaan voisi rakentaa pienen kauppalan ja Kervana-Vaitokupan väliin varsinaisen kaupunginki. Kalastuksesta puhumatta nämät paikat olisivat laivaliikkeelleki sopivat asemansa kautta ulkona meressä; Pummanki tosin on sisempänä vuonon syrjällä, vaan vuono on sekä leveä että syvä (kylänki kohalla sanottiin syvyyden pohjoisrannalla vielä olevan 40—50 syltää). "Jos siis", käyttääksemme säätyjen valiokunnan sanoja, "suomalaisten kipeä puute jalansijasta jäämeren rannalla edes jossaki määrin on poistettava, tulisi näitten paikkain välttämättä kuulua Suomelle saatavaan alueeseen." Suomalaisten vahva asettuminen näihin seutuihin todistaa tarpeeksi, kuinka mieluisia ne heille ovat olleet eikä uuden järjestyksen säätäminen täällä tuottaisi asukasten puolelta mitään vaikeuksia, koska he päinvastoin ilomielin odottavat alueensa joutumista Suomen alle.

Petsamonvuonon perukassa kyllä myöski löytyy kappale tasaista tannerta, vaan esm. kauppalan rakentamiseen paikka on monesta syystä vähemmän sopiva. Tuon kaitaisen ja jyrkkärantaisen, vaan siksiki pitkän lahen tähen on pääsö siihen sangen hankala purjeveneelläki ja olisi purjelaivalla melkein mahoton; sitäpaitsi vuonon perä on hyvin matala ja menee arvaten talveksi jäähän. Kauppala tällä paikalla, näin syrjässä meren rannasta, tulisi arvaten elämään samanlaatuista kituvaa elämää kuin Kuolla, jonka suurin haitta juuri on sen etäisyys merestä. Suomalaiset ovatki sentähen karttaneet Petsamoa kokonaan, ja nykyisetki asukkaat siirtyvät aina kesäksi kalanpyyntiä varten Nurmensättiin. — Huomattava sen ohessa on, että suomalaisten asettuminen tälle paikalle varsinki siinä jo asuvain ryssäin tähen saattaisi synnyttää kaikenlaisia rettelöitä.

Ikävä muuten on, että tuon 1864 annetun keisarillisen lupauksen täyttäminen on lykkäytynyt näin myöhäiseksi. Puhumatta siitä, että maamme tähän asti on saanut olla sitä hyötyä vailla, mitä se rannikosta jäämerellä olisi saattanut saada, on sitä paitsi sanotun rannikon arvo vuodesta 1884 noussut ei ainoastaan samassa, vaan monta vertaa suuremmassa määrässä, kuin millä kiinteimistö yleensä nousee. Tämän voipi parhaiten nähä, jos vertaa väkiluvun seikkoja v. 1864 ja nyt. Silloin ei itse rannikolla löytynyt kuin muutamia harvoja perheitä Pummanginvuonossa ja kenties nuo pari venäläistä perhettä Jaakobselvassa; sisämaassa oli joitakuita suomalaisia Paatsjoen itävarrella ja muuten vain lappalaisia, joitten lukumäärää tuskin saattanee arvata euemmäksi kuin noin 150:ksi, siitä päättäen että Friisin mukaan v. 1867 kaikkein kreikan-uskoisten, pohjoiseen Nuortijärvestä ja länteen Kuollasta asuvain lappalaisten luku vain teki noin 300. Koko Suomelle nyt pyydetyn alueen väkiluku ei siis silloin mahtanut nousta päälle 200 henkeä, joista ehkä 20—30 asui meren rannalla. V. 1882 väkiluku, niinkuin seuraavasta laskusta näkyy, teki vähintäin neljä vertaa enemmän, joista rannikolla asuvia oli lähes 600:

Paatsjoen itävarrella ja Salmijärven rannalla
suomalaisia arviolta …………………………. 100.
Boris-Glebin kolttalaiset ja venäläinen pappi, arv. … 70.
Jaakobselvan ryssät, arv. ……………………….. 10.
Lapinmutkassa, norj. ja suom, arv ……………….. 10.
Stolbovanlahessa, suomalaisia ……………………. 11.
Peuravuonossa, 1 suom. 3 lapp. ………………….. 4.
Petsamossa: karjalaisia …………………………. 87.
" ryssiä ……………………………… 87.
" lappalaisia (luth. usk.) ……………… 35.
" norjalaisia …………………………. 15.
" suomalaisia, arv. ……………………. 5.
Petsamonjoen varrella, Koltan kylässä, kolttia, arv. .. 70.
Maattivuonossa, lapp. ja norj., arv……………….. 10.
Pummangissa: suomalaisia ………………………… 183.
Kervanassa: suomalaisia …………………………. 50.
" norjalaisia …………………………. 3.
Vaitokupassa: suomalaisia ……………………….. 40.
" norjalaisia ……………………….. 16.
Yhteensä 806.

Muutamat numerot ovat tässä arviolta otetut, mutta pääsumman ei ainakaan pitäisi olla liian suuren, pikemmin ehkä päinvastoin, kun esm. lappalaisten ja kolttain lukumäärää tässä vain olemme laskeneet 168 hengeksi, vaikka arvelimme jälkimäisten yksin v. 1864 jo tehneen 150.

Silminnähtävää on, että kysymyksessä olevalla rannikolla nykyään on ihan toinen, paljo suurempi arvo kuin v. 1864. Kumpi arvo asiaa järjestettäissä nyt on perusteeksi otettava, nykyinen suurempi vai entinen alempi? Näyttää kyllä siltä, kuin kohtuus vaatisi, että ainoastaan jälkimäinen, entinen, tulisi kysymykseen, koska hyvin luultavasti Rajajoen alueen arvo ei ole noussut samassa määrässä kuin jäämeren[12]. Vaan mahotonta ei suinkaan ole, että Venäjän puolelta vain tahotaan silmällä pitää jäämeri-alueen nykyistä tilaa ja arvoa; siis erimielisyys heti valmis. Jos asian selvittämiseen aikanaan olisi ryhytty, ei mitään riidan ainetta tämän puolesta olisi voinut syntyä. Vaan tässä on meille uusi kehotus kokemaan saada kysymystä onnelliseen loppuun niin pian kuin suinki.

Vasta luetetuista asukkaista tuolla pohjassa on 895, lähes puolet siis kaikista, suomalaisia, 130 kolttia, 107 ryssiä (Boris-Glebin papin perhe 10 henkeä), noin 90 karjalaisia (pari kolme Jaakobselvassa ja Vaitokupassa, jotka edellisessä ehkä sentään ovat luetut ryssiin ja suomalaisiin), norjalaisia 44 ja lappalaisia (luth. usk.) 43. Kolttain lukumäärä lienee kuitenki otettu liian vähäksi. Mitä esitetyn uuden rajan kulkuun tulee, on sitä vähän vaikea arvostella, kun ei rajan leikkaamia maita tunne. Kuitenki olen halukas vähän epäilemään, onko rajan kulku pitkin Petsamon_jokea_ aivan sovelias, koska Lapinniemen vähäisiä jokia ei sovi pitää rantojensa erottajina, vaan päinvastoin yhistäjinä; molemmat jokivarret yhteisesti muodostavat kokonaisuuden. Ne jotka Lapissa paljo paremmin sopivat rajoiksi, ovat jokilaaksojen välissä kulkevat autiot tunturit. Jos sentähen Petsamonvuono ja joen suu esityksen mukaan tulisivat kuulumaan Suomen alle, olisi epäilemättä sopivinta, jos koko se sisämaa, jota joen lähehaarat kostuttavat, seuraisi myötä ja raja pantaisiin kulkemaan pitkin niitä tuntureita, joita varmaan löytyy itäisimmän lähehaaran itäpuolella. Siten kaikki maholliset riidat niityistä ja metsästä rajajoen kahen puolen vältettäisiin. Tosin Suomen alue tällä tavoin kartan mukaan tulisi Petsamonjoen itäisen lähehaaran kohalla siirtymään kappaleen matkaa itään päin, vaan ne selitykset, mitkä joen lähehaaroista sain, antavat syytä siihen luuloon, että kartta on väärä tässä niinkuin useassa muussaki kohen ja että joen itäisin lähehaara juoksee paljon lännempänä kuin kartta näyttää. — Rajan päättyminen mereen heti itäpuolella Vaitokupaa ei myöskään tunnu oikein soveliaalta. Kylän kalavedet ulottuvat ulommaksi esitettyä rajanpäätä, ja koska ne kait pitäisi saada rajan sisäpuolelle, olisi rajan mukavammin sopinut tulla mereen joku penikuorma idempänä, jossa löytyy korkea kallioniemi (oikeastaan kaksiki), nimeltä, jos en erehy, Karpion pahta.

Vielä sietänee ehkä Jaakobselvan ja Petsamonvuonon Välisestä rannikosta mainita, että siinä on viime vuosina useassa kohti esm. Suolavuonossa ja Nurmensätissä; haettu kalliosta mineraaleja ja löydettyki tinaa, vaan siksi vähässä määrässä sekä niin isosti vierailla aineilla sekotettua, että työ ei ole katsottu kannattavaksi. Eräs karjalainen, Elias, viralliselta sukunimeltään Kondratiev, jonka matkallamme tapasimme lähellä Kitsaa, ilmotti olevansa löydön tekiä ja sanoi siitä antaneensa tiedon muutamalle Pietarin kauppiaalle, joka sitte oli toimittanut etsintöjä.

Täyssinän rauhanteko ja Suomen raja Lapissa Venäjää vasten.

Sittekun viime luvussa on ollut puhe niistä kahesta perusteesta, joiden nojalla Suomi voipi vaatia itselleen ja on oikeutettu saamaan jonku alueen venäjänpuolisella jäämerenrannikolla, sopii tässä vähän tarkemmin tutkittavaksi ottaa jälempää noista perusteista, minkäluontoinen se oikeastaan oli; tapahtuiko lappalaistemme kalastus jäämeren rannikolla paljaan nautinto-oikeuden nojassa, vai tapahtuiko se paremman oikeuden, s.o. osittaisen eli täydellisen omistusoikeuden perustuksella? Kysymys ei suinkaan ole tärkeyttä vailla. Tietysti nautintoki on oikeus, jota ei ilman vääryyttä tekemättä voi toiselta viedä, vaan Suomen korvausvaatimukset voisivat saada vielä enemmän voimaa, jos tulisi toteen näytetyksi, että puheena oleva kalastus tapahtui jonkulaisen omistusoikeuden nojalla, Sillä edellisessä tapauksessa kalastusta olisi harjotettu toisen alueella ja toisen luvalla, jälkimäisessä omalla alueella, keltään lupaa kysymättä, ja kalastuksen kieltäminen meikäläisille olisi siis jälkimäisessä tapauksessa ollut selvä ryöstö.

Väärinkäsityksen välttämiseksi kiirehän muistuttamaan, että tässä tarkotan ainoastaan kalastamista Varangin puolessa, s.t.s. sillä rannikolla, joka ennen vuotta 1826 tuli varsinaisesta Norjan alueesta itään päin; sillä että lappalaistemme käynti varsinaisella Norjan alueella tapahtui paljaan nautinto-oikeuden perustuksella, siitä ei voi olla eri mieltä.

Yleinen on meillä se ajatus eli paremmin sanoen se miettimätön (reflekteeramaton) arvelu, että semmoinen kuin suuriruhtinakuntamme nykyään on, semmoiseksi niin sanoakseni luoja on Suomenmaan aikonut. Mitä suuriruhtinakunnan rajain sisällä löytyy, se on Suomea, vaan kaikki näitten rajain ulkopuolella on vierasta maata. Sitä ei ajatella, että nykyiset rajamme, missä ei luonto niinkuin osittain lännessä ja etelässä itse oli niitä asettanut, ovat ihmistekoa; että niitä määrättäissä ei ole noudatettu luonnollisten asianhaarain vaatimuksia, vaan sota-onnen oikkuja; että ne siten ovat sattuneet kulkemaan halki suomalaisia seutuja, ja että niiden ulkopuolella sentähen löytyy suuria aloja, jotka historiallisen ajanjakson ensi koitosta saakka ovat olleet ja yhä vielä ovat suomalaisten hallussa ja joita siis täytyy pitää osana Suomenmaasta. Tästä kaikesta ei huolita mitään; Suomenmaa se on Suomen suuriruhtinakunta eikä mitään muuta. Aivan varma olen siitä, että jos kysyisi mihin Suomenmaa esm. Birgen Jarlin aikana ulottui, saisi vastaukseksi: "nykyiseen itärajaan tietenki", vaikka tämä raja tuli toimeen vasta v. 1617.

Näihin mietteisiin olen saanut aihetta siitä, että lappalaistemme yllämainittua kalastusta jäämerellä niin yksimielisesti on arveltu paljaan nautinto-oikeuden perustuksella harjotetuksi. "Eihän Suomenmaa ulotu jäämereen asti: lappalaiset ovat siis meren rannalle kulkiessaan tulleet vieraaseen maahan" — näin on ilmeisesti ajateltu. Ja koska toisen alueella ei ilman luvatta saa elinkeinoa harjottaa, on väitetty ja väitetään, että lappalaisillamme on jäämerellä käyntiinsä ollut lupa valtiollisten sovintokirjain, traktatein, nojalla. Valitettavasti se, joka ryhtyy asiantilaa tarkemmin tutkimaan, ei voi näihin arveluihin ja väitöksiin yhtyä, ensiksi koska hän ei voi löytää mitään lupakirjaa sen rannikko-osan suhteen, josta tässä on kysymys, ja toiseksi, koska hän tutkintojaan jatkaessa joutuu epätietoiseksi, kenen puheena oleva rannikko-osa oikeastaan oli.

Päästäksemme asiassa selville meidän täytyy luoda silmäys entisiin rajaseikkoihimme Lapissa Varangin tienoilla, jotka ovat olleet sekavampia kuin moni ehkä luulee.

Siitä ei ole monta aikaa, sittekun pohjainen puoli itärajastamme Venäjää vasten ensi kerta tarkasti määrättiin: se tapahtui, kumma kyllä, vasta niin sanoakseni meidän päivinämme eli tämän vuosisadan alkupuolella. Oulun lääniläisten ja Vienan läänin karjalaisten välillä kestäväin rajariitojen selvittämiseksi määrättiin ja aukaistiin nimittäin vuosina 1827, 1829 ja 1830 raja Oulun ja Vienan läänien välillä, jolloin Suomen valtuutettuna asiamiehenä oli ensi vuonna esitteliäsihteeri Senaatissa Lars Sacklén ja kahtena myöhempänä vuonna maanmittaushallituksen päällikkö, översti C. G. Tavaststjerna, Venäjän asiamiehenä taas kaikkina vuosina Kemin ispravniekka Artemi Postnikov. Eteläisin osa tästä rajasta eli Kuhmoniemen alapäästä Iivaaran tienoille Kuusamoon oli entuudesta määrätty, vaan sanotusta vaarasta aikain aina Paatsjoen tuolle puolen, rajanpääksi nyt määrättyyn Muotkevaaraan asti, kaikkiaan joku 50 penikuormaa, ei muuta rajaa löytynyt, kuin mistä kyläläiset meidän ja karjalan puolella etelämpänä olivat sopineet. Mitään valtakuntain lähettämiä rajan määrääjiä ei Kuusamoa ylempänä koskaan ollut käynyt, ja v. 1809, jolloin Suomi joutui Venäjän yhteyteen, itärajamme pohjaan päin itse teossa siis päättyi Iivaaraan Kuusamoon.

Mutta vaikka meillä ei ollut varsinaista, tarkkaan käytyä rajaa Venäjää vasten Lapissa, oli meillä kuitenki määräys olemassa, joka sanoi että tämmöisen rajan piti siellä kulkea. Tämä määräys tehtiin kohta kolmesataa vuotta taapäin eli v. 1565, jolloin Ruotsin ja Venäjän vallat solmivat rauhan Täyssinässä. Mistä kohti rajan piti kulkea, sitä tosin ei rauhakirjassa tarkemmin sanota, vaan mainittu asiapaperi kuitenki sisältää sen verran mielestäni hyvin selviä viittauksia tämän suhteen, että niiden avulla ei pitäisi tasapuoliselle olla vaikea ilmottaa ainakaan rajan pääsuuntaa. Katselkaamme vähän lähemmältä puheenalaista rauhakirjaa.

Sanat siinä kuuluvat, mitä Lapin seikkoihin tulee, Suomi, 1841, 5 vihko, siv. 59: "— — Samoin ylhäisen hallitsian Tsaari ja Suuriruhtinas Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan; tsaarilliset käskynhaltiat eli muut alamaiset eivät millään tavalla saa estää meidän (s.o. Ruotsin) suurivaltiaan kuninkaan käskynhaltioita kantamasta veroa (niiltä) lappalaisilta, Pohjanmaalta aina Varankiin asti jotka muinaisista ajoista (tillförende och utaff ålder) Ruotsin valtakuntaan ovat kuuluneet ja veronsa Ruotsin kuninkaalle maksaneet. Ja siihen saakka, kunnes molemmat riitaveljet (s.o. Valtakunnat) ovat totuuden mukaan etsineet ja määränneet rajat, ei kumpikaan valtakunta ennen sitä aikaa saa nostaa mitään veroa niiltä lappalaisilta, joista riita on syntynyt. Samoin ikään Ruotsin käskynhaltiat eivät millään tavoin saa estää ylhäisen hallitsian, Tsaarin ja suuriruhtinaan Feodor Ivanovitshin, koko Venäjän itsevaltiaan, tsaarillisia käskynhaltioita nostamasta veroa niiltä lappalaisilta, jotka kuuluvat Vienan, Käkisalmen ja Kuolan linnan alle."

Niinkuin tästä näkyy, jaettiin lappalaiset rauhakirjassa kolmeen osaan: 1) niihin, jotka asuivat Pohjanmaalta Varankiin, 2) niihin, jotka kuuluivat Vienan ja Kuolan linnan alle, sekä 3) niihin, jotka elivät näitten äärimmäisten välissä. Ensimainitut tunnustettiin muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä vielä kieltämättä kuuluvan Ruotsin alle, Vienan ja Kuolan lappalaiset olivat yhtä kieltämättömästi Venäjän alle kuuluvia, vaan keskessä olevain suhteen molemmat vallat suostuivat luopumaan vaaditusta herruudesta, kunnes raja oli etsitty ja määrätty. Tästä kait ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että rajan piti kulkea pitkin eli halki tuota riidan-alaista keski-aluetta.

Itse rajankäynnin suhteen Täyssinän rauhakirja sitte säätää, että kesällä 1595 — rauhakirja allekirjotettiin 18 p. toukokuuta — valtuutettuja rajanmäärääjiä oli lähetettävä kolmeen eri paikkaan: Rajajoelle, Puumalaan ja Repolaan, joista ensimäisten piti aukaista raja Rajajoelta Puumalaan, toisten Puumalasta Repolaan, ja viimeisten "Repolasta Lapin kautta aina pohjoiseen mereen asti." Tässä saamme Lapin rajan molemmat päät määrätyiksi: etelässä Repola, pohjassa jäämeri.

Täyssinän rauhakirjan mukaan Suomen rajan Lapissa siis piti sisämaassa kulkea jossain itäpuolella sitä aluetta, joka on pohjanmaan ja Varangin välissä, sekä päättyä jäämereen.

Jos vertaamme tätä rajan suunnitusta nykyiseen rajaan, täytynee sanoa, että se oli nykyistä paljo edullisempi. Itse Iivaara, johon asti se käytiin auki, tosin näkyään on kokonaan Suomen sisällä, ja jos Iivaarasta ajatellaan entistä rajaa suunnitetuksi melkein suoraan pohjoista kohti, olisi Suomi siis jälestäpäin Kuusamossa ja Kuolajärvellä laajentanut aluettansa jonku määrän itään päin; vaan jos toiselta puolen ajatellaan linjaa vedetyksi, Varankivuonon suusta Iivaaraan, jonka linjan länsipuolelle tuleva alue rauhakirjassa tunnustetaan muinaisista ajoista kuuluneen ja yhä kuuluvan Ruotsin alle, niin huomaamme, että nykyinen raja Inarin tienoilla kulkee kappaleen matkaa lännen puolella tätä linjaa. Mitä Suomi etelämpänä ehkä on voittanut, se siis pohjempana on menettänyt, ja kuitenki olemme arvelleet, että rauhakirjassa puheena olevan, riidan-alaisen keski-alueen kokonaan piti tulla Venäjän alle — arvelu, joka sivumennen sanoen kyllä olisi kummallinen; sillä eihän riidan-alaista esinettä tavallisesti niin jaeta, että toinen riitaveli viepi sen kokonaan. Mutta olkoon, että voittomme etelämpänä korvaisi tappion pohjempana ja että molemmat rajat sen puolesta siis olisivat yhenveroiset, jääpi kuitenki entisen rajan hyväksi etu, jota vastaan ei nykyinen raja voi panna mitään. Entinen rajamme päättyi mereen ja Suomella siis sen mukaan oli oma rannikko merellä; sitä meillä nykyään ei ole. Rajamme Venäjää vasten on meren rannalta siirretty noin 12 penik. ylöspäin Paatsjokea sisämaahan ja osallisuutemme jäämeren rantaan siten tyhjäksi tehty. Entinen raja, lykättiinpä sitä niin paljo länteen kuin suinki mahollista, oli siis kieltämättä isosti arvokkaampi sen rannikko-alueen kautta, minkä se Suomelle soi.

Vaan tässä astuu eteemme se tärkeä kysymys: mikä tämä rannikko-alue mahtoi olla? Siihen on erittäin vaikea vastata, koska sanottua aluetta ei milloinkaan tarkemmin määrätty: Täyssinän rauhanteon jälkeen toimeenpantu rajankäynti keskeytyi Kuusamoon ja myöhemmissä rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä ei Lapin rajasta ollut muuta puhetta kuin että sen sanottiin kulkevan niin, kuin Täyssinässä oli sovittu. Norjaa vasten jäi alueen raja yhtä epämääräiseksi. Asiaan kuuluvia erityisiä seikkoja punnitsemalla ja yhteensovittamalla voipi kuitenki suunnille arvata, missä alueen olisi pitänyt löytyä, ja niin epäluotettava kuin tämmöinen arvaaminen yleensä onki, täytyy siihen tässä sentään paremman apuneuvon puutteessa turvata. Sillä että puheena oleva alue oli olemassa, seuraa kieltämättä siitä, kun rauhanteoissa Ruotsin ja Venäjän välillä aina viitattiin Täyssinän rauhanteon rajaan, joka nimenomaan päättyi mereen. Arvaamiskykymme on siis liikkeelle pantava.

Hankalampi puoli kysymyksessä on kuinka kauas itään päin alue ulottui, toisin sanoen, mihin kohti merenrannalle itärajamme päättyi; ryhtykäämme siis sen selvittämiseen ensin. Läntisestä, norjanpuolisesta rajanpäästä kyllä sitte saadaan selvä.

Ylempänä on kerrottu mitä Täyssinän rauhakirja Lapin seikoista puhuu. Sen mukaan Varanki kieltämättä kuului Ruotsin, Kuola yhtä kieltämättä Venäjän alle, vaan välissä oli riidan-alainen sentti, josta rajan käymällä oli sovittava. Mikä näyttää luonnollisemmalta, jos näiden osotusten mukaan rajakohta meren rannalla on määrättävä, kuin että semmoiseksi otetaan joku paikka Varangin ja Kuolan keskivälillä? Riitakappaleen kahtia-jako, kun se käypi laatuun, sehän on tavallinen tapa riitain ratkaisemiseksi. Mutta Kuolan ja Varangin keskivälille tulee Karabellan niemimaan mantereenpuolinen kannas, Madder- eli Maattimuotka; rajan tulisi siis päättyä tähän. Ja koska mainitun niemimaan länsiranta, vastapäätä olevan Ruijan puolen kanssa, muodostaa tavallansa suuren merenlahen, voipi mukavasti ajatella rajaa jatkuvaksi niemimaan molempain kannasten poikki ja sitte sen luoteisimpaan nokkaan asti, Aidenjargaan, että tuon merenlahen itärantaki tulisi kuulumaan yhteen etelärannan kanssa[13].

Muotkaa ja Aidenjargaa saatetaan Täyssinän rauhakirjasta ilman väkinäisettä tulkitsemisetta johtaa itärajamme pääksi. Kuitenki saapi tätä johtoa vastaan odottaa ainaki kaksi Väitettä: 1:o että rauhakirjassa vasituisesti mainitaan Varankia rajan pääksi ja 2:o että ne Lappalaiset, joista riideltiin ja joitten maan halki uusi raja oli käytävä auki, eivät asuneet meren rannalla, vaan Kuusamossa ja Kuolajärvellä. Mitä edelliseen vastaväitteeseen tulee, niin Varankia rauhakirjassa kyllä rajan loppukohaksi mainitaan; sanat kuuluvat: että vissit rajat ja vanhat rajamerkit ovat tarkastettavat, pystytettävät ja vahvistettavat etelämpänä ja sitte "itä- ja pohjois-pohjanmaalta aina Varankiin asti pitkin Lapin rajaa (eli kenties oikeammin Lapin rajan 'vieritse', utt med), aina Pohjoiseen mereen" (ooh ifrå öster och norr bottn allt in till Varånger utt med Lappe Grenttzen, altt in i Norre Haffvedh). Jos tällä paikalla seisoisi Varangin vuono (Varangerfjord), sitte ei olisi paljon epäilemistä siitä, mitä kohtaa meren rannalla tarkotetaan sillä sanottu vuono tietysti ei ulotu suutansa idemmäksi. Vaan rauhakirjassa vain mainitaan Varangista semmoisenaan, ja paljas sana Varanki näkyy jo entisinä aikoina samoin kuin nykyäänki merkinneen, ainaki etupäässä, maata, eikä vettä. "Etelä-Varangilla" tarkotetaan nykyään sitä Norjan aluetta, eli pitäjää, joka vuonon suupuolesta (ei perukasta asti) ulottuu Vuorjemaan s.o. Venäjän rajalle saakka ja merenrannalta sisämaahan monta penikuormaa; "Varangilla" yksistään taas sekä etelä-Varankia että seutua vuonon perukan ympärillä (Uunientä eli Nässebytä) ja arvattavasti koko Varangin nientä Vuoreijaan asti (katso esm. Friisin "En sommer i Finmarken", 2 painos, siv. 15, ruotsalaisessa ensi painoksen käännöksessä siv. 18, jossa puhutaan "tunturilappalaisista Varangissa"). Sanan käyttämistä entisinä aikoina yhellä tavoin todistaa seur. muistoonpano vuodelta 1596, jonka Koskinen julkaisee Kirj. Kuukauslehessä, n:o 6, 1868, ja joka tähän sopii otettavaksi sitä kernaammin kuin se myöski ilmaisee, kuinka laajaksi Varanki-sanalla merkityn seudun aluetta saadaan ajatella. Muistoonpano kuuluu: "Siihen aikaan, jolloin koko Lappi oli Pirkkalaisten käden alla, oli heidän kesken aina vanha juttu, että heillä piti olla joku vanha perintö-oikeus veroa nostamaan venäläisten kanssa Turjaniemellä Oriavuonon tykönä (Trinnes ved Oriafjerdh) sekä Kuolan alaisilta lappalaisilta, nimittäin kaksi oravannahkaa kultaki joutselta. Mutta kun tahtoivat koettaa tätä veroa nostaa, niin venäläiset heidät löivät tai vangitsivat ja mestasivat; niin etteivät Pirkkalaiset milloinkaan veroa saaneet edempää kuin Inarista ja Varangista, vaan ei niiltä maaseuduilta, jotka ovat Inarista ja Varangista itäänpäin, jotka ovat Orjatunturi, Orjavuono ja koko Turjaniemen maa." Niinkuin näkyy, käytetään tässä sanoja Inari ja Varanki merkitsemässä maita, ja että Täyssinän rauhakirjassaki "Varangilla" tarkotetaan maata, näyttää sitä luultavammalta, kun rauhakirja ja muistoonpano ovat aivan samoilta ajoilta. Jos nyt tämän, Ruotsin alle kuuluvaksi tunnustetun Varangin seudun laajuutta utelemme, niin on aluksi muistettava, että ennen muinoin alueilla ei ollut niin tarkkoja rajoja kuin nykyään ja että siis samannimiset alueet ennen ovat olleet laajempia kuin nyt. Varanki (eteläinen nimittäin) ulottuu tätä nykyä Vuorjemaan eli Jaakonjokeen, jonka ylävarrelta vain on penikuorman verta Petsamonvuonoon; onko mahoton ajatella, että ennen muinoin tämä penikuorman ala myöski olisi Varankiin luettu ja Varangin ala siis ulottunut Petsamonvuonoon asti? Kummapa tosiaan, jos se olisi mahotonta, kun rauhakirjassa ei sen tarkempaa erotusta tehä eteläisempäin, paremmin tunnettujen paikkojenkaan välillä, kuin että Repolan sanotaan olevaksi ainoastaan vähän matkan päässä pohjoispohjasta eli nykyisestä Kainuusta tuolla puolen Tornionjoen (icke långtt ifrå Norbottens landh)! Vaan lisäksi on huomattava, että vastakerrottu muistoonpano, joka Inarin ja Varangin rajamaiksi ilmottaa Oriatunturia ja Oriavuonoa, sallii ulottaa Varangin aluetta ei ainoastaan Petsamonvuonoon, vaan vähän sen toiselle puolelleki. Missä Oriatunturi on ollut, ei tarkkaan tiedetä, vaan Oriavuono (lue Uurjavuono) on nähtävästi nykyinen Uuravuono, ja arvattavasti Oriatunturi oli sen likitienoilla, kenties sisempänä maassa. Jos nyt Uuravuonon aluetta laajennamme länteen päin Muotkavuonon perukkaan asti, jossa maa tulee eteen, näyttää siinä olevan laajennusta tarpeeksi, ja kannaksen länsipuolella olisi siis Varanki alkanut, johon siten Petsamonvuonon molemmat rannat olisivat kuuluneet. Kun nyt tahomme entiseen Varankiin saada luetuksi ainoastaan sanotun vuonon länsirannan, ei meitä pitäisi saattaa syytellä ainakaan liiallisista vaatimuksista.

Täyssinän rauhakirjassa tavattava Varanki sana ei siis ymmärtääkseni ollenkaan estä ajattelemasta Suomen itärajaa sanotun rauhakirjan mukaan kulkevaksi Muotkaan ja Aidenjargaan. Katselkaamme nyt sitä toista väitettä, että riidan-alaisia lappalaisia vain olisi löytynyt Kuusamossa ja Kuolajärvellä.

Tämä väite arvaten perustuu 1596 vuoden rajankäyntikirjaan, jossa vain puhutaan mainituissa paikkakunnissa asuvista lappalaisista ja järjestetään niiden oloja. Vaan että muuallaki asuvista lappalaisista oli riitoja kestänyt, osottaa parhaiten ne rauhakirjassa löytyvät laveat vakuutukset, ettei kumpikaan valtakunta häiritsisi toista hänen lapinveronkannossaan, jotka vakuutukset selvästi viittaavat siihen, että häiriötä ja riitaa oli ollut. Samaa osottaa myös vasta kerrottu muistoonpano vuodelta 1596, joka sanoo, että Pirkkalaiset vaativat veroa, vaikka henkensäki uhalla, Uuravuonon tienoilta ja vieläpä edempääki. Kun puhutaan riidoista Lapissa näihin aikoihin, ei lopuksi suinkaan ole mahollinen unehuttaa merkillisintä tapausta melkeinpä kaikkina aikoina ryssän rannalla, Petshingin monasterin hävitystä. Sovinnollistenko seikkojen tähen näillä seuduilla pohjanmaan talonpojat olisivat lähteneet lähes 100 penik. pitkälle sotaretkelle, jonka tarkotuksena oli — jumalanhuoneen polttaminen? Jos mitenkään tahtoo tätä Suomen, ei sotamiesten, vaan talonpoikain tekoa ymmärtää, täytyy mielestäni pääsyyksi siihen ajatella sitä järkähtämätöntä vakuutusta heissä, että luostarin olemassa-olon kautta heille tapahtui vääryys, joka ainoastaan laitoksen perinpohjaisen hävityksen kautta saatettiin oikaista. Mieletöntä olisi sentähen kieltää, että Petsamon seuduista ei olisi riitoja ollut, ja yhtä mieletöntä väittää, että rauhansopijat pari vuotta luostarin häviön perästä eivät olisi koko tapausta enään muistaneet.

Jos siis ajatellaan: että Varanki merkitsi maata, että sen alue ulottui, jollei Muotkan kannakseen asti, niin ainaki Petsamonvuonoon, että Lapinmaa siitä Pohjanmaalle saakka kieltämättä kuului Ruotsin alle, vaan että itäpuolella Ruotsin aluetta aina mereen asti oli riidan-alainen seutu, jota pitkin uusi raja oli käytävä auki ja josta, kun se oli jaettava, tavallisen jakoperustuksen mukaan ainaki kaitainen maakaistale oli yhistettävä entiseen Ruotsin alueeseen; voipiko edes tahtomalla saada rajaa päättymään lännemmäksi kuin Muotkaan?

Rajan kulkeminen Iivaarasta itäpuolitse Kuusamon ja Kuolajärven
kirkkoja sekä Kuolajärven pohjoispäästä nykyisen Venäjän Lapin halki
Muotkaan ja Aidenjargaan näyttää siis parhaiten sopivan yhteen
Täyssinän rauhakirjan kanssa.

Jos näin saatuamme rannikko-alueen itärajan arvatuksi käymme tutkimaan, missä länsirajan olisi pitänyt kulkea, niin Täyssinän rauhanteon aikana semmoista paikkaa emme olisi löytäneet, koska Ruotsin kuningas ynnä Tanskan kuninkaan kanssa kantoi veroa pitkin koko Ruijan rantaa. Vaan kohta jälkeen eli Knärödin rauhanteon kautta v. 1613 tämäki raja syntyi. Sanotussa rauhanteossa jäi nimittäin Ruijan rannikko Varankia myöten yksistään Norjan-Tanskan omaksi, toisin sanoen raja Ruotsin ja Norjan välillä määrättiin kulkemaan Varangissa. Missä kohti, se tosin jäi yhtä epämääräiseksi kuin Täyssinässä rajan kulku Venäjää vasten, vaan niinkuin myöhemmin tullaan näkemään, ei Norjan raja ensin voinut ulottua edemmäksi kuin Varanginvuonon perukkaan, joten sanotun vuonon eteläpuoli jäi Ruotsin alle. Puheena olevan rannikko-alueen länsirajana oli siis alkupuolella 1600-lukua Varanginvuonon perukka; myöhemmin saivat norjalaiset rajanpään siirretyksi vuonon suuhun Pykeijaan.

Se rannikko-alue, jonka Täyssinän ja Knärödin rauhantekojen mukaan olisi pitänyt kuulua Ruotsin valtakuntaan s.t.s. Suomeen, olisi siis ulottunut Muotkasta ja Aidenjargasta idässä ensi aikoina Varanginvuonon perukkaan lännessä ja myöhempinä aikoina Pykeijaan. Se olisi toisin sanoen myöhemmin käsittänyt juuri saman alueen, jota sittemmin kutsuttiin yhteisalueeksi, "fællesdistriktet".

Yhteisalue, fællesdistriktet, Varangissa.

Se arvelu, johon edellisen luvun lopussa olemme tulleet, on uusi ja lisäksi vähän rohkea; uskaltaneeko sitä oikeana pitää? Uutuudelta ja rohkeudelta se kyllä voipi oikea olla, vaan löytyy seikka, joka paremmalla syyllä näyttää antavan aihetta epäilemiseen, ja se on 1596 vuoden rajankäyntikirja. Tässä kirjassa, joka allekirjotettiin Rajasuolla (Kuhmoniemellä) 25 p. maalisk. 1596 ja jossa tarkasti määrätään rajan kulku Pisamäeltä Iivaaraan Kuusamoon, sanotaan niitä Lapin rajaan tulee, että se "Iivaarasta kulkee Inarin järven halki ja Inarista Varangin ja Neogdoman s.o. Näytämön välitse pohjoiseen mereen" (ks. Suomi 1841). Ei sovi kieltää, että tämä asiapaperi ensi katseelta näyttää kokonaan kumoavan arvelumme rajan päättymisestä Aidenjargaan; siinähän selvästi rajanpääksi määrätään jotaki paikkaa paljo lännempänä, Varangin ja Näytämön välillä. Historiamme tutkiat, Koskinen ja Ignatius esm. ovatki sitä pitäneet taattuna todistuskappaleena ja tuskin tulleet ajatelleeksikaan muuta rajanpäätä maholliseksi — eivät he ainakaan tietääkseni ole tämmöisestä mahollisuudesta mitään maininneet. Tarkemmin tutkiessa kuitenki puheen-alaisen rajankäyntikirjan epäilemätön luotettavuus alkaa vähin kadota. Huomattava on näet ensiksi, että rajankäyntikirjan allekirjottajat eivät todestaan näy käyneen rajaa auki pohjemmaksi kuin ehkä korkeintaan Iivaaraan; muuan Moskovan valtio-arkistossa löytyvä muistoonpano, jonka Akiander on kopioinut ja ruotsintanut (ks. Suomi 1842), sanoo selvästi, että "Novgorodin linnan-isäntä ruhtinas Nogtev v. 1598 lähetti pajarinpojan Simuna Skripitsinan toimittamaan Lapissa keskenjäänyttä rajankäyntiä", ja kun 1506 vuoden rajankäyntikirjassa lähimmäksi pyykkipaikaksi Iivaarasta mainitaan — Inaria, eikä myöskään rajanpäätä merenrannalla sen tarkemmin ilmoteta, voipi jotenki varmasti päättää, että varsinainen rajankäynti v. 1596 päättyi Iivaaraan. Jos nyt niin oli, supistuu 1596 vuoden rajankäyntikirjan arvo Lapin rajan suhteen paljaaksi viittaukseksi, joka vasta oli noudatettava eli noudattamatta jätettävä, kuinka parhaiten sopi; rajankäyntikirjan arvoa ei sanotulle asiapaperille jää muuta kuin Pisamäki-Iivaaran osalle rajasta, josta tarkasti oli sovittu. Ja että tuosta viittauksesta ei isosti huolittu, nähään siitä, kun yllämainitussa muistoonpanossa lisätään, että "Ruotsin valtuusmiehet Gabriel Thomasson ja Johan Johansson eivät käyneet suoraa (?) linjaa auki", jonkatähen "molempain valtain rajankäviät erkanivat", jättäen työnsä sikseen. Toiseksi on huomattava, että 1596 vuoden rajankäyntikirja on ilmeisessä ristiriidassa itse rauhakirjan kanssa ilmottaessaan, että rajan piti kulkea halki Inarin; sillä rauhakirjahan sanoo, että alue Varangista Pohjanmaalle on Ruotsin alle kuuluvaa, ja Inari on, niinkuin kartasta näkee, kokonaan tämän alueen sisällä, vaikka Varangilla käsitettäisiinki paljastaan vuonoa. Rauhakirja on kai pääkirjana aina pidettävä suuremmassa arvossa kuin rajankäyntikirja ja missä ne joutuvat riitaan, on kait ratkaisuvalta annettava edelliselle; jos siis Lapin rajaa Inarin halki käytyä olisi tultu huomaamaan, että oliki jouduttu ruotsalaiseksi tunnustetun alueen sisälle, olisi epäilemättä rauhakirjan nojalla raja ollut siirrettävä idemmäksi. Saattaako kaikkeen tähän katsoen sanoa, että 1596 vuoden asiakirjan kautta raja Lapissa Ruotsin ja Venäjän välillä tarkasti määrättiin?

Sopimatonta olisi ehkä sentään väittää, ettei puheen-alaista rajankäyntikirjaa voi pitää minään osotteena asianomaisten hallitusten ajatuksesta rajan suhteen; maholliseksi täytyy myöntää, että niiden ajatus ainaki suunnille saattoi siinä tulla ilmi. Tästä seurais, että meidän arvelumme ei sopisi yhteen heidän ajatuksensa kanssa; vaan siitä ei siltä seurais, että arvelumme olisi väärä kokonaan. Jos kerran myönnetään, ja sitä kait ei voida olla myöntämättä, että Lapin raja Täyssinän rauhanteon jälkeen jäi epämääräiseksi, siis vastaisten hallitusten tarkemmin sovittavaksi, on jotenki yhentekevää miten rauhanteon aikaiset hallitukset käsittivät rajan kulkua, kunhan vain myöhemmät hallitukset olivat vissistä suunnasta yksimieliset. Heistähän rajan tarkempi määrääminen yksistään riippui, ja rauhanteon aikuisten hallitusten ajatukselle jääpi vain historiallinen arvo.

Useat asianhaarat viittaavat siihen, että myöhempäin hallitusten ajatus kävi jotenki samaan suuntaan kuin meidän arvelumme. Että Ruotsissa jonku ajan takaa ajateltiin rajaa idemmäksi kuin 1596 vuoden rajankäyntikirja osottaa, näkyy mielestäni esm. siitä, kun kuninkatar Kristiina v. 1648 rakensi kirkon Inarin rannalle — eli kenties muutamaan sen saareen. Jos hän olisi arvellut Inaria rajaksi, eikö kirkon rakentaminen ihan rajalle olisi ollut kovin uhkarohkea ja siis ymmärtämätön työ? Vielä selvempiä todistuksia löytyy siitä, ettei Venäjäkään pitänyt lukua Iivaara-Inarin-linjasta. Sen mukaan kuin suomalaisten uutisasutus nousi pohjaan päin, näkyvät he itse luoneen itsellensä jonkulaisen rajan Iivaarasta ylös päin, joka ehkä kappaleen matkaa kulki 1596 vuoden rajankäyntikirjan osottamaa suuntaa; vaan kun he olivat määränsä pohjoiseen nousseet, he vähitellen alkoivat siirtyä tämän omatekoisen rajansa yli itään päin, eikä tätä siirtymistä vastaan Venäjän hallituksen puolelta tehty mitään muistutusta. Mainittu hallitus ei siis pitänyt sitä minään rajanloukkauksena. Pohjassa Ruotsi (tosin yhessä Venäjän ja Norjan kanssa) kantoi lapinveroa myöski "Sondengeldistä" (Suonjelasta?), joka oli Inarin itäinen rajakylä ja tuli kokonaan ulkopuolelle nykyistäki Suomen rajaa (siitä itään päin oli Nuortijärven ja pohjaan päin Petsamon kylä; ks. Suomi 1816, siv. 148—9). Jos Venäjä olisi pitänyt Inaria rajana, ei suinkaan se olisi sallinut Ruotsin kantaa veroa kymmenkunta penikuormaa idemmältä. Vielä merkillisempi seikka on mielestäni, että Petsamon luostaria hävityksen perästä ei rakettu uudestaan, vaan siirrettiin kokonaan pois Kuollaan. Venäjällä ollaan kuitenki kirkollisissa asioissa hyvin tarkkoja ja arkatuntoisia, ja jos Venäjä olisi pitänyt Petsamoa taattuna alueenansa, olisi varmaan luostari rakettu uudestaan ja ehommaksi entistänsä, koska se häviöönsä asti oli niin hyvästi menestynyt. Lopuksi lienee joku todistusvoima annettava Venäjän kartoilleki. Laajassa karttateoksessa Venäjän valtakunnasta, joka vv. 1801—1804 valmistettiin Pietarin keisarillisessa karttavirastossa, kulkee raja (ks. Sjögren, Anteckningar om Kemi Lappmark, siv. 337) Nuortitunturista Kuolajärven pohjoispäästä, ei luodetta kohti niinkuin nykyään, vaan koillista kohti Petsamonjoen lähejärvelle, joten paikotellen 7 penik. leveä ja 12—13 penik. pitkä maakappale itäpuolella nykyistä rajaa — eli toisin sanoen tuo vastamainittu Sondengeldin kyläkunta — jääpi Suomen alle[14]. Sanotusta järvestä raja kyllä kääntyy luoteeseen päin ja kulkee Varankivuonoon asti; vaan toisia karttoja löytyy, joissa raja ei pääty sanottuun vuonoon. V. 1808 ulostuli Londossa europalaisen Venäjän kartta, tehty Pietarin tiede-akademian karttain mukaan, ja siinä Venäjän raja merellä päättyy itäpuolelle Karabellan nientä[15].

Mitä kaiken edelläsanotun johosta tulee ajatella? Rohkenemmeko väittää, että se alue, minkä Täyssinän rauhanteko Suomelle soi, oikeutta myöten oli sama yhteisalue, jonka Venäjä ja Norja v. 1826 jakoivat keskenänsä? Kenties, lähettemme vaillinaisuuteen katsoen, on varovaisinta olla tämmöistä väitettä tekemättä. Vaan varmaa on, että moni seikka, joka muuten jääpi hämäräksi ja ymmärtämättömäksi, isosti selviää, jos sanotuita alueita ajatellaan samaksi. Miten esm. tuo "yhteisalue" saattoi syntyä? Muinaisina aikoina Norja kyllä vaati herruutensa alle koko Lapinnientä aina Vielijokeen Kannanlahen tienoille saakka, vaan kun se Knärödin rauhanteossa hyväksyi rajaksi Varanginvuonon perukan, josta Täyssinän rauhanteon mukaan Ruotsin alue alkoi, on kait tämä ymmärrettävä niin, että se luopui vaateistaan ulommaisen ryssän rannan suhteen — johon luopumiseen sillä oli sitä suurempi syy, koska koko Ruijan ranta, josta myöski Venäjä ja Ruotsi siihen asti olivat veroa kantaneet, nyt joutui sen yksistään hallittavaksi. Muutamassa norjalaisessa muistoonpanossa (ks. Suomi, 1840, siv. 152—3) sanotaanki, että lähin kylä Varangin pohjasta itäänpäin v. 1614 oli Petsamo ja kun tätä oli kovin pitkäksi valitettu, asetti Kuolan pajari kaksi lappalaista (perhettä) Paatsjoelle ja kaksi Näytämöön. Tämä muistoonpano mielestäni selvästi osottaa, että norjalaiset itse pitivät Varanginpohjaa alueensa äärimmäisenä paikkana. Knärödin rauhanteko ei voinut Venäjälle olla enemmän tuntematon kuin Täyssinän Norjalle; jos nyt Venäjä olisi arvellut alueensa 1596 vuoden rajankäyntikirjan mukaan ulottuvan kieltämätönnä aina Näytämön länsipuolelle saakka, miten se olisi suvainnut, että Norja ulotutti vaatimuksiaan Aidenjargan tienoille saakka, miten viimein myöntänyt, että Norjalla tänne asti oli yhteinen omistusoikeus sen kanssa? Norjalaisten uutisasutus ei vielä v. 1826:kaan ollut ennättänyt Saalomansaarta Paatsjoen suussa idemmäksi. Miten lopuksi juuri Aidenjarga olisi yhteisalueen rajapääksi otettu? Venäjän hallituksen käytös jääpi aivan käsittämättömäksi. — Jos sen sijaan ajatellaan, että mainittu hallitus epäili, josko ei tuo yhteisalue oikeastaan ollut Ruotsin omaa, niin muuttuu sen käytöstapa aivan ymmärrettäväksi.

Toinen seikka, joka arvelumme kautta myöski täydellisesti selviää, vaan muuten pysyy hämäränä ja mielivaltaisten selitysten nojassa, on se, josta tämä luku sai alkunsa ja johon näin pitkän mutkan perästä jo on aika palata: lappalaistemme kalastus yhteisalueen rannikolla. Niinkuin ylempänä jo mainittiin, väitetään tämän kalastuksen tapahtuneen valtiollisten välipuhetten, traktatein, nojalla; vaan näin väitettäissä on valitettavasti unehutettu kertoa, milloin nämät välipuheet olisi tehty. Yksi ainoa välipuhe kalastuksestamme jäämeren rannalla tietääkseni vain löytyy ajoilta ennen v. 1826 ja se tehtiin vasta v. 1751 Norjan kanssa Strömstadin rajasovinnossa, vaan se koskee ainoastaan Ruijan rannikkoa eikä yhteisaluetta, niinkuin jokainen voipi havaita, joka mainittua sovintokirjaa lukee (ks. Modée, Alliancetraktater, liitteiden viime §). Täyssinän rauhanteossa ei Ruotsin alamaisille myönnetty mitään nautinto-oikeutta Venäjän alueella (enemmän kuin venäläisillekään tällä puolen rajaa), päinvastoin esm. 1596 vuoden rajankäyntikirjassa jyrkästi kielletään kummanki valtakunnan alamaisia, myöski Lapissa, kulkemasta rajan poikki jotaki etua saamaan ("icke öffverträde eller ther ingå i plöijde eller opiögde, skogh eller vatn och med bijstecker eller diurafangh allehande nyttigheeter till sitt landh sigh tilegne eller emoth thage"). Minkään traktatin nojalla lappalaisemme eivät siis yhteisalueella käyneet. Mutta millä oikeudella he sitte siellä kävivät? Jos ajatellaan, että yhteisalue oli vieraan valtakunnan maata, ei heillä käyntiinsä olisi ollut oikeutta mitään; koko heidän kalastuksensa olisi tapahtunut ilman luvatta. Vaikea on kuitenki siinä tapauksessa ymmärtää, kuinka tämä luvaton kalastus olisi niin lujasti saattanut juurtua, että ne lappalaiset jotka yhteisalueella etupäässä isännöivät, olivat Suomen lappalaisia. Helppohan olisi vieraan valtakunnan hallitukselle pitänyt olla häätää heitä alueeltansa pois; vaan tämmöisestä häätämisestä ei koskaan liene puhetta ollut. Asia jääpi näin jotenki käsittämättömäksi. Jos sitä vastoin arvelemme, että yhteisalue oikeastaan oli Ruotsin valtakunnan maata, selviää kaikki heti: lappalaiset kalastivat oman oikeutensa nojalla, heidän ei tarvinnut muilta valloilta siihen saada lupaa.

Vielä yhteisalueesta. Rajaseikkain selvitys 1826.

Mahollista on, että tarkempi lähetten ja muitten asianhaarain tutkiminen voisi vahvistaa sitä arvelua, jonka edellä olemme tehneet: että n.k. yhteisalue alkuaan oli Ruotsin valtakunnan yksityinen omaisuus. Sitte tämä sekava kysymys olis isosti selvenemään päin. Vaan mahotonta ei myöskään ole, että asia piternmänki tutkimisen perästä yhä jäisi hämäräksi. Niin kauon kuin ei kaikkia löytyviä lähteitä ole läpikäynyt, ei tässä suhteessa saata mitään varmaa sanoa, ja sentähen meidän tällä kertaa on pakko jättää arvelumme semmoisekseen.

Mutta jos edellisessä mainitut asianhaarat eivät riitäkään todistamaan, että Ruotsi oli yhteisalueen ainoa omistaja, antavat ne sentään tarpeeksi syytä väittämään, että Ruotsilla oli sanottuun alueeseen ainaki yhtä suuri oikeus kuin toisilla valtakunnilla, että sillä toisin sanoen oli heidän kanssa yhteinen omistusoikeus (condominium). Kieltämätöntä näet on, että Ruotsin raja Venäjää vasten Täyssinän rauhanteon mukaan päättyi jäämereen, että tätä rajaa ei myöhemmissä rauhanteoissa muutettu, ja ettei Norjan rajaa koskaan, s.o. ei missään rauhanteossa ole ulotutettu tähän rajaan asti; sillä Strömstadissaki Norjan rajapääksi määrättiin Kolmisoiva, joka on lännempänä sitäki rajan suunnitusta, josta 1590 vuoden rajankäyntikirja puhuu. Venäjällä oli siis rajansa länsipuolella — ei Norja, vaan Ruotsi; kulki raja missä tahansa, niin Ruotsi aina oli Venäjän ja Norjan välissä. Miten näin ollen voipi ajatella aluetta meren rannalla, jossa Norjan ja Venäjän maat olisivat sattuneet yhteen ja antaneet rajariitoihin syytä? Sehän on sula mahottomuus. Jos rajoista saattoi riitaa syntyä, täytyi Ruotsin välttämättä olla kolmantena muassa, jos se vain tahtoi oikeuksistansa pitää kiinni; eikä voi ajatella mitään Venäjälle ja Norjalle yhteistä aluetta heidän rajainsa vieressä täällä puolen, jossa ei Ruotsillaki olisi ollut osa.

Tosin voidaan, ja näennäisesti jollaki syyllä, väittää, että Ruotsi, jos sillä olisi ollutki oikeuksia rannikon suhteen, oli niistä luopunut. Niin esm. voidaan viitata viime pykälään Strömstadin rajasovinnossa, joka sanoo, että Kolmisoivasta alkaa Norjalle ja Venäjälle yhteinen maa, Nejden eli Neudama: sen mukaanhan ei Ruotsi olisi ulottanut vaatimuksiaan sanottuun yhteismaahan; niin ikään voidaan huomauttaa siitä, että ne, jotka myöhemmin kantoivat yhteisalueen asukkailta veroa, olivat ainoastaan Venäjä ja Norja. Että Ruotsi myöhempinä aikoina isosti laiminlöi etujensa valvomista pohjan puolessa, se on kyllä kieltämätöntä: sitä erinomaista harrastusta Ruotsin valtakunnan rajojen laajentamiseen idän ja pohjan puoleen, jota Kaarle IX niin suuressa määrässä osotti, ei yhelläkään hänen jälkeläisellään valitettavasti ollut. Vaan siltä ei ole sanottu, että Ruotsi olisi oikeuksistaan Varanginmeren rannikkoon luopunut. Semmoiseen väitteeseen voidaan aina muistuttaa, että Ruotsi päinvastoin yhä harjotti herruuttansa rannikolla senkautta, että sen lappalaiset joka vuosi kävivät siellä vapaasti kalastamassa. Mitä vastamainittuihin esimerkkeihin tulee, niin Strömstadin rajasovinnon tarkotus vain oli tarkasti määrätä rajaa Norjalle ja Ruotsille kieltämättä kuuluvain Lapin alueitten välillä sekä järjestää oloja kahen puolen uutta rajaa; rajankäynti Venäjää vasten ei siinä ollut kysymyksenä. Itse sovintokirjaan on liitetty kaksi laajaa lisäystä ja toisen lisäyksen eli "liitteen" (bihangin) 31 §:ssä löytyy tuo lause Näytämöstä; arvellaan näet "kuinka suotavaa olisi, että rajasta sitä vastaan sovittaisiin", ja lisätään että "asiasta on vasta tarkemmin tuumittava ja molemmilta hoveilta pyydettävä käskyjä". Mikä arvo on tämmöiselle, asiaan kuulumattomalle, sivumennen lausutulle toivomukselle ja siinä käytetyille sanoille annettava? Liian rohkea olisi kait väittää, että Ruotsi senkautta luopui siitä rannikosta, minkä Täyssinän ja Knärödin rauhanteot sille soivat; jos rajaa jälestäpäin olisi ruvettu käymään auki ja Ruotsi, tutkittuaan entisiä rauhakirjoja, olisi niiden nojalla ruvennut vaatimaan, että joku osa rannikosta oli silleki annettava, ei suinkaan mainittu toivomus ja siinä käytetyt sanat olisi voineet sen vaatimuksille mitään estettä tehä. Tuota lausetta, että Näytämö oli ainoastaan Norjan ja Venäjän yhteismaa, ei mielestäni siis voi pitää muuna kuin lapsus calamina, joka on tullut maholliseksi sen leväperäisyyden kautta, jolla Ruotsi hoiti valtakuntansa koillis-osan asioita — ja ehkäpä myös norjalaisten viisauden kautta. Mitä taas tulee siihen, että Norja ja Venäjä vain kantoivat veroa yhteisalueen asukkailta, niin on huomattava: 1:o että Lapissa ennen vanhaan, kun ei merikalastuksella vielä ollut sama merkitys kuin meidän päivinämme, meren rannikkoa vain pidettiin liitännäisenä sisämaalle, niin että sen arveltiin kuuluvan sisämaan asukkaille samoin kuin muualla meren arvellaan kuuluvan rannikon asujamille; ja 2:o että yhteisalueen rannikolla Täyssinän rauhanteon aikana ei näy asuneen ketään (paitsi ylempänä Petsamonjoella ehkä joku lappalainen), siitä päättäen, että ensimäisten lappalaisten sanotaan vasta vuoden 1614 jälkeen asettuneen Paatsjoelle ja Näytämöön (ks. Suomi 1846, siv. 153). Jos nyt Venäjän ja Norjan alamaisia vähitellen siirtyi joitakuita yhteisalueelle ja kumpiki valtakunta omilta alamaisiltaan kantoi veroa, ei siitä välttämättä seuraa että alue oli noitten valtain maa; kyllä Ruotsilla siltä saattoi siinä osansa olla. Sillä rannikkohan oli sisämaan oma, ja sisämaassa Ruotsiki kantoi veroa niin hyvin Inarissa kuin Suonjelassa.

Yhteinen omistus ei kyllä ole saman arvoinen kuin yksityinen ja yksinomainen, vaan puheena olevassa kysymyksessä se sentään on tarpeeksi hyvä siihen tarkotukseen, jonka perille lähinnä olemme pyrkineet. Vaikka ajatellaan että Ruotsi oli vain yksi yhteisalueen omistajista eikä sen ainoa omistaja, niin lappalaisemme kuitenki tämän osittaisenki omistuksen perustuksella saattoivat yhteis-alueella käydä aivan yhtä hyvin kuin toisten valtain alamaiset; heidän ei tarvinnut siihen toisilta pyytää lupaa. Lappalaistemme kalastus yhteisalueella ei siis missään tapauksessa ollut mikään luvallinen tai luvaton nautinto toisen alueella, vaan omistusoikeuden harjotus omalla alueella.

Jos katsellaan jäämerikysymystämme tältä uudelta kannalta, että Ruotsi s.o. sittemmin Suomi oikeutta myöten oli yhteisalueen kolmas omistaja, astuu kysymys toisenmuotoisena eteemme: paljo selvempänä ja sen puolesta siis tyydyttävämpänä kuin ennen, vaan toiselta puolen entistä ikävämpänä, koska paremmin voimine, huomata mitä olemme menettäneet. Jos Suomen etuja 1826 vuoden rajaselvityksessä olisi valvottu, olisi tietysti aluksi muistissa ollut pidettävä lappalaistemme käynti yleensä jäämerellä ja siitä vaadittava hyvike eli korvaus, jos olisi sovittu sen lakkauttamisesta. Vaan tähän ei etujemme valvominen olisi loppunut, vaikka nykyään meillä yleisesti vallitseva mielipide ehkä niin arvelee. Selvää on, että Suomi yhteisalueen kanssa-omistajana myös olisi ollut oikeutettu saamaan osansa samasta alueesta, ja vasta kun tämäki olisi sille annettu, sen olisi ollut syy olla tyytyväinen. Ajatellaan, että tämä osa, joka olisi ollut toisten alueitten välissä, olisi määrätty kolmanneksi osaksi koko yhteisalueesta, joten se olisi tullut käsittämään Paats-virran jokilaakson sekä rannikon esm. Utsavuonosta Vuorjemaan; ajatellaan sitte, että Norja hyvikkeeksi lappalaistemme käynnin lakkauttamisesta olisi ollut halukas antamaan maata, esm. osansa yhteisalueesta; niin seuraa, että Suomi olisi tullut saamaan koko nykyisen etelä-Varangin pitäjän sekä jonku palstan pitkin Paatsjoen itävartta. Sen saattaa nyt sanoa menneeksi, kun ei silloin silmiä pidetty auki — tosiaanki kova muistutus vasta pitämään Unetarta vähemmässä arvossa. Kuitenki, vähemmänhän tämä vahinko on luettava meidän omaksi syyksi kuin ulkonaisten asianhaarain, ja tuo puhe korvauksesta on siis paikallaan, niinkuin säädytki viime valtiopäivillä näkyvät arvelleen. Jos Suomen sopisi Venäjältä vaatia korvausta koko siitä vahingosta, minkä se v. 1826 kärsi, niin tosin alueemme lähenisi Tuulomaa sangen likelle, kun viime valtiopäivillä pyydetty alue luettaisiin vastineeksi Rajajoen alueesta ja itäpuolelle tuota pyydettyä alaa lisättäisiin samankokoinen kappale kuin etelä-Varanki. Vaan tämmöinen vaatimus olisi ehkä kohtuuton; joku osa puheena olevasta vahingostamme jääpi epäilemättä oman uneliaisuutemme syyksi. Rupeamatta sen laajemmin punnitsemaan, mikä määrä tuosta vahingosta voipi tulla itsemme, mikä toisten syyksi, tahon tässä vain muistiin johattaa, mitä ylempänä lausuttiin, että Suomelle viimeksi pyydetty alue ei suinkaan ole millään tavoin liiallisen suuri, vaan päinvastoin niin niukka kuin olla saattaa, jonka lauseen toivon nyt myönnettävän oikeaksi.

Omituista on muuten, että niin hyvin Venäjän kuin Norjan puolella näytään olevan tyytymättömiä 1826 vuoden rajaselvitykseen. Venäläiset kirjailiat valittavat, että Norja jakokaupassa vääryydellä Venäjältä vei 20—50 pehik. (!) pitkän rannikko-alueen Rautavuonon, Paatsjoensuun ja Näytämön oivallisilla haminoilla, joka vääryys muka oli mahollinen ainoastaan siten, että Norja lahjoi Venäjän asiamiehen (översti Galaminin) 20 ketunnahalla ja 2000 specietaalarilla; Norjan puolella taas valitetaan, että sen raja ainoastaan ulotettiin Paats- ja Jaakonjoelle, vaikka koko Lapin niemimaa (!) oikeastaan oli sen alusmaata (ks. Friisin matkakertomusta). Minkähän äänen nämät kirjailiat olisivat nostaneet, jos Suomen puolesta olisivat puhuneet?

* * * * *

Ennenkuin tämän luvan lopetan, en voi olla lausumatta, kuinka suotavaa olisi, että kaikki lähteet, jotka koskevat pohjan perän entisiä oloja, otettaisiin tarkan tutkinnon alle, jota tietääkseni ei vielä ole tapahtunut. Siitä voisi ehkä olla paljoki hyötyä; ainaki moni omituinen seikka on silmääni pistänyt jo edellisessä mainituita lähteitä läpikäydessäni. Joku niistä tässä kerrottakoon. Nykyinen itärajamme Venäjää vasten päättyy Muotkavaaraan; eikö ole kummallinen sattumus, jos se sattumus lienee, että kun itärajamme pannaan kulkemaan sitä suuntaa, jota edellisessä olemme ajatelleet enimmän Täyssinän rauhakirjan mukaiseksi, s.o. Muotkan kannakseen, rajan pääksi yhtäkaikki tulee — Muotkavaara (eli Muotkatunturi)? Muotkan kannaksella näet löytyy vaara, jolla ainaki ennen oli tämä nimi (ks. Suomi, 1846 siv. 148). Toinen merkillinen seikka on, että suomalaiset ennen näkyvät käyneen kalastamassa myöski Lapinniemen etelärannalla, Kannanlahesta itäänpäin. V. 1517 antoi näet suuriruhtinas Vasilii Moskovassa (ks. Suomi 1846, siv. 151) suojeluskirjan Vienan lappalaisille, jossa m.m. sanotaan, että merenranta "Palitz-rekousta" Omboon on oleva lappalaisten yksin hallittava ja että "älkööt karjalaiset, eli nougorodilaiset eli ruotsalaiset eli ketkään muut rohjetko siinä kalanpyyntiä harjottaa" (draga og bruka sin näring). Ombo on tietysti Umpa ja Palitz-rekon ei voi olla muu kuin Pjalitsajoki Vienanmeren suulla Lapinniemen kaakkoispäässä. Kun tämä ranta nyt vakuutetaan lappalaisten omaksi ja kaikki muut, niiden joukossa myös "ruotsalaiset" s.o. suomalaiset kielletään pois, täytyy siitä päättää, että suomalaistenki oli ollut tapa sanotulla rannalla käydä. Jos niin tosiaan on ollut asianlaita, olisi siitä paitsi muuta se tärkeä seuraus, että voisi hyvin ymmärtää Iiläisten julmaa hävitysretkeä Kannanlahelle 1589; syyksi siihen ei tarvitsisi ajatella paljasta ryöstöhimoa, niinkuin tähän asti on tehty vaan ainoastaan vanhain oikeutten puollustamista. — Edellisessä on jo mainittu, kuinka Iiläisten retkeä jäämerelle ja Petsamon luostarin hävittämistä niin ikään voipi selittää paljaaksi hätäkeinoksi oikeutten puollustamisessa.

Nämät vain esimerkeiksi. Kuka tietää, mitä hauskoja tietoja vielä olisi senpuolisista oloista saatavina? Näitä maita koskevain lähetten tutkimisesta olisi ainaki se hyvä, että V. Karjalan historia, jota yhä ollaan vailla, tulisi maholliseksi kirjottaa.