Suomalaiset Jäämeren rannalla: Matkamuistelmia

by A. V. Ervasti

I.

Matka jäämerelle.

Tiet Oulusta sinne.

Oulusta kesän aikana jäämerelle aikojalla on monta eri tietä tarjona. Joka etupäässä pitää mukavuuttansa silmällä, voipi Oulussa astua laivaan ja lähteä meritietä kulkemaan, jolloin saattaa valita kolmen eri suunnan välillä: jos hän on maihin kyllästynyt ja vain haluaa meri-ilmaa hengittää, kiertäköön Kyöpenhaminan ja Juutinrauman kautta koko Skandinavian niemimaan ympäri Englantiin Oulusta kulkevissa höyrylaivoissa hän helposti ja joutuin voipi Tanskan pääkaupunkiin päästä; tai jos hän haluaa Ruotsin pääkaupunkia ja sydänmaakuntia katsella, nouskoon Tukholmissa maihin ja kulkekoon sieltä sitte rautatietä Kristianiaan; taikka viimein, jos hän vain tahtoo lyhyintä tätä tietä perille päästä, kulkekoon Vaasan kautta Sundsvalliin ja sieltä poikkimaisin rautatietä Trondhjemiin sekä loppumatkan taas höyrylaivalla. Yksinäiselle matkustajalle viimemainittu tie on Oulusta länsi-Ruijaan, Tromssaan, kesän aikana sekä joutuisin että helpoin — siihen asti kuin Luulaja—Ofotin rautatie valmistuu. Se haitta kuitenki meritiestä on, että matka tulee käymään mutkalla kaukana omasta maasta, ja sentähen jos on halukas näkemään pohjoista Suomenmaata sekä Lappia, ja varsinki jos matkan määrä on itä-Ruija eli Ryssän ranta, täytyy ajatella maitse kulkemista. Kolme päätietä on maitseki tarjona. Läntisin kulkee Tornion kautta ylöspäin Tornion ja Muonion jokia Muonionniskan kirkolle, jossa se haarautuu kahelle suunnalle: Tromssaan päin on yhä noustava Muonionjokea sen latvoille asti ja sitte kuljettava tunturin poikki Jyykeän vuonoon; Hammerfestiin päin on kuljettava Enontekiäisten kirkolle, sitte tunturin poikki ja Koutokeinon kautta Alattioon. Keskimäinen päätie kulkee Kemin kautta Kemijärvelle, siitä ylöspäin joko Kitisenjokea eli Luirojokea maanselän harjanteelle, sitte tämän poikki Ivalojoelle ja Kyrön kylään Inarin etelärannalla sekä viimein Inarin poikki Näytämöön ja Wesisaareen. Rovaniemeltä voipi myöski kulkea Kittilän kautta Ivalojoelle ja Kyröön. Viimeinen, itäisin tie kulkee Kuusamon kautta Venäjän rajalle, rajalta pohjoisimman Karjalan kautta Kannanlahteen ja siitä Venäjän Lapin halki Kuolaan.

Jos matkan määrä on länsi-Ruija, ei muu maatie kernaasti voi tulla kysymykseen kuin läntisin Tornion kautta — jollei vähän mutkaa tekemällä taho kulkea Rovaniemen kautta Kittilään ja Kittilästä poikkimaisin Muonionniskaan, jonka mutkan teko kuitenki vasta sitte on paikoillaan, kun maantie on valmistunut Rovaniemestä Kittilään. Vaan jos matkan määrä on jäämeren ranta yleensä, on vara valita kaikkein kolmen tien kesken. Kauon ei kuitenkaan tarvitse mietiskellä, ennenkuin huomaa, että mukavin tie on tuo vähimmän käytetty itätie Kuusamon kautta. Molemmilla toisilla on nimittäin jokia kymmenittäin penikuormia noustava väkevään vastavirtaan, joka ei ainoastaan ole ikävää, vaan lisäksi kysyy sekä aikaa että rahaa, kun sitävastoin itäisellä joennuousua tuskin on nimeksikään. Läntisimmällä tiellä on vähintäin koko Muonionjoki Pajalasta Kilpisjärvelle, s.o. vähän päälle 30 penik., noustava — jos nimittäin hevosella Torniosta kulkee Ruotsin puolta Pajalaan; Suomen puolella pysyen saa veneellä ruveta kulkemaan jo Pellosta, s.o. viisi penikuormaa etelämpää Pajalasta. Keskimäisellä tiellä on Kemijärveltä, johon hevoskyydillä pääsee, niin hyvin Kitisen kuin Luiron virtoja noustava noin 25 penik. — jollei Vikajärven kestikievarista, joka on pari penik. itään päin Rovaniemen kirkolta, jalkaisin kulje Sodankylän kirkolle (10 penik.), jossa tapauksessa Kitistä tosin ei tarvitse nousta kuin kymmenkunta penikuormaa. Itätiellä sitävastoin ei vastavirtaa ole kuljettava enempää kuin 3 virstaa Imandrasta juoksevassa Nivajoessa; missä lännen puolella pahimmat virtapaikat kohtaa, niillä tienoin on idässä mainittu Imandran 10 penik. pitkä järvi.

Tämä seikka ratkaisee ehottomasti vaalin noiden kolmen tien välillä itäisen tien eduksi, koska matka sitä pitkin tulee sekä joutuisimmaksi että niin hyvin kukkarolle kuin ruumiille helpoimmaksi. Enempää kuin 3 penik. ei päivässä keskimäärin jaksa vastavirtaa kulkea ja nousu esm. tuota koskista Muonionjokea ylöspäin Pajalasta Kilpisjärvelle tulee siis vaatimaan vähintään 10 päivää sekä paljaassa kyytipalkassa maksamaan ainaki 100 markkaa, kun venekyyti tekee 1 m. 40 p. kulleki soutajalle ja 25 p. veneestä, siis kahella soutajalla 3 m. 5 p. penikuorma; vaan useoissa paikoin on pakko ottaa kolme soutajaa. Koko matka Oulusta Tornion kautta esm. Tromssaan tuskin on tehtävä vähemmässä ajassa kuin 19—20 päivässä eikä, hoidon kanssa, puolta kolmattasataa markkaa helpommalla. Matka Kemin kautta Vesisaareen tulee vaatimaan saman verran aikaa ja ainaki likipitäin yhtä paljon rahakulunkia. Kuusamon kautta sen sijaan voipi Oulusta helposti ennättää Kuolaan 12 päivässä, ja jos huolii hankkia itselleen "podoroshnajan", että rajan takana saapi venekyydin 50 kopeekalla penikuorman, ei koko matka nykyisellä Venäjän kurssilla tule maksamaan kuin 110 à 120 markkaa.

Kun kesällä 1882 olin onnellinen pääsemään jäämerellä käymään, oli minullaki vaali tehtävä tässä lueteltujen kolmen maatien välillä — sillä maitse olin päättänyt kulkea. Aluksi arvelin vähän nousta läntistä tietä Jyykeään ja Tromssaan, sieltä kiertää Ruijan ja Ryssän rantaa Kuolaan, ja Kuolasta palata Kannanlahteen, jolloin loppumatkalla taas olisi sopinut laajemmalta liikkua Karjalassa. Ne vastukset, jotka länsitiellä kohtaisivat, alkoivat kuitenki kohta tuntua liian arveluttavilta, varsinki ajanhukan puolesta, ja sitte tuli yksi seikka, joka ratkaisi päätökseni itäisen tien eduksi. Kuuden vuoden loma-ajan perästä hallituksemme nimittäin vihoin viimein taas oli määrännyt papin lähtemään jäämeren venäjänpuolisella rannalla asuvain suomalaisten luo papillisia toimia varten, ja määräyksen saanut — jumaluusopin lehtori Kuopiossa Johannes Schwartzberg — sattui olemaan vanha tuttu. Tämä tilaisuus mieluisen matkakumppalin saamiseksi oli liian hyvä käyttämättä jätettäväksi, ja seuraus oli, että lyhyen kirjevaihon perästä matkakumppaluus meidän kesken oli sovittu; ja kun lehtori S. oli päättänyt kulkea Kuusamon kautta, joka hänelle, idemmäksi Ruijaa aikojalle, oli kaikin puolin soveliain tie, raukesi minulta kaikki tuumat länsitien suhteen.

Oulusta Kuusamoon ja sieltä Oulangansuuhun. Nuorusen tunturilla.

Perjantaina 30 p. kesäk. epp. lähin ajamaan Kuusamoon, johon lehtori S. jo edellisenä päivänä oli Oulun kautta kulkenut ja jossa hänen oli määrä minua odottaa. Matkaa Oulusta Kuusamoon ei juuri voi lukea hauskimpain matkojen joukkoon Suomessa, pikemmin ehkä päinvastoin. Oulujoen komeain siltain poikki on mukava kulkea ja joen pohjoispuolelta on kaunis katsella kuohuvaa Merikoskea ja Huvisaaria ja kaupunkia kosken tuolla puolen, vaan niin pian kuin Laanilan tuomaripuustellin takaa tie jokivarrelta erkanee, tulee suo kohta eteen ja kaikki kauniit näkö-alat ainaki Pudasjärvelle asti ovat sitte loppuneet; soita ja kivikkoisia männikkökankaita vain vaihettelee, joku ainoa huononnäköinen talo siellä täällä. Kun Pudasjärvellä on Iijoen poikki kulkenut, alkaa maa vähitellen kohota, niin että esm. Korennon kankaalta ja vielä enemmän usealta kohti taipaleella Pintamosta Väätäjään voipi laajalta katsella mailmaa; jälkimäisellä taipaleella varsinki pengertävä Isosyöte pohjassa päin vetää silmän puoleensa. Vaan nämätki näkö-alat ovat kaikkia elonmerkkejä ja kaikkea vaihtelevaisuutta vailla: äärettömät, tasaiset metsämaat vain ulottuvat jokaiselle ilman suunnalle, vaan ihmisasuntoa tai vedenpintaa ei erota missään. Muutamissa harvoissa paikoissa tie kulkee jonku pienen järven sivu tai pitkin Iijoen vartta, ja silloin petäjikkö kangasten yksitoikkoisuuteen kyllästynyt silmä saa hetkeksi ihailla veden sineä ja ihmisasunnoita, vaan nämät paikat ovat, niinkuin sanoin, hyvin harvat. Maakuntaa liikkuu tiellä sangen vähän: tavallisesti saa matkustaa 4—5 taivalta, toisinaan päiväkauden, eikä ainoaakaan matkamiestä tule vastaan. Ainoastaan eri tapauksissa, niinkuin esm. markkinain aikana, kohtaa enemmän kansaa; ja koska viime vuosina siirtohalu on ylimäissä kiihtynyt arveluttavaan määrään, sattui tällä kerralla parissa paikoin tulemaan vastaan kymmenkunta hevosta Amerikaan aikojia. He olivat helposti tunnettavat korvien ympärille käärityistä liinoistansa ja punaiseksi maalatuista matka-arkuistansa.

Yksi paikka tällä matkalla voipi ehkä ansaita uteliaan turistin katselemista: se on Taivalkosken putous Pintamojärvestä lähtevässä joessa, pari virstaa järvestä alaspäin. Kahen puolen pientä kallioa vesi syöksee pystyjyrkästi alas jonku 6—8 syltää ja jatkaa sitte kuohuvana koskena korkeain törmäin välitse joutusaa kulkuansa alas vähän matkaa, kunnes etelään käsin kääntyen katoaa näkymästä. Ojan varrella käänteessä jonku kivenheiton päässä kasvavat isot kuuset eivät latvoillansa hetikään yllä niin korkealle kuin putouksen niskalla seisojan jalat ovat. Keväällä tulvan aikana paikka mahtanee olla viehättävä katsella, vaan kesäsydännä veden vähyys on liiaksi silmään pistävä. Mylly on putouksen niskaan rakettu ja niin ikään pitkin koskea kuurna tukkien laskemista varten. — Vanha taru kertoo, että entisinä vihan aikoina joukko venäläisiä tässä olisi surmansa saaneet siten, että kun järveltä olivat pakottaneet muutaman nuorukaisen lähtemään oppaaksi jokea alas, poika koskelle tultaissa oli kehottanut miehiä asettumaan pitkäkseen veneeseen, että olisi parempi pitää perää, ja niin niskassa à la Wilhelm Tell itse hypännyt kalliolle, vaan antanut veneen mennä menoaan putousta alas.

Viimeinen taival varsinki, ennenkuin Kuusamon kirkolle tullaan, on hyvin mäkinen, kun Maanselän harjujen poikki on kuljettava — suurin osa Kuusamostahan on maanselän tuolla puolen. Virstaa pitkä ja sangen jyrkkä on esm. muistaakseni Kalliovaaran mäki ja Säynäjävaaran harjulta näkyy kirkonkylä 6 virstan päässä. Lännen puoleen näiltä seuduin tulee Kostonjärven taa outoniminen Pyhitysvaara, johon — samoin kuin useaan muuhunki tämänpuoliseen vaaraan — sydänyön auringon sanotaan juhannuksena näkyvän.

Sunnuntaina 2 p. heinäk. jpp. tulin Kuusamoon, jonka pappilassa puheen mukaan tapasin lehtori S:n odottamassa. Täältä meidän yhteisen matkan nyt piti alkaa. En vielä ole maininnut että lehtori S:llä oli Kuopiosta muassaan toinenki matkakumppali nim. lyseolainen P. Ranin, joka oli päättänyt kesälupaansa käyttää pohjoisten maitten katselemiseksi ja etenki Lapin kasviston tutkimiseksi; meitä tuli siis kaikkiaan kolme matkamiestä. Kun lehtori S. oli kirjeessä Uuralaisille ilmottanut 14 p. heinäk. tulevansa Uuraan ja kun matkaan kaikki äkkinäisinä emme voineet aivan tarkkaan edeltäpäin laskea perilletuloa, päätimme viipymättä lähteä edespäin kulkemaan; ja vietettyämme pari hauskaa tiimaa pappilan ystävällisen isännän, kirkkoherra Wichmannin, seurassa astuimme klo 6:n tienoissa siihen purjeveneesen, jonka hän hyväntahtoisesti jätti käytettäväksemme ensi taipaleelle, joka oli vesimatkaa. Talonväen hartaat onnentoivotukset seurasivat meitä matkalle.

Matka Kuusamosta Oulangansuuhun kesti kolmatta päivää. Se kävi ensin pyhä-iltana myötätuulella pitkin Kuusamonjärveä Kantoniemen kylän sivu 6—7 neljännestä itä-etelää kohti, sitte maitse pohjaan päin joku virsta Muosalmelle, kun ei raskasta venettä huolittu ruveta vastatuuleen soutamaan, sitte uudella veneellä yhä pohjoista eli koillista kohti Muo- ja Kirpistön järvien poikki Heikkilään, johon kirkolta luetaan 3 penik. Hauska oli kulku kesä-illan kirkkaudessa pitkin järvien tyyntä pintaa. Heikkilään tullessa oli sydänyön ohitse jo ennätetty ja päätettiin siis tähän jäädä yöksi, varsinki kun vilu oli viimeisillä selillä tahtonut ahistaa, vaikka ilma muuten kyllä oli kaunis. Heikkilän talo eli talot on rakettu kaitaiselle kannakselle Kirpistön ja Kiitämän järvien välille, joka kannas kuitenki on kaivettu puhki, että yhestä järvestä pääsee kulkemaan toiseen. Kanavan teon kautta Kirpistön vesi juoksee kahelle, lopulta isosti eriävälle suunnalle: pohjaan päin Kiitämään ja siitä usean järven kautta Oulanganjokeen. Oulanganjokea alas Pääjärveen ja tästä pitkin jokea ja Koutajärven kautta Kannanlahteen; etelään päin Kajavansalmen kautta Muojärveen, siitä Pistojokea alas Pistojärveen ja Kuittijärviin sekä viimein Kemijokea alas Vienanmereen. Tätä kanavaa mekin laskimme, kun 3 p. heinäk. jatkettiin matkaa. Sinä päivänä kuljettiin ensin Kiitämän poikki Hannilan vankkaan taloon, jossa norjalainen professori Friis myöski kävi v, 1867 ja jota hän syystä kiittelee, sitte ylöspäin jokea ja usean pienen järven poikki sekä lopulta taivaltamalla Välijärven taloon Tavajärven etelärannalle, ja siitä Tavajärven poikki ja Tavajokea alas Kuoringin järvelle, jonka pohjoisrannalle rakettuun samanimiseen pikku taloon jäätiin toiseksi yöksi. Ilma oli ihana ja kulku varsinki Hännilästä tuota kaitaista, melkein virtaamatonta jokea ylöspäin vihantain niittyjen ja hyvänhajuisten koivikkojen välitse erittäin miellyttävä. Taipaleesta Välijärvelle saimme omin neuvoin suorittaa loppu-osan, joka oli joku neljännes jalkamatkaa, kun saattomiehet pyysivät veneellänsä saada suoristaan kulkea omille asioillensa; ylimaissa ei olla kovin tarkkoja semmoisten pienihkeitten kuin mahollisen eksymisen suhteen. Oikein kuitenki perille tultiin. Matkaa oli tänäpänä tultu lähes 4 penik. ja loppupuoli päiväystä kuljettu koilliseen päin, joka tästä lähin pysyi matkan suuntana Vienanmeren vesille asti. Kuoringista, jonka pohjoispuolelle tulee Nuorusen korkea tunturi, eteläpuolelle Ukonvaara, kuljettiin sitte 4 p. heinäk. rajan poikki Oulangansuuhun, jota taivalta tuli noin 3 1/2 penik. ja joka oli kävelymatkaa paitsi kaksi viimeistä neljännestä pitkin jotenki leveää Oulanganjokea. Lähin Karjalan kylä Kuorinkiin olisi ollut Taavonsuu, Tavajoen suussa, vaan tuota 2 1/2 penikuorman jalkamatkaa sinne valitettiin hyvin huonoksi, että siitäki syystä kuljimme toista tietä. Kovin kehuttava ei kyllä meidän valitsema tiekään ollut, sillä polku oli huono, usein tuntumaton, ja tiheät suopaikat joko ei ollenkaan tai aivan kelvottomasti porrastetut. Päivänlaskun aikana pääsimme Oulangansuuhun, johon Kuusamon kirkolta tuli runsaasti 10 penikuormaa.

Että Kuusamolaiset ovat ahkeria jäämerellä kulkioita, saattoi matkalla helposti havaita. Kaikkialla oli jäämeri ja kalastus siellä puhe-aineena. Ketkä olivat sieltä nykyään palanneet, tuoden niin ja niin paljon — toistasataa eli pari sataa kruunua — säästettynä tienestinä kotia, ketä kohta odotettiin, kenen arveltiin sinne myötyriksi menneen; useimmasta paikasta käskettiin viedä terveisiä nimitetyille henkilöille, jotka siellä vakituisesti asuivat. Ilmotusten mukaan, jotka olen luotettavalta mieheltä saanut, käypi Kuusamolaisia jäämerellä joka vuosi noin 200; kun pitäjän väkiluku on 6,700 henkeä, joista lähes 2000 saanee pitää täysikasvuisina miehinä, on siis joka kymmenes mies vuosittain jäämerellä kalastamassa.

Varsin helposti käsitettävän selityksen tähän alituiseen kansanvaellukseen saimme toisessa yökortteerissamme, Kuoringissa. Kun Tavajärven poikki kuljettiin, oli melkein suoraan veneenkeulan edessä Nuorusen korkea vaara. Sitä katsellessa havaitsimme lähemmäksi tullen sen kupeella pari valkeaa pilkkua, jotka saattajamme ilmotti olevan lumihankia. Lunta heinäkuulla — sepä outoa! Tuota kummastellessamme sattui joku joukostamme mainitsemaan, että pitäisipä likemmältä käydä noita kinoksia katsomassa, jotka eivät vielä olleet sulanneet, sekä samassa nousta tuon vaaran huipulle, joka on korkein Suomessa tänne asti. Esitys lyhyen keskustelun perästä hyväksyttiin, vaan kun saattaja arveli, ei hyvin sopivan lähteä vaaralle yön selkään, päätettiin jäädä Kuorinkiin yöksi ja lykätä lähtö aamuksi, joka oli senki puolesta mukavampi, että vaaralta sitte saattoi jatkaa kulkua eteenpäin, taloon takaisin palaamatta. Mutta miten saada iltaa hauskasti kulumaan, kun vasta oli 6—7 seutu? Juodaan lasi totia, meillähän on vähän konjakkia muassa, kuului jonku suusta vastaus. Hyvä, tuohan sopi hyvästi; iloisella tuulella, odotettavan nautinnon toiveessa, jatkettiin kulkua talon rantaan. Talo on rakettu järveen pistävän korkean niemen kannakselle. Noustuamme jyrkkää rantatörmää ylös astuimme pirttiin. Se oli korkeintaan 3 syltää neliskanttiin, josta alasta kuitenki uuni anasti suuren osan; useoita lapsia ja pari aikaista ihmistä oli sisällä ja kun rannassa olimme kulkeneet isännän ja yhen hänen kumppalinsa sivu, alkoi arveluttaa miten talossa tultaisiin toimeen ensinkin mahtumisen puolesta. Siitä huolesta kuitenki päästiin, kun vanha emäntä vähän ajan takaa käski meitä astumaan porstuan toisella puolella olevaan pieneen maitokamariin. Nyt tuli totinjuonti puheeksi. Kun meillä ei itsellämme ollut sokeria matkassa, oli pakko kysyä emännältä, voisiko hän meille sitä antaa. "Eipä sitä taida isosti meillä olla", arveli emäntä, vaan meni kumminki talon varoja tutkimaan ja toi hetken takaa pienoisen sokeripalasen esiin, niin suuren, että se olisi riittänyt yhen kahvikupin juomiseksi; enempää ei talossa löytynyt. Vähän pitkillä silmillä katselimme vuoroon tuota suurta varastoa, vuoroon toisiamme, vaan kauon ei tarvinnut aivojemme saranain liikahella, ennenkuin olimme saaneet selville 1:o että tuossa olisi tuskin varaa yhelle, saati kahelle eli kolmelle, totilasia juontiin, ja 2:o että olisi sääli viedä viimeiset varat talosta, jossa oli pieniä lapsia, jotka voisivat sairaiksi ja sokerin tarpeeseen tulla; ja päätös oli, että jätettiin sokeri ottamatta ja lykättiin totinjuonti suotuisempiin aikoihin. Kun tuo odotettu nautinto näin oli tuuleen rauennut, otettiin kysymys illallisesta tutkittavaksi. Että lehmän antia talossa löytyi, saatoimme itse nähä, ja siis arvattavasti myöski voita; vaan leipää —? "Onkos talossa leipää, emäntä?" "Leivästä se tahtoo olla vähän tinka täällä, eihän sitä seottamatonta jakseta saada", kuului vastaus; "vaan ehkäpä sentään joku leipä löytyisi." Niin emäntä taas katosi ja palasi hetken takaa ison, hyvännäköisen ja niinkuin sitte huomasimme hyvänmakuisenki pehmeän leivän kanssa josta pyysimme ja kernaasti saimme toisen puolen. Vaan se oliki ainoa puhas leipä talossa! Ei olleet varat runsaat. — Että aamulla ei kahvista ollut puhetta, on tarpeeton sanoa, vaan sen sijaan on mainittava, että, vaikka ilma ei edellisenä päivänä ollut tuntunut ollenkaan kylmältä, maa aamulla tuvan ympärillä oli kuurassa.

Kun ajattelee, että tämmöisiä taloja — torpista puhumatta — varmaan löytyy Kuusamossa koko joukko, että rahantienestin tilaisuutta varsinki talvisaikoina tuskin on ollenkaan, ja että pyytö jäämerellä aina antaa kohtuullisen, usein hyvän, ja toisinaan hyvinki hyvän vaivojen palkan, onko kumma, jos sanottuun pyytöön mieslukuisesti mennään? Kuoringista oliki poika vakinaisesti asumassa Pummangissa.

Niinkuin mainitsin, olimme päättäneet nousta Nuoruselle. Tämän päätöksen panimmeki toimeen 4 p. heinäk. Kuoringista lähti meitä saattamaan Oulangansuuhun talon päälle 60-vuotinen, isopartainen isäntä ja yksi toinen mies sekä talon vanha emäntä, viimemainittu kuitenki vähemmän kantajana ollakseen kuin käydäkseen "ativoissa" eli vieraissa rajan takana. Kun oli kuljettu joku neljännes talosta, jatkoivat emäntä ja toinen mies, vähennettyään isännän takkaa, kulkuansa suoraan parin neljänneksen päässä olevaan Siikajärven taloon, jossa heidän piti meitä odottaa, ja me muut, isäntä etupäässä, poikkesimme vasemmalle kädelle pohjaan päin vaaraa kohti. Sen juurelle tulee Kuoringista pari neljännestä, ei erittäin kovasti kohoavaa maata; matkalla on useita lampia. Tunturi nousee etelänpuolelta kahtena eli tarkkaan ottaen kolmena erittäin jyrkkänä rinteenä, joista alin puoliväliin kasvaa metsää; ylimmän juurella, jossa on leveämmältä tasaista pengertä, oli ne lumikinokset, jotka eilen olimme nähneet. Ylösnousu, jota kesti juuri tiiman, oli jokseenki vaivaloinen; usein täytyi käsiä avuksi ottaa eteenpäin päästäksensä, niin kova oli kaltevuus, ja lisäksi puhalsi pohjaisesta ei tosin erittäin kova, vaan jäisen kylmä viima, joka pyyhki vaaran eteläsyrjääki ja tuntui erinomaisen ilkeältä hikoileville ruumiillemme. Vaan sillä näkö-alalla, joka eteemme aukeni tunturin ylimmältä huipulta, johon kreikalainen puuristi on pystytetty, saatoimme pitää ja pidimmeki vähäiset nousuvaivamme täydellisesti korvattuina. Alppimaa, satakunta neliöpenikuormaa laaja, oli vuorelta eri ilmansuunnille nähtävänä. Eteläänpäin oli aivan allamme Kuoringinjärvi kuin kaitainen sininen nauha ja sen toisella puolen melkein Nuorusen korkuinen Ukonvaara; siitä vähän lännemmäksi näkyi sininen pilkku — se oli tuo lähes 2 penik. pitkä Tavajärvi, jonka takana oli pienempiä vaaroja niinkuin Hirsivaara, Mouruvaara, y.m.; etäisimpänä länsi-etelään käsin siinti 1626 jalkaa korkea Iivaara 5 penikuorman päässä. Lännen puoleen oli lähimpänä penikuorman päässä Kuntivaara ja sen vieressä vähän pohjempana Juumonvaara. Pohjassa päin näkyi 2 1/2 penikuorman päässä Paanajärven takaa kohoava Mäntyvaara, sitte vähän lähempänä Kometto ja viimemainitun sivutse koillispohjassa päin 6—7 penikuorman päässä sämpylänmuotoinen pyöreähkö tunturi, jota ensin luulimme Vaatimenoiviksi, vaan joka lie ollut Peäsioiva Tuntsajoen varrella. Idän puolella viehätti silmää etupäässä tuo 5 penik. pitkä ja toista eli 2 penik. leveä Pääjärvi rajan toisella puolen. Sen takaa, siis 4—5 penikuorman päästä, siinti useoita vaaroja, joitten nimeä ei kuitenkaan saattajamme enemmän kuin karttakaan tiennyt ilmottaa, vaan tälle puolen järveä tuli ensin toista penikuorman päähän meistä Rivakka ja 2—3 penikuorman päähän Oulangansuun pohjoispuolelle teräväkärkinen Päänuorunen — korkein kaikista näkösällä olevista vaaroista, nähtävästi korkeampi Nuorustaki. Paitsi nyt mainituita isompia vaaroja oli pienempiä joka taholla; ja näitten silmän lepokohtain välillä ulottui toisesta toiseen tasaiset viheriät kentät — aarniometsät —, joitten alimmassa syvennyksessä tavallisesti oli sininen pilkku — järvi. Se oli tosiaan suurenmoinen ja viehättävä näkemä, mikä vuorelle oli tarjona: niinkuin kartta oli maa silmäimme alla. Omituiset tunteet täyttävät rintaa, kun noin ylhäältä katselee alas; niinkuin ruumiillisesti on kohonnut tavallisia oloja ylemmäksi, samoin tuntuu ikäänkuin henkikin olisi ylennyt kirkkaampiin, laajempiin piireihin. Elämän riennot, jotka aina antavat tarpeeksi, toisinaan liiaksiki, huolta, väistyvät yhtä etäälle ja supistuvat yhtä pieniksi kuin maisemat jalkain juuressa, ja niinkuin yhteen silmäykseen mahtuu penikuormain alat tuolla alhaalla, samoin elämä ja olemassa olo ajatukselle esiintyy suuremmissa piirteissä, kokonaisempana, jalompana, onnellisempana. Kauon seisoimme tunturilla selittämättömän ihastuksen vallassa, emme tahtoneet raskia lähtöä tehä; ja kauon on mielessämme säilyvä se suuri nautinto, minkä käynti täällä meille soi.

Nuorusella ollaan Inbergin kartan mukaan 1745 jalkaa korkealla ilmassa. Kun Kuusamon järvet ovat 7—800 jalkaa ylempänä merenpintaa, voipi siis Nuorusen korkeutta sen juurelta huippuun asti laskea 1000 jalaksi, s.o. 5—6 kertaa niin korkeaksi kuin Oulun kirkontorni. Suunnille 1000-jalan korkuisia rinteitä nousimme kyllä myöhemmin Lapissa, esm. kun astuttiin Kuolavuouosta tunturein poikki Uuraan, vaan näiltä tuntureilta puuttui se 7—800 jalan alusta, mikä Nuorusella on, ja siksi ei myöhemmin oltu niin ylhäällä ilmassa kuin nyt. Seuraus tästä s.o. niin ylhäällä olosta oli ehkä se pistävä kylmyys, joka vuoren ylimmällä huipulla vallitsi. Vaikka oli kirkkain ja lämpimin kesäpäivä, ei tunturin ylimmälle kohalle äskön mainitun ristin viereen ollut yrittämistäkään, jollei ottanut päälleen yhtä talvipalttoota, joka oli ylös varta vasten kannettu; niin läpitunkeva tuo pohjainen viima oli. Kallion suojassa auringon puolella kärsi sentään tavallisessa puvussa olla kuta kuinki. — Tunturin ylimmällä osalla ei muistaakseni kasva jäkälääkään.

Milloin tuo kreikalainen risti — jota lehtori S. vähän paheksimalla katseli — on vuorelle pystytetty, ei saattajamme tietänyt ilmottaa; vuosikymmeniä vanhalta se kyllä näytti. Mahollista, että se on niiden venäläisten nostama, jotka 20—80 vuotta takaperin uskonsa tähen pakenivat rajan toiselta puolen Kuusamoon; mahollista, että Tuoppajärven munkit jo varemmin ovat sen pystyttäneet. Mainitulta pakolaisia muuten vielä elää moniaita Tavajärven rannalla ja Hannilassa; ne ovat kielensä puolesta ummikko-ryssiä, eikä siis karjalaisia — arvaten siirtolaisia saaren monasterista, kun se hävitettiin.

Alaskulku Nuoruselta kesti 1/2 tiimaa. Se tapahtui idän puoleen, johon tunturi loivemmin viettää.

Siikajärvellä tapasimme toiset saattajamme, murkinoimme ja jatkoimme sitte matkaa Oulangansuuhun., Kernaasti olisimme tässä viimeisessä meidänpuolisessa talossa juoneet kahvia, vaan se oli tuntematon ylöllisyyden tavara täällä. Vaikka kahvin puutetta saattaa pitää köyhyyden merkkinä, todisti kuitenki talon olemassa olo edistymistä, sillä joku miespolvi taapäin tässä vielä oli ollut kolkko korpi, jossa vain kontiot Kivakasta toisinaan pitivät majaa. Nyt talossa elätettiin useita lehmiä ja luulen ma hevonenki.

Oulangansuusta Knäsjään Kannanlahen rannalle.

Oulangansuun kylä on rakettu kahen puolen Paanajärvestä Kuusamosta juoksevan Oulanganjoen jotenki leveää suuta; valtakylä pohjoiselle rannalle, vähempi osa eteläiselle. Talot eivät sijaitse aivan joen partaalla, vaan vähän ulompana rannasta, ja niiden ja rannan välillä on kylän vähäiset viljavainiot. Rannassa, joka on matalanlainen, on koko joukko nuottahuoneita; kyläläiset ovat näet ahkeroita kalastajia.

Oulangansuuta sanottiin vankaksi kyläksi, ja tavallaan se kyllä sen arvolauseen ansaitseeki, sillä senkokoista karjalaista kylää ei ainakaan siitä pohjaan päin löydy. Ei tämä vankkuus kuitenkaan itsessään mikään mainittava ollut, sillä kylässä ilmotettiin vain löytyvän 19 taloa, joissa elätettiin 60—70 lehmää, 15 hevosta ja satamäärä lammasta. Kuta pohjemmaksi Karjalassa tulee, sen heikommiksi kylät kuitenki käyvät, niin että useassa vain on pari kolme taloa; ja semmoisten rinnalla Oulangansuuta kyllä saattaa ylistää. Pääjärven rannalla olevasta kaheksasta kylästä voipi myöskin ainoastaan Sohjanansuu eteläisimmässä päässä sille vertoja vetää, muut kaikki ovat pienemmät. Nämät kylät ovat seuraavat: länsirannalla Oulangansuusta pohjaan päin Kankahien kylä, etelään päin Taavonsuu Tavajoen suussa, Kormanen Kormasenjoen suussa, Laitasalmi sekä Sohjanansuu suuresta Tuoppajärvestä laskevan joen suussa; järven itäpuolella Niska ja Majalahti. Jo mainittu prof. Friis, joka kävi näillä seuduin 1867, ilmottaa talojen luvun silloin olleen näissä kylissä: Kankahissa 10, Oulangansuussa 14, Taavossa 3, Kormasessa 2, Laitasalmella 9, Sohjenansuussa 17, Niskassa 7 ja Majalahessa 7. Valitettavasti emme voineet saada tarkkoja tietoja niiden kaikkien nykyisestä talonmäärästä, joka vertauksen vuoksi kyllä olisi ollut hauskaa, vaan ne tiedot, mitkä kolmesta kylästä saimme, osottavat kumminki että maakunta vähitellen edistyy. Oulangansuussa oli nyt, niinkuin jo kerroin, 19 taloa, Niskassa 9 taloa (joissa elätettiin 28 lehmää ja 9 hevosta), Taavonsuussa 6 taloa (10-kunta lehmää ja 3 hevosta). Enennys on siksiki hyvä.

Samoin kuin Karjalan kylät ylipäänsä on Oulangansuuki luonnon-ihanalla paikalla. Pohjassa ja lännessä päin näkyy useoita korkeoita vaaroja, niinkuin Päänuorunen ja Kivakka, itäänpäin tulee tällä kohalla paria penikuormaa leveä Pääjärvi saarinensa, joista mainittakoon Luptshinki, Oulangansuusta kohastaan keskipaikoilla järveä, ja Hopiosaari, enemmän pohjoisessa. Joki tekee kylän kohalla vähäisen käänteen pohjaan päin, ja siten syntyy sen eteläpuolelle tasainen, harvaa männikköä kasvava niemi, josta on laaja näkö-ala Pääjärvelle päin. Itse kylää kaunistaa vasta valmiiksi saatu kirkko joen pohjoisrannalla kylän alapäässä ja lähelle sitä rakettu uusi pappila, joka on karjalaiseksi taloksi hyvin uhkea.

Majapaikkamme oli Ortto Rokkosen talo, joka on viimeinen eteläpuolella jokea, siis vastapäätä uutta kirkkoa. Se tuntui olevan toimeentuleva talo, vaikka hoitomme siinä, oudoksesta ja kun ei isäntä ollut kotona, oli niin ja näin; vaan päätalo kylässä lienee Nikitan talo pohjoispuolella jokea, jossa Friis oli kortteria. Paha kyllä ei aikamme sallinut meidän siinä käydä, joka olisi senki puolesta ollut hauskaa, kun talon poika Timo juuri vähää ennen oli tuonut kotia nuoren, meidän puolelta — eikä lähempää kuin "Oolannista"! — naidun vaimonsa. Ainoa paikka, missä kävimme vieraisilla, oli pappila, johon pappi itse tuli meitä noutamaan, kuultuaan että Suomen pappi oli kylään saapunut. Hän osasi suomea siksi että toimeen tultiin, näytti meille kirkkonsa ja juotti meille tsajua, vaan valitteli katkerasti tulojensa vähyyttä, jotka supistuivat paljaastaan kruununpalkkaan, joka on 300 ruplaa. Emännöitsiänä ja piikana hänellä oli talossa tyttärensä; palvelusväkeä ei ketään. Sama valitus toimeentulosta näkyy Venäjän papistossa olevan yleinen, ja sehän kyllä ei olekaan kumma, kun rahan arvo Venäjällä on niin halpa eikä papeilla pitäjältä ole mitään muuta kuin asunto ja puut, ja kirkollisista toimituksista, niinkuin vihkimisestä y.m., joskus joku ropo.

Keskiviikkona 5 p. heinäk. kuljimme ensin Pääjärven poikki 2 penik. Niskakylään, joka on järvestä lähtevän Kuntojoen niskassa, siitä jonku penikuorman jokea alas Kuntijärven kylään jokivarrella sekä siitä ensin Kuntijärven itäpäähän veneellä 1 penik., taivalta sitte pari neljännestä ja lopuksi sama määrä veneellä pitkin Kuukasjärveä samannimiseen kylään, jossa Platonan taloon, eli mökkiin, jäimme yöksi. Pääjärvestä lähtiessään Kuntojoki synnyttää kosken, Pääkoski, joka ei ole erittäin kova — se ääni, jolla perämiehemme, valkopartainen ja kunnioitusta vaativa ukko Simanainen Petri kosken niskassa itsekseen mutisi "blahoslovii hospodi" (varjele Jumala) oliki hyvin rauhottava; sitte joki tasaisesti virtavana juoksee korkeahkoin, kaunisten rantain välissä (pohjaiseen päin). Yhyttyään Kuntojärven länsipäähän joki jatkaa kulkuaan enemmän luodetta kohti ja saapi nimekseen Kumajoki; juoksee sitte Soukelo- ja Ruvajärvien läpi Susijärveen, johon Kuolajärven pitäjästä tuleva Tuntsajoki myöski laskee, sekä täältä, itään päin käännyttyään, pienen Tutijärven läpi suureen Koutajärveen. Paitsi Kuntijärven kylää, jossa oli 15 taloa ja niissä 9 hevosta ja 36 lehmää, löytyy joen varrella seuraavat kylät: Soukelo, jossa ilmotettiin olevan 12 taloa (Friisin käydessä 7), Ruva, myöski 12 taloa, Sokka, 11 taloa, ja Koudan pää, 4 taloa, joista 1 meidänpuolelaisen. Paitsi viimemainittua pientä kylää ei tuon kolmea neljää penikuormaa pitkän (idästä länteen) ja 2—3 penik. leveän Koutajärven rannoilla ole ainoaakaan asukasta.

Simanan talo Kuntijärvellä, jossa päivällinen syötiin, näytti olevan verrattain varakas; siinä oli useampi lehmä ja 1 eli 2 hevosta sekä paitsi suurenlaista pirttiä pari muutaki huonetta. Isäntä oli aivan nuori mies, vaan oli jo käynyt Oulussaki linnun ja poronlihojen kaupalla sekä suolain ostossa. Sitävastoin Platonan talo Kuukasjärvellä näytti huonommalta; muuta huonetta ei löytynyt kuin pieni pirtti. Kuitenki siinä ja vierimäisessä talossa — eikä Kuukasjärven kylässä useampaa taloa löydykään — pidettiin 5 lehmää ja 1 hevonen. Yhessä suhteessa Platonan mökki oli rikas: väen paljoudessa. Kun sydänyön aikana astuimme tupaan, oli lattia täpötäynnä rinnakkain makaajia, ainaki kymmenkunta henkeä, ja suuri vaiva oli isännällä saada yhestä lattian kulmasta unelle persoja lapsia vähän syrjään, että vierailleki vähän tilaa tulisi; jopa oli lopulta pakko jalkaaki siivosti liikutella. Elättäjiä ei talossa ollut muita kuin isäntä yksin, joka kyllä oli nuorenlainen, riski mies; toinen veli oli viety sotaväkeen. — Levollisesti nukuimme pirtissä useoita tiimoja, kumppalit rippumatoissaan, joilla olivat itsensä varustaneet, minä porontaljalla lattialla, ja aamulla meille paistettiin erinomaisen hyviä kalakukkoja.

Platonasta matkustettiin tuorstaina 6 p. heinäk. Mossan eli Mossalan kylään muutamassa Nuutuanjärven saaressa. Matkaa tuli vain noin 3 penik. — edellisenä päivänä oli kuljettu 5. Matka kävi ensin 1 1/2 penik. pitkin Kuukasjärveä, Hirviäniemen kylän sivu, jossa on 5 taloa sekä 15 lehmää ja 6 hevosta, sitte kivenheiton määrän jalkaisin muutaman kosken sivu, jonka Kuukasjärvestä lähtevä joki tekee, jolloin vene oli vedettävä taipaleen poikki, sitte pienen lammin poikki ja sen toisesta päästä taas jalkaisin virstan pari koskien sivu Solajärven länsipäähän, jossa onneksi löydettiin vene, jottei omaa tarvittu käydä vetämässä; senjälkeen pitkin tuota 1 penik. pitkää Solajärveä, joka Vintshankosken kautta purkaa vetensä Nuutuanjärveen, sekä lopuksi pari neljännestä tämän järven poikki Mossalaan. Solajärveen laskee etelästä päin Tiiksijärvestä tuleva joki vähäisen kosken kautta vetensä; jollen muista väärin, tämä joki on penikuormaa pitkä ja sen varrella lähellä Tiiksijärveä on Kuurilan 2 taloa lukeva kylä. Vintshankoskea ei voida laskea muuta kuin köydestä, niin että siinä saatiin taas astuskella joku virsta. Solajärven länsipäässä tuli meitä vastaan joukko jäämereltä palaavia karjalaisia — joku Kuusamolainen muassa — ja kun Vintshankosken alta lähimme järven selälle, näimme ison kotkan istahtavan korkean petäjän latvaan, katselemaan kulkuamme. Erinomaisen jylhää erämaata oli koko se seutu; selvästi muistan, että kun katselin ympärilleni ja tuolle laajalle selälle, alakuloinen tunne hetkeksi valtasi mieleni, ikäänkuin oltaisiin mailman viimeisiä ääriä kulkemassa.

Nuutuanjärveä (Inbergin kartassa Nuolojärvi) sanottiin 3 penik. pitkäksi; leveys lienee 1/2 à 1 penik. Korkeoita vaaroja näkyi sen etelä rannoilla, niinkuin Irenien ja Iivakkaisen vaarat; Mossalan kylä on sen pohjoispuolella, pienen saaren itärannalla. Kylä, joka luki 4 taloa ja 34 henkeä sekä 3 hevosta, 9 lehmää ja 1 sonnin, 34 lammasta ja 84 poroa, on puheen mukaan hyvin vanha ja muutaman Moskovalaisen siirtolaisen perustama (josta nimiki?). Hänen tullessa näille maille asui lappi vielä täällä. Paikkoja, missä mainitun muinaiskansan kotia on ollut, näytetään useoita, ja tavallisesti sanotaan aarteen niillä seuduin palavan; vahvaksi semmoiseksi palopaikaksi mainittiin yhtä kohtaa kallion päällä Meronaisen lahen rannalla. Aarrepaikan pitäisi myöski löytyä Irenien vaaran kupeella, vaikka se aarre ei olisi muinaiskansan kätkemää, vaan jumalan luomaa, toisin sanoen kultaa. Siellä oli nimittäin aikanaan joku pakolainen elänyt ja vuoresta löytänyt tuota kallista kalua; vaan valitettavasti ei paikkaa tiedetä. — Köyhän kansan unelmia!

Vaikka ei Mossalan kylä kokonaisuudessaan liene köyhempi kuin muutkaan paikat siellä puolen, näytti se kuitenki huonommalta sen kautta, että kaikki asumukset olivat kovin vanhoja ja rappeutuneita. Varsinki molemmat pohjoisimmat talot olivat viheliäisimpiä pöksiä mitä ajatella voipi; vaan niiden omistajat olivatki aivan varattomia. Toisessa niistä, Mikkilässä, tulin sattumalta käyneeksi, kun sivukulkiessani minua huudettiin sisään; siinä asui muuan leskivaimo kahen tyttären kanssa. Ovi talon ainoaan huoneeseen oli kenties 1 1/2 kyynärää korkea ja niin hatara, etten ymmärrä miten kylmemmällä ilmalla voitiin sen sisäpuolella asua; itse pirtti pieni, musta ja niin matala, että myötäänsä sai päätänsä varoa kattoon koskemasta; noissa pienissä ikkunoissa lasin sirpaleita ja päreitä sekaisin, ja huonekaluja ei mitään muuta kuin lavitsat seinäin ympärillä. Vene kuului talossa olevan ja sitä tarjotakseen meidän käytettäväksi emäntä minua kutsuiki sisään, vaan seki lukuun otettuna, ei voine köyhempää taloa ajatella. Ja kuitenki — kummallinen omien sallimus! — löytyi talossa aarre, joka toisessa paikassa varmaan olisi saanut nuo mustat seinät ympärillänsä valkenemaan, akkunat isoilemaan ja laipion kohoamaan — se oli talon vanhempi, 17-vuotias tyttö, Marfa (Martha). Hän oli pienenlainen ihminen, sisartansa Okkua vielä nuoremmalta näyttävä; nivusten ympärillä oli tavallinen, punaisella vaatteella päällystetty, tuohinen "perveäskä", kleninkinä kulunut, sininen "kosto" ja kenkinä — en muista varmaan, oliko tohvelintapaiset "stupnit" vai avojalat. Ulkonaiset kaunistusneuvot eivät siis olleet sanottavaa laatua, vaan tukka oli paksu, silmä kirkas, kasvojen ovaali erinomainen, posket punottavat ja hymy leikinlaskuun aina valmiilta näyttävillä huulilla ihastuttava; koko olento sanalla sanoen viehättävää suloa täynnä. Kuka olisi voinut aavistaa, että täällä, näin syrjässä, keskellä erämaita, hengellistä pimeyttä ja maallista viheliäisyyttä, näin ihana kukka olisi löytynyt kukoistamassa!

Matka Mossasta Knäsöihin luetaan kesän aikana 5 1/2, talven aikana 4 1/2 penikuormaksi. Kun aikuisin 7 p. heinäk. lähettiin matkaan, kuljettiin ensin kappale Nuutuanjärveä, sitte siitä lähtevää Tyllinjokea ja joen muodostamain Lapinjärven ja Paasmajärven poikki Koudan rantaan, kaikkiaan kolmisen penikuormaa; talvitie on tänne vain 2. Paasmajärvi purkaupi Paasmakosken kautta, Koutaan, vaan koski on siksi kova, että vene oli vedettävä l/2 virstaa leveän taipaleen poikki. Koudan itäpuolta senjälkeen kuljettiin milloin suomeksi, milloin venäjäksi nimitettyin saarten välitse 1 penik. Kuptshinan niemen nenään, josta Koudan joki alkaa Verhne konetsin jyrkällä putouksella, siitä 5 virstaa kapeaan ja kauniiseen Laitasalmeen, joka on virstaa pitkä ja jossa oli muutamia venäläisiä knäsjäläisiä kalanpyynnissä, sekä Laitasalmesta 5 virstaa Koudan koilliseen päähän. Järvitaipaleella näkyi kaiken aikaa lännen puolelta Kallakoran korkea vaara. Valkamapaikasta, joka järvelle päin tarjoaa erittäin kauniin näkö-alan, on näpeää kaksi neljännestä hyvää polkutietä Knäsiän kauppalaan Kannanlahen rannalle. Matkamme tänäpänä kesti noin 14 tiimaa, niin että perille tullessa aurinko jo oli jotenki matalalla luoteisella ilmanrannalla.

Pohjoisimman karjalan kartta. Sen kansa.

Jo kesällä 1879, kun kävin keski-Karjalassa, huomasin, että karttamme niistä paikoista on isosti virheellinen. Sama muistutus täytyy tehä pohjoisimmanki Karjalan kartallepanoa vastaan. Ne kolme karttaa, joita (paitsi venäläisten karttoja) tietääkseni siitä löytyy, nim. maanmittaus-ylihallituksen suuri kartta, Inbergin kartta ja Friisin omatekoinen Venäjän Lapin kartta, kilpailevat keskenään virhettänsä moninaisuudessa. Voiton siinä suhteessa vienee ensimäinen, sitte tulee Friisin; Inbergin kartta on luotettavin, sekä nimien puolesta, jotka molemmissa toisissa ovat jos jotenki väännetyt, oikein. Ylihallituksen kartasta mainittakoon osotteeksi vain, että esm. Pääjärvestä on merkitty kaksi jokea juoksevaksi pohjaanpäin Soukelojärveen! Friisin kartassa taas esm. Pääjärveen laskee sekä Tiiksijärvi että Kuukas- ja Kuntijärvi, vaikka kahesta edellisestä vesi juoksee Nuotuanjärven kautta Koutaan! Kuntijoki taas juoksee Kuntijärven läpi. Vaikka ei likimainkaan näin puutteellinen, ei sentään Inbergin karttakaan ole aivan tarkka. Niin siinä esm. jo mainittu Kuukasjärvi on merkitty juoksevaksi Kuntijärveen ja Kuntojokeen, vaikka se Solajärven ja Nuutuanjärven kautta juoksee Koutaan; Tyllinjoki, joka lähtee Nuutuan itäpäästä, on merkitty lähteväksi keskeltä järven pohjoisrantaa; Koutajärvi on ulotutettu penikuormaa syvemmäksi eteläänpäin; Koudanjoki on osotettu alkavaksi järven koillispäästä, (Friisin kartassa taas eteläpäästä), vaikka se lähtee keskeltä itärantaa, ja sen ensimmäistä putousta on Verhne konetsin sijaan nimitetty Paasmakoskeksi; j.n.e. Näistä ja muista pienemmistä ereyksistä saatoimme itse matkalla omasta näkemästä tulla vakuutetuiksi, vaan että I:n kartassa vielä muitaki vikoja löytyy, pidän varmana, kun ne ilmotukset mitkä eri suunnilta ja luotettavan näköisiltä miehiltä olen maisemista saanut, eivät sovi kartan kanssa yhteen. Niin esm. ilmotettiin matkan määrää Kiestingistä Knäsiään seuraavaksi, joka epäilemättä on oikein, vaikka ei kartan mukaan: Kiestingistä Jelittijärven rantaan 2 penik., siitä samannimiseen kylään 1 p., siitä Särkiniemeen Tiiksijärven rannalla 1 p. (toisen ilmotuksen mukaan 12 virstaa), siitä Kyyrölään 3 p., siitä Mossaan 1/2 p., siitä Knäsöihin päälle 5, yhteensä lähes 13 p. — Kieretin ja Tyrhyn välillä, jossa kartan mukaan vain on pieni lammikko, löytyy paria penikuormaa pitkä järvi Luovuska. J.n.e.

Nämät virheet ovat ikävä asia, jonka kernaasti soisi oikaistavaksi, kuta pikemmin sen parempi[1].

Karjalan kartasta kerran puhuen mainittakoon, että jos puutteita tahtoo siitä etsiä, niin niitä kyllä löytyy muunkilaatuisia kuin vastamainitut. Niin esm. vuoristoa ei ole kartoissa merkitty ollenkaan, joka on erittäin valitettava asia siihen katsoen, että karjala on hyvin mäkistä maata, paljo mäkisempää kuin meidän puoli. Se korkokartta itämeren laakson pohjoisosasta, joka seuraa Ignatiuksen suuren Suomen Maantieteen muassa ja jossa Suomen mantereen vietto Wienan ja Jää-mereen myöski on merkitty, ei ensinkään ole oikea, mitä jälkimäiseen seikkaan tulee. Itäpuoli maanselkää on siinä merkitty ihan samanlaiseksi kuin länsipuoli, ja ne ovat kuitenki kokonaan erilaisia; osotteeksi vain mainittakoon, että pitkin Kannanlahen itärantaa kulkee vähintäin 1000, vaan luultavasti 1,500 jollei 2000 jalkaa korkea vuoriharjanne, jatko Umptekista: se on mainitussa korkokartassa kuvattu yhtä matalaksi kuin — Oulun seutu, joka on tasaista kuin pöytä eikä monta kymmentä jalkaa ylempänä merenpintaa! Inbergin kartasta ei voi saada minkäänlaista aavistusta karjalan maapinnan ulkomuodosta, kun Päänuorunen, Lunnastunturi ja Peäsloiva ovat ainoat siihen kuvatut vuoret. — Toinen pää-asiallinen puute Inbergin kartassa on, että se ulottuu liian vähän itäänpäin, niin että Äänisjärveä, jonka kernaasti soisi Suomenmaan kartassa näkevän kokonansa, ei näy kuin länsipuoli. Maanselän, joka on keskellä maata, pitäisi kait kartassaki olla kuta kuinki keskellä.

Näistä en suinkaan ole maininnut saadakseni tilaisuutta Inbergin kartan moittimiseen; joka sitä luulisi, hän suuresti erehtyisi. Päinvastoin on tämä kartta pidettävä suuressa arvossa siksi, että se on ensimäinen Suomen kartta, johon myöski Karjala, ainaki pääosaltaan ja siksiki tarkasti, on kuvattu. Virheistä ja puutteista olen huomauttanut ainoastaan saadakseni ne sopivassa tilassa korjatuiksi ja kartan siten vain tarkemmaksi ja paremmaksi.

Venäjän Lapin eteläraja kulkee Pää- ja Tuoppajärvien välitse suoraan itää kohti meren rantaan, johon päättyy eteläpuolella Kieretin kauppalaa; matkamme oli siis oikeastaan koko ajan käynyt Lapin kautta. Kansa on kuitenki täällä, ei lappalaisia, vaan karjalaisia; edellisten asumus alkaa nykyään vasta Kannanlahen perukan ja Vaatimenoivan pohjoispuolelta. Pohjoisimmat karjalaiset ovat luonteeltaan samanlaatuisia kuin heidän etelämpänä asuvat veljensä, yhtä ystävällisiä, iloisia ja alttiita halvasta maksusta palvelemaan, ja matkustus heidän maansa halki, joka muussa tapauksessa kulkukeinojen alkuperäisyyteen, maakunnan köyhyyteen ynnä muuhun katsoen voisi käydä hyvin tukalaksi, tulee siten paljo huokeammaksi. Lisäksi täällä samoin kuin karjalassa ylipäänsä meidänpuolinen matkustaja aivan pian tuntee olevansa niinkuin kotona ainaki, kun hän, jos on ensikertalainen, ilokseen huomaa, että karjalaiset, muutamia vähäpätöisiä erotuksia lukuun ottamatta, ovat ihan samoja suomalaisia kuin hän itse; ja tämä huomio ja kotoisuuden tunne tietysti myöski isosti auttaa tekemään matkaa hupaisemmaksi[2]. Se erotus pohjoisimman ja etelämmän karjalan välillä kuitenki on, että varattomuus on pohjoisessa vieläki suurempi (ja varattomuuden muassa myöski paikotellen siisteyden puute). Kansan pää-elinkeino ei, niinkuin etelämpänä, ole kiertokauppa, jos kohta jotkut henkilöt Pääjärven kylistä sitäki harjottavat, vaan kalanpyynti; kotijärvistä omaa tarvetta varten, Wienanmerestä ja jäämerestä rahantienestiä varten. Kotikalastus ei tietysti voi suuria tuottaa, ja mitä jälkimäiseen eli merikalastukseen tulee, on se epäilemättä katsottava hyvin tärkeäksi sivutulolähteeksi maakunnan taloudelle, vaan pää-elinkeinona sitä täytynee pitää vielä vähemmin rikastuttavana kuin kulkukauppaa. Etäisyys pyyntipaikasta, joka Wienanmeren suhteen on 5—15, vaan jäämeren suhteen 40—50 penikuormaa, on seikka, jonka haittoja ei millään tavoin voida kokonaan poistaa ja joka tulee aina estämään pyynnin harjottamista samalla voimalla kuin esm. Kurjassa, jossa se todella on ja sopii pää-elinkeinona olemaan. Niin kauon kuin pohjoisimman karjalan toimeentulo etupäässä, perustuu kalastukseen, täytyy sen sentähen pysyä minä se nykyään on, köyhyyden luvattuna maana.

Paitsi kalastusta harjotetaan kyllä Koutajärvelle asti myöski maanviljelystä pienissä peltotilkuissa talojen ympärillä, vaan ilmanalan kovuus vaikuttaa, että halla useammin korjaa viljan kuin pellon omistaja[3]; sitäpaitsi maitten yhteisyys, joka Venäjällä on yleisenä sääntönä, estää laajempaan viljelyshommaan ryhtymästä. Kaskenpoltto sen sijaan olisi maakunnalle hyvin mieluinen asia, ja luulisi sitä saatettavan sallia noissa äärettömissä metsämaissa, joita ei mihinkään käytetä ja joissa puut saavat itsestään hävitä, vaan se on kovasti kielletty, ja siksi kansa sitä vain varkain harjottaa syrjäisillä vaaroilla, johon ei metsäntarkastaja arvaa mennä, kun kaikki kyläläiset ovat liitossa keskenään. Metsästä muuten ei kansalla ole minkäänlaista tuloa, kun ensiksi kaikki metsät ovat kruunun, ja toiseksi ei mitään saha- eikä ruukiliikettä löydy. Metsäthän ne ovat näittenki seutujen kalliin tavara, vaan niinkuin asiat nykyään ovat, ei niistä ole hyötyä mitään, jos rakennus- ja polttotarpeet poisluetaan. Karjanhoito lopuksi, jonka ynnä metsänviljelyksen ja kalastuksen kanssa pitäisi olla näin pohjoisten seutujen aineellisen toimeentulon pohja, on varsin heikolla kannalla, niin että lehmän anti vain niukasti riittää omaan tarpeeseen.

Jos mieli saada ei ainoastaan pohjoisimman, vaan yleensä koko karjalan varallisuudentilan paremmalle kannalle, olisivat olot siellä kokonaan järjestettävät toisin. Maa-omaisuuden omistusoikeus olisi turvattava, metsistä luovutettava osansa kansalle, veronmaksu muutettava järjellisemmälle kannalle, kulkukeinot parannettavat, kansan sivistys korotettava suomenkielisten pappien ja koulujen kautta. Nykyisellä hallinnolla, kun kaikki annetaan mennä entistä kelpaamatonta menoansa, täytyy sanoa, että karjalassa "omnia ruunt in pejus", jos muistelee kuinka muualla mailmassa tähän aikaan riennetään jättiläisaskelilla aineellisuuden alalla eteenpäin. Vaan miten saada maakunnan olot muutetuiksi? Karjalaiset kyllä itse älyävät että asiain pitäisi olla toisin, ja älyävät myöski, mihin suuntaan muutostyön pitäisi mennä: "kun meillä olisi Suomen laki", se huokaus nousee jokaisen karjalaisen suusta ja sydämestä. Vaan sortuneina suunnattomasti väkevämmän vieraan vallan alle ja hylkynä pidettyinä meillä, joitten velvollisuus kuitenki olisi puollustajina seisoa heidän rinnallansa antamassa sitä apua, jota asianhaarat sallivat, he kaipaavat sekä voimaa että rohkeutta ryhtyäkseen mihinkään yhteiseen toimeen tilansa parantamiseksi. Ja kun he itse eivät pysty mitään aikaansaamaan, lykkäytyvät kaikki parannustyöt epämääräiseen tulevaisuuteen.

Ihmeellinen on näin ollen se ilomielisyys nuoremmissa ja levollinen tyytyväisyys vanhemmissa, mikä karjalassa yleensä tavataan. Sopisi odottaa, että niin tukalat olot murtaisivat mielen ja tekisivät kansan äreäksi ja tylyksi, vaan asianlaita on päinvastoin. Tottapa suomalaisten veressä yhä vielä löytynee se omaisuus, joka aikanaan pani Tacitusta kummeksimaan, että he ovat niin pitkälle ennättäneet, ettei heillä ole haluakaan minkään paremman perään. Niiden joukosta, jotka nyt matkalla tapasimme, ansaitsee tässä suhteessa erittäin mainitsemista: vanhemmista ukko Simanainen Petri Niskasta, josta jo olen puhunut, nuoremmista varsinki Iivanainen Matvei (Matti), joka oli toinen saattajamme Kuntojoelta Kuukasjärvelle, ja Oleksi ja Ontto, jotka kalien muun kumppalin kanssa saattoivat meitä Mossasta Knäsöihin. Ukko Petri, 70:llä oleva, naimaton mies, lienee jotenkuten kuulunut hengelliseen säätyyn, koska hänellä oli nivukset päälaelta ajetut niinkuin munkilla; kenties hän, vaikkei sitä ilmottanut, oli niitä vanha-uskolaisten omia pappeja, joita kuuluu karjalassa löytyvän. Ruumiiltaan erittäin pitkä ja vankka, hän oli käytökseltään niin vakava, että ehottomasti vaati kunnioitusta, vaan samalla niin lempeä, että herätti meissä suurinta mieltymystä. Matin ulkomuotoa en selvästi muista, vaan tarkkaan on jäänyt mieleeni, että vaikka taipaleella oli vastainen, sateensekainen tuuli ja vilu tahtoi ahistaa, kun oli yön aika, hänen reippautensa ja lannistumaton iloisuutensa piti meitä hyvällä tuulella koko ajan, ettemme matkan vastuksia ennättäneet tuntea ollenkaan. Oleksi, isäntämme Mossalassa, oli pienoinen, pyöreä, nuori mies, jonka silmistä tuon pitkän tukan alta kirkkaasti loisti viaton veitikkamaisuus ja jonka suu ei muuta tehnyt kuin vuorotellen joko nauroi taikka lausui jonku enemmän tai vähemmän sattuvan komppasanan. Hänen naurunsa tarttui väkisinki toisiin ja hänen humori-varastonsa oli aivan loppumaton: vaikka koko päivä aamusta asti oli matkassa oltu, kävi leikinlasku häneltä kuitenki Knäsöissä yhtä vilkkaasti kuin taipaleelle lähettäissä. Ontossa hänellä oli hyvä, vaikka ei sentään aivan saman-arvoinen leikkitoveri.

* * * * *

Hailinpyynti Vienanmeressä oli tänä kevännä onnistunut hyvin huonosti, kertoivat saattajamme. Usea ei ollut pyrstöäkään saanut. Pyyntiä harjotetaan keväällä "kylmäisin", jolloin sisämaasta tuliat saavat Knäsiäläisiltä nuotan; sen hoidossa on kuusi henkeä ja käyttämisestä omistaja saapi 4/10 osaa saaliista. Kalat suolataan pieniin, leiviskän vetoisiin "potskoihin" eli pikkutynnyreihin, jolloin käytetään noin 3 "hunttaa" (naulaa) suoloja potskaan; astiat sitte viedään Vienaan (Arhangeliin), jossa saadaan 25:stä 70;een kopeekkaan astialta. Friisin mukaan pyydetään koko Vienanmeressä 1—200,000 tynnyriä. Paras haili eli silli saadaan Solovetskoin luostarista, jossa suolaus toimitetaan huolellisemmin.

Kultturikuva Knäsjästä. Matka Kannanlahen kauppalaan.

Knäsjä, jota siellä puolen enimmästä sanottiin Knäsöiksi ja jota meikäläiset tavallisesti ääntävät Näsiäksi ja Näseiksi, on pieni kauppala merestä länteen pistävän, paria neljännestä pitkän lahen perukassa, johon vähäinen puro laskee. Kauppala, jossa ilmotettiin olevan yli 40 taloa ja elätettävän 30 lehmää ja 9 hevosta, on rakettu puron eteläpuolelle; pohjoispuolella, johon pieni silta saattaa, on, jos en muista aivan väärin, ylinnä "tshassuna" eli rukoushuone, johon Kannanlahesta pappi toisinaan tulee jumalanpalvelusta pitämään, sen vieressä aitaamaton kirkkomaa, sitte myllyrakennus sillankorvassa ja alaalla rannassa useoita makasiineja. Länsi-etelään päin, josta puro juoksee, on sen molemmin puolin moniaita huonosti aidattuja niittyjä; vaan muuta viljelyksen merkkiä (paitsi myöski vähän naurismaata) en huomannut kauppalan ympäristöllä, joka onki hyvin mäkistä.

Kauppalan väestö, jonka, talojen luvusta päättäen, ainaki pitäisi nousta puoliväliin kolmattasataa, on pää-osalta venäläinen, vaan koko joukko karjalaisia sanottiin siihen myöski kuuluvan, vieläpä tapasimme muutamia meidänpuolisiaki vakinaisesti paikkakunnassa asumassa. Yleinen puhekieli on venäjä, vaan niistä ilmotuksista, jotka sain, tulin siihen käsitykseen, että noin puolet asukkaista myöski osaa suomea. Kun illalla kävelimme kauppalan viittä kuutta pientä korttelia katselemassa, oli muutamassa kohti poikasia pallisilla ja vuorotellen kuului heidän joukosta suomenkieliset ja venäjänkieliset huudot. Suomen kielen taito olisi epäilemättä niin Knäsjässä kuin muissa Vienanmeren länsirannan kaupungeissa paljo suurempi, jollei venäjä olisi vallitsevan kansan kieli ja suomi senjohosta halveksittu; venäläiset ikäänkuin häpeävät suomea osaamasta tai ainaki osaamistansa vieraalle näyttämästä.

Majapaikkamme Knäsjässä oli kaupungin "stantsia" eli kestikivari, jonka isännän nimi oli Ignatsii Petrovitsh. Se sijaitsi pienen torintapaisen itälaidassa — taikka tarkkaan sanoen kahen torin välissä; sillä talon itäpuolella merelle päin oli myöski aukinainen paikka. Eteläpuoli tuota varsinaista toria näytti tekevän talon kartanon eli pihan virkaa. Talo oli yksikerroksinen, vaan laudotettu ja maalattu, ja molemmat huoneet päädyssä, joista me otimme haltuumme ensimäisen, torinpuolisen, olivat sekä suuria että siistiä. Näytti siis siltä, kuin tässä saataisiin kerran taas mukavasti levähellä matkan vaivojen perästä.

Niin kyllä tavallansa tapahtuiki; vaan monta mutkaa siihen ensin tarvittiin.

Mackenzie Wallace kertoo etevässä teoksessaan "Russland", että matkustavaisten ennen oli tapa Venäjällä kuljettaa kaikki matkan tarpeet, rikasten yksin palveliatki, muassaan, että ravintolaan tullessa eivät olleet muuta kuin kattoa päänsä päälle vailla. Tämä kertomus muistui vilkkaasti mieleeni Knäsjän stantsiassa. Ensi seikka perille tultua oli tietysti teen juonti, ja annettiin siis käsky samovaarin lämmittämisestä. Sillä välin kuin käskyn noudatusta odotettiin, selvitimme kyytimiehet, kävimme polttovärkkiä ostamassa ja toimitti lehtori S. muutamia papillisia tehtäviä niiden puutteessa oleville sikäläisille suomalaisille. Kohta sitte samovaari kiehui pöydällä. Paljaalla samovaarilla ei kuitenkaan mihinkään pääse, teetä, sokeria ja astioita myöski tarvitaan, ja kun näitä kaluja ei näkynyt, pantiin joku saattajista niitä emännältä pyytämään. Nietu, ei ole, kuului vastaus. Astioita, teetä ja sokeria ei talosta saada! Lukia voipi arvata, olimmeko kummissamme, sillä talo näytti olevan ja varmaan oliki varallinen, ja lisäksihän oltiin kauppamiehillä varustetussa kaupungissa. Ei muu neuvoksi, kuin lähteä kauppiailta näitä kaluja ostamaan; vaan kauppiaat olivat jo ennättäneet panna maata! Jo uhkasi teenjuontimme kerrassaan jäädä sikseen, ja olisi arvaten jäänytki, jos itseksemme olisimme olleet; vaan, kuka tiesi kuinka suurten ponnistusten perästä, saattajamme viimein ilmestyivät mikä milläki kapineella, ja niin päästiin kuin päästiinki tuon halutun juoman nautintoon. Nyt tuli illallinen puheeksi: saadaankos talosta mitään sitä varten? Monen mutkan ja juoksun perästä tuotiin pöydälle vähän maitoa; muuta ei mitään. Taaski oli turvaaminen saattajiin ja heidän avulla saatiin vähän leipää ja muistaakseni kalakukko, arvaten heidän omista eväistänsä. Tämän jälkeen he menivät majataloihinsa ja me rupesimme hyvällä ruokahalulla syömään. Sen tehtyä vähän odottelimme, miten viimeinen kysymys, makuusijain valmistus, alkaisi selvitä: ilmestyykö ketään talonväestä sitä selvittämään? Ei näy, ei kuulu ketään, vaikka ovipuolessa kyllä oli esine, jota Kuoringista lähettyä emme olleet nähneet, nim. sänkyvaatteilla runsaasti täytetty sänky. No siitä pulasta kyllä itse saatoimme päästä: sänkyvaatteet nostettiin lattialle ja niin sitte rinnakkain maattiin kaikki kolme sikeästi aamuun asti.

Erinomaisen oudolta tuntui meistä tämäntapainen kohtelu, ja mahollista kyllä on, että emännältä ainaki jossain määrässä hyvä tahto puuttui; vaan Kannanlahessa ja Kuolassa oli sama järjestys, että tarpeet oli kaikki oman määräyksemme mukaan ostettavat mitkä mistäki, muutamat majapaikasta, toiset muualta, ja tätä yleistä sääntöä ehkä vain liika tarkasti noudatettiin Knäsjässä. Jos olisimme maan tapaa tunteneet, olisimme siis kaikesta kummailemisesta ja arvattavasti pulasta päässeet. Kuolassa myöski saimme kokea, kuinka toinen seikka matkalla, joka meillä selviää ihan itsestänsä, saattoi äkkinäisyytemme tähen meille tuottaa suurta rettelöä — vaan siitä vasta tarkemmin.

Aamulla 8 p. heinäk. oli ylösnoustua ensi tehtävämme käydä teetä, sokeria ja rinkeliä ostamassa, joita sitte käytettiin teen juontiin. Kun senjälkeen oli vähän haukattu, suoriuttiin tuolle 3 penikuorman merimatkalle Kannanlahteen. Veneemme oli puron suussa pohjoisrannalla ja sinne oli siis sillan poikki astuttava. Se oli suuri, vankka karpaso, jossa kuusi vaimonpuolta, enimmäkseen karjalaisnaisia, istui soutopenkeillä valmiina lähtöön, ja perässä Temjasko niminen ryssä. Kun muutamasta ojasta oli käyty vettä matkaan vielä noutamassa ja kaikki olimme paikoillemme asettuneet, lykättiin vene möljästä irti ja niin erkanimme Knäsjän kylästä. Huomattava on että kyytipalkka oli edeltäpäin maksettava majapaikassa, jota järjestystä sitte noudatettiin useimmissa paikoissa Kuolaan asti — epäilemättä varovaisuus, johon kokemus on kehottanut.

Friis mainitsee, että hänen käydessään Knäsjässä 1867 asukasluku siinä oli 125 henkeä. Tämä tuntuu vähän oudolta, sillä kun saman luvun nyt pitäisi tehä ainaki 250 henkeä, olisi väestö 15 vuoden kuluessa siis kasvanut kahenkertaiseksi, joka olisi melkein liian suuri väenlisäys. Sitä vastoin Friis on oikeassa, kun moittii paikkaa suuresta siivottomuudesta. Että tässä suhteessa löytyy moitteelle sijaa, voipi lukia huomata kun kuulee, että sillä pienemmällä torintapaisella, joka varsinaisesta toripaikasta tuli rantaan päin, juhlallisesti seisoa törötti kolme, — niin, älköön lukia panko sanaa pahaksi, vaan kaikkein nähtävästä julkisesta paikasta saanee kait julkisesti puhua — kolme tunkioa.

Uuden matkatoverin saimme odottamatta Knäsjästä mukaan; se oli eräs staarosta Koudasta. Hän oli matkalla Kuolaan joitaki kunnan rahoja noutamaan ja oli virkamiehenä oikeutettu käyttämään kyytiä ilman maksutta, vaan Knäsjäläiset lienevät häntä pitäneet kovin mitättömänä henkilönä, koska eivät olleet lähteneet häntä yksin kuljettamaan. Pari päivää hän jo oli kauppalassa saanut odotella, ja meidän tulomme oli siis sekä hänelle että varsinki kyydinpitäjälle hyvin tervetullut. Se haitta hänestä oli että edespäin, kuin pienemmissä veneissä kuljettiin, tila usein tahtoi ahtaaksi käydä, sillä hän oli iso, pitkä mies; ja moneenki toviin kumppalit nurkuivat hänen seuraansa vastaan. Minä tuota haittaa kernaasti kärsin, kun hänen kanssa sain harjotella venäjän kielen puhumista. Hän oli älykäs, nuori mies, jonka kanssa hyvin sopi puhella.

Matka Kannanlahen kauppalaan kului ilman mainittavitta tapauksitta. Kohta Knäsjästä lähettyä, jonku neljänneksen päässä, kuljettiin Huppovan eli Huippanan korkean vaaran sivu, joka lahen pohjoisrannalla pystyjyrkästi nousee vedestä ja jossa ilmotettiin Hiidellä olevan asuinsijansa. Lahon suusta kääntyi matka koillista kohti Kapsostrovan saaren luo, johon Knäsjästä luetaan 12 virstaa, ja siitä pohjoista kohti. Useoita saaria senjälkeen sivuutettiin, niinkuin Volei, Oleni, y.m. Ilma oli kaunis, hiukka vain liiaksi helteinen, varsinki päivän päälle, kun tuuli kokonaan sammui. Merilintuja nähtiin runsaasti ja silloin tällöin njorpan (norpan, hylkeen) musta pää kohosi vedenpinnalle. Näkemisistä kuitenki veti etupäässä silmämme puoleensa parin penikuorman päähän tuleva lahen itärantaa, jota pitkin noin 1 1/2 tuhatta jalkaa korkea lumenpeittämä vuoriharjanne kulkee. Jo Knäsjään tullessa olimme tämän harjanteen heti huomanneet ja nyt sivukuljettaissa pää aina tahtoi kääntyä sen valkeaa ja sinertävää selkää kohti. Mitä Nuorusella ja jollakulla muulla tunturilla tähän asti olimme lunta nähneet, ei ollut mitään niitä kinoksia vastaan, jotka tämän vuoren kupeita penikuormain pituudelta peittivät. Tämmöiseen näkemään tottumattomina olimmeki kokonaan kummastuksen vallassa.

Klo 4—5 seudussa iltapäivällä laskimme Kannanlahen kauppalan rantaan, saatuamme matkalla kyllältämme nauttia saattajaimme yksitoikkoisesta, pitkäveteisestä laulusta.

Kannanlahti. Imandra. Umptek.

Kahen puolen pohjoisesta juoksevaa ja väkevänä koskena mereen purkautuvaa Nivajokea on Kannanlahen kauppala rakettu, Pitkin joen idänpuolista vartta on vähän tasaista maata, jossa rinnakkain seisoo pari eli toista kymmentä taloa ja alempana merelle päin kirkko, vaan pian maa itään päin kohoaa korkeaksi, puita kasvavaksi vuoreksi, jota kuulin Ristivaaraksi nimitettävän, vaan jonka nimeksi Friis ilmottaa Valastedunder; kenties sillä on molemmat nimet. Lännenpuolinen jokivarsi nousee heti vedestä jotenki jyrkkänä törmänä, vaan ulottuu sitte kuta kuinki tasaisena penkereenä pari kivenheittoa länteen päin, jättäen tilaa kartanojen rakentamiseen, ja ylenee vasta sitte taas vaarantapaiseksi mäeksi, jota nimitettiin Kotivaaraksi. Tämä vaara on paljo matalampi Ristivaaraa, vaan sentään siksi korkea, että siitä on varsin laaja ja ihana näkö-ala jokaiselle ilmansuunnalle. Sen pohjaan päin loivasti viettävällä rinteellä on kirkkomaa ja kirkkomaan itäpuolella sekä siis kauppalan pohjoispäässä toinen kirkko. Talojen lukumäärä vastamainitulla penkereellä lienee puolensadan paikoille, koska koko Kannanlahessa ilmotettiin olevan noin 70 taloa.

Vaikka Knäsjää hiukka paremman näköinen, on kuitenki Kannanlahtiki kaupungiksi mitätön. Talot olivat suurin osa hyvin vanhoja ja rappeutuneita. Mitään katuja ja kortteleita ei löytynyt; kuitenki läntisessä kauppalan osassa rannanpuoliset talot olivat järjestetyt yhteen riviin, että niiden edustalle syntyi ikäänkuin kaduntapainen, joka ei sentään ollut vähintäkään tasotettu, ja tämän itäpäästä niin ikään lähti pohjaseen päin yhenlaatuinen kaduntapainen. Muuten olivat talot rakettu miten milloinki oli sattunut. Tuon "rantakadun" länsipäässä oli torintapainen aukkopaikka, josta mutkitteleva kuja saattoi ylös kirkolle; ja sinne tuli myöski toinen mutkainen kuja jo mainitulta itäkadulta.

Väestön pää-elinkeino on kalastus, jota myöski harjotetaan itse kaupungissa, s.t.s. koskessa, josta pyydetään lohta; lohen hinta oli nykyään 6—7 ruplaa puuta eli 7—9 markkaa leiviskä. Vähän poronhoitoa myöski pidetään ja sanottiin usealla olevan 70, 90 j.n.e. poroa. Hevosia oli kauppalassa 5, lehmiä noin 50. Syrjätulona on kaupunkilaisilla samoin kuin Knäsjäläisilläki m.m. haahkatelkän untuvain keräileminen, joista puhistettuina, sanottiin maksettavan 4 ja 6 ruplaa naulasta.

Väkiluvun pitäisi 70 talon mukaan tehä 420 ja 450 hengen paikoille, jos taloa kohti lukee 6 à 6,5 henkeä. Friis ilmottaa väkiluvun 1867 385 hengeksi, ja väkiluvun enennys näyttää siis suunnalliselta. Suomenkielisiä sanottiin olevan kymmenkunta, kaikki muut ovat ryssiä.

Majapaikkamme oli erään Pahkov nimisen kauppiaan talossa, joka seisoi tuon torintapaisen ja rantakadun kulmauksessa ja näytti olevan varakkaimpia taloja kauppalassa. Isäntä, joka keväällä oli urakalla rakentanut Oulangansuun kirkon, oli viikko aikaa kuollut ("poomer"), ja isännyyttä piti vainajan veli, eräs keski-ikäinen, komea ja hyvänsävyinen mies. Pulskalta ja siivoluontoiselta näytti leskiki. Meille annettiin pienoinen, vaan siisti kamari kahella akkunalla torille päin, jossa hyvästi tulimme toimeen sen lyhyen ajan minkä kauppalassa viivyimme. Päähuolenamme tällä ajalla oli evästen hankkiminen tuolle 23:n penikuorman matkalle Lapin halki Kuolaan, jolla kuulimme ettei muuta voitaisi stantsioissa saada kuin ehkä kalaa. Isäntä olisi ollut hyvin altis siinä suhteessa meille neuvoja antamaan ja aluksi yritettiinki suorastaan hänen kanssa asiasta tuumitella, vaan kohta tuli tulkin puute tuntuvaksi; taitomme venäjän kielessä oli kovin heikko ja lisäksi luulen, että se venäjä, jota Vienan meren länsirannalla puhutaan, on murteellista. Sanasta "mooko" syntyi meille arvotus joka ehottomasti ajoi meidät Hymylään. Äkkiä kuitenki luoksemme ilmestyi tulkki, eräs vanha karjalaisukko, nimeltä Iivana, kotoisin Ruvajärveltä, ja hänen hiljaisesti ystävällisellä avulla saatiin kaikki ne matkan tarpeet vähitellen hankituiksi, jotka saatavissa olivat. Vakavana, ikäänkuin olisi ylen tärkeöistä asioista ollut kysymys, Iivana kuunteli puhettamme ja selitti sen sitte isännälle verkalleen ja juhlallisesti, aina alkaen sanoilla: "govorjat shtoo". Leivästä oli kauppalassa kova puute, kun kolme viikkoa turhaan oli Vienasta odotettu lotjia, joita vastatuulet olivat pidättäneet; kuitenki viimein meille tuotiin mistä lie tuotukaan suuri korttelinpaksuinen ryssän limppu. Tavallista voita ei ollut, ainoastaan sulattua, jota ostettiin kolmisen naulaa; astian puutteessa kaivettiin suuri kolo limppuun, voi pakattiin siihen ja ympäri käärittiin öljytakki. Suoloja, kahvia ja teetä kyllä saatiin, vaan papyrosseja tai sikarreja ei. Myöski muutamasta rauta-aitasta otettiin piilokkali somasti sinetöitty putelli, sisältävä muka jotain erinomaista, "nalifkaa"; se sitte kuitenki huomattiin mahottomaksi nautita, ja ainoa huvitus siitä meille oli katsella, kuinka isosti se kyytimiehillemme maistui. Taisi kyllä olla jotain muutaki pikku kapinetta jolla varustauttiin, ja viimein kaikki oli selville saatu. — Tuo "mooko" ei merkinnyt sen kummempaa kuin mooloko, maito.

Kauniina sunnuntai-aamuna, 9 p. heinäk., lähettiin tuolle pitkälle taipaleelle Kuolaan — f'Kooluu, niinkuin venäjäksi sanotaan. Iivana, johon olimme isosti mieltyneet hänen tasaisen käytöksensä tähen, oli saattajana kirkolle ja toivotti erotessa hartaasti onnellista matkaa sekä kertoi jo ennen tehyn pyyntönsä, että veisimme terveisiä hänen pojallensa Oleksille Paasrikassa (Pasvigissä); jonka kernaasti lupasimmeki, vaan joka jäi meiltä tekemättä, kun emme yksikään siinä paikassa käyneet. Tie lähtee Kannanlahesta aluksi Nivajoen länsivartta ylös ja on sangen mukava kulkea, kun on leveä ja kuiva; jos vähänkään kostea paikka missä tulee eteen, siihen on tehty kolmesta neljästä, rinnakkain asetetusta, veistetystä plankusta erinomaisen hyvät portaat. Tämmöisiä portaita löytyy Kuolaan saakka eikä niitä laitettaissa ole, niinkuin meidän puolella, turhaa itaruutta noudatettu: yhessäki kohti saimme hyvin kovaan astua täyden tiiman, siis vähintäinki puoli penikuormaa, ettei jalka maahan koskenut. Nivajoki, joka tulee Imandrasta, on 3 penikuorman matkallansa, niinkuin nimiki osottaa, erinomaisen virtava, ettei sitä voida veneellä kulkea kuin yhessä kohti neljänneksen verta; 7—8 virstaa alempana Imandraa se kuitenki juoksee 1/2 penikuormaa laajan järven, Pinoseron, läpi, jonka poikki kuljetaan veneellä. Ensimäiset 12 virstaa Kannanlahesta se kuohuu yhtämittaisena koskena ja tarjoaa, korkeain, havu- ja lehtipuita kasvavain törmäin välissä juosten, useissa paikoin varsin kauniita näkö-aloja matkamiehelle, milloin tie jokivartta lähenee. Nuo 12 virstaa astuttua, jotka kuluivat tavallista hauskemmasti siihen katsoen, että virstain määrät oli hakattu petäjien kylkeen, noustiin veneessä yksi neljännes, jolla välin lehtori S. uistimellaan veti pari kolme aika harjusta ylös joesta; sitte käveltiin 4 virstaa, kuljettiin taas ja hyvin vuotavassa veneessä Pinoseron poikki ja käveltiin viimein 7 virstaa, jolloin tultiin Imandran rantaan. Sasheikkaan. "Käveltiin" ei viime jalkamatkasta ole aivan sopiva sana, "puolijuostiin" olisi ehkä sattuvampi, ainaki mitä Raniniin ja minuun tulee, jotka Pinoseron rannasta toisten edellä heti lähimme taipaleelle. Ääretön joukko sääskiä otti nimittäin ystävällisesti tehäkseen meille matkalla seuraa ja kun emme niitä vastaan mitenkään vielä olleet varustaneet itseämme, ei muu kuin pako tullut työksi. Vähemmässä kuin tiimassa pyyhkäsimme nuo 7 virstaa; vaan kiire oliki järven rantaan tultua päästä veteen uimaan. — Sasheikkaan tuli Kannanlahesta 32 virstaa, jolla välin ei ainoaakaan ihmisasuntoa löydy. Perille tultiin noin klo 7 illalla.

Sasheikka on ensimäinen stantsia Kannanlahesta Kuolaan. Edellisessä olen suomentanut stantsian "kestikivarilla", vaan ereys olisi ajatella näitä Venäjän Lapin stantsioita edes huonoimpain meidän kestikivarein kaltaisiksi. Niihin kuuluu vain hirsitupa ja lappalaiskota, muita rakennuksia ei mitään. Tuvan on kruunu rakentanut matkustavia varten ja siinä löytyy takka oven suussa, lavitsat ympäri seiniä ja pöytä; myöski samovari, "tshainikka" eli teekannu ja moniaita kuppeja on aina matkamiesten varalla. Kodassa, joka on tuvasta vähän syrjempänä, asuu kyytimiehet perheinensä; ne ovat pitkin matkaa lappalaisia. Me kävimme kaikkiaan viidessä tämmöisessä stantsiassa, nim. Sasheikassa, Jokostrovassa, Rasnjargassa, Maanselässä ja Kitsassa, vaan siellä täällä kuljimme toisten samannäköisten matkatupain sivu, joten luimme niitä yhteensä 9 eli 10. Vaikka itsessään aivan halpoja, ovat nämät matkatuvat kotain rinnalla koko palatseja, eikä niiden hyötyä voi arvata kyllin suureksi näissä äärettömissä erämaissa. Siisteyden puolesta ne eivät antaneet aihetta erityisiin muistutuksiin.

Sasheikassa oli pakko vähän viivähtää vatsan vaatimuksesta, joka päivän vaivojen perästä uhkasi jo ruveta kovin nurkuvaksi. Samovaari tietysti ensin tulelle, sitte päivällä pyydetyt harjukset pataan; ja senjälkeen aljettiin leipä- ja verivarastoamme tutkia. Öljytakkia varovasti käärittiin auki, vaan — voi sitä siivoa, missä se oli! Toinen puoli voista oli sulannut ja hataran kantensa kautta juossut ulos. No mitäpä siitä, takki sai hyvänään pitää mitä oli saanut, ja leipä, itsessäänki hyvänmakuinen, oli vain tullut rasvaisemmaksi. Matkoilla ei ruokahalu tämmöisistä pikkuseikoista katoa.

Ensi kerran eläissämme saimme täällä katsella lapinkotaa. Kyllä on kurja asunto! Se on turpeista tehty kyhäys, muodoltansa kuin ylösalas käännetty pata eli kuppi; laajuus alhaalla voipi poikkimitaten ehkä olla kaksi syltää, vaan korkeus ei ole syltääkään, että sisällä on mahoton pystössä seisoa. Oven suusta kulkee pitkin maata kodan poikki kaksi rinnakkaista hirttä lähes kyynärän verta toisistaan, ja keskellä kotaa leikkaa näitä hirsiä suorakulmaisesti kahet toiset hirret, niin että kodan "lattia" näin on jaettu yheksään eri osaan. Keskimäisessä on tulensija, jonka päällä pata riippuu; savua ja valoa varten on kodan katossa reikä. Huonekaluja ei tietysti kodassa ollut nimeksikään.

Illallisen syötyä lähettiin kohta taas matkaan, koska olimme päättäneet jos mahollista yhteen menoon kulkea Kuolaan asti. Matka kävi nyt veneellä, jota täysikasvuiset lappalaiset Mirona ja Larivon sekä joku poikanen kuljettivat. Vasemmalle kädelle länteen päin jäi Akkalan-lahti, johon Suomen rajalta tuleva Juonnijoki laskee, oikealle kädelle jonku ajan takaa aukeni Dikkeguban-lahti. Suoraan eteemme tuli yöllisen auringon valaisemat, rasvatyynet Imandran selät. Imandran eli niinkuin suomeksi enimmästi sanotaan Imantron järvi, lapiksi Auerjaur, joka on noin 400 jalkaa eli yhtä paljon kuin Oulujärvi ylempänä merenpintaa, ulottuu etelästä pohjaiseen 10 penikuormaa, vaan on keskimäärin ainoastaan 1 penik. leveä; levein selkä Einemannavuonon kohalla järven puolitiessä on Friisin mukaan vain 15 virstaa. Järven suurinta syvyyttä, jota en muista, josko me tiedustelimme, olivat lappalaiset Friisille ilmottaneet 150 jalaksi, vaan itse hän ei sano löytäneensä syvempää paikkaa kuin 66 jalkaa; vertauksen vuoksi sopii muistaa, että Pohjanlahen syvyys on 50—100 jalkaa. Järvessä löytyy tavallisia kalalajeja, niinkuin ahventa, siikaa, haukia, harjusta, j.n.e., rannoilla kasvaa vankkaa koivunsekaista petäjämetsää ja stantsiapaikoissa oli hyviä niittymaita; vaan yhtähyvin sanottiin kaikkiaan järven rannoilla asuvan ainoastaan 15 perettä, joka ei tekisi sataakaan henkeä. Kuinka luotettava tuo tieto sitte lienee ollut; ainakaan ei Akkalan lappalaiset saattaneet olla siihen luetut, sillä ne tekevät yksinään toistasataa henkeä.

Ihanat oli Imandran selät yöllisen auringon valossa, vaan järven komein puoli on kieltämättä sen itäranta, jota pitkin Umptekin jättiläistunturi kulkee, kohoten 2,500 jalan korkeuteen[4]. Vaikka vuoriharju Kannanlahen itärannalla, joka on Umptekin jatko, oli meille antanut jonkulaisen aavistuksen siitä, oli sen mahtavuus sentään suurempi kuin olimme rohjenneet ajatella. Sasheikkaan tullessamme luulimme sitä ensin pilvenjaksoksi, kun se odottamatta ilmestyi eteemme. Sen juurta peitti viheriä metsä, vaan kyljet ja harja olivat lumivalkeat ja tarjosivat auringon valossa silmälle ihania värivivahuksia. Ihmettelemättä ja ihastumatta ei voine kukaan kulkea Umptekin sivutse; tunturin mahottoman suuruuden täytyy välttämättä koskea jokaisen mieleen. Nyt oli sydänkesä, jolloin Lapinki luonto voipi ilmaista suloisuutta, vaan että Imandra ja Umptek talvellaki valtavasti vaikuttavat matkamieheen, todistaa Castrén, joka matkastaan Imandran poikki kevättalvella 1842 kirjottaa (Nordiska Resor och Forskningar, I): "Nyt olemme Imandran järvellä ja näemme suoraan edessämme selkiä, joille silmä turhaan etsii muuta rajaa kuin tummansinistä taivaanrantaa. Vasemmalle kädelle (s.o. itään päin, sillä C. matkusti Kuolasta etelään) kohoavat Umptekin jättiläistunturin epäselvät, pilventapaiset piirteet. Niin yksitoikkoinen ja järjestystä kaipaava (?) kuin tämä näkemä voipiki olla, vaikuttaa se sentään ihmeellisellä voimalla ihmismieleen. Kaiken mietiskelemisensä uhriksi ihminen on ja pysyy semmoisena, että selvemmin huomaa Luojan käden suurissa ja mahtavissa luonnoksissa, vaikka ei niiden muoto olisikaan aivan selvästi kuvattu, kuin pienihkeissä, olivatpa ne muotonsa puolesta jos kuin täydelliset. Vaan jos joku arvelisi, että luonnon, semmoisen kuin tämän, täytyy tuntua elottomalta ja rasittavasti painaa mieleen, niin ajatelkoon vain, että ilman tuulet pyyhkivät pitkin avaria ulapoita tahi että ukkonen jyrähtelee pilvenkorkuisilla tunturihuipuilla, eikä eloa kyllä puutu. Ja se joka ei tämmöistä elämää ihastele, matkustakoon täällä kauniina talviyönä, jolloin taivaalla leimuaa tähet ja pohjanpalo. Niin kauas kuin silmä eteenpäin kantaa, havaitsee joka kohalla tuota äärettömää lumimerta vähäisen liikkeen, hienon värähtelemisen, niin ihastuttavan, että koko olentosi uhkaa sulata pois sen näkemisestä. Jos taas tahtoo luoda silmänsä tunturin huippuihin, näkee niiden ympärillä liehuvan valon, joka näyttää nousevan itse tunturista niinkuin liekki tulivuorten aukosta. Valo leveää koko taivaankannelle, leimuaa jonku aikaa ja katoaa, hetken perästä uudelleen samalla tavoin noustakseen ja kadotakseen."

Meille kerrottiin, että tunturi on kahta penikuormaa leveä ja että ylhäällä sen notkelmissa löytyy kalakkaita järviä.

Imandran länsirannalla kulkee myöski tunturijakso, tosin ei Umptekin veroinen, vaan sangen komea seki. Sen etelä-osan nimi on Tshunatunder, pohjoisen Monshetunder.

Jokostrovaan, ensimäiseen kyytipaikkaan Sasheikasta, joka samoin kuin toinenki Rasnjarg on järven länsirannalla, tultiin sydänyön jälkeen. Väli tekee sinne 3 penik. Emäntänä Jokostrovassa oli karjalaisnainen, että siinä tunnettiin olevansa kuin kotona, kun taas saatettiin ihmisten kanssa puhua — sillä saattajat Sasheikasta eivät suomea osanneet — ja tee, jota samovaarin puutteessa juotiin kauhean suuresta kahvipannusta, maistui kenties juuri tuon kotoisuudentunteen tähen erittäin hyvälle. Jokostrovasta jatkettiin sitte heti matkaa Mogilnii ostrovan sivu, jossa on hautauspaikka, ylöspäin Imandraa Rasnjargaan, johon tulee 5 penik. Sinne saavuttiin maanantai-aamuna klo 10—11 epp. Matkalla itsekuki muutamia tiimoja nukuimme, kun edellisellä taipaleella ei nukkumisesta ollut tullut paljon taikaa. Rasnjarg, venäjäksi Ras navolok, merkitsee Ruohonientä ja se on sangen sievä paikka pohjoispuolella pientä lahelmaa; siinä kasvaa vankkaa heinikkoa, josta se on nimensäki saanut (lapin ras on germanilainen gras, gräs), vaan josta ainoastaan muutamille lampaille on hyötyä, sillä lappalaiset eivät lehmiä pidä. Taival Rasnjargista eteenpäin Maanselkään on 3 1/2 penik. ja kun sitä oli kuljettu noin 1 1/2 penik. tultiin Imandran pohjoispäähän. Silloin viimein alkoi Umptek jäädä taaksemme, vaikka aamusta saakka myötäänsä olimme luulleet sen pään kohalle ennättävämme.

Sydänyön aurinko Maanselässä. Loppumatka Kuolaan,

Imandran pohjoisrannalta oli noustava jyrkän ja korkean törmän päälle ja sitte astuttava joku 4 virstaa, niin tultiin Pieresjärven rantaan. Tämä järvi, 12 virstaa pitkä, kulkee luoteesta itä-etelään ja juoksee Imandraan; sen rannoilla sanottiin 2 perettä asuvan. Tuskin olimme valkamopaikkaan saapuneet, niin laskee siihen pohjasta päin tuleva vene, jossa oli tusinamäärä jäämereltä palaavia kuusamolaisia; heti tehtiin kyytimiesten vaihto ja hyvää myötäistä laskettiin sitte purjeessa tuliain veneellä Pieresjärven poikki. Sen pohjaisesta perukasta oli taas virstan verta maataivalta Kuollejauriin, ja tämä taival, joka on hyvin alhaista maata, on vedenjakaja Vienan ja jäämeren välillä; sillä Kuollejaurista eli Kuolajärvestä vesi juoksee pohjaiseen, Kuolanvuonoon. Kun Kuolajärveä oli kuljettu 3—4 virstaa, oltiin Maanselän (Maa-sesiidin eli Maasel-siidin) stantsiassa.

Maanselkä ei ollut kummempi muitakaan kyydinvaihtopaikkoja, jollei nimensä puolesta, joka kuuluu suomalaiselta, vaan se pysynee kuitenki erityisestä syystä kauvemmin mielessämme kuin toiset. Siinä nimittäin ensi kerran näimme sydänyön auringon. Jo parina kolmena edellisenä yönä olimme sitä tähystelleet, vaan niin hyvin Knäsjässä kuin Kannanlahessa ja Imandralla oli suoraan pohjaiseen meistä sattunut korkeoita vaaroja, joitten taa se hetkeksi oli piiloutunut. Kun nyt Maanselässä, johon hiljan illalla tultiin, oli päätetty muutamia tiimoja levähellä, oli asia tietysti taas mielessä ja myötäänsä pistäyttiin tuvan ulkopuolella katsomassa — sillä tuvan akkunat olivat etelään ja itään päin. Stantsia on Kuolajärven itärannalla, joka sillä kohalla kulkee luoteista suuntaa; ranta kohoaa loivasti vaan yhtämittaa vedestä, ensin nurmikkokenttänä, sitte männikkökankaana. Sydänyön lähetessä oli aurinko tuon kankaan tasalla; vasemmalle siitä oli etäinen vaara korkeammalla aurinkoa ja oikealle käsin maa myöski tasaisesti nousi ylemmäksi sitä kohtaa, jossa aurinko oli. Jo koski päivän ruhtinas alasyrjällään metsän laitaan, vieläpä aleni petäjien latvain taa, jotka kiiltelivät kuin ilmitulessa; maassa ei enään näkynyt varjoa, ainoastaan tuvan katto, jolla vuorotellen kävimme, oli valaistu, ja kumppalini jo väittivät, että nytki olimme pettyneet. Vaan petäjien latvoja alemmaksi aurinko, joka kaiken aikaa selvästi näkyi, ei alennut, vaikka maa pohjassa, niinkuin sanoin, hiljaisesti kohosi idän puoleen; ja vähitellen valo alkoi yhä kirkastua, siirtyi katolta tuvan ovelle ja viimein maahan, ja kun ero tuli metsän ja tuon loistavan taivaankappaleen välillä, ei enään ollut epäilykselle sijaa. Voitollisesti päivän — taikka paremmin sanoen yön — ruhtinas oli taistelusta päässyt.

Tämä oli yöllä heinäkuun 10 ja 11 pp:n välillä. Silloin oli jo kolme viikkoa kulunut siitä kun aurinko oli ylimmällään. Kun seuraavina öinä saatoimme sitä sopivammilta paikoilta katsella, oli se noin kolme kertaa oman korkeutensa ylempänä ilmanrantaa. Viime päivinä heinäkuuta se jäämeren rannalla jo painuu meren taa; yöllä vasten 5 p:ää elok., kun olin Porsangerin vuonon suulla, se jo laski 20 minuutia vaille 11.

Heikompi valo auringolla kyllä on sydänyöllä kuin päivällä, vaan ei sitä kohti sentään kärsi katsoa ja varjon se heittää kuin muulloinki; sen väri ei ole tulipunainen, vaan kullankiiltävä kuin ainaki.

Saadaksemme levon aikana sääskiltä rauhaa, joita hyrisi sisällä huoneessaki, yritimme täällä keinoa, jota olimme kuulleet hyväksi kehuttavan. Takkaan, jossa itse olimme illalliseksi kalamme keittäneet, tehtiin aika tulennos katajan-oksista, "pelti vedettiin kiinni" s.t.s. savupiipun suuhun tuvan katolla pantiin turve, ja huone täytettiin savulla. Savua kyllä itikat ainaki osaksi lähtivät pakoon, vaan kovin hyvästi yrityksemme ei sentään onnistunut. Äkkinäisinä savuun emme näet voineet ruveta maata, ennenkuin se oli taas ajettu huoneesta pois, ja sitä tehessä nuo kutsumattomat pikku vieraat uudelleen ilmestyivät sisälle; ne olivat pääsemättömiä.

Parin kolmen tiiman riittämättömän unen perästä oltiin tiistaina 11 p. heinäk. varhain aamusta taas matkassa Maanselästä Kitsaan, jota väliä tulee 5 penik. Ensin kuljettiin joku penikuorma Kuolajärveä, sitte käveltiin 4 virstaa Pulujaurin rantaan, sitte purjehittiin tämän kapean, vaan penikuormaa pitkän järven poikki, jolloin muutamassa kohti tunturin laidasta äkkiä puhaltava vihuri oli veneemme kaataa; kuljettiin taas 4 virstaa Murdjaurin rantaan ja sitä pitkin sitte veneellä 15 virstaa sekä lopuksi vielä 5 virstaa taivalta ja 2 virstaa veneellä. Kuollejaur on 15 virstaa pitkä ja sen rannoilla sanottiin 4 perettä asuvan, Maanselän stantsiasta oli hyvin kaunis katsella sen tyyntä vedenpintaa, vihantoja rantoja ja sinertäviä tuntureita niiden takana: etäisimpänä itä-etelässä päin Umptek, vähän lähempänä etelän ja lännen välissä Monshetunder ja järven länsipuolella Namges-tunturi. Luoteisrannalla oli Koado-aiventsh, venäjäksi "vishoova tundra", jonka jatkona pohjaan päin Poatsoaivon eli Porovaaran pitäisi Friisin kartan mukaan olla. Pulujaurin eli Puloseron länsirannalla oli lapinkotia ainaki kahessa kohti ja sen pohjoispäässä matkatupa, josta seuraamme yhtyi kymmenkunta karjalaista, jotka olivat matkalla helmien eli simpsukkain hakuun Kitsaan. Perille tullessamme oli 6—7 aika illalla.

Maanselän lappalaisia, jotka talvella asuvat pokostassa eli kylässä penikuorman verta itäänpäin Kuollejaurista, arvelee Castrén enemmän karjalais- kuin lappalaissukuisiksi, mainiten että heillä on pitkä vartalo, puhas muoto eikä se hieno, kimeä ääni, josta lappalaisen heti tuntee, vaan karkea baasi. Samaa mielipidettä on Friis kertoen hänki saaneensa pitkiä miehiä kyytiin. Meille ei sattunut sama onni, päinvastoin kolmesta saattajastamme kaksi oli erinomaisen pienikasvuista ja kimeä-äänistä; vaan jotain suomalaisen tapaista arvelimme meki heissä huomaavamme, Kun nimittäin tultiin Kuolajärven pohjoisrantaan, sanoin kumppaneilleni, että ajan voittamiseksi itsekuki ottaisimme jonku osan matkakapineistamme selkään, niin ei saattajaimme tarvitsisi niitä sitoa kantimiinsa kiinni, joka aina viepi kappaleen aikaa, vaan voisivat jälille jääpiä kaluja irraltaan kantaa. Saatuani myöntävän vastauksen viskasin laukkuni selkään, hyppäsin maalle ja lähin astumaan. Äkkinäisenä kantamiseen, muutenki väsyneenä ja kun oli helteinen aamupäivä, tulin jotenki palavissa päin Pulujärven rantaan, jossa ennen toisten tuloa kiirehin uimaan. Vaan harmini ja kummastukseni oli suuri, kun saattajien perille tullessa huomasin, että he sitteki olivat tarkasti kantimiinsa sitoneet vähäiset kannettavansa; niin ei yhelle ollut jäänyt muuta kuin minun palttooni, vaan seki oli huolellisesti köytetty kiinni. Vastaiseksi päätin kyllä olla kantajan virkaan turhanpäiväisesti rupeamatta; vaan tuo tapaus mielestäni osottaa saattajissamme tarkkuutta, jota pikemmin olisi odottanut suomalaiselta kuin lappalaiselta.

Kitsassa oli vähän puhe yöksi jäämisestä, koska kolmen päivän ja kahen yön melkein yhtämittaisen matkustuksen perästä ruumista tahtoi vähän väsyttää ja tulevalla taipaleella lisäksi oli kolmatta penikuormaa kävelymatkaa. Vaan kun kuulimme, että karjalaiset suurin osa jäisivät tähän, ja arvelimme, että heillä oli yhtä suuri oikeus tupaan kuin meilläki, päätimme jatkaa matkaa Kuolaan asti, koska pelkäsimme, että puolelletoista kymmenelle hengelle tupa olisi liian ahas. Niin illastettua ruvettiin kymmenmiehisenä joukkona — sillä pari karjalaistaki teki meille seuraa painamaan taipaleelle yön selkään. Ensin oli 18 virstaa jalkamatkaa astuttava, joka kului verrattain hopusti ja helposti, kun alkutaipaleella kerran oli Ovetskin vaaran eli Lambasvarren yli päästy; tie oli hyvä, ilma siksi viileä, ettei kävellessä lämmin tullut, yö kaunis, jopa ihana — päivä paistoi kaiken aikaa pilvettömältä taivaalta — eikä sääskistäkään paljoa tiennyt, kunhan myötäänsä matkassa oli ja koivunlehvillä huiski korviansa. Kantajat vain niinkuin tavallisesti eivät oikein tahtoneet perässä pysyä. Vaan kun taas tultiin Kuolajoelle, paikkaan jota Friis kutsun Soangaksi, ja lähettiin jokea laskemaan alas 15 virstaa, alkoi tuskallinen matka. Vene oli niin pieni, että ainoastaan kyykyllämme, polvet koukussa, siihen kaikki mahuttiin, ja valkamopaikasta asti teki meille lukematon joukko sääskiä seuraa, että olimme kokonaan niiden peitossa. Niin epämukava ja tukala kuin asento veneessä oliki, pakotti väsymys kuitenki tuo tuostaki silmämme väkisin umpeen, vaan kun nukahtaissa lehvien huiske loppui, eivät sääsket jättäneet tilaisuutta käyttämättä ja niiden pistoksesta heti heräsi. Tämä oli tukalin taival koko kesäreissullani, eikä siitä tahtonut loppua tulla koskaan, kun joen virtavuus oli sangen heikko ja veneemme oli isossa lastissa. Kolmisen tiimaa piinamme varmaanki kesti. Vaan ikuista ei ole mailmassa mikään, ja niin veneemmeki vihoin viimein laskettiin joen länsirantaan, josta kovien koskien tähen oli neljänneksen verta jalkamatkaa kaupunkiin. Klo 1/2 6 aamulla 12 p. heinäk. seisoimme Suolavarekan korkealla, luoteeseen päin melkein pystyjyrkällä mäentörmällä ja näimme allamme sen tasaisen ruohoniemen, joka syntyy Kuola- ja Tuulomajokien yhtymisestä ja jonka päähän Kuolan kaupunki on rakennettu.

Muuan sana Venäjän lappalaisista.

Ne lappalaiset, jotka Kannanlahen ja Kuolan välillä tapasimme — ensimäiset eläissämme — herättivät monessa suhteessa huomioamme. Kasvultansa kaikki olivat pienempiä kuin meikäläiset ja ruumiinrakennukseltaan heikommannäköisiä; jollakulla harvalla oli vähän vankemmat hartiot, vaan toiset taas olivat hentoja kuin puolikasvuiset pojat. Ääni oli kaikilla hieno, vaan muutamilla ihmeellisesti kimeä, melkein kuin pikku lapsella. Mikä sentään kaikkein enimmän pisti silmään, oli se erinomainen elollisuus ja kielevyys, jota useimmat osottivat. Karjalaiset eroavat tässä suhteessa huomattavalla tavalla meikäläisistä, vaan heidän ilomielisyytensä ei ollut mitään näitten lappalaisten rinnalla: ne pyörivät kuin väkkärät joka suunnalla ja kun kuuli heidän vikkelää, lakkaamatonta puhelemistansa, joutui visertelevä varpus-parvi ehottomasti mieleen.

Esikuvaksi lappalaisten luonteesta ylimalkaan eivät puheena olevat lappalaiset kuitenkaan kelpaa, pikemmin ne siinä suhteessa ovat jonakuna poikkeuksena pidettävät. Jo koltat eli ne kreikanuskoiset lappalaiset, jotka asuvat Kuolasta Ruijan rajalle, tuntuvat paljo vakavammilta käytöksessään, ja varsinki on erotus huomattava, jos ensimainittuja verrataan lutherin-uskoisiin niin Ruijan kuin Venäjän lappalaisiin. Näitten hiljaista arvelevaisuutta tuskin merkiksikään tapaa ensimainituissa. Syynä siihen on epäilemättä, mitä jo Castrén mainitsee, että Kuolan ja Kannanlahen väliset lappalaiset ovat asuneet sillä valtatiellä, jota venäläiset ahkeraan kulkevat, ja ovat näitä ottaneet oppi-isiksensä. He ovat isosti jäljitelleet näitä tapojen, puvun, huvitusten, y.m. puolesta ja niin on heidän luonteensaki vähitellen muuttunut.

Mitä kieleen tulee, tuntuivat puheen-alaiset lappalaiset kaikki hyvästi osaavan venäjää; vaan keskenään he aina puhuivat lappia, joka Friisin mukaan sentään on isosti venäjänsekaista. Mistä he puhuivat, sitä emme kuitenkaan voineet ymmärtää, koska lapin kieli, vaikka aikojen alussa lieneeki ollut samaa alkujuurta kuin suomi, vähitellen on muuttunut kovin erilaiseksi. Vähäiset keskustelumme saattajaimme kanssa kävivät sentähen venäjäksi, ja tätä kieltä karjalaisetki puheessaan heidän kanssa käyttivät. Tosiaan omituista, että alkuaan saman kansan jälkeläiset eivät voi tulla toimeen kummallakaan omalla kielellänsä, vaan ovat pakotetut turvaamaan kolmanteen ventovieraaseen kieleen.

Kenties lukiaa huvittaa kuulla muutamia lapin sanoja; niistähän voipi hiukka huomata, missä määrin lappi on suomen kaltaista. Suolajärvellä kulkiessamme kirjotin seuraavat sanat muistokirjaani: Uiv, pää, tshelm, silmä, njelm, suu, njin, nenä, kainel, kainalo, raind, rinta, tshouvi, vatsa, seam, parta, vuopt, tukka, keät, käsi, julg, jalka, surm, sormi, könds, kynsi, jook, joki, tshats, vesi, jaur, järvi, murd, metsä, pets, mänty, kuus, kuusi, suikki, koivu, kiedik, kivi, rint, ranta, kuusk, koski, neip, veitsi, kapper, lakki, porjas, purje, varre, vaara, tunder, tunturi, jägel, jäkälä, suolo, saari (salo). Petsamon ja Norjan rajan välillä taas muutamalta lutherilaiselta Venäjän lappalaiselta sain m.m. seur. sanat kirjaani: Oaivi, pää (suomen aivo), njunni, nenä, njälmi, suu, seämu, parta, kiät, käsi, sorina, sormi, jäälgi, jalka, räddi, rinta, tshövji, vatsa, peätsi, petäjä, puossa, mänty, kuossa, kuusi, soakki, koivu, mear, meri, tshätshi, vesi, paarru, aalto, njarg, niemi. Niinkuin näkyy, ovat useat sanat suomentapaisia, vaikka toiset taas aivan outoja. Varmimmasti voipi ehkä kielten sukulaisuuden perille päästä laskusanoista, jotka kymmeneen asti olivat Kuolan puolella: uht, kuht (köht), kolm, njil, vit, kuut, tshitshme, kahtse, uhtse, loatj, ja likempänä Vesisaarta: ouhte, köuht, kolm, njeljä, vit, kut, tshietshm, käuhtsi, ouhtsi, logi. Ainoa lause, jonka luulimme ymmärtäneemme, oli air murtek, jonka eräs soutaja lausui, kun airo taittui, ja jonka arvelimme merkitsevän: airo murtui.

Vaan niin paljo kuin Kuolan-Kannanlahen lappalaiset vierasten kansallisuutten, venäläisten ja karjalaisten, vaikutuksesta ovatki muista lappalaisista muuttuneet, on kuitenki heitä tavatessa helppo arvata, minkä kansan jäseniä he ovat. Kasvun pienuus, voimien heikkous, hieno ääni ja parran harvuus eli puute ilmaisevat muukalaiselle heti, että hän heissä näkee edustajia pohjoisimman Europan alku-asukkaista. Venäläisiksi tai karjalaisiksi hän ei heitä voi luulla, vaikka kuulisiki heidän vain puhuvan venäjätä.

Etevässä teoksessaan "En sommer i Finmarken, russisk Lapland og Nordkarelen" kertoo Friis venäjän lappalaisten elämästä seuraavalla tavalla:

"Ei yksikään kreikan-uskoinen venäjän lappalainen enään ole paimentolainen siinä merkityksessä, että asuisi teltassa, eläisi porokarjastaan ja alituisesti kiertelisi sen kanssa paikasta paikkaan. He asuvat kaikki joko hirsituvissa tai turvekodissa. Yhtähyvin jokainen perhe vaihtaa olinpaikkaa 3—4 kertaa vuodessa. Keväällä nimittäin kaikki lappalaiset siirtyvät talvipaikastaan kevätpaikkaan jonku pienemmän järven rantaan, jossa on hyvä tilaisuus kalan ja linnun pyyntiin. Moniaat kulkevat myöski meren rantaan, venäläisten ja karjalaisten kanssa ottamaan osaa suuriin rannikkokalastuksiin. Kesempänä, noin Pietarinpäivän aikana (11 p. heinäk.), muutetaan suurempain järvien eli jokien luo, harjottamaan järvi- ja jokikalastusta verkoilla, nuotilla, reivillä ja tokeilla. Elokuulla siirrytään syyspaikkoihin, joissa paitsi kalaa myöski pyydetään lintuja, poroja, kärppiä, oravia, saukkoja ja karhuja. Viimein joulun lähetessä muutetaan takaisin talvipaikkoihin, missä asutaan likekkäin pienissä maakylissä, Nuo eri kalastus- ja metsästyspaikat ovat ammoisista ajoista jaetut sukujen kesken ja kulkevat perheissä perintönä. Talvi-asuinpaikkoja kutsutaan pokostoiksi, ja kussaki pokostassa löytyy 6, 10, jopa 20:ki tupaa, jotka milloin seisovat tiheässä ryhmässä, milloin ovat hajallansa ilman järjestystä. Kuhunki tupaan kuuluu taas yksi eli useampi aitta, jossa ruokatavaroita, nahkoja, y.m. säilytetään. Jokaisessa pokostassa on pieni kirkko, rakettu tavallansa kahteen osaan; toisen osan katto on vähän korkeampi kuin toisen, niin että se nähtävästi nousee alempaa kattoa ylemmäksi. Tornia ei löydy; ainoastaan paljas risti on pantu korkeamman katon harjalle. Sisällä on kirkko aukolla varustetun seinän kautta jaettu kahteen huoneeseen; peremmäisessä seisoo alttari, ja yltympäri seinille, varsinki etuhuoneeseen, on ripustettu pyhimysten kuvia. Niiden eteen on lattialle asetettu monihaaraisia puisia kynttiläjalkoja ja katosta ripustettu lamppuja, joita usein on koristettu erivärisillä linnunmunilla. Itse kuorissa riippuu kirjavia nenäliinoja, nauhoja eli muita kaluja, joita lappalaiset ovat pyhimyksilleen lahjottaneet, saadakseen heiltä apua taudissa eli muussa pahassa.

"Pokostat eli maakylät eivät kovin monta vuotta ole samalla paikalla. 10—15 vuoden perästä, kun nimittäin ei enään ole runsaasti jäkälää poroille eikä kyllin polttopuuta likellä, muutetaan koko kylä toiseen mukavampaan paikkaan. Pokostat voivat siis olla pitemmän eli lyhemmän, usein monen penikuorman, matkan päässä pääkirkosta, jonka luona pappi asuu. Kun uuteen paikkaan on muutettava, hajotetaan kirkko ensin ja siirretään sekä pystytetään yhistynein voimin uudelle paikalle, jossa se sijotetaan vähän ulommaksi kylästä, valkianvaaran tähen. Kirkon siirron jälkeen kukin perhe sitte muuttaa asuintupansa ja aittansa ja rakentaa ne uudelleen, mihin soveliaimmaksi näkee. Kun muutto on tehty, pidetään jumalanpalvelus, jos pappi sattuu paikalle eli lähisyyteen. Kirkko vihitään uudestaan, jonka jälkeen sekä se itse että ympäristö ja talot siunataan priiskotusvedellä."