KAHDEKSAS LUKU.
Eikä aikonut pelata eikä pysyä nytkään.
Heti vuokralautakunnan kokouksen jälkeisinä päivinä hän riensi kirkolle nimismiehen puheille pirtupullo povessa ja katalat aikeet mielessä.
Nimismies oli vasta vähän aikaa paikkakunnalla asunut. Vajaan vuoden Kinnarniemen pitäjässä esivaltaa edustanut, mutta jo monen miehen kanssa ystäväksi ja tutuksi tullut.
Veikeä kuului vertaistensa parissa olevan. Mukava muulloinkin, kun salaa pirtupulloa puistit… Rahalle ahne…
Pitäjällä puhuttiin, että hän oli aikaisemmin paremmassakin virassa ollut, jopa kuvernöörien kanssa keikistellyt. Mutta nöyränä ryssänvallan kannattajana ja santarmien kätyrinä oli uuden ajan alkaessa saanut lääninhallituksesta lähteä. Ensin oli virasta kokonaan pois potkaistu, mutta notkeaselkäisenä kiipijäluonteena oli jonkun toistaiseksi tuntemattoman onnellisen sattuman kautta päässyt aluksi apulaisnimismieheksi jonnekin ja sieltä kiertäen kaartaen nykyiseen virkaansa.
Ja ellei ulkokuori pahasti pettänyt, niin perin kiusottavan kuvan herra nimismies Karl Ado Pihlgrénistä kunniallinen kansalainen sai: Mies keskikokoa, hintelä, jalat suhteettoman pitkät yläruumiiseen verraten, jota luonnon vikaa hän koetti pussihousuilla poistaa ja säärikääreillä lieventää. Hartiat hieman kumarat, kyömy juutalaisnenä, jossa prillien jättämät jäljet, silmät verestävät, katse luihu, maatatähyilevä, posket kalpeahkot, sisään painuneet, huulet suhteettoman paksut, ylähuuli melkein liian pitkä, alahuulen päällä lerpattava löntti. Kädet tavallisen kokoiset, mutta aina kosteat, ilettävän niljakat, ääni käheä, joko liiallisen juonnin tai muun syyn takia hiukan honiseva.
Tällainen on Kinnarniemen piirin suuri ja mahtava vallesherra. Käytökseltään töykeä työväkeä ja alhaista kansaa kohtaan. Kumarteleva ja keikistelevä niin sanotuille paremmille ihmisille. Sydämmellinen toveri ja kunnon kamu niille, jotka juottivat ja pirtupulloilla muistivat.
Viinatehtaita vilisi näihin aikoihin pitäjässä siellä täällä. Korpikuusen kyyneleitä keitettiin vähin vielä kaikkialla. Tämä voimakastuoksuinen kotiteollisuudenhaara rehoitti nyt rehevimmillään. Mutta menekki oli niin suuri, ettei kotitekoinen yksinään kyennyt kysyntää tyydyttämään. Eduskunta rustasi kaikenlaisia lakeja, joilla se koetti kuin kiusalla ja kateudesta köyhiltä kurjimuksilta hyvätuloisen ansiomahdollisuuden riistää… Poliisit porhalsivat pitkin ja poikin, hävyttöminä hääräsivät… viinat ja mäskit maahan kaatoivat, keittovehkeet särkivät… käräjiin manasivat miehen, joka omakseen tai perheensä, suuren penskalauman hengen pitimeksi muutti viljan viinaksi korpien kätköissä. Lakiherrat sitten suuret sakot sutkauttivat, pykälien mukaan pynttäsivät, linnaankin pistivät sen, jonka itse työssä ja teossa tapasivat. Ne taas, jotka viljan möivät, kymmenykset ja suurimman saaliin korjasivat, ne kulkivat kunniallisesti kuin ennenkin. Kukapa heitä olisi lainkouran kivitettäväksi kuljettanut. Osasivat ne rikkaat rimpuilla, rahalla reistailla. Ei heitä koskaan tiilenpäitä lukemaan talutettu…
Mutta köyhää kansaa kuritettiin…
Eipä ihme, vaikka tällaisissa oloissa kotimainen korpiteollisuus pian taantui ja tyrehtyi. Suurimpana syynä taka-askeleeseen taisi kuitenkin olla pirtupinnarien ilmestyminen. Ei kannattanut enää yökausia kannon nenässä kököttää eikä huonoilla vehkeillä viinaa keittää, kun tehtaitten tekemää tuimaa ainetta maahan tulvana tuotiin…
Koettivat ne poliisit ja ruununmiehet alussa pirtupinnarienkin perässä pihistää. Mutta se oli tuloksetonta työtä. Pian siihen väsyi. Yhden jos sait kiinni, toisia tuli tusina tilalle. Pakosta siinä parhaimpienkin poliisien into laimeni, kun vielä sakkorahat menivät sivu suun nimismiehille.
Sakkorahojen saannin toivossa, ei asianharrastuksesta, muutamat nimismiehet yhä uudelleen poliiseja ponnistuksiin pakoittivat. Hiki hatussa hyppyyttivät näitä pienipalkkaisia käskyläisiään paikasta toiseen.
Mutta Karl Adolf Pihlgrén ei ollut sellainen. Tältä sai toki poliisi olla rauhassa. Hän ei heitä viinankeittäjien eikä pirtupinnarien perässä juoksuttanut eikä lainrikkojia käräjille käskettänyt. Hänellä oli omat pelinsä, joilla hän pinnareita puristi. Hän maksatti heillä kahdenkesken viinaveron itselleen. Vain äärimmäisessä tapauksessa, kun muu ei enää auttanut, oikeuteen haastatti ja päälle kantoi. Laitonta hommaahan se kyllä oli, sen hän tiesi. Mutta paljon pelataan tässä maailmassa laittomasti muutenkin, oveluudella otetaan, mitä ikinä irti saadaan. Pientähän se on, mitä yksi nimismies voi puijata ja pimittää, hän ajatteli. Sitäpaitsi hän huomasi tällaisen menettelyn tuloksia tuottavammaksi kuin tasajaon ruunun kanssa. Pitemmän tikun hän näin veti.
* * * * *
Nyt oli suuri vallesherra kovassa kohmelossa. Oli edellisen illan ja yön hilpein mielin heilunut, kavereittensa kanssa kallistellut…
Tervetullut vieras oli Risumäen isäntä. Mukavasti siinä juttu luisti heti, kun pirtupullon korkki aukaistiin.
Ryypätessä Risumäen isäntä sitten selitti asiansa. Jalansyten hän oli nyt tullut veli vallesmannilta pyytämään apua. Sellainen ja sellainen on asia. Muuan mökkiläinen oli ruvennut hänen kanssaan reistailemaan. Aikoo väkisin ja vääryydellä hänen omistamassaan mökissä asua, ei veroaan maksaa eikä taksvärkkiä tehdä…
— Että eiköhän veli vallesmanni minua vähän tässä jutussa auttaisi ja neuvoisi, miten saisin oikeuteni turvatuksi?
Vallesmanni mietti hetken, ja silloin se selvisi:
— Haasta käräjiin. Häätötuomio hanki. Siitä se hellittää.
— Todellakin, piruvie! Jopa varmasti tokeneekin. Sen minä teenkin. Mutta kuule, etköhän sinä ottaisi ohjia käsiisi tässä asiassa ja oikein lain mukaan hutkauttaisi? Kyllä minä vaivasi palkitsen. Perhanan reilusti maksankin.
Ja sitten isäntä taas kertoi vääntäen ja vääristellen asian toiseen ja vielä kolmanteenkin kertaan.
— Onko todistajia? kysyy vallesmanni.
— Kyllä niitä saadaan, vastaa isäntä silmää vilkuttaen. Hän on varma siitä, että räätäli Neulanen puhuu kuin puhutetaan ja Raitalan Hanssu mitä käsketään. Ja kahdella todistajalla se asia jo lutviutuukin.
— No, kyllä minä otan asian ajaakseni, virkkaa vallesmanni.
— Ja kyllä minä taas maksan, painostaa isäntä pontevasti.
— Sovitaanhan niistä aina, vastaa vallesmanni.
— No, eipä sillä eikä millään. Mutta hei, veli, huittalatrumssis!
Ja hyvinä ystävinä; kättä kaulalle lyöden kaverit iltamyöhällä erosivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä Risumäen isäntä haetti räätälimestari Neulasen luokseen. Selitti hänelle kiertäen kaartaen tarkoituksensa ja pyysi häntä käräjillä puhumaan puolestaan… tietenkin maksua vastaan… niin kuin hyvä on ja asia vaatii.
Ja räätälimestari Opatus Neulanen myöntyi. Tiesihän sen, vanhan väärienvalojen tekijän.
— Kyllä minä tämän ropleemin ratkaisen. Pahempiakin pulmia olen selvitellyt.
— Kyllähän sinä, hykerteli hyvillään isäntä. Minä tarkoitan, että jos sinä oikeudessa todistat niin, että Teemu lähtee mökistä, niin kyllä minä siitä sinulle maksan… Enkä takaa, vaikka sinulle mökin sitten sopuhinnalla vuokraan.
Neulanen naurahti hyvämielisesti ja virkkoi:
— Kyllä minä momentit ymmärrän. Pahempiakin paktumia olen passiiviseksi tehnyt.
— Asia taitaa tulla esille jo näissä syyskäräjissä, jatkoi isäntä.
— Tulkoon vain. Ajallaan se on paise puhkaistava, rotesti pantava.
Ja niin oli asia taas sitä myöten selvä. Helposti Neulasen sai mukaansa. Yhtä höylisti kuin ennenkin. Yksi varma todistaja oli jo tiedossa. Ja Hanssusta tulee toinen… Ja muita ei tarvitakaan, perskutavie! Sen asian päälle kannatti jo ryypyt ottaa, pohjia myöten kallistaa.
Hanssun voittaminen puolelleen oli jo edeltäpäin varma. Ellei sovinnolla suostuisi, voisi uhkauksilla, höperön, pakoittaa.
— Pa… paljonkos i… isäntä tu… tuota pu… pulittaa siitä? oli
Hanssun ensimmäinen kysymys.
— Jauhosäkin saat ja parikin, jos hyvästi puhut, lupasi isäntä.
— No, y… yritetään pu… puhua, vakuutti Hanssu. Mu… mutta sa… saisinko mi… minä vä… vähän vö… vörskottia, y… yhen sä… säkin e… etukäteen? Va… vanhat va… varat ovat lo… loppuneet, eikä ty… tyhjä pa… paukaha mahassakaan.
— Kyllä saat, jos puhut kuin käsketään, etkä ristinsielulle, et kenellekään syrjäiselle sanaakaan tästä hiisku. Tai jos hiiskut, niin piru sinut perii…
Hanssu vannoi ja lupasi.
Tiesihän sen, puolihassun miehen. Sehän puhui kuin puhutettiin. Teki mitä teetettiin…
Siitä saakka oli Hanssu hiukan höperö ollut, kun Koivulassa tekivät hänelle kammoksuttavan kujeen, ruumisarkkuun panivat.
Koivulan vanha, veikeä vaari oli kuollut. Hän oli jo kauan aikaa sairastellut ja sitten keväällä tämän matoisen maailman jätti.
Vaari oli koko ikänsä ollut omapäinen konstikas. Ja nytkin: kuolla kupsautti juuri pahimman hölseen ja kelirikon aikana. Olipa, junkkari, vielä viimeisiä vedellessään emännän mielen pahoittanut sanomalla, kun emäntä päivitteli, että jos vaari nyt kuolee, niin miten ruumis näin huonolla kelillä saadaan kirkolle:
— Lähtö täältä vain tulee, oli keli mikä hyvänsä.
Ja melkein niihin sanoihin oli henkensä heittänyt.
Koivulan tuvassa veistettiin, sahattiin, höylättiin ja naulattiin. Vaarivainajalle siellä ruumisarkkua tehtiin, suurta ja tukevaa kuten vaari itsekin. Päivässä se vaarin arkku valmistui, illalla maalattiin ja huomenna siinä jo vaarin ruumis matkaisi kohti Kinnarniemen pitäjän uutta hautausmaata.
Seuraavana päivänä, vähää ennen kun vaaria alettiin lautojen väliin asetella, istuivat Koivulan tuvassa arkun tekijät Kesti-Jussi ja Velho-Vili sekä talon aikamiespojat. Istuivat ja katselivat vaarin viimeistä maallista majaa. Arkuntekijät olivat pienessä pirinässä. Paikkakunnan tapoihin kuului, että arkuntekijöille annettiin aina vainajaa arkkuun pantaessa ja jo sitä ennenkin hyvät ryypyt, niinsanotut rohkaisuryypyt. Hilpeästi siinä juttu jo luisti.
Tupaan tuli nyt Hanssukin, joka niihin aikoihin oli Koivulassa renkinä. Arkaillen hän lähestyi mustaa arkkua, jota tuvassaolijat tarkastelivat, mittailivat ja nostelivat.
Se oli suuri miehekseen, vaarivainaja, sanoi Kesti-Jussi vaarin pituutta muistellen.
— Olihan sillä kokoa hyvän joukon toista miehen mittaa, myönsi Velho-Vili. Kokoa ja rumaa näköä. Mutta vaikka oli hirmu miehekseen, niin kuolla vain täytyi vaarinkin. Ei auttanut rimpuileminen eikä pullikoiminen. Samassa hän iski silmää Hanssun huomaamatta toisille ja jatkoi:
— Koetetaas, niiltä tavallinen mies tuommoisessa tuvassa näyttää, ja hyppäsi arkkuun.
— Kylläpä on, pahuuksella, kokoa, hän arkusta noustuaan päätteli. Kylmä siinä näin pienen miehen tulisi, raa'asti lisäsi.
Jo innostuivat toisetkin asiaan ja vuoron perään arkussa pistääntyivät, paitsi Hanssu. Hän pelkäsi ja kammoksui arkkua niin, että loittani kauas sen luota.
— No, nyt on Hanssun vuoro, sanoi Kesti-Jussi.
— En minä siihen mene, epäsi Hanssu.
— Kyllä se yksi mies saadaan, vaikka väkisin, sanoi Velho-Vili, hairasi Hanssua niskasta ja painoi hänet arkkuun ja nosti vielä kannen päälle. Istui itse kannelle ja siunasi Hanssun viimeiseen lepoon, kehoittaen häntä nousemaan ylös silloin kuin toisetkin nousevat, tai vaikka vähä ennenkin. Loppujen lopuksi hän laulaa lurautti kamalalla kurkkuäänellään:
»Me kuin eläin maan päällä,
Olemme kuoleman salvoss',
Keitä muulta apua saam'
tässä surkiass' alhoss'.»
Sitten kun Velho-Vili pääsi virtensä loppuun, avattiin arkun kansi ja säikähdettiin kovasti. Hanssu oli kuin kuollut. Aivan mustanpuhuva kasvoiltaan ja henki ei tuntunut kulkevan mistään.
Miehissä siinä Hanssua hetken käännettiin ja viimein hänessä havaittiin elonmerkkejä…
Tämän tapauksen jälkeen Hanssu heti sairastui, eikä parannuttuaan enää entiselleen tullut. Höperönä häntä pidettiin.
Kelpasihan sitä Risumäen rikkaan isännän hassua miestä puhuttaa ja uhkailla. Hänellä viinaa keitättää ja vääriä valoja teettää…