KUUDESTOISTA LUKU.
Talven ensi lumi on peittänyt maan.
Tuulet ja syysmyrskyt ovat tauonneet ja ilma on seestynyt pakkasta antavaksi.
Terva-ahon koilliskulmalla, lammen rannalla, on kaivettu maata, puita kaadettu ja veistetty, kiviä ja kantoja väännelty ja rotkopaikkoja tasoiteltu. Pieni ala peltoakin on jo valmiiksi kuokittu.
Mutta nyt ovat työt keskeytyneet, eikä viikkokauteen siellä ole rakentajaa näkynyt. Valkoinen lumi, talven ensi lumi, on kattanut tasaisesti Syrjälän Teemun työmaan ja kuokoksella olevan pienen peltotilkun peittänyt. Rakentaja ja kuokkija itse makaa kuolemansairaana Aholan talon porstuan peräkamarissa, ja epätietoista on, tuleeko hänestä enää kesken jääneen työnsä jatkajaa.
Kuume on noussut peloittavan korkealle, ja raskaasti, läähättäen kohoaa heikko rinta. Tällaista menoa on jo jatkunut pian viikon päivät. Tiheästi toistuvat pistokset rinnan vasemmalla puolella ovat lisänneet sairaalle kipua. Väliin on sairas ollut vähän parempi, mutta viime yönä, kuudentena vuorokautena sairauden alusta lukien, oli ottanut niin kovasti, että koko Aholan talon väki oli noussut Teemun loppua katsomaan. Kuolema hellitti kuitenkin vielä otteensa, mutta tiedottomassa tilassa sairas nyt hourailee. Isäntä on panettanut hevosen valjaisiin ja käskenyt renkipojan lähteä kiireesti hakemaan kirkolta lääkäriä. Saa nähdä, ehtiikö lääkäri ajoissa, vai jättääkö elämä vanhan Teemun ennen lääkärin tuloa. Sairaan tila on kovin huolestuttava ja panee pahinta pelkäämään.
Eeva on yön päivän kanssa istunut sairaan miehensä vieressä. Lukemattomat kerrat on kyynel vanhan vaimon silmäkulman kostuttanut, mutta silloin, milloin vesi ei ole silmistä valunut, silloin Eeva on vapisevalla, katkonaisella äänellä lukenut ikuista sanaa sairaalle miehelleen, joka kuumehoureissaan ei siitä kuitenkaan mitään tiedä. Väliin hän on lasimaisen elottomat silmänsä avannut ja silloin lukija on tarttunut aina sairaan käteen ja kysynyt:
— Kuuletko sinä, mitä Jumala sanoo?
Sairas on vaistomaisesti räpäyttänyt silmäänsä kerran pari. Sen Eeva on tulkinnut merkitsevän sitä, että kyllä se kuulee ja ääntään korottaen hän on taas jatkanut keskeytynyttä lukuaan siksi kunnes poostamet ovat ruvenneet silmissä hyppimään, jolloin hänen on täytynyt hellittää.
Elleivät aholaiset olisi parhaansa mukaan sairasta hoitaneet, niin kyllä hän olisi jo tämän maailman jättänyt. Eihän vanha vaimo olisi mitenkään jaksanut yksinään viikkokautta valvoa, eikä kaikistellen ymmärtänyt, miten sairaan tuskia olisi pitänyt lieventää. Mutta aholaiset auttoivat. Vuoroin isäntä, emäntä, tytär ja palvelijat kävivät sairasta katsomassa ja toivat tullessaan lääkkeitä ja käydessään kääreitä muuttivat, että tauti olisi helpottanut. Mutta mikään ei näyttänyt auttavan. Toisinaan tuntui siltä, kun tauti saisi paremman käänteen, mutta tovin kuluttua se taas kouristi entistä kovemmin ja kuume nousi.
Houraillessaan sairas puhui Risumäen isännästä, vallesmannista, poliiseista, Syrjälästä ja Terva-ahosta sekaisin. Kukaan ei hänen puheestaan saanut selvää. Eikäpä siinä mitään järkeä ollut, sairaan hourailussa.
— Terva-aholta ei ajeta pois, hän houraili. Siellä on suuri tupa… kaunis muuri… vallesmanni… ja valkoinen lattia… Risumäen isäntä… Neulanen nauraa… Ei se satu minuun… poliisit tulevat… kirkonkellot soivat… voi, voi miten ne soivat… Nyt mennään Terva-aholle… vaunuilla ajetaan… kellot… poliisit… kieltäkää.» Ne särkevät oven… Terva-ahon oven…
— Mitä se puhuu? kysyi Aholan isäntä, joka sairaan viimeisten sanojen aikana tuli sisälle.
— Terva-ahosta se jotakin höpisee, mitä höpissee, ja poliiseista ja kirkonkelloista.
— Taitaa olla se Terva-aho rakas paikka Teemulle, sanoi Aholan isäntä tovin kuluttua ääni väristen.
Kyllä se oli. Oikein isäntä, tarkkasilmäinen mies, sen arvasi. Terva-ahosta Teemu oli viime, aikoina vaimolleen yhtenään puhunut ja kuvitellut, että sellaiseen ja sellaiseen kuntoon se laitetaan, kun sinne päästään. Siellä eletään ja ollaan kuin karhut pesässään. Siitä tuleekin muhkeampi paikka kuin Syrjälästä, eikä tartte pelätä, että tullaan poisajamaan.
Kovasti Teemu olikin jo Terva-ahon kupeella uurastanut. Neljä päivää viikossa hän oli tehnyt talon töitä, että leivissä pysyi, ja kahtena päivänä vääntänyt, kaivanut ja kuokkinut Terva-aholla kuin aikoinaan Syrjälää rakentaessaan. Kukaan ei häntä voinut estää mielityöhön menemästä. Rankkojen syyssateiden aikoinakin hän siellä — aamusta iltaan läpimärkänä työskenteli, ja niiltä ajoilta ankara tautikin lienee peräisin. Kuumeisella kiireellä hän koetti uutta pesäänsä rakentaa ja saada se valmiiksi niin, että siihen voisi jo ensi kesänä muuttaa.
Kyllähän hänellä ja Eevalla oli kovin hyvä olla ja asua Aholan porstuanperäkamarissa. Vuokra oli varsin mitätön, sama kuin ei mitään. Kolme markkaa ei ennenkään mikään suuri summa ollut, ja nyt se ei ollut kahdenkymmenenviiden penninkään arvoinen. Oli Teemu tarjonnut isännälle heti alussa viittäkymmentä markkaa kuukaudelta, mutta isäntä oli sanonut, että hassuko sinä olet. Puheitten ja sopimusten mukaan tässä talossa on eletty ennen ja aiotaan elää vastakin. Pane sinä vain pennisi parempiin tarpeisiin.
Mukavaa oli Aholan muu väkikin, etenkin emäntä. Maidosta, voista, jauhoista, ryyneistä ja muista elintarpeista, mitä talossa oli, hän ei koskaan ottanut viimeistä hintaa. Ja aina sai mitä halusi. Pyytäjän ei tarvinnut milloinkaan Aholasta tyhjin käsin lähteä eikä kulkijan ovelta yönselkään kääntyä. Ihmeellinen siunaus oli aholaisilla. Jos heidän hyvyytensä ja anteliaisuutensa näytti ehtymättömältä, niin ei heillä myöskään leivästä eikä leivänsärpimestä näyttänyt olevan puutetta. Kaikkea riitti yllin kyllin.
Monet monituiset kerrat Aholan emäntä pisti Eevan käteen milloin lämpimäisleivän, milloin maito- tai piimälitran, milloin lihakimpaleen, ryynikilon ja milloin mitäkin. Eikä hän koskaan antimillaan rehennellyt. Ikäänkuin sivumennen, huomaamatta, ja muita asioita puhellen hän antavan kätensä ojensi. Hän tunsi sisimmässään antamisen ilon. Ja se oli hänelle kyllin suuri kiitos ja palkkio.
Kelpasi sitä vanhusten tällaisessa talossa asua. Mutta vaikka heillä oli miten hyvä olla, niin yhtä heiltä kuitenkin puuttui, varsinkin Teemulta. Hän kaipasi jotakin. Ja tämä kaipaus oli niin voimakas, että sitä oli mahdoton vastustaa. Painajaisen tavoin se vaivasi yökaudet ja yhtenään päivilläkin pihisti. Eikä se antanut ennemmin rauhaa, ennenkuin hän pääsi Tervalammen rannalle mielitekoaan toteuttamaan.
Siellä rauhaisan ahon laidassa, mustavetisen sydänmaan lammen rannalla, kaukana muun maailman melskeestä hän tunsi olevansa kuin kuningas omassa valtakunnassaan. Sinne ei maailman maantiemelu kantautunut, eikä siellä pahojen ihmisten pistopuheet mieltä pahoittaneet. Siellä sai vapaasti hengittää ja tehdä mitä halusi. Siellä tuntui olo ja elämä niin ihmeellisen rauhalliselta ja viihtyiseltä. Kun sinne vain pääsi, niin heti oli vapaampi hengittää. Väliin teki mieli koko maailmaa syleillä ja antaa kaikille anteeksi pahat puheet ja väärinteot, ja monta kertaa Teemu syliään levittelikin, kangistuneita vanhan miehen syliään, ja innostuksensa huomatessaan kuin häveten, laski hymähtäen kätensä alas.
Unohtaa ja antaa anteeksi. Niin, kyllä hän tällaisina herkkinä hetkinään olisi ollut valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet, jos vain vastapuolelta olisi annettu pieninkin sysäys sovinnolliseen suuntaan. Ja ilman tätä sysäystäkin hän oli valmis unohtamaan. Ei hän oikeastaan enää kenellekään kantanut kaunaa. Hän oli itsekseen ajatellen ja mietiskellen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä se kaikki on ollut näin menevä. Ehkäpä hän on ollut juuri sellaisen kurituksen tarpeessa, että elämän paremmin ymmärtäisi.
Tämä kohtaloonsa alistumisen ja syvä sovinnon henki oli hänessä vain vahvistunut ja ikäänkuin lujittunut sen jälkeen, kun hän oli kuullut, etteivät Risumäen isännänkään asiat ole enää oikealla tolalla. Kai sillä isännälläkin on jotakin tunnolla, kun se niin armottomasti on sitä juontiaan jatkanut. Näkyjäkin, juopon näkyjä, kuuluu jo nähneen ja pyssyjen kanssa räiskäneen, että koko talo on ollut sekaisin. Ei sitä järkevä ihminen sellaiseen peliin rupea, elleivät asiat ole ihan hullusti.
Ja aina voimakkaammaksi tämä sovittava ääni Teemun povessa paisui, kun huhu tiesi kertoa kummia asioita kirkoltakin. Vallesmannin luona on pidetty tutkintoja ja suurista kavalluksista puhutaan. Opettaja on sanonut, sen Teemu on omin korvin kuullut, että vallesmannilta tulee pian lähtö tiilenpäitä lukemaan. Eivät kuulu olevan asiat sellaisessa oorningissa, kun suuret herrat tahtovat. Ja tilikirjojen numerotkaan eivät kuulu tyydyttävän tarkastajia. Ihmeelliseltä se vähän tuntuu, mutta kyllä kai opettaja, oppinut ja lukenut mies, ne asiat tietää. Mitenkähän se vallesmanni on sotkenut ne kirjansa sillä tavalla? Onhan se sellainen liukas ja ovela mies, että kyllä sen luulisi herrojen kanssa pärjäävän. Niinhän se siellä käräjilläkin silloin syksyllä puhui ja huhtoi, että oikein sitä tuomarikin taisi ihmetellä. Ja niin kävi minulle kuin vallesmanni sanoi. Ei sitä moni kohelo olisi osannut niin paikalleen arvata. Mutta vaikka minut alas paukautettiinkin, niin minulla on jalkojeni alla vielä pohja, miltä ponnistan. Mutta mistähän vallesmanniparka ponnistaa, jos nyt virka joutuu naulaan?
Tähän tapaan ne Teemun ajatukset risteilivät siellä yksinäisyydessä, ja kappale kappaleen jälkeen kuivaa ahon syrjää antautui hänen iskuilleen. Eihän se vanhan miehen työnteko mitään riuskaa ollut, mutta ahkeruus ja päivän pituus korvasivat kaiken sen, mitä ruumiillisesta kunnosta puuttui.
Ei Teemu Neulastakaan siellä yksinäisinä hetkinään pahoin mielin muistellut. Neulasella on sellainen kierä luonto, hän ajatteli. Minkäpä sitä ihminen tekee luonnolleen. Eikä siitä näytä Neulasen olo ja elämä paljoa paisuneen, vaikka hän kieli vyön alla kyliä hyppää ja sotkee ihmisten asioita. Olisi sitä Neulasella muutakin työtä, mutta ei vain jouda tekemään. Hänen pitää alituisesti kyliä kierrellä ja lojaalisti asioita justeerailla.
Mikäpäs hätä tässä minulla, hän toisinaan taas ajatteli. Jos Jumala suo ikää ja terveyttä, niin ensi syksynä viimeistään Terva-ahon saunassa kylvetään ja kirkas savu nousee tuvan uunista kohti korkeutta. Ja näin ajatellen Teemu taas entistä voimakkaammin iski kuokkansa maan kamaraan tai veisti hirttä, että kangas kumisi…
Mutta nyt ei rakentajaa ole näkynyt viikkokauteen rakkailla työmaillaan. Valkoinen lumi, talven ensi lumi on työmaan puhtaaksi peittänyt, aivan kuin paariliina olisi sen päälle levitetty, ja rakentaja itse makaa kuolemansairaana Aholan talon porstuanperäkamarissa.
Renkipoika on hakenut kirkolta sairaalle lääkärin.
— Ankara keuhkokuume, on lääkäri päätään pudistaen sanonut. Ellei suorastaan ihmettä tapahdu, niin sairas ei enää aamua näe.
Hiljaa ja kuiskaillen liikkuvat ihmiset Teemun vuoteen lähellä. Eeva istuu aivan sairaan sängyn vieressä ja lukee lakkaamatta raamattua. Sairas ei kuule ei näe mitään. Lakkaamatta hän hourailee, höpisee tuskin kuuluvasti.
Sairaan höpinöitä ei kukaan käsitä. Vaikka hän miten ponnistelisi ja tahtoisi sanoa, että hän on unohtanut kaikki, antanut kaikki anteeksi, ja että hänen on hyvä olla, niin kukaan ei hänen puhettaan ymmärrä. Eeva kiihdyttää yhä lukuaan ja korottaa kyyneleistä ääntään. Toiset huoneessaolijat katselevat totisin, vettynein silmin tovin toisiinsa, tovin sairaaseen ja syvään huokaisten kääntävät katseensa ulos ikkunasta.
Jokunen tumma tähti on jo syttynyt taivaalla, ja katsojista tuntuu, että ne vilkuttavat niin ystävällisesti, ikäänkuin luokseen kutsuen…
Sairaan rinta nousee ja laskee, epäsäännöllisesti, nytkähdellen. Henki salpautuu. Kuuluu korahdus. Vielä kerran kohoaa polttava rinta, painuu kuin huokaisten alas, eikä enää sen jälkeen elonmerkkiä anna.
Hiljaa ja rauhallisesti päättyi Teemun vaellus.
Kuulumattomasti putosi viimeinenkin hiekkajyvänen hänen elämänsä tiimalasista, kuin santaan valahtaen…