NELJÄSTOISTA LUKU.
Vielä äsken niin hohtavan valkoiset hanget ovat kadottaneet kaiken kauneutensa. Likaisenharmaina ja repaleisina ne retkottavat. Vain jokunen kirkas, aurinkoinen päivä, lämmin yö ja leuto sade, niin niistä ei ole jälellä muuta kuin muisto.
Pienet kevätpurotkin jo hiljalleen ja ujoina mäkien kupeilla lirisevät. Talven kahleista vastikään vapautuneina ne aluksi epäröiden pyrkivät sinne tänne, löytämättä itselleen sitä uomaa, jota myöten niiden on määrä mennä. Monet niistä etsintämatkallaan pian heikot voimansa tyyten kuluttavat ja olemattomiin hukkuvat, mutta ne, jotka yhteisvoimin työskennellen ovat reitin itselleen löytäneet, ne mennä vilistävät jo kaukana laulaen, ja pian ilosta hypellen kohiseviksi koskiksi paisuen kovalla kiireellä pyrkivät emonsa, meren, syvään syleilyyn…
* * * * *
Tukala ja tuima on kulunut talvi ollut Aholan porstuanperäkamarissa asuville vanhuksille. Sairaus sairauden jälkeen on heidän luonaan vieraillut ja voimat vähentänyt, että vaivoin vanhukset nyt pääsevät liikkumaan.
Masentunut mieli ei ole kyennyt hiipivää tautia vastustamaan. Alituinen alakuloisuus on sen viihtymiselle vielä vauhtia antanut.
Ensin tauti tarttui Teemuun. Hiljaa ja hivuttaen se vanhusta läheni, kunnes viimein koko voimalla iski. Viikkokausia elämä ja kuolema heikon sairaan ympärillä kamppailivat keskenään. Elämä viimein voitti. Mutta sen voitto ei ollut enää suuren arvoinen. Kuoleman vaaniva käsi oli viikkojen kuluessa ahnaasti raastanut vanhuksen elinvoimat niin tarkkaan, että ainoastaan nahkan peittämä raihnainen ruumis oli jäänyt jälelle…
Sitten kun Teemu tointui vähän jalkeelle, niin sitten tapasi tauti Eevan. Kauan se häntäkin vuoteessa piti ja pihisti, mutta onneksi päästi vähemmällä kuin Teemun.
Hukka olisi ollut hyppysissä, elleivät Aholan armeliaat asukkaat olisi sairaita vanhuksia yön päivän kanssa hoitaneet ja heille auttavaa kättään ojentaneet. Oikein sitä heidän hyvyyttään vieraatkin ihmettelivät ja paljon siitä kylällä puhuttiin. Mutta itse he eivät vaivoistaan kiitosta odottaneet, eivätkä välittäneet siitä edes kuulla, kun joku keplotteleva kylänkulkija talonväkeä muka paremmin miellyttääkseen koetti epätoivon vimmalla puheen uudestaan ja uudestaan tähän asiaan kääntää. Ja kun vieras ei muuten hellittänyt, niin pian hän sai vastauksen:
— Ei siitä kannata puhua! Se on ollut velvollisuutemme.
Paras kiitos ja palkkio heille oli siinä, kun he huomasivat, että sairaat toipuivat. Kaulasta pitäen he vanhuksia nostelivat ja kääntelivät ja tarjosivat heille parasta mitä talosta löytyi.
— Voi, voi sentään! Elkää välittäkö meistä! Kiitos, kiitos! hokivat vanhukset yhteen ääneen ja auttajan poistuttua seinään päin kääntyen salaa toiseltaan silmäkulmaansa pyyhkäisivät.
Mutta kaikista ruumiillisista kärsimyksistä huolimatta olivat Teemun hengenvoimat pysyneet murtumattomina. Sydäntalvella, tammikuun alkupuolella, jolloin lähenevä sairaus näytti ensi oireita, oli Teemun mieli lamassa. Vaikka hän väliin ponnistelikin päästäkseen eroon piinaavista, raskaista ajatuksista, niin sittenkin yhä uudelleen ja uudelleen palautuivat mieleen viimesyksyiset, nopeasti, vanhuksen mielestä liian nopeasti kehittyneet tapaukset, joiden huippukohdan muodosti käräjienkäynti kaameine seurauksineen. Vaikka tästä oli jo kulunut kuukausia, tuntui se aina vain yhtä tuoreelta kuin eilinen päivä. Aina se mielessä pyöri.
Uudelleen ja taas uudelleen Teemu kertasi ajatuksissaan sen ajan, joka oli kulunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hän sai käräjähaasteen, siihen hetkeen, jolloin hänet ajettiin poliisivoimalla omaksi luullusta mökistä maantielle. Viimeiseen asti hän oli uskonut ja toivonut, että asia vielä yhdennellätoista hetkellä saa jonkun odottamattoman käänteen ja hän pääsee oikeuksiinsa. Vasta silloin tämä elähdyttävä toivo peti, kun poliisit tulivat ja nostelivat tavarat ulos ja hänen silmäinsä edessä naulasivat kiinni sen oven, jonka avaamiseen ja sulkemiseen hän oli jo kolmattakymmentä ajastaikaa luullut vain itsellään olevan etuoikeuden.
Sitä tapausta hän ei koskaan täydellisesti käsittänyt. Se oli kuin ilkeä unikuva, joka aina vain mielessä väikkyi, mutta josta ei saanut selvää, mikä se oli. Mistä se tuli se sellainen mahtikäsky, jonka edessä hänen täytyi taipua? Laki ja oikeus! Niinpä niin. Mutta lainhan pitäisi heikkoja ja voimattomia suojata ja turvata eikä sortaa. Mutta tässä kävi päinvastoin. Olisi edes isäntä itse tullut ja selittänyt, että asia on nyt kertakaikkiaan niin. Minä, joka olin viisaampi ja voimakkaampi, minä voitin. Sinä heikompana hävisit, ja nyt sinun on tästä lähdettävä.
Mutta ei. Ei tullut isäntä näin puhumaan. Näkymättömänä hän vain asioita johti ja vallesmannin avulla poliiseja juoksutti. Ei edes siellä päin kylää viikkokausiin liikkunut. Tai jos liikkuikin, niin salaa kulki, ettei häntä vain mitenkään olisi Syrjälässä huomattu? Mitäs sitten, jos isäntä olisi mökkiin poikennut? Olisiko se hänen tekoaan lieventänyt? Olisi toki paljonkin. Hän olisi silloin osoittanut, että hänellä on puhdas omatunto ja rauhallinen mieli. Kerrankos sitä tässä maailmassa on riidelty ja riidellään. Isäntä olisi voinut selittää, että asia ei ole, eikä ole ollut niin kuin sinä sanot ja luulit olevan. Mökki onkin talon, ja nyt se annetaan sellaiselle, joka kykenee maksamaan siitä paremman vuokran kuin sinä. Se olisi ollut miehen puhetta, suoraa ja kaunistelematonta. Olisihan isäntä hyvinkin saattanut muistaa kontrahdin ja suulliset sopimukset toisin kuin hän, ja uskoen olevansa oikeassa, olisi vain totuuden selville saantia varten turvautunut vallesmannin, tuomarin ja poliisien apuun. Tuomariin turvautumisen jaksoi vielä hyvin käsittää, kun kovasti ajatustaan ponnisti. Mutta vallesmannin ja poliisit… Se meni kuin menikin jo yli ymmärryksen.
Muisto poliisien tulosta ja tuvan tyhjentämisestä oli kaikista karvain. Siihen tapaukseen ajatus aina pysähtyi ja siinä kauemmin, liiankin kauan, viipyi. Se muisto se aina riutunutta rintaa jäyti ja mieltä kirveli. Nostipa herkimpinä hetkinä kyynelhelmenkin karkealle, syvien vakojen uurtamalle poskelle…
* * * * *
Mutta sitä mukaan, kun päivät pitenivät ja kirkastuivat, sitä mukaan Teemun mielikin keveni ja piristyi. Kun ensimmäiset leivoset näyttäytyivät, oli Teemu jo jalkeilla. Ja peipposten piipitellessä hän jo liikkui mielestään kuin ennenkin. Jalka tuntuu tosin entistä raskaammalta, käsi kankealta ja voimattomalta, mutta kun tässä vielä viikon pari verryttelen, niin enköpä tuota taas jo kyenne omin voimin elämään, hän ajatteli.
Ja kun ensimmäiset pääskyset saapuivat ja räystään alle pesäänsä laittoivat tai vanhaa korjailivat, niin silloin Teemu jo hääri joukon jatkona talon töissä.
— Pysy sinä vain pois siksi kunnes paranet, kielteli isäntä.
— Ei sitä kehtaa, aikamies, jouten maata, vastasi Teemu ja meni toisten mukana, että tuppi heilui.
— Teemu parka, huokasi Aholan isäntä hänen jälkeensä. Vanhoillapäivilläsi et saa etkä malta edes rauhassa sairastaa. Kummaksi se on maailma tämän miespolven eläessä muuttunut. Ja tovin kuluttua hän puoliääneen lisäsi:
— Onkohan niiden olo keveämpää, jotka ovat heittäneet toisen omasta mökistään ulos kuin koiran pellolle?