MATKA.
Turun asemasilta vilisee väkeä. Maalaiset ovat käyneet kaupungissa jouluostoksillaan ja palaavat koteihinsa paikallisjunissa. Virkamiehet matkustavat pyhiä viettämään perheidensä tai sukulaistensa luo maaseudun talvisen luonnon rauhaan, kauaksi kaupungin työstä ja hälinästä ihailemaan lumisia metsiä ja hankikenttiä. Kaikilla on kiire, ja kaikki ovat hyvällä tuulella. Joulujuhlan ajathan yhä vieläkin tuovat ihmeellisen onnentunteen ihmisten rintaan.
Asema on täynnä väkeä ja sähkölyhtyjen hohteessa siellä käy vilinä kuin muurahaispesässä.
Juna pohjoiseen lähtee 10 minuutin kuluttua. Se alkaa jo täyttyä väestä. Santarmit kulkevat valppaina edestakaisin tutkien matkustajia. Voihan sitä liikkua kaikenlaisia epäiltäviä henkilöitä sota-aikana kaikenlaatuisilla asioilla.
Pahan ilman linnut!
Ja pahaksi on todella ilma käynytkin — koleaksi. Pakkasta on 25 astetta, ja rannikkoseudun kosteus lisää sen tuntuvaisuutta.
Parin toverini kera seison vaunun vieressä, jonka kylkeen kiinnitetty taulu ilmoittaa "Tornioon".
Matka tuntuu huimaavalta. Halki koko Suomenmaan ja sitten — — — Asemakello soittaa kolmannen kerran. Matkustajat kiiruhtavat paikoilleen.
— Näkemiin!
— Hyvästi, hyvästi!
— Tule pian takaisin!
Juna viheltää ja lähtee liikkeelle; hiljaa heilahdellen kiitää se ohi tutun, kotoisen Auran kaupungin. Joka talo, jokainen taakse häipyvä katu on tuttu, vie iloisen muiston mennessään huolettomilta lapsuuspäiviltä, kouluajoilta.
Koskapa näen sinut jälleen, kaunis, rauhaisa Turku!
Tuomiokirkon torni kaartuu majesteetillisena etelään.
Hyvästi Turku, Varsinais-Suomi, kotiseutu!
Juna kiitää kylien, vainioiden ja metsien läpi pohjoista kohti. Vaunut ovat kylmät. Ikkunoista käy viima.
Ilta pimenee. Synkkinä kohoavat kuusimetsät tummaa taivaanrantaa vasten. Tähdet syttyvät niin kirkkaina kuin ne yksin Suomessa voivat kimmeltää.
Tupien valot vilkkuvat pimeästä, — rauhallisten maalaistupien valkeat. Siellä joulukuuset jo ovat nurkassa sulamassa ja ihmiset hyörivät suloisissa jouluaskareissaan. Miten onnelliselta tuntuukaan elämä tuolla maaseudun pirttien rauhaisissa kätköissä, työ ja ahertaminen, elämä iloineen ja suruineen. Suomessa on vielä rauhaa, leipää ja huvituksia. Sota-ajan rasituksia ei vielä tunneta. Vain asemilla oleva sotilasvahti muistuttaa epätavallisista oloista.
Mieltä raukaisee, lukeminen ei huvita, ajatukset hyppivät milloin minnekin rauhaa saamatta.
Tartun yhä uudelleen kirjaan. Pari sivua luettuani en muista sisällöstä mitään.
Tämähän on mieletöntä! Heitän kirjan penkille, nojaan syvälle istuimeen ja koetan olla välittämättä vaunuyleisöstä.
Varkain livahtaa ajatus kotiin, rauhalliseen maalaispappilaan.
Äkkinäisellä liikkeellä koetan saada ajatukseni muualle.
Konduktööri astuu vaunuun.
— Piletit!
Oma lippuni on Kemiin, toverini Tampereelle. Ojennan piletin konduktöörille. Hän tarkastelee sitä.
— Pitkä matka.
— Ja tässä pakkasessa! valittelen.
— No niin kauan kun saa vaunussa matkustaa, vastaa hän leveästi, ei pakkanen haittaa.
Virkamies lähtee vaunusta.
— Mitähän se meidän kanssa rupesi puheisiin, kyselee toverini rauhaton ilme kasvoillaan.
— Tavallista lörpötystä!
Juna kiitää nopeasti, veturi sähisee, savu ja kipinät lehahtavat pimeään metsään. Sinne jälelle jäävät Loimaat, Mellilät, Humppilat, Toijalat.
Iltamyöhään saavumme Tampereelle. Juna pohjoiseen lähtee vasta 2 tunnin kuluttua. Menemme kaupungille kävelemään.
Tampere on pukeutunut viehättävään talvipukuun. Katuelämä on vilkas, puistot talvihuurteessa. Kahvilat, ravintolat, elävät kuvat täynnä väkeä, Kuulemme ihmisten puhuvan suurista varustustöistä, juoksuhautojen kaivamisesta Tampereen lähistöllä, jopa itse sen kuuluisissa puistoissakin.
— Kaivakoot nyt juoksuhautansa Pietariin asti, sinne heille juoksu tulee kumminkin, toverini kiivailee.
Vanhat valitukset venäläisen sotaväen majoituksesta, heidän röyhkeistä vaatimuksistaan, jopa väkivaltaisuuksistaankin ovat yhä puheenaiheena. Pitäväthän he Suomea miltei vihollismaana. Eräs nuori upseeri kuului luulleen tulleensa Suomeen kapinaa kukistamaan ja ihmettelevän kansan rauhallisuutta.
Se tapa, millä suomalaiset sodan alussa suhtautuivat venäläisiin, olisi ansainnut erikoisen kiitoksen ja arvonannon Venäjän hallituksen taholta. Mitä kauneimmalla tavalla suomalaiset vaaran tullen osoittivat uskollisuuttaan, mutta Venäjän hallitus juuri silloin uusilla toimillaan ja suunnitelmillaan mitä syvimmin loukkasi kansamme oikeudentuntoa ja katkeroitti mielet maassa. Suomalaiset olivat uskollisuutensa palkaksi toivoneet saavansa oikeutensa takaisin. Venäläisten toimet vieroittivat meidät sitä enemmän tuosta kansasta, jolta ei maallemme mitään oikeutta ollut odotettavissa. Keskinäinen luottamus oli ainiaaksi menetetty.
Ihmeellinen tunnelma täyttää mielen katsellessamme yli jäätyneiden järven selkien länttä kohti talviyöhön, jossa vain tähdet välkkyvät. Olemmehan täällä historiallisella maaperällä. Tuolla kaukana on Nokia, missä pohjalaiset muinoin taistelivat Flemingin rautakylkiä vastaan. Kenties siellä kerran taas välkkyvät leiritulet ja taistelu käy Tampereesta, noita venäläisten kaivamia juoksuhautoja vastaan. Vielä kait siellä Pohjanmaalla Ilkan työt elävät kansan suussa.
Palaamme takaisin asemalle. Liike on vilkas. Junat saapuvat ja lähtevät, mutta pohjoiseen lähtevä juna ei saavu aikanaan. Kuuluu myöhästyneen kauan. Tunti kuluu, toinenkin. Odotus alkaa jo hermostuttaa. Hiljaa sadattelemme koko rautatielaitosta ja varsinkin sen hallitusta. Hallituksen sadatteleminenhan oli siihen aikaan tullut tavaksi. Emmekä me olleet ainoat hermostuneet matkustajat.
Asemasillalla kulkee taaja joukko ihmisiä edestakaisin matkalaukut kädessä, huolestunut ilme kaikkien kasvoilla.
— Varokaa Tampereen asemalla, oli eräs tuttavani sanonut. — Siellä vilisee vakoojia. Ne voivat astua junaan ja seurata mukana.
Ja nyt meidän täytyy kävellä yli 2 tuntia edestakaisin tällä petollisella asemasillalla tietämättä, missä vakoilijain silmät kiiluvat meitä seuraten.
Toverini ostaa varovaisuuden vuoksi piletin Ouluun. Taas jatkamme kävelyä visusti tarkastellen jokaista vastaantulijaa. Kaksi miestä erikoisesti herättää huomiotamme aluksi sen vuoksi, että kuulemme heidän ostavan matkalipun Kemiin.
— Siinä ne mukaan lähtevät vakoojat nyt ovat. Sehän on selvä, aprikoimme. Toinen heistä on vilkas, tummaverinen, toinen pitkätukkainen, vaaleaverinen, silmälasit nenällä. Hän katselee meitä joka kerta ohikulkiessamme synkin, epäluuloisin katsein saaden vastaukseksi yhtä leppymättömiä silmäyksiä.
— Oikea vakoojan ulkomuoto, arvelee toverini. Päätämme joka tapauksessa mennä eri vaunuun päästäksemme tuosta epämiellyttävästä seurasta.
Juna porhaltaa asemalle. Ovet tempaistaan auki, ihmistulva syöksähtää kylmään yöilmaan. Toiset pyrkivät vaunuihin sisälle. Saamme onneksi pikku osaston haltuumme ja odotamme myhäillen lähtöä.
Mutta kauan viipyy veturi vihellellen, valitellen, muutellen raiteelta toiselle, ja kärsimättömyys alkaa uudelleen vallata mielen.
— Mitä se nyt siinä pihisee koko ikänsä!
— Yskän lienee saanut kylmässä.
Vihdoin, vihdoinkin huojahtaa vaunu ja hyvän sysäyksen saatuamme kiidämme jälleen kevyesti eteenpäin.
Mutta samalla aukeaa ovi, ja juuri nuo epäilemämme henkilöt astuvat vaunuun asettuen aivan läheisyyteemme istumaan.
— Hepä täältä puuttuivatkin!
Tunnelma on kuin onkin särkynyt. Koetamme käytöksellämme suorastaan osoittaa noille tunkeilijoille, että haluamme pysyä heille mahdollisimman vieraina. Heidän katseensa, varsinkin tuon pitkätukkaisen, ovat, mikäli mahdollista, vielä epäystävällisemmät.
On myöhä yö. Sovittaudumme nukkumaan, mutta uni ei tule silmiin. Vain yleinen rasitus tuntuu sekä ruumiissa että sielussa. Ja joka kerta silmät ummistettuani olen tuntevinani tuon pitkätukkaisen matkakumppanimme synkät, vakoilevat katseet.
Juna kulkee perin hitaasti. Eräällä pikkuasemalla seisotaan taas pari tuntia. Sotilastarpeita kulettava juna kuuluu jääneen jonkun mäen alle ja meidän veturimme on täytynyt lähteä sitä auttamaan. Siten juna myöhästyy myöhästymistään. Harmaa talviaamu sarastaa. Taivaanranta on verenpunainen, ilmassa sumua. Pakkanen yhä kiihtyy. Savut nousevat kohtisuoraan korkeuteen. Jo katsellessaan ulos saa kylmänväristyksiä.
Epäilyttävät matkatoverimme nukkuvat, tai ovat nukkuvinaan. Vihdoin he alkavat tehdä nousua. Pitkätukkainen katsahtaa ensin toveriini, sitten minuun, näyttää ällistynyttä naamaa.
— A-a-anteeksi, mitä kello on? hän kysyy.
— Kahdeksan, vastaan lyhyesti ja alan katsella ulos ikkunasta.
Hän änkyttää jotain kiitoksen tapaista, mutta tunnen, että tämä ensi keskustelumme on vain pahentanut välejämme.
Päivemmällä elämä alkaa vilkastua. Asemilla kulkevat paksuturkkiset herrasmiehet sikari hampaissa. Sotilaat kyyröttelevät odotushuoneissa tulisijan ympärillä. Koko Suomi tuntuu värisevän vilusta. Juna on myöhästynyt yli puolen vuorokautta. Rautatievirkailijoita ja kaikenkarvaisia liikennetarkastajia kulkee junassa koettaen saada selville myöhästymisen syitä. Matka jatkuu pitkin lakeaa, lumista Pohjanmaata.
Seinäjoella on liike vilkas, pakkasta 40 astetta. Vaunu alkaa olla tulvillaan väkeä. Oikea joululiike vallitsee Pohjanmaan rautatiellä. Eräs keski-ikäinen herrasmies alkaa keskustella.
— Minne on matka? —
— Ouluun, vastaan rohkeasti.
— Niinkö, oletteko kotoisin Oulusta?
— En, matkustan sukulaisten luo joulua viettämään.
— Oletteko ennen käynyt Oulussa?
— En koskaan.
Hän innostuu kehumaan Oulua, Pohjanmaan helmeä, sen kauneutta, sen liike-elämää. Hän on innostunut kotiseudun ystävä ja puhuu mukaansatempaavasti.
Ennen Ouluun tuloa on passitarkastus. Santarmi suomalaisten poliisimiesten seuraamana kulkee junan läpi. Poliisikamarin leimat nähtyään he ovat tyytyväisiä. Kaikki käy hyvin, paperit ovat asianmukaisessa kunnossa. Pohjanmaalla näkyy olevan tiukka järjestys.
Kuulemme, että Tornioon ei pääse muuten kuin kaupungin poliisilaitoksen antamilla lupalipuilla.
Oulussa lausumme jäähyväiset matkatovereillemme. Juna kiitää puhkuen ja sähisten Kemiä kohti. Se on pian jo vuorokauden myöhästynyt.
Vaunussa on nukuttava toinenkin yö. Kylmä viima tuo nuhaa ja yskää. Pakkanen vain ei hellitä. Pohjanmaan lakea luonto kuitenkin ulappamaisilla näyillään virkistää mieltä.
Joskus matkustajat katselevat meitä epäluuloisin silmin. Sanoopa eräs vanha herra kerran kiivaasti:
— Miksi joka junassa matkustaa niin paljon nuoria miehiä pohjoiseen?
Ties missä niitä tarvitaan.
Vakoojamme yhä istuvat itsepäisesti vaunussa. Tulkoot nyt vaikka loppuun asti. Olemme jo aivan väsyneet heihin ja ylenkatsomme heitä täydellisesti.
Kemi lähenee.
Pohjanlahden ylimenoa varten olemme varustaneet mukaan pienehkön pullon paloviinaa vahvistaaksemme ruumistamme meren kylmää viimaa vastaan. Mutta eräs vaunussa olijoista kertoo, miten ankara tarkastus Kemin asemalla toimitetaan juuri väkijuomien varalta. Sydämemme alkaa pamppailla, pullo povessa ihan polttaa ja onpa kuin siitä kuuluisi hermostuttava pihinä. Tietysti se keksitään heti. Mikä neuvoksi? Nopea sotaneuvottelu pidetään vaunusillalla. Kaupunki näkyy, voimme olla millä hetkellä taliansa asemalla ja passintarkastajien kynsissä.
Haikein mielin otamme kumpikin pitkän naukun, minkä jälkeen pullo uhrataan — Suomen valtion rautateille. Melkein samassa hetkessä juna pysähtyy Kemin asemalle.
— Parempi maassa kuin jumalattoman suussa! Jumalattomilla tässä tietenkin tarkoitetaan tullinuuskijoita.
Matkan ensimäinen päätekohta on saavutettu. Tiedämme toistaiseksi vain, että meidän on päästävä Osula nimiseen matkailijakotiin. Turussa ilmoitettiin, että täällä on opas asemalla jokaista junaa vastassa tuntomerkkinään matkailijakodin nimellä varustettu lakki. Tähystelemme ympäri asemaa. Osulan miestä ei näy missään. Santarmit tähystelevät oikealta, poliisi vasemmalta. Venäläiset sotilaat seisovat käytävän suulla tarkastellen matkalaukkuja. Sattumalta tulen vilkaisseeksi taakseni.
Äläpäs!
Epäilyttävät matkatoverimme seisovat siellä neuvottomina, ällistyksissään kuin mekin.
Taisi tulla kumma juttu. Opasta ei näy missään.
No, kaupunkiin on lähdettävä. Astumme asemarakennukseen.
"Stoi, passport, passport!"
Sotilasvahti tarkastaa passit ja matkalaukut.
"A konjak jeest", myhäilee paksuposkinen musikka tavaroitamme kopeloiden.
— Nietu.
Astumme sitten onnellisesti läpäistyämme sekä Skyllan että Kharybdiksen aseman edustalla odottelevien ajurien luo. Kiipeämme ajoneuvoihin.
"Osulaan, olkaa hyvä!"
— Jaha, jaha, käykäähän istumaan.
Reki kiitää vinhaa vauhtia Kemin katuja. Katselen taakseni. Toiset ajopelit seuraavat meitä. Tämäpä vasta on kirottua. Matkalla ehtii utelias ajuri kysymään: — Mihinkäs pojat matkaavat?
— Tornioon.
— Taitavat mennä Tornion toisellekin puolelle. Kyllä jo ymmärrän, hän vakuuttaa silmää iskien. — Olen siellä käynyt minäkin.
— Tuohon ehkä voi luottaa, arvelen ja kysyn:
— Onko sinne hyvä tie?
— Hyv on tie, pääsee jalan ja hevosella.
Reki pysähtyy pienen puutalon oven eteen.
Sydän sykkii kiihkeästi.
Nyt tulee tärkeä hetki. Astumme laajahkoon eteiseen. Isäntä saapuu, leveäharteinen, jämeräkatseinen mies, poronnahkapieksut jalassa. Todellakin voimakas ilmiö.
Annan käteni leveään, tukevaan kouraan, pistän viidenpennin-lantin isännän avattuun käteen lausuen sanan "kuusi". Se on rahan ensimäisen ja viimeisen numeron summa. Siinä on omituinen tunnusmerkkimme. Jospa sitä ei tunnustettaisikaan. Mitä sitten?
Isäntä hymähtää, katsoo rahan vuosiluvun. Hänen katseensa välähtää, koko mies saa eloa.
— Tervetuloa, kyllähän meillä on huoneita. Mennäänpä tänne perälle.
Samassa tuo pitkätukkainen Tampereelta tullut vakooja astuu huoneeseen tovereineen. Uteliaana katson tapahtumaa. Suunnattomaksi ällistykseksemme hän tekee aivan samat merkit mitkä mekin. Mehän olemme samaa joukkoa!
Kaikki saamme huoneet. Hetken kuluttua isäntä tuo meidät kokoon, yhteensä 6 miestä, toisiimme tutustumaan.
En malta olla kertomatta, mikä synkkä epäluulo sielussani oli kytenyt matkatovereitani kohtaan ja pyydän heiltä nyt sydämestäni anteeksi epäilyksiäni. He nauravat makeasti asialle ja tekevät puolestaan meille saman rehellisen tunnustuksen. Siitä johtui siis tuo molemminpuolinen, jääkylmä pidättyväisyys. Miten hauskaksi olisimme voineet tehdä junamatkan, jos heti alussa olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Päätämme tulevan matkan tehdä sitä hauskemmaksi.
— Mistä se nyt Ruotsin puolelle käy tie? utelemme isännältä.
— Sileä on tie yli meren.
— Mitenkähän paraiten pääsee Pohjanlahden yli?
— No, ei tarvita muuta kun vähän aikaa viitsitte siirtää toista jalkaa toisen eteen. Tie on tasainen kuin lattia!
— Miten suurissa joukoissa ne ovat menneet yli, edelliset?
— Kymmenkunta ja puolikymmentä miestä kerrallaan, onpa meillä joskus asunut nelisenkymmentäkin miestä.
— Eikö teitä epäillä, eivätkö poliisit ole saaneet asiasta vihiä?
— Ovatpa toki pari kertaa käyneet meillä nuuskimassa, mutta minä yksinkertainen mies en koskaan tiedä mitään. En enempää, kuin mitä matkailijakodin isäntä yleensä tietää matkustajista.
Illallinen on hyvä. Kinkkua leikataan vahvoja viipaleita; puurot, maito ja kahvit — jouluateria. Emme aavistaneet vielä, että seuraavina vuosina tämäntapaisia ruokapöytiä sai nähdä vain harvoin — mehevimmissä unissaan!
Illallisen kuluessa isäntä ilmoittaa, että pariin, kolmeen päivään emme pääse eteenpäin. Matka on käynyt vaaralliseksi. Torniossa on otettu miehiä kiinni. Pari suomalaisten piilottamaa itävaltalaista upseeria on paljastettu ja vangittu lähellä Kemiä. Oli sattunut sarja muitakin ikäviä tapahtumia, minkä vuoksi ylimeno joulunpyhiksi oli keskeytetty, santarmit ja poliisit kun nyt osoittivat erikoista valppautta.
Tieto on meille sangen epämieluinen. Olimme täynnä intoa, hehkuimme toimintahalua. Toivoimme vain nopeasti pääsevänsä matkan päähän tosityöhön. Ja kukapa takaa, ettei pakomme 3 päivän kuluessa tule kotiseudullamme tunnetuksi?
— Ihmettelen kovasti tuloanne, saavutte kuin pyrylinnut. Olimme lähettäneet kaikille asiamiehille tiedon tien tukkeutumisesta, koetti tuo kunnon mies selitellä.
— Olemme siis lähteneet vähän ennen kuin tieto saapui meidän paikkakunnallemme.