II
LOCKSTEDTIN LEIRILLÄ.
Valitus ei auta. Joulu on oltava Kemissä. Illalla koristetaan yhteisvoimin kuusi, ja sen ääressä vietimme toistaiseksi ihmeellisimmän jouluaattomme laulellen, lueskellen ja kertoillen elämästämme toisillemme. Onpa ehditty hommata pieniä lahjojakin. Isäntä on mitä parhaimmalla tuulella. Hän osaa rohkaista alakuloisia ja varsinkin hän on mestari suunnittelemaan tulevaisuutta. Todellakin toimeensa sopiva mies. Vielä aikojen kuluttua muistan, miten apeaksi kävi mielemme kuullessamme, että hänet ja älykäs poikansa sittemmin kuitenkin vangittiin. Mutta eivät uhkaukset eikä venäläisten rahasummien kiilto saaneet tuota pientä poikaa mitään ilmoittamaan, isästä puhumattakaan.
Joulupäivänäkään ei lähdöstämme tiedetty mitään. Pohjois-Suomessa kuuluisaksi tullut partioretkeilijä Suvirinne kyllä jo silloin hevosella ajaa hurautti jään yli Haaparantaan.
Illalla hämmästyttää isäntä meitä ilmoituksella, että itse poliisimestari tulee kanssamme syömään illallista. Illallinen on yhtä maukas kuin edellisetkin ateriat. Juuri aloitellessamme astuu ylen pitkä mies rouvineen huoneeseen. Uteliaasti katselevat tulijat meitä, ja varmaankin meidän kasvomme ilmaisevat yhtä avomielistä ihmettelyä. Meille alkaa selvitä monta ennen käsittämätöntä seikkaa tästä salaperäisestä Kemin kaupungista. Osulan aterioita emme unhoita milloinkaan. Mutta niistä huolimatta mieli palaa eteenpäin uusiin seikkailuihin ja matkan päämäärää kohti. Emme aavistaneet miten monta pettymystä meitä jo vaanivin katsein oli odottamassa. Isäntä kuuli sadattelumme, toimitti ne asianomaiseen paikkaan, missä ne tekivät asianomaisen vaikutuksen. Samana iltana näet aukeaa kamarin ovi ja huoneeseen astuu mies, oikea voiman ja terveyden esikuva. Katse tuimana hän tarkastelee joukkoa melkein kuin kenraali nahkapoikia.
— Iltaa, hän lausuu.
— Nyt pojat istutte kauniisti kiikissä, uhkailee isäntä.
Mutta sitten tuo mies, maisteri Hällfors, itse alkaa puhua, ja hänen puheensa soi kuin ihana musiikki hermostuneissa korvissamme:
— Huomeniltana, pojat, lähdetään rajan yli, laittautukaa matkavalmiiksi kello 4:ksi. Tulen silloin teitä noutamaan.
Erinomaista!
Tuntuu perin turvalliselta. Jos tuo mies on hommissa mukana, saattaa uskoa, että asioista tulee hyvää. Pohjolassa näyttää olevan joka paikalla oikea mies.
Samana iltana saapuu uusi tulokas ja matkalle lähtijä, saapuu kuin tuulispää ilman minkäänlaisia tuntomerkkejä, tempaa siinä 8 aikaan oven rivakasti auki, astuu huoneeseen yllään muhkeat turkit, lapikkaat jaloissa ja pitkä sikari hampaissa savuamassa. Ulkoa kuuluu hevosen korskuminen. Tulija on nousuhumalassa, komea, pitkä poika. Hän hypähtää tasajalkaa permannolle ja hihkaisee:
— Iltaa pojat, tekö olette niitä Saksaan menijöitä?
No — — mutta mitäs te töllistelette. Minä — — — minähän tulen mukaan.
Sikarit suihin, pojat!
Hän lyö aimo sikarilaatikon pöytään ja me "panemme sikariksi".
Sitten uusi tulokas oikein aito pohjalaisesti rehennellen yhteen hengenvetoon melkein kertoo koko elämäkertansa pääpuitteet.
— Ei minun, pojat, tarvitsisi työtä väännellä. Minun mammallani on kaksi taloa, hän lopettaa.
— Onko maisteri H. käynyt teitä tapaamassa?
— Ei ole, vastaamme varovaisesti.
— Vai ei, sepä merkillistä. Minä lähden heti hänen luokseen, intoilee pohjalainen. Hän lähtee viheltäen ulos. Jäämme odottamaan. Tuollaisia poikia siellä alhaalla tarvitaan.
* * * * *
Tuli Tapaninpäivä ja viimeiset matkavalmistukset tehtiin. Aika tuli pitkäksi hämärää odotellessa siinä 7 miehen voimalla. Kello 3 tienoissa isäntäkin alkoi hoputella. Hän varustaa vielä viimeiseksi hyväksi työkseen miehet sopivilla vaatteilla, sukilla ja villapaidoilla.
Tunnin kuluttua maisteri H. saapuu tavaten kaikki täysissä naparetkeilijän tamineissa, karvalakki korvilla, suuret villavuoriset kintaat käsissä.
— Nyt lähdetään parittain noin 50 metriä välimatkaa pitäen, ettemme herätä huomiota kaupungilla, hän selittää.
Viimeisen kerran puristamme isännän miehekästä kättä jäähyväisiksi.
— Onnea matkalle pojat ja tervetuloa takaisin!
— Hyvästi. Tulemme Kemin kautta ja Osulassa syödään taas juhlapäivälliset.
Parittain hiivimme Kemin autioita katuja meren rantaa kohti. Rinta sykkii rajusti. Levottomuus hiipii mieleen. On ratkaiseva hetki. Tähän asti on aina ollut mahdollisuus palata takaisin, jättää vaikka sikseen koko seikkailu, ellei se miellytä. Mutta nyt pian astumme rajan yli ja paluu on mahdoton.
Kokoonnumme erääseen pimeään rantalatoon. Sieltä miesjono alkaa hiljalleen ponnistella aukean, lumisen jäätikön yli länttä kohti. H. jättää joukkonsa Jumalan haltuun.
— Kulkekaa suoraan merelle. Opas kyllä saavuttaa teidät!
Astumme arasti eteenpäin, kuunnellen ja vilkuillen iltahämärään. Olemme kohta jo kilometrin päässä rannasta, mutta opasta ei kuulu. Levottomuus kasvaa. Pitääkö jo lähteä ilman opasta jäätikköä samoamaan.
Viimeinkin hanki suhahtaa. Illan hämärästä ilmestyy valkea haamu suksilla, asettuu jonon etunenään selittäen lyhyesti:
— Minä olen opas.
Tarkastelemme uteliaasti tulijaa. Mies on puettu valkoisiin liinahousuihin ja lammasnahkaturkkiin. Päässä hänellä on jäniksennahkainen lakki, joten miestä ei lunta vasten hämärässä voi paljonkaan havaita. Nyt hänelle satelee uteliaita kysymyksiä.
— Miten pitkä tämä matka oikein on?
— Mennäänkö sisä- vai ulkoreittiä?
— Mitä saaria nuo ovat?
Opas jättää yksinkertaisesti kysymykset vastaamatta, murahtaa vain jurosti jotain mitä kukaan ei ymmärrä. Äänettömyys tarttuu meihinkin. Alamme aavistaa aseman vakavuutta. Hiljalleen joukko taivaltaa lähisaaria kohti, jotka mustina kuin ukkospilven longat häämöttävät etäällä lumen peittämän aavan keskellä. Pieni valontuike sieltä joskus kuin kiihottaa ponnistelemaan. Vinha tuuli puhaltaa pyryä selkään mennen luihin ja ytimiin. Vauhti kiihtyy.
Oikealta kuuluu kapsetta.
— Seis! opas komentaa virittäen revolverinsa. Seisomme hiljaa kuin hiiret kuunnellen. Heinäkuorma lipuu ohi. Taas eteenpäin.
Mitä kauemmaksi ehditään, sitä rauhallisemmaksi käy opas. Alkaapa jo puhellakin rinnallaan astuville.
— Ei tämä vielä mitään ole, vasta rajan yli meno on vaarallista leikkiä.
— Mitähän siitä tulisi jos tapaisivat?
— Lyijyä!
???
— Ennen kohtaamistamme, opas kertoo, sain kiertää koko Kemin. Santarmi ja sotilas seurasivat kintereilläni. Täytyi mennä aivan vastakkaiselle puolelle kaupunkia ja sieltä pääsin kiertämään tänne seuraajat eksytettyäni. Siksi tulin näin myöhään!
Matka käy Karisaaren sahan ja mantereen välistä. Sahan tulet loistavat lämpöisinä, viimeisinä tervehdyksinä synnyinmaasta. Röytän saaren valot alkavat näkyä. Siellä valvovat tullimiehet ja santarmit. Yhtäkkiä kirkas valovirta kaartuu meitä kohti.
— Muodostakaa rivi, miehet rinnakkain! opas komentaa. Käskyä noudatetaan. Kuljemme yhdessä rivissä käsikynkkää ja Röytän saarella valonheittäjämiehistö voi nähdä vain yhden mustan pilkun liikkuvan ulapalla.
Mitä kauemmas aavalle tulemme, sitä jäätävämmäksi käy tuuli. Opas muuttuu jälleen harvapuheiseksi, levottomaksi, hiihtää usein kymmeniä metrejä edelle. Jalkamiehet ponnistavat voimiaan pysyäkseen kintereillä.
— Älkää käykö niin kiivaasti, opas jälleen ärjäsee, kulutatte voimanne, ettekä jaksakaan perille. On tänne merelle miehiä paleltunutkin.
Kylmästä viimasta huolimatta hikoilemme ja väsymys alkaa tuntua jäsenissä. Mutta mikään ei auta, eteenpäin on pyrittävä.
— Mitä nuo kaukaiset tulet oikealla ovat? yritän kysellä.
— Ovatpahan vain tulia, opas murahtaa.
— Onko tuo rantaviiru vielä Suomea?
— Mitä te sillä tiedolla teette?
Taas kuljetaan ääneti. Mutta kaukana oikealla syttyy valo valon rinnalle. Siellä avautuu laaja laakso täynnä kimaltavia tulia.
— Onko tuolla jo Haaparanta? kysyy eräs tovereistani.
— Ei likikään. Tornio se vasta on.
Lämmin tunne käy sydämessä. Tuolla on siis viimeinen niemeke Suomen rantaa! Vähitellen sekin jää jälelle, häipyy yhä kauemmas — katoaa pimenevään yöhön. Mutta samalla syttyy lännessä uusia kirkkaita valoja.
— Haaparanta! riemuitsemme.
— Nyt nopeaan! opas huutaa. Juoksujalkaa ponnistamme eteenpäin. Opas suksillaan kiitää kaukana edellä. Noin kilometrin juoksemme, hengitys kiihtyy, rinta huokuu raskaasti. Jalat tuntuvat horjuvan.
Kaukana korkean jääröykkiön juurella opas seisoo odotellen, hymyillen.
— Nyt saatte panna maata ja levätä! hän sanoo. Toistamista ei tarvittu. Pian kaikki miehet makaavat jäällä. Rinnat aaltoavat ankaran pitkän juoksun jälkeen. Tuntuu kuin nouseminen olisi mahdotonta. Haluttaa iäksi jäädä tähän jääröykkiön juurelle, unhottaa kaikki!
Kaukana loistaa yhtenä valomerenä Haaparanta. Olemme Ruotsin puolella, vapaassa maassa. Santarmien kiväärinluodit eivät täällä uhkaa. Kasakat pamppuineen ja piikkeineen ovat kaukana. Olemme vapaat!
Siinä lepäävät Suomen nuorukaiset, kodittomina maanpakolaisina vieraan rannan jäällä kauan ja ääneti katsellen korkeuteen tähtitaivasta ja sen alla kiitäviä läpikuultavia pilvenhattaroita — muistelevat kotiaan, menneitä rauhan ja onnen päiviä ja moni kaipauksen huokaus pusertuu rinnoista pakkasyöhön.
— Jokohan taas jaksettaisiin lähteä? kyselee opas hymyillen. Mies, Jokisalo nimeltään, on kuin uudestaan syntynyt, puhelias, vilkas ja hyvänsävyinen ihminen. Nyt hän selittelee rantaseudun nähtävyyksiä.
— Tuolla on huviloita, tuolla tullimiesten majat j.n.e.
Raskasta on nousta liikkeelle, jalat puutuneet, turvonneet kiivaasta kävelystä ja uupumuksesta. Ne liikkuvat kuin jäätyneitä puupölkkyjä pitäisi perässään laahata, mutta ne liikkuvat kuitenkin ja Haaparanta kasvaa edessämme.
Ensimäisten majojen luona kohtaamme ruotsalaisia tullimiehiä.
— Onko kiellettyä tavaraa mukana? he utelevat. Jokisalo selittää tavarain laadun ja pienten matkalaukkujemme sisällön, ja siinä vasta huomataan, että eräs innokas musiikkimes ei ollut raskinut luopua viulustaan, vaan kulettanut senkin mukanaan toivoen saavansa raskaina hetkinä sen sävelistä lohdutusta.
— No olen minä nähnyt jos jotakin tänne tuotavan, mutta en vielä viulua, nauraa oppaamme.
Satamassa on ruotsalainen sotilaspatrulli vastassa.
— Mitä miehiä te olette? kysyy aliupseeri tiukasti.
— Työmiehiä.
— Missä asutte?
— Savinaisen talossa, vastaa opas arvelematta. Sotilaat tarkastelevat kutakin kiireestä kantapäähän, asettuvat joukon ympärille.
— Eteenpäin mars!
Ensi kerran elämässämme olemme vankeja. Joka puolella on kivääriniekka sotilas. Haaparannan kaduilla on vilkas liike. Ihmiset palaavat teatterista, joukossa upseereja, sirot valkeat karvalakit päässään. Pari uteliasta miestä astuu luoksemme.
— Oletteko suomalaisia, mihin te menette? kysyy paksuturkkinen herrasmies. H:n pitäjän nimismies, kuiskaa toverini. Kukaan ei vastaa. Tungetteleva vieras yrittää kysellä uudelleen.
—Pois, vankien kanssa ei saa puhua, ärjäsee sotilas.
Saavumme Savinaisen taloon. Pari sotilasta jää portille. Aliupseeri seuraa porstuaan, missä isäntä jo odottaa.
— Tunnetteko näitä miehiä? kysyy aliupseeri epäillen. Isäntä tarkastaa meitä hymyillen.
— Tottahan toki nämä miehet tunnetaan. Ne ovat meidän työmiehiämme!
Ja sitten marssimme helpotuksesta huokaisten lämpimään huoneeseen. Pari nuorta neitosta hypähtää sisälle katsellen säälien tulijoita.
— Poika parat, tämmöisellä pakkasella! Mutta nyt saattekin lämmintä teetä ja ruokaa, he lohduttelevat.
Yöllinen ateria maistuu mainiolta, huoneen lämpö raukaisee jäseniä. Jokisalo on loistavalla tuulella. Hän kertoo leveästi monista retkistään ja seikkailuistaan Pohjanlahden aavoilla jäätiköillä.
Ensi seikkailu on päättynyt. Tällä kerralla oli matka helppo, mutta monille on rajan yli kulku käynyt paljon raskaammaksi. Myöhemmin miehet saivat hiihtää Merenkurkun yli jäätävässä pakkasessa tai taas keväällä puolisulassa. Jotkut uupuivat matkalle ja paleltuivat. Olipa pari miestä tullut rasituksista mielipuoleksi. Jo alussaan Suomen vapausliike vaati uhreja, mutta uusia miehiä tuli yhä vaaroista välittämättä ja kaikki he hehkuivat intoa ja toimintahalua. Koko pohjolassa oli noina aikoina vilkas liike.
Haaparannalla tapaamme ensi kerran Saksassa olleita nuorukaisia, jotka oli komennettu pitämään huolta uusien tulokasten kuljetuksesta Ruotsin läpi. Siinä kysellään ja kuulustellaan elämää leirillä, Saksan voitonmahdollisuuksista ja tehdään suunnitelmia tulevaisuutta varten.
Matka Ruotsin halki kestää pari vuorokautta. Pohjois-Ruotsin metsät ja vaarat vilahtavat ohi, keski-Ruotsin jokilaaksot ja vihdoin itä-osan laajat pellot ja puistorikkaat kaupungit ja kylät. Malmössä matkue taas saa levätä ja vaihtaa rahansa Saksan markkoihin.
Junassa tarjoutuu usein tilaisuus keskusteluun ruotsalaisen siviiliväestön kanssa. Luonnollisestikin puhutaan maailmansodasta. Yleinen mielipide maassa on selvästi Saksan puolella, jonka voittoja kansa ihailee. Rautateillä, kaduilla, kaikkialla näkyy sotilaita, siellä täällä vanhaa maanpuolustusväkeä leveälierisine sinilakkeineen.
Eräs tapaus Ruotsin matkalta on erikoisesti painunut mieleeni. Yleensä suomalaiset matkustavat eri seurana ja koettavat välttää huomiota, mutta kerran kun vaunuosastossa on vain eräs vakava harmaatukkainen, vanha herra, ei musikanttimme enää jaksa hillitä soittohaluaan, vaan tarttuu viuluunsa ja virittää kauniin suomalaisen kansanlaulun toisensa perästä. Vaunussa olijat kuuntelevat hartaasti. Kun soittaja lopetettuaan laskee viulunsa kädestään, astuu vanha herra hänen luokseen ja puhuu kyynel silmässä:
— Kiitos suomalaisista kansanlauluistanne. Tiedän mihin olette matkalla ja tunnen useita tovereitanne, jotka jo ovat määräpaikassaan. Toivon sydämestäni että Suomi jo ensi kesänä on yhtä vapaa maa kuin Ruotsikin!
* * * * *
Sassnitz. Saksan ranta! Tullimiehet astuvat lautalle ja tuolla sillankorvassa seisoo ihka elävänä saksalainen sotilas, kuuluisa kypärä päässään, kivääri olallaan. Hän on vanha maanvartiomies, mutta reippaan ja tuoreen näköinen.
Pieni suomalaisjoukko astuu silmää räpäyttämättä vihollismaalle — josta pitkiksi ajoiksi oli tuleva meille uskollinen liittolainen, rehellinen ystävä, joka turvasi meidät tovereinemme venäläisten kostolta ja jonka avulla meille kerran oli aukeava tie kotimaahamme takaisin. Kohtalomme oli yhdistetty jalon, mainion Saksan kansan kohtaloihin.
Saattaa heti nähdä merkkejä sodan vakavuudesta. Asematalon seinillä riippuvat julistukset muistuttavat kansalaisille ajan aiheuttamia erikoisia velvollisuuksia.
"Ein gewaltiger Krieg ist über Deutschland gebrochen." Näillä sanoilla alkaa eräs julistus Saksan kansalle. Toisaalla on kehotuksia sotilaille: "Soldaten, vorsicht beim Gespräch! Spionengefahr." j.n.e.
Ensimäinen tapaamamme saksalaisperhe on asuntomme haltijaväki. Eräissä monista Sassnitzin hotelleista vietämme uuden vuoden aattoiltaa. Juhlasali on koristettu suomalaisia varten ja saksalainen isäntäväkemme kestitsee meitä vierainaan. Myöhemmin saimme kokea, että tällainen kohteliaisuus oli harvinaista Saksassa. Illallinen on mainio. Reinin viinejä on yllin kyllin. Vieraina on lisäksi muutamia saksalaisia sotilaita, lomalla olevia. Siellä ensi kerran hehkuvin mielin laulamme: "Deutschland über alles!"
Mieliala on virkeä. Kaikki uskovat uuden vuoden tuovan suuria tapahtumia mukanaan.