TULO LEIRILLE.
Wenn die Soldaten durch die Stadt marschieren — — — — — — — —
Keskellä Holsteinin laajoja nummimaita sijaitsee eräs Saksan suurimpia sotajoukkojen harjoituskenttiä, Lockstedter Lager, joka varmaankin pohjoismaisen ilmanalansa vuoksi on määrätty suomalaisten vapaaehtoistenkin harjoituspaikaksi. Valtavien kasarmirivien läheisyyteen on muodostunut pieni sievä kylä. Joka toisessa talossa siellä on kahvila tai kapakka. Muualla asuu minkä mitäkin ammattilaisia saaden elatuksensa niistä erilaatuisista toimista, mitä suuri kasarmilaitos tarjoaa.
Yli leirin kohoaa kuin majakka merellä kuuluisa "Wasserturm" ja sen ympärillä avautuvat laajat kaikkiin aselajeihin kuuluvien joukkojen harjoituskentät. Aukeita varjostavat kaukaiset siintävät metsät ja ylängöt. Aamusta iltaan täällä vallitsee vilkas elämä. Torvet pauhaavat, merkkiliput liehuvat. Komentoja kaikuu kaikkialta. Täällä rätisevät konekiväärit, tuolla jyrähtää tykki. Joukkoja harjoitetaan kaikkialla. Siellä kasvatetaan saamattomista nahkapojista itsetietoisia, varmoja sotilaita. Siellä heihin istutetaan tuo kuuluisa preussilainen sotakuri, jota ankarampaa, tiukempaa ei ole olemassa. Siellä rakennetaan edellytykset voitokkaille taisteluille, ja Preussin loistavalle sotamaineelle.
Sinä hetkenä, jolloin nuori asevelvollisuuttaan suorittamaan kutsuttu rekryytti astuu kasarmin portista sisään, hän on kokonaan kruunun omaisuutta. Pian hän kuin syntyy uudestaan virkaintoisten aliupseerien toimesta. Kaikki mitä hän yllään kantaa, niin alus- kuin päällysvaatteensa, ruoka, mitä syö, aseet, varustukset, kaikki on komissitavaraa. Pitkänä harjoitusaikana häneen istutetaan uusi henki ja kaikki vanha tyystin kuoletetaan. Hän huomaa kauhukseen, että melkein kaikki hänen tähänastiset tietonsa ja taitonsa, joista hän on ylpeillyt, eivät merkitse paljon mitään. Hän on kankea, typerä, itsepäinen — mahdoton. Luoja yksin tietää, miten hän joten kuten tähän saakka on tullut maailmassa toimeen. Taas kaikki, mitä hänelle nyt opetetaan, on sanomattoman tärkeätä. Nyt vasta hän alkaa saada hämärän käsityksen siitä, mitä häntä ympäröivät esineet, kivet, metsät, kummut, ojat y.m. todella ovat, ja oppii vasta nyt parikymmentä vuotta elettyään tietämättömyyden pimeydessä oikealla tavalla käyttämään sekä järkeään että jäseniään.
Tämän valtavan pyykinpesun alaisiksi joutuvat vapauteen tottuneet Suomen nuorukaisetkin — katkera pala jokaiselle, mutta varmastikin omiaan terästämään tahtoa ja kasvattamaan luonnetta.
Tietenkin moni nuori suomalainen saapui leirille pää täynnä mitä pöyhkeimpiä vaatimuksia ja suunnitteluja. Piti saada kävellä kaduilla kiiltonahkasaappaissa, loistavat poletit olalla, kullatut napit sotisovan sekä etu- että takapuolella, tervehtää sirosti neitoja, istua hotelleissa ratsupiiska saappaanvarressa musiikin soitellessa suomalaisia sekä ratsuettä jalkaväen marsseja ja antaa ihmisten ihailla itseään. Olihan suurta olla "Kriegsfreiwilliger". Mikä loisto ympäröikään sellaista henkilöä!
No, suurin osa varmaankin oli varustautunut vaivoihin ja rasituksiin, mutta varmaankin venyi jokaisen naama pitkäksi Lockstedt’in leirialueen portista sisään astuttaessa. Yllätys oli perinpohjainen.
Tammikuun 2 päivänä v. 1916 astuu seitsemän viheliäistä siviilimiestä kuninkaallisen preussilaisen Jääkäripataljoonan n:o 27 pihamaalle. Eräs paikalle saapunut upseeri tarkastelee miehiä samallaisin silmäyksin kuin markkinamies hevosia ja määrää koko joukon kolmanteen komppaniaan.
Kolmas komppania seisoo parhaillaan pihalla rivissä. Siinä on ilmielävänä suomalaista sotaväkeä vieraalla maalla. Rinta paisuu ylpeydestä sitä nähdessä.
Mutta miksi he ovat niin jäykkiä, liikkumattomia, nuo rivit? Joukkoa tarkastaessa sattuu katse pariin ylioppilastoveriin. Jo ovat kummannäköisiä pyöreät, lipattomat lakit päässään. Kuvaamaton ilo välähtää heidän silmissään — — kumma kyllä, tuntuu kuin siinä olisi jotain vahingonilon sekaista joukossa. Kukaan heistä ei muuten liikahdakaan.
Tämähän näyttää hullunkuriselta. Mikseivät he pane kättään lakin reunaan, kumarra kohteliaasti ja ilmoita: — Anteeksi herra vääpeli, tässä näkyy uusien tulokasten joukossa olevan tuttavia. Pistäydyn vähän kuulemassa kotipuolen kuulumisia.
Katselemme siinä kurjannäköisiä tiilirakennuksia ja poikien harmaita pukuja. Tuntuu kummallisen karhealta kurkussa. Kasvot eivät tahdo kääntyä hymyilyyn, rinnassa omituisesti kouristaa. Alamme ymmärtää noita rivissä seisovia. He ovat sotilaskurin alaisia, seisovat kuin kuvapatsaat liikkumatta. Joskus vain uskaltavat silmillään hiukan vilkuilla ympärilleen.
Mutta joukon edessä seisoo saksalainen upseeri, joka kuin ukkosen jylinä alkaa ankaran nuhde- ja parannussaarnan komppanialle. Sanoja tuosta puheesta ei erota laisinkaan. Mahtavana jyrynä, vuoroin heiketen ja paisuen, joskus matalana, joskus taas huumaavaan äänikorkeuteen kohoten, se iskee syyllisten yli kuin rajuilma raesateineen.
Eräiltä syrjäisiltä saamme kuulla, että jotkut komppaniain heikoista luonteista uudenvuoden aattona ovat tulleet juopuneina kasarmiin, päälliseksi vielä liian myöhään ja tapelleet. Suomalaisenhan täytyy juovuspäissään tapella. Ilman rytäkkää humala ei ole minkään arvoinen.
Kauan ei kuitenkaan ole aikaa katsella tuota syntisten joukkoa, joka nyt juhlapäivänä saa rangaistusäkseerausta. Uudet tulokkaat viedään lääkärin tarkastettaviksi, joka sangen pintapuolisesti vähän miehiä koputeltuaan hyväksyy koko joukon. Sitten on lähdettävä saunaan.
Sattuu näet musikantille pieni onnettomuus. Paksu inhottavan näköinen terveysaliupseeri astuu hänen eteensä sanoen:
— Näyttä paitha!
Aliupseeri, joka muuten kantaa pilkkanimeä "viheriävarpunen", tutkii, tarkasti tämän vaatekappaleen sekä ulko- että sisäpuolelta. Vihdoin hänen kasvonsa kirkastuvat, loistavat pelkästä vahingonilosta: — Ah, was ist das hier, sehen sie bitte — Läuse nicht? (kas, mitä täällä on, katsokaahan — täi, eikö totta!)
Musikantti parka! Hän punastui hiusmartoa myöten tuon murskaavan paljastuksen johdosta.
— Mitä merkillistä — — — minulla kun ei koskaan ole ollut — — — hän änkyttää.
Koetamme lohduttaa häntä selittämällä, että matkan varrelta voi saada mitä tahansa.
Mutta viheriävarpunen puhisee innoissaan: — Mars saunaan koko joukko! ja voitonriemu loistaa hänen inhottavilla kasvoillaan.
Saunasta miehet viedään "kamarille", varastohuoneeseen puettaviksi sotilaiksi. Täällä vallitseva järjestys pistää erikoisesti silmiin ja on kuin pienoiskuva siitä tarkkuudesta ja huolellisuudesta, millä valtion taloutta Saksassa yleensä hoidetaan. Havainnollisesti kuvaa tuollaista pataljoonan kamari järjestystä sodan aikana ilmestyneessä teoksessaan eräs saksalainen garnisooniupseeri, jonka nimi on häipynyt matkan varrella pois muistikirjani lehdeltä. Kuvaus on seuraava:
"Tulemme oikeaan jättiläisvarastohuoneeseen, joka on täynnä mitä erilaatuisinta tavaraa. Siellä tuoksuu kamfertti ja naftaliini, sillä siellä säilytetään satoja kenttäharmaita asetakkeja ja housuja huolellisesti lajiteltuina suuruuden mukaan. Jokaiseen vaatekappaleeseen on kiinnitetty kokoa ja pituutta ilmaiseva numerolappu. Ylinnä ovat kypärät. Hyllyillä tuolla on kenttälakkeja, seinällä riippuu päällystakkeja, kaikki mallikelpoisessa järjestyksessä.
"Kamarialiupseeri, jonka hallussa nämä varastot ovat, on nyrpeäkatseinen henkilö. Hän tarkastaa uutta tulokasta syrjäsilmäyksin, arvostelee hänen kokonsa yhdellä silmän luonnilla ja ottaa suuresta pakasta takin ojentaen sen vastatulleelle.
"Tämä luulee, ettei takki sovi hänelle oikein. Aliupseeri antaa miehen rauhallisesti koetella muita. Useita takkeja koeteltuaan miehen täytyy tunnustaa, että ensiksi saamansa takki kuitenkin sopi paraiten. Tuolla riippuu ratsuhousuja, mustia ja harmaita päällystakkeja, pitkillä pöydillä on sadottain nelikulmaisia ruskeita ja harmaita telttakankaita. Lattialla on kasottain leipälaukkuja ja niiden rinnalla riveihin ladottuina selkälaukkuja, vanhat ruskeat vasikannahkalaukut uusien kenttäharmaiden rinnalla. Hyllyjen väliseinillä riippuu nahkaisia kantohihnoja, toisaalla kenttäpulloja ja juomapikareita harmaissa vilttikoteloissa.
"Eräässä nurkassa on rumpuja, torvia, ruskeita ja mustia saappaita ja nahkakenkiä parittain lattian täydeltä.
"Varuskamarin hoitajan tehtävä on vastuunalainen toimi. Joka esine on merkittävä kirjaan, milloin se on tuotu varastoon ja milloin ja kenelle luovutettu.
"Täällä siviilimiehestä tehdään sotilas, täällä hänet puetaan kiireestä kantapäähän aina alusvaatteita myöten. Täältä hän saa talvipakkasta vastaan suojaavat villavaatteet tai ohuet kesällä käytännössä olevat työpuvut tarpeen mukaan.
"Vielä siellä on arkkuja täynnä kokardeja, mustavalkoisia tai musta-valko-punaisia, kypärän leukahihnoja, kaikenlaatuisia nappeja ja hakoja, patruunalaukkuja, olkalippuja, joissa on valmiina rykmentin merkit, aliupseerien kulta- ja hopeanauhoja, jefreitterien vaakunanappeja ja kaikkea mahdollista pikkutavaraa, mikä kuuluu sotilaan puvustoon.
"Kaikki nämä tavarat ovat erinomaisessa järjestyksessä. Joka hetki täytyy tarkastajan voida helposti saada selville, mitä tavaraa varastossa on, mitä sieltä on annettu ja mitä tarvitaan.
"Ja kamari-aliupseeri, hän katsoo karsain silmin jokaista, joka haluaa saada vähäarvoisimmankin hänen aarteistaan. Jokaisesta työtakista, jokaisesta nahkahihnasta saa riidellä ja vain mitä itsepintaisimman vastustelun jälkeen hän luovuttaa pyydetyn tavaran."
Tällaisessa laitoksessa vastatulleet suomalaisetkin puetaan kruunun pukuun. Haikein mielin miehet eroavat rakkaista siviilipuvuistaan, mitkä nyt näyttävät heistä kultaisen, yksilöllisen vapauden symbooleilta. Hellästi ne kierretään myttyyn ja varustettuna omistajan nimikirjoituksella asetetaan hyllylle. Katselen toverini hommia; musikantin silmästä tipahtaa kuuma kyynel.
"Soitto on suruista tehty!"
Uusi rekryyttijoukko astuu jotensakin alakuloisena kasarmia kohti. Mikä muutos onkaan miehissä tapahtunut! Hienot kaulukset, rintaröyhelykset ovat poissa. Kulunut harmaa harjoitustakki sopii huonosti, lakki tekee miehet miltei vangin näköisiksi. Tunnemme olevamme syvässä alennustilassa, mutta nöyryytykset eivät vielä ole loppuneet.
Tulee ruuanhakuaika. Kyökistä annetaan kimpale limppua — päivän annos!
Katsellaan, käännellään.
— Pe-pe-perin on pieni, murahtaa yksi toisensa jälkeen. No, tästä ei auta hämmästyä. Saksassa ei ole ruokaa liiaksi. Onhan tunnettua, että viholliset koettavat kostotoimillaan tappaa Saksan kansan nälkään.
Seuraava lahja komissilta on ruokakuppi. Käsi vavahtelee sitä vastaanottaessa. Ruosteinen, musta, ammoisina aikoina tinattu "pakki", kuten sitä nimitetään, työnnetään ilman valittamismahdollisuuksia jokaiselle käteen.
— Tästäkö sitä syödään?
Tovereita saapuu ympärille. He ovat päässeet rangaistusäkseerauksestaan. Miten ivallisesti he hymyilevät!
— Missä sitä sopisi pestä tätä pakkia?
— Tuolla pihalla on kaivo, ottakaa santaa pihamaalta ja kuuratkaa sillä; ei täällä auta nurkuileminen! selitetään ympärillä. Siinä muutamia viikkoja aikaisemmin olleet ylpeilevät ja jakelevat ilmaiseksi neuvojaan.
— Jo pistivät pojat nenänsä loukkoon.
Käymme kaivolle. Maisterit ja ylioppilaat siellä kykkivät, tahkoavat ravalla ruokakuppejaan ja lähtevät noutamaan soppa-annoksensa. — Muisteleepa siinä moni haikein mielin aikoja, jolloin syötiin puhtaalla liinalla katetulta pöydältä, porsliinilautasilta ja nyrpisteltiin nenää, jos pienikin rikka oli ruuasta löytyvinään. Rahamiehet kyllä saivat läheisistä kylän hotelleista kunnon aterian, mutta Damokleen miekka välkkyy uhkaavana heillekin, sillä mukana tuodut rahat hupenevat arveluttavan nopeasti ja uusien saantia ei voi ajatellakaan. Sotilaan palkka taas on 33 penniä päivässä. Eipä auta muu kuin huolettomilla sanansutkauksilla yrittää pitää mieltä virkeänä nälän iltaisin vatsassa kurniessa.
Ensimäinen ateria onkin koomillisin hetki koko leirielämässä. Musikanttimme on aivan ymmällä. Näen vieläkin hänet elävästi tuona hetkenä. Hän nostaa varovaisesti savustetun silakan hännästä ylös. Niitä on annettu 3 kappaletta leivän mukana. Tietämättä, mitä tehdä, hän ajatuksissaan kastaa sen soppakuppiin ja haukkaa siltä pään niin synkän vakavana kuin istuisi hautajaisissa — vanhempien toverien siinä ympärillä virnistellessä ja silmää iskiessä.
— Lähdetäänpä sitten allekirjoittamaan sitoumus, kehottelee suomalainen jefreitteri, jonka haltuun olemme uskotut.
— Sitoumus, kummastelemme. Vielä tässä sitoumuksia tarvitaan!
Taas rekryyttijoukko marssii suureen lukutupaan, jota öljylamput himmeästi valaisevat. Pari upseeria on todistamassa tätä juhlallista toimitusta. Sitoumuksen sisällys hämmästyttää miehiä. Sen mukaan Saksan sotilasjohto saa käyttää meitä millä rintamalla tahansa, eikä meillä ole oikeutta tehdä mitään vaatimuksia Saksan valtiolle.
On luonnollista, että tällainen omituinen sopimus masentaa miesten mielen. Jotkut kieltäytyvät sellaista allekirjoittamasta. Mutta mikäpä auttaa. Kuka tietää, mihin joutuu kieltäytyessään. Saksalainen upseeri selittää, että sitoumus on vain muodollisuus, ja lupaa, ettei pataljoonaa käytetä muuten kuin suorastaan Suomen hyväksi, mikä lupaus sitten pidettiinkin pyhänä. Vahvistukseksi sitoumukselle puristamme tuon ryhdikkään upseerin kättä.
Tulee ilta tälle tapauksista ja kokemuksista rikkaalle päivälle. Täsmälleen kello 10 sammutetaan valot ja silloin on jokaisen miehen oltava sängyssä. Kaikki tapahtuu komennon mukaan, nouseminen ja nukkuminenkin. Jos sotilas esim. julistetaan sairaaksi, täytyy hänen sairastaa; jos lääkäri taas pitää häntä terveenä, täytyy hänen olla mukana työssä ja harjoituksissa, vaikka olisi menehtymäisillään. Saksan sotaväessä on vain terveitä tai kuolemansairaita, muita ei tunneta, terveysaliupseeri vakuuttaa. Vähitellen alkaa tuo ankara järjestys selvetä rekryytille kaikessa armottomuudessaan. Ja sitten vielä on jollakin otsaa laulaa:
"Soldatenleben, das heisst lustig sein!" — Mikä iva, miettii rekryytti, joka vaistomaisesti tulee ajatelleeksi entisiä harhaluulojaan sotilaselämän komeudesta ja loistosta. Ensimäisenä iltana rekryytti on sitä mieltä, että tuollaisen runonpätkän kirjoittaja olisi kammottavasta tosiasiain ilmeisestä vääristelystä ja käsitteiden hämmentämisestä pantava vähintään jalkapuuhun. — Mutta runoilijoita ei voi ottaa vakavalta kaunalta, hän sitten miettii halveksuen.
Yö on rauhaton. Uni ei tahdo tulla silmiin. Ajatukset liitävät kuin villit ratsut ylt'ympäri. Sydän on tulvillaan kaikkea koettua ja kestettyä. Siellä pimeässä valvoessaan miehet karistelevat kurkkujaan ja kääntelevät vuoteillaan miettien:
— Pohjola, Pohjola! rauhallinen kotipirtti Suomen saloilla. Sinne jäi mielenrauha, vapaus, — siellä kadotettu paratiisi!
Kukapa tietää, miten monet äsken sotilaiksi julistetut nuorukaiset tuona unettomana ensi yönä katseet kiiluvina suunnittelivat, millä ilveellä pääsisi pötkimään matkaansa koko kruunun talosta? Suunnitelmat raukesivat omaan mahdottomuuteensa. Uni tuli vähitellen ja vei nuoren sotasankarin sielun kauas kotimaahan rakkaille, päivänpaisteisille lapsuusajan leikkitantereille.