MISSEN ASEMAT.
Gallingin kylästä vie leveä tie synkän metsän halki etulinjaan. Tielle on rakennettu raiteet ruuan ja sotatarpeitten kuletusta varten. Silmänkantamattomiin näkyy uljasta korpimetsää. Maaperä on soista, vetistä. Siitä, mihin rata loppuu, alkaa säteittäin kapulateitä etulinjaa kohti. Nuo sillat ovat metrin korkeudella maanpinnasta. Kaikkialla on vettä ja mutaa. Täytyy ihmetellä sitä työtä, mikä tällä alueella on tehty asemien kuntoon panemiseksi.
Kapulasillat kiemurtelevat valkeina teinä metsän keskellä haarautuen joka suunnalle. Tuolla risteyksessä on ihana, mitä sievimmillä pikkuveistoksilla koristettu portti.
Jo kauas loistaa sen komea nimi: "Kronprinzen-Brücke." Seuraavassa risteyksessä on portin nimenä "Kaiser Wilhelm-Brücke", ja portin ylle on joku taitava maanpuolustaja veistänyt ja kiinnittänyt muhkean puukruunun. Kaidepuut ovat koristetut Saksan kotkilla.
Komean kuusen juurella kohoaa ensimäinen asunto, jykevä hirsimaja, nimeltä Waldfrieden. Kauempana aivan vallin reunassa ovat muut asunnot, hirsirakennukset, joiden katto ja seinät ovat peitetyt parin metrin paksuisella maa- ja hirsisuojalla. Kaikilla, niin asunto- kuin pommisuojilla, on nimensä, esim. "Villa Margit" ja tietysti "Villa Germania" ja "Villa Hindenburg".
Noiden asumusten ovella on jokaisella tunnuslauseensa sievästi kaiverrettuna ja maalattuna.
"Sieg oder Tod."
"Landsturmsgebot." tai
"Mit Gottvertrauen wir vorwärts schauen" j.n.e.
Niissä on kaikissa jotakin rohkaisevaa, yhteistunnetta, itseluottamusta kohottavaa.
Siellä asuntojensa ovella seisovat asemapuolustajat täysissä tamineissaan. He eivät näytä olevan ollenkaan ihastuneita tulostamme.
Eikä ihmekään. Nämä seuduthan ovat heidän valtaamiaan. Aina Riian porteille ovat he kolkutelleet ja sitten laatineet aseman tänne suoseutuun, rakentaneet ja ahkeroineet, maanneet aluksi tuulella ja sateella vain kuusen oksa allaan ampumahaudassa. Ja sitten kuukausien työnä on kasvanut tämä sievä metsäkylä hirsimajoineen ja maavalleineen.
Nyt täytyy heidän lähteä mokomankin muukalaisen jääkäripataljoonan tieltä. Ei sekään miehiä innostuta, että pääsevät lepäämään hetkeksi. Parin viikon päästä on ehkä mentävä uusiin tuntemattomiin asemiin.
Tarjoamme heille sikareja. Se tekee ukot ystävällisemmiksi. Nyt he näyttävät uusille tulokkaille aseman erikoisuuksia.
— Katsokaa vielä, tuossa metsän reunassa, da sitzt der Moskowit! Te olette nuoria pulskia miehiä, te totutte pian, mutta älkää päästäkö niitä lävitse.
He lähtevät hiljalleen kyhnyttelemään Mitauta kohti ja nyökyttävät päätään. "Auf Wiedersehen — aber nicht durchlassen!" he hymyilevät.
— Mutta mitä ovat nuo jylhät maakuopat, kysäsemme.
— Aha, ne ovat 21 cm:n granaattien jäljet. Eilen niitä tuli tänne ensi kerran. Taidatte saada kuumia päiviä.
— Ja me kun olemme kylmän maan miehiä.
— Näkemiin!
Tärkeä tehtävä ensi aamuna on asettaa vahdit paikoilleen asemiin ja etenkin kuulovartiopaikkoihin sekä tutustua seutuun. Lepovuorossa olevat loikoilevat mukavasti auringonpaisteessa noilla siroilla sohvilla "puutarhan" edustalla. Joka "huvilalla" on oma puistonsa, jossa kasvaa pari kuusen ja männyn vesaa, vuokkoja, metsämansikoita y.m.
Ei laukaustakaan kuulu missään.
— On tämäkin sotaa! arvelevat muutamat jo halveksuen.
Mutta kello 4 i.p. kuuluu ensimäinen kaukainen jymähdys. Sitä seuraa vihlova ulina ilmassa: uu-viuuviuu! — Nyt se alkaa!
Granaatti lähenee, lähenee. Joka mies luulee sen tulevan juuri omaan niskaansa.
— — — uu — — pang — fiu — shin!
Ensimäinen tulikoetus suomalaisille.
Ryssät ampuvat noin 40 granaattia. Pian oppii äänestä päättämään niiden suunnan. Ihmettelemme, miksei saksalainen tykistö vastaa. Kuulimme sitten, että saksalainen tykistö tavallisesti ampuu kaksinkertaisen määrän granaatteja vastaukseksi, mikä illempana tapahtuikin.
— No siinä se nyt tuli sota!
— Ja kovalla rymyllä!
Meikäläiset ovat aluksi perin tottumattomia sotahommiin. Granaatin vaikutuksesta heillä ei vielä ole aavistustakaan. Aluksi pitää joka mies häpeänä heittäytyä maahan tuon oudon äänen kuuluessa, kunnes yliluutnantti selittää, että siinä ei ollenkaan ilmene pelkuruutta, vaan päinvastoin se on järkevää, ja sotilaan on nykysodassa ennen kaikkea käytettävä järkeään ja toimittava viisaasti.
Samassa vonkuu jälleen ilmassa. Pommisuojan ovelta katselee yliluutnantti muiden mukana uteliaana, mihin "kapsekki" putoaa. He näkevät klassillisen näyn. Tuolla kaivolla seisoo leveänaamainen savolaispoika, pumppuaa, pumppuaa, kallistaa naamansa päin taivasta kuunnellen, ja virkkaa suu mehevässä naurunvirnistyksessä:
— Taas männöö!
* * * * *
13/6. On ihana iltayö. Kuurinmaan valtavat metsät hiljaa hyräilevät luonnon syviä tuutulauluja. Rusko paistaa lännen pilvenhattaroissa. Vahdit seisovat liikkumattomina rintavarustukseen nojaten, kiväärit lepäävät suojuksella. Edessä on himmeä, usvainen suomaa, tuo tuntematon, "ei kenenkään alue." Ruoho kimmeltää kastetta. Siellä täällä kajastaa valoisana jokin ylenevä kumpu ja kilometrin laajuisella Misse-jokilaakson aukealla törröttää vain yksi tuuhealatvainen tammi, "apinanleipäpuu", kuten sotilaat sitä nimittävät. Kajahtaa laukaus puolelta tai toiselta ja rätisevä kaiku luodin radasta kuuluu selvästi hiljaisena iltana.
Kuuluupa puheen sorinakin venäläisten asemilta asti ja väliin erottaa yksityisiä sanoja, tavaritshit kun siellä teekeittiön ääressä aprikoivat:
— Ivan, idi sjuda! tai jotain sinnepäin.
— Nieeet, kuuluu pitkä haukotellen lausuttu vastaus.
Kuulovartioiden päät liikkuvat vartiomajoissa viimeisen piikkilanka-aidan reunassa. Heillä on tärkeä vartiotehtävä, tarkata ja vainuta pimeässäkin, lähestyykö salakavala vihollinen varustuksiamme, olla aina jännitettyinä, tähystää jokaista liikettä, joka virettä tuolla oudolla alueella, kuunnella korvat höröllään joka ääntä, risun katkeamista, helinää piikkilangoista j.n.e., ja olla valmiina vaaran tullen häivyttämään koko puolustusväki varustuksille. Senpä vuoksi päivystävä aliupseeri onkin erikoisen äreä noita vahteja tarkastaessaan. Joka siellä toimettomana loikoilee, saa pian nykäyksen kylkeensä ja ankaran rähinän: — Näinkö te täällä pidätte huolta velvollisuuksistanne. Katsokaahan eteenne! Tuossa asemassa ette huomaa, vaikka ryssä tulisi ja nenänne niistäisi!
Ensi kertaa tuohon varustusten ulkopuoliseen majaan hiivittäessä vallitsi mielessä korkea jännitys. Moni luuli ryssän linjain kulkevan aivan nenän edessä. Siinä sitten kiikaroitiin ja — nähtiin vihollisasemat tuolla kaukana joen takana. — Hahaa! Loitollapa ne ovatkin! Rauhallisesti sytytetään sikari, savu puhalletaan heinämättääseen ja katsellaan sen kummia kiekuroita.
Oikealta sivulta kuuluu rähinää.
— Mitä ihmettä siellä on tekeillä?
Meikäläinen patrulli lähtee suolle tarkastamaan aluetta.
Juoksuhautaa pitkin hiipii tummia miehiä käsigranaatit vyössä. Suolle varustusten ulkopuolelle päästyään he alkavat ketjussa edetä aina väliin pysähtyen ja kuunnellen tarkasti pää kallellaan. Johtaja yrittää kiikarilla tähystellä yltympäri. Jotkut kiinnittävät heiniä lakkiinsa.
Patrulli on pian kadonnut pimeään. Monet jännittyneet katseet koettavat tunkea hämärän läpi, seurata seikkailua.
— Saa nähdä, tapaavatko Iivanoita.
— Ja pääsevätkö käsirysyyn.
— Kyllä meidän pojat — — —
Mutta meidän pojat ovat uponneet suon salaperäiseen hämärään. Aika kuluu, mutta mitään erikoista ei kuulu. Tai ehkä sentään. — Nyt siellä yltyy kiväärituli, no nyt siellä alkoi paukkua keskellä iltaa.
Kaukana edessä rätisevät kiväärit ja yhtämittaa leimahtaa pikku tulia pimeässä.
Valleilla miehet tuskin pysyvät alallaan.
— Siellä on tappelu!
— Selvä tappelu!
— Eikö ne lähetä apua?
Käsigranaatti jymähtää koleasti kaukana Missen rannalla.
— Jaa, jollei niille nyt lähetetä apuväkeä, niin minä lähden, tuumii eräs pohjalainen, ja hänen silmänsä välähtävät julmasti.
— Joutavia! Ei sitä nyt joka patrulliköhäkkään koko komppaniaa lähetetä. Antaa niiden rauhassa mekastaa. Kylläpähän tulevat pois, kun löyly käy liian kuumaksi.
— Olisivatkohan siellä nyt Suomen pojat rytäkässä ryssän kanssa? Puhuja on innoissaan, seisoo hajareisin, kädet housuntaskuissa, ja joka sanalla hän vetäsee housuja ylemmäksi. Se on tuo omituinen tapa, millä tukkimiehet ilmaisevat mielenkiintoaan.
Vähitellen hiljenee pauke, laantuu ja lakkaa kokonaan.
Hetken perästä palaa patrulli takaisin. Pojat ovat punakkoina hiestä.
Nyt riittää juttuja.
— Ainakin neljä ryssää me ammuimme.
— Missä te ryssiä? Joitakin pölkkyjä näitte suolla ja nostitte sen vietävän menon ja metelin.
— Me pölkkyjä, pölkkyjä, vaikka koko suolla ei ole yhtä ainokaista pölkkyä. Puhuja oli hyökätä epäilijän kimppuun.
— Mutta neljää ryssää ette ampuneet!
— Sinäkö ne ammuit? Tuon miehen kanssa ei näy kannattavan puhua.
Hän kääntyy toisia kohti ja alkaa selittää: "Me ryömimme pitkin suota — kamala malka. Yhtämittaa upposi veteen polvia myöten. Siellä on suuret ojat, jotka kulkevat läpi suon Misse-jokeen saakka. Kuljimme ojan reunaa aina joelle asti ja sinne jäätiin makaamaan. Annas olla! Alkaa kuulua toiselta rannalta liikettä, hiipimistä, ruoho heiluu, häilyy. Tuolta näkyy ryssän pää. Olimme hiljaa kuin hiiret. Toinen ja kolmas pää pistää näkyviin. Iivanat lähenevät varovaisesti, aivan joen rantaan ja — alkavat kahlata jokea myöten. — Ja sen minä sanon, että niillä on silta siinä joessa, vedenalainen silta. Me päästimme neljä niistä sillalle. Silloin napautettiin ja joka sorkka oli joessa. Mutta voi sitä rytinää! Koko ryssän rintama alkoi ampua niinkuin vimmattu. Heittipä joku käsigranaatinkin. Kun rauha taas palasi, käännyimme kotimatkalle."
* * * * *
On iltayö. Matalassa hirsimajassa palaa pieni kynttilä. Väsyneet miehet makaavat vuoteillaan vaippoihinsa kietoutuneina, mutta uni ei tahdo tulla. Kotimaa on liiaksi mielessä ja illan hämyhetkinä yksinäisen valvojan ajatus palaa kaukaiseen pohjolaan — kotipientareille. Aina on edessä sama kysymys: "Pääsemmekö milloinkaan Suomeen?"
— No mitä se Rautiainen siellä nurkassa huokaa, muistatko sinä kultaasi?
— Mitäpä minä tässä kultaani muistelisin!
— Vai et muka muistele, näkeehän sen silmistä, missä miehen ajatukset viipyvät.
— Minä ajattelen vain, että pääseeköhän tämä meidän joukkomme koskaan kotimaahan?
— Epäiletkö sitä?
— En epäile!
— En minäkään.
— Mutta tiukassa taitaa pääsy olla, meillä on mahtava joukko vihollisia.
— Vielä siinä välillä miestä tippuu.
— Tippuu ja tippuu montakin.
— Kunpahan edes loput kerran seisoisivat Suomen maakamaralla. Silloin olisi meidän tarinamme päättynyt.
— Eikä ne sitten sieltä lähde, ei voimalla, ei millään.
Puhujan posket hehkuvat. Herää nurkassa muitakin ja puheen sorina täyttää pienen hirsimajan. Kynttilä sammuu. Pimeässä puhe jatkuu, ei ole varaa sytyttää uutta valoa. Mutta mieliala on taas ihmeen toivorikas, hentomielisyys kaukana. Taas lasketaan leikkiä ja loihditaan kuvia tulevasta suur-Suomesta.
— Kun ryssät on ajettu pois Suomesta, valloitetaan Vienan-Karjala.
— Arkangelia myöten se otetaan.
— Ja raja pannaan menemään Laatokasta Äänisjärven kautta Vienan lahteen.
— Silloin alkaa uusi elämä Suomessa. Karjalaan rakennetaan rautatiet ristiin rastiin ja kouluja joka kulmakuntaan.
— Lavikainen se tulee Kuolan kansanopiston johtajaksi.
— Kai sinusta sitten tulee Muurmannin vallesmanni.
— Nämä kun siellä sitten peuhaavat, opettavat koko kansan käyttämään kivääriä.
— Ja raja varustetaan vahvasti, ainakin kymmenen juoksuhautalinjaa kaivetaan perätysten Laatokasta Vienanmereen asti, intoilee joku vilkasluonteinen Karjalan poika.
— Niiden etupuolelle määrätään vielä sadan kilometrin levyinen asumaton alue, jossa ei kumpikaan saa puuta kaataa. Ei totta vie ryssä sen läpi pääse hyökkäämään.
— Silloin ei kansanopistonjohtajankaan tarvitse muuta kuin istua rauhassa Arkangelissa.
— Koroillaan saa elää ja syödä rosentteja. Niin kävi puheen sorina pitkälle yöhön, kunnes se vihdoin vaikeni yhteisestä päätöksestä ja tyyni rauha vallitsi tuvassa.
On jotain sanomattoman onnellista tuossa mustien pienten hirsimajain siimeksessä. On kuin lapsuusajan seikkailuromaanien tarinat olisivat muuttuneet tosiksi. On voimia, ennen tuntemattomia kaupunkien ihmisvilinässä kasvaneelle, voimia, jotka vetävät ihmistä erämaan jyrkkään luontoon, sen tyyneyteen ja juhlallisuuteen. Se on salaperäinen huoleton nautinto luonnon suuruudesta, elämän yksinkertaisuudesta, alkuperäisyydestä. Ihminen on siellä keskellä mahtavaa korpiluontoa omatekoisessa jykevässä pirtissään luonnon lapsena ainaisessa taistelussa kaikkia korven vaaroja vastaan. Sammuva hiilos hehkuu takassa, sirkat sirisevät ja soittelevat hirsien raoissa. Siinä unohtaa taistelun telmeen. Uni on syvä ja raskas. Aamulla herätessä pilkistää päivä iloisesti katon rajasta sisään ja majan yllä kuusissa soi myrskyn humina.
* * * * *
14/6. — Vahtimiehistö saapuu tupaan, kolistelee kiväärinperillä ovenpieliä ja kukin kömpii vuoteelleen nukkuvien yli ne töykeästi herättäen.
— Mitä te siellä taas aamuyöstä ammuskelitte?
— Lämpimiksemme.
— Soitettiin ryssille masiinakiväärillä kahvimusiikkia.
— Kahvi on tuotu, joka mies juomaan! kuuluu ääni ulkoa ja pöydällä kuusen juurella höyryää jo kahviastioita. Sokeria ei ole, kermasta puhumattakaan. Kahvikin on perin vähän kahvin makuista.
— Nyt juodaan kahvia ilman sokeria, ilman kermaa ja ilman kahvia.
— Plits, plits räiskähtää kiväärinkuula kuusen kylkeen.
— Ryssä ryppyilee!
Toisen joukkueen kämpissä alkaa liike. Miehet astuvat ulkosalle, tarttuvat mikä mihinkin työkaluun alkaen hääräillä oikein olan takaa. Mikähän työinto niille tuli, ihmetellään. Mutta pian saapuu joukkueenjohtaja meillekin ilmoittamaan, että majuri on tarkastusmatkalla ja kulkee varustustemme kautta. Majojen edustat ovat puhdistettavat, rintavarustuksilla ei saa näkyä paperossin pätkiä eikä patruunanhylsyjä. Meidänkin täytyy näyttää majurille, että ahkeruus on ilomme.
Yksi tarttuu luutaan, toinen haravaan, kolmas alkaa koko hartiain väellä hakata jyskyttää halkoja. Pari miestä, itsekkäimmät joukosta — puhdistavat saappaitaan. Majuria ei kuulu. Ei se mies koskaan tule silloin kun häntä odotetaan, mutta kun vähimmin saattaa aavistaakaan, silloin hän seisoo selän takana tehden kysymyksiään, jolloin hämmästynyt mies käännähtää, kavahtaa perusasentoon änkyttäen jotain vastauksen tapaista, mistä ei itsekään saa selvää.
Lähetti saapuu ilmoittamaan, että majuri ei tulekaan.
Päivällä alkaa tosi työ. Koska on luultavaa, että pataljoonamme saa kauan puolustaa näitä asemia, täytyy vahvistaa varustuksia. Päivällä ei itse varustuksilla voi työskennellä, mutta takana olevissa uljaissa honkametsissä kirves kalskaa ja saha sähisee. Jykevät puut kaatuvat rysähtäen, ne karsitaan, lyödään tukeiksi ja kannetaan tai uitetaan valtaojia myöten varustukselle. Siellä metsän synkeässä syvyydessä Suomen pojat ovat kuin kotonaan. Vanhat tukkimiehet nauru suussa iskevät hongan kylkeen tai uittavat tukkeja hyräillen entisiä laulujaan.
Työ on raskas, varsinkin kantajille. Moni työhön tottumaton siinä horjuu käydessään, nälän kurniessa vatsassa. Hiki tippuu otsalta ja aurinko kuin ilkkuen paahtaa hartiat pronssinruskeiksi.
* * * * *
15/6. Kylkeeni tuupataan. Mi-mikä nyt on hätänä?
— Etkö kuule rätinää, ne tappelevat.
Todellakin. Ulkona käy rätinä kuin raesade. Kaukana jymähtävät tykit, lähellä konekiväärit tatattavat. Miehet kokoontuvat kämpän ovelle kuuntelemaan. Vasemmalla käy taistelun jylinä. Valopommit halkovat ilmaa ja sähisevät sumussa. Vahdit tähystelevät valppaina asemillaan, mutta suo on edessä sumua täynnä, uhkaava ja salaperäinen. Tähystäjä koettaa turhaan päästä selville sen syvyydessä piileskelevistä vaaroista.
Pitkä Brandt istuu tyynenä kenttäpuhelimen ääressä ottaen vastaan tiedotuksia. "Vilkasta kivääritulta!" ilmoittaa neljäs komppania. Jo hälyytetään kolmaskin komppania.
— Tulkoot nyt vietävät! kuuluu miesten huulilta. Mutta ketään ei tule. Vähitellen vaikenee tuli vasemmallakin, aurinko nousee, sumut hälvenevät. Suo kirkastuu ja venäläisten asemilla kymmenet pienet sinervät savupatsaat puhuvat porisevista samovaareista ja maukkaista aamuaterioista.
Aamupäivällä on yleinen kysely. Miksi ammuttiin? Jotkut tietävät venäläisten hyökänneen vasemmalla saksalaisten asemia vastaan, mutta tulleen heitetyiksi takaisin; toiset väittävät vain patrullien kahakoineen Misse-joella. Sellaista on sotilaan elämä. Hän tietää vain sen, mikä omalla alueella tapahtuu. Taistelu suurin piirtein on hänelle tuntematon.
Päivällä alkaa jälleen jyskyä. Ryssät näyttävät olevan pahalla tuulella.
— Riikalainen tulee, varokaa!
Toisen komppanian vallin luona pöllähtää musta savu- ja mutapilvi korkealle yli kuusten latvojen. Pojat säpsähtävät. Toinen granaatti räjähtää jo paljon lähempänä. Paukaus oli luja, tuollaisia ei vielä ole ennen kuultukaan.
— Kaikki hautoihin! kuuluu komennus.
Jälleen käy ilmassa jyleä vonkuna, on kuin pilvet vavahtelisivat. Räjähdys; korkea kuusi tempautuu juurineen maasta, kohoaa ilmaan, pirstoutuu ja syöksyy mätkähtäen maahan. Ne ovat Riian terveisiä, joita saksalaiset nimittävät "kapsekeiksi".
— Ryssät luultavasti jo tietävät meikäläisten rintamalla olon, arvellaan.
— Muistuttavat eksyneitä alamaisiaan!
— Esivallan miekka se nyt iskee ja jylisee.
Saksalainen tykistötähystäjä kehoittaa miehiä menemään pommisuojiin, mutta ryssällä ei näy olevan varaa noin jyleihin granaatteihin, koska vain viisi jaksavat ampua. Iltapäivällä vallitsee meillä rauha, mutta saksalaisten granaatit pöllyttävät tuntikaupalla venäläisten asemia. "Vergeltungsfeuer" (kostotuli).
Sen kestäessä saapuu lähetti ensi komppaniasta ilmoittamaan, että Hyytinen on kaatunut. Sirpale repäisi koko olan pois. Kaksi muuta miestä oli seisonut paljon lähempänä granaatin räjähdyspaikkaa, mutta nopeasti heittäytynyt maahan ja pelastunut. Hyytinen jäi hölmistyneenä seisomaan asettaen käden silmilleen.
— Silloin tuli kuolema! kuuluu vakava ääni.
— Sankarikuoleman sai.
— Isänmaan puolesta meni, vapauden puolesta.
— Eipähän sota säästä.
Saapuu toisestakin komppaniasta tieto: yksi haavoittunut. Meillä eräs lappajärveläinen valittelee:
— Piti viedä nuo viltit ulos tuuleentumaan, ettei sitä elävää niin tulisi ja ihan pani rievuiksi se ranaatti. Mitä sitä nyt päälleen saa!
Iltahämärän saavuttua alkaa taas varustusten vahvistustyö. Noin sata metriä eteen asetetaan suolle varmistusketju. Sillä aikaa muut kantavat lujia tukkeja kämppien reunustalle ja katolle. Ensin asetetaan ristiin kaksi kerrosta tukkeja, sitten päälle mättäitä, taas hirsiä ja multaa. Moni hikipisara vuotaa kovassa yötyössä, moni huokaus rinnasta pursuaa, kaikkien tunnelmien taustana kun on ikuinen kaipaus, kotimaan kaipaus. Täällä Missen soilla miehet vasta todella alkavat ymmärtää, mitä on kotimaa, Suomen luonto, kieli ja laulu. Kun meillä isänmaa-sana lausutaan, on sillä uusi kaiku, toinen sisältö kuin ennen. Ihmetellen muistamme, miten Suomessa isänmaallisuutta pidettiin vain juhlapuheissa välttämättömänä paatoksena, mutta muuten sille hymyiltiin — halveksivasti. Saksassa olemme nähneet isänmaanrakkauden koko kansaa kasvattavana voimana ja me häpeämme entistä välinpitämättömyyttämme.
— Kyllä tässä saa ikänsä luoda, ennenkuin nämä varustukset kestävät! huokaa hento seitsentoistavuotias nuorukainen. Maa on vetelää suomutaa, joka ei pysy lapiossa; sen nostaminen on raskasta ja kun lopulta saa lapion ilmoille, valuu tuo vesivelli kuoppaan takaisin. Yritetään paareilla saada enemmän mutaa varustuksille.
— Nuo riikalaiset 21-centtiset kun tulevat, nurkat ne panevat pirstoiksi!
— Jolleivät hajota koko kämppää.
— Kun tässä vuosikin rakennetaan, niin kyllä pitää.
— Pitää, vaikka koko Riikka niskaan tupsahtaisi.
— Pannaan kaksikymmentä syltä niin, jo kestää.
— Sodan loputtua ne on Suomeen vietävät nämä kämpät.
— Museoon ne pannaan.
— Ja niillä tienataan rahoja.
— Päiväkaudet maataan kämpässä ja ihmiset saavat meitä katsella ja ihmetellä.
— Otetaan vaikka markka pääsymaksua, niin ei ole tupakan eikä ruuan puutosta.
Neljännen komppanian alueelta kuuluu ankara kiväärituli. Siellä on joka yö räiskettä, milloin muualla on hiljaistakin. Venäläiset lienevät kuulleet kirveen kalkkeen ja puhelun yön hiljaisuudessa meikäläisten varustuksilta ja alkavat ampua. Yötyötä ei ole osattu toimittaa kyllin hiljaisesti ja varovasti. Konekiväärikin yhtyy joskus soittoon: tatatata — tata — tatatatatata! Pilven reunassa räjähtää pari kirkasta shrapnellia. Työnteko on lopetettava. Varmistusketju vedetään varustuksiin. Venäläiset ovat silminnähtävästi huomanneet erikoista liikettä meikäläisten varustuksilla, koska ovat noin varuillaan ja epäluuloisia. Myöskin venäläisten omalla puolella on jotain tekeillä, koska päiväkäskyä luettaessa ilmoitettiin, että lentäjät ovat havainneet liikettä rintaman takana. Näiden tapausten johdosta alkaa ankarampi komento ja järjestetty työ. Yliluutnantti antaa määräyksen, että joka miehen on maattava yönsä pukimissaan. Eräs ryhmänjohtaja huomauttaa kainosti, että hänen ryhmänsä miehet ovat aina vetäneet saappaat jaloistaan. — Se ei käy, ärjäsee yliluutnantti, ennenkuin ryhmänne saa saappaat koipiinsa, on ryssä tunkeutunut piikkilankojen läpi!
Entistään kokeneempina käyvät työntekijät nukkumaan. Tuntuu todella, että olemme keskellä sodan mylläkkää taistelussa perivihollistamme vastaan, kamppailussa, jossa ei ole armoa eikä sääliä. Käymme lepoon tuttuun majaamme, mutta kaukana suolla hiipivät patrullit yön vaaroissa, kuulovahdit valvovat paikoillaan turvaten valppaudellaan toveriensa levon. Yö kuluu rauhallisesti. Vain harvat tunnustelevat laukaukset rätisevät suon sumussa.
* * * * *
16/6. Kello 6 aamulla kajahtaa: "aufstehen!" tuvan ovelta. Joukkueen on heti täysissä varustuksissa käytävä paikoilleen asemiin. Saksalainen tykistö alkaa ampua venäläisten asemia. Valehyökkäys! Kaikki kiiruhtavat juoksujalkaa paikoilleen. Jännitys kasvaa korkeimmilleen.
Aamukaste kimmeltää suolla. Venäläisten asemille paistaa nouseva päivä kirkkaasti. Siellä ei näy liikettä vielä. Iivana-parat nukkuvat vanhurskaan unta.
Kello 7 kumahtaa järeä tykinlaukaus tyvenessä aamussa. Granaatti kiitää ilkeästi ulvoen halki ilman. Jyrinä leviää yht'äkkiä kaikille puolille asemiamme.
Hetken perästä jyrähtää venäläisten asemilla. Korkea musta savupatsas pöllähtää ilmaan, vavahtelee, laajenee, murtuu ja häviää metsän sekaan.
— Jo taisivat herätä!
Granaattien vonkuna täyttää värähtelevän aamuilman. Painostava, kammottava tunnelma. Pian kai saamme vastauksen. Tuolla kaukana savuavat ja pölyävät venäläisten varustukset, kuuset tempautuvat maasta ja murskaantuvat ilmassa. Sakea savu kätkee näkymättömään kauhun pätsiin ja paukkinaan koko vihollisen vallassa olevan metsikön.
Yht'äkkiä vaikenee tykistö. Pitkin linjaamme rätisevät kiväärit 5 minuuttia. Venäläiset hyökkäystä peläten syöksyvät ulos luolistaan alkaen vastata. Jo jymähtää vihollispatterin laukaus ja granaatit kiitävät kuin valittaen, vihaa puhkuen linjojemme yli tykistöämme etsien. Taas minuutilleen määräaikana lakkaa kivääritulemme. Saksalainen tykistö alkaa jälleen purkaa mahtavaa teräs- ja tulisadettaan yli vihollisen varustusten ja niiden hämmentyneiden puolustajien.
Taas on vastapäätä oleva metsä synkän savun peitossa. Siellä paukkuu, rätisee, räjähdykset myllertävät maata ja metsää. Puolen tunnin kuluttua uudistuu äskeinen yllätys. Tykistö vaikenee, kiväärituli kestää 10 minuuttia. Sitten taas patterit alottavat jykevän loppusoittonsa tälle valtavalle näytelmälle, kunnes kello 9 tuli lakkaa, savu hälvenee ja surkeassa tilassa olevat venäläisten asemat paljastuvat aamuauringon kirkkaassa valossa. Kaukoputkilla saattaa selvästi nähdä hävityksen jäljet. Asuin- ja pommisuojia on puhki, useasta kohdasta ovat rintavarustukset murskana ja piikkilanka-aituus sikin sokin. On kammottavaa olla saksalaisen tykistön tulen alaisena. Se ampuu tarkasti ja päättävästi.
Myrskyn rauhoituttua käyvät miehet jälleen toimiinsa aprikoiden aamun tapahtumia. Eräs kertoo yliluutnantin kulkeneen pitkin asemia kivääritulen aikana ja kiivaasti tiukanneen poikia aina tähtäämään johonkin maaliin. — Jos tähtäämättä ampuu, ei voi osata eikä opi osaamaan! — — — Hat gar kein Zweck, gar kein Sinn! kuten hän tavallisesti jyleällä äänellään lopettaa nuhteensa.
* * * * *
Ilta on tullut. Venäjän rintamalta kuuluu selvästi kaukaista torvisoittoa, säveltä ei erota. Haudataanko siellä kaatuneita vai innostutetaanko miehiä tuleviin taisteluihin, ehkä hyökkäyksiin, emme tiedä. Kerrotaan parin ylijuoksijan ilmoittaneen, että venäläiset luulevat rintamalla olevan rykmentin suomalaisia, mutta sitä vastaan onkin asetettu 4 venäläistä rykmenttiä. Majuri ei sano uskovansa heitä. Venäläisillä on kuulemma usein tapana lähettää ylijuoksijoita tuomaan vääriä tietoja aikeistaan. Näkyy kuitenkin selvästi, että jotain odotetaan. Lähetit kiiruhtavat edestakaisin. Kello 10 illalla ovat upseerit koossa ja hälyytysvalmius on määrätty komppanialle. Vallin reunassa tykistön tarkastustornissa seisoo tähystäjä. Käymme puheille.
— G'n'abend!
— G'n'abend, Kameraden!
— Mitä uutta kuuluu?
— Katsokaa tuonne, katsokaa! huutaa tykkimies. Suuri musta esine lentää suhisten taivaalle aivan ylitsemme.
Vaistomaisesti miehet kyykistyvät.
Naurun remakka puhkeaa, iloinen, hilpeä nauru.
Haikara lentää ylitsemme. Sen pesä on tuolla suon keskellä törröttävässä "apinan leipäpuussa". Aamulla ammuttaessa kertovat useat ilveilijät tähdänneensä tuota pesää, kun ei ollut muutakaan ammuttavaa, venäläisten varustuksilla kun ei näkynyt vilaustakaan.
Yöllä kätkeytyy suo raskaaseen sumuun. Nyt on venäläisillä erinomainen hetki hyökätä, jos haluavat. Pilvet sakenevat, tipahtelee suuria pisaroita. Alkaa rankkasade, joka kestää aamuun saakka.
* * * * *
17/6. Aamulla aurinko kirkkaasti paahtaa säteilevää, märkää suoaluetta ja korkeita synkkiä metsiä. Kirveillä ja kangilla varustettuina marssii joukkue vahteja lukuunottamatta työhön. Metsässä alkaa kirveiden kalske, säälimättä isketään parhaan rungon kylkeen, nuoret lepät ja koivut karsitaan, kannetaan miesvoimin radalle ja sieltä kuljetetaan vaunuilla varustuksille. Pohjolan tukkimiehet ovat taas elementissään.
— Paremmat oli vehkeet pohjolassa, arvellaan. — Tämä saksmannin kirves on kuin mikäkin moukari.
— Taikka kuokka.
— Ja varsi ihan suora, tökerö.
— Suomalainen kirvesvarren malli pitäisi levittää ulkomaillekin.
— Mikähän siinä oikein on, että Suomessa kaikki on parempaa kuin muualla?
— No ainakin kirvesvarret!
— Mitäs ruoka?
— Työmies olen ollut ikäni, mutta ei minun ennen ole tarvinnut nälkää nähdä.
— Päästäisiinpä taas Suomen metsää kaatamaan.
— Ja joelle.
— Voi veikkonen, älä puhu!
— Ei tässä työssä ole sitä halua, ei painanut ennen kirves kättä.
— Mitähän on ruoka tänä päivänä? — Älkää nyt ruuasta murehtiko, kun ei ole vielä mitään tienattukaan.
— Taas saa marssia kotiin asti syömään.
— Olisitte ottaneet evästä mukaan, ilvehtii pieni peräpohjalainen.
Mutta puita kaatuu, ryske käy korvessa. Suomen pojat ovat metsätöissä itäisellä Kuurinmaalla. Kukapa sitä olisi uskonut!
— Ei näillä sapuskoilla jaksa tukkitöitä tehdä, arvelee väsähtänyt kirvesmies.
— Ei jaksa muuta kuin vallin takana maata kököttää ja sihtailla.
— Kunpa lähettäisi Jumala 3 hirveä tuohon nenän eteen, niin jo minä ampuisin, vaikka kenraali kieltäisi.
— Minkätähden juuri kolme?
— No lähettäköön vaikka 7, enemmän on syömistä, kunhan vain lähettää.
— Taikka vaikkapas jäniksiä, kuuluu kannon takaa erään epäuskoisen huokaus.
— Kilpikonnia se teille lähettää.
— Eipä näy tulevan ei jäniksiä eikä kilpikonnia.
— Onko siellä kellä lehtilöitä?
— Sanomalehtiäkö?
— Korttilehtilöitä, pantaisiin venttiä.
— Ei kellään.
Edessä pamahtaa. Viuhuen, suhisten kiitää granaatti yli ilman.
Saksalaiset patterit alkavat pommitella venäläisten asemia.
Kuunnellaan ja kummastellaan.
— Terveisiä ryssille! huutaa pöyhkeillen joku vahvahermoinen.
Eräs entinen nuorisoseuramies yrittää ruveta politikoimaan.
— Kun Suomi pääsee vapaaksi, tulee taas yksi tasavalta lisää!
— Eikä tule, Saksasta sinne kuningas pannaan.
— Emme me ota sinne saksalaista kuningasta. On siinä muillakin sanomista.
Kysymys herättää syvämielisen keskustelun, joka kuten tavallisesti loppuu vakavaan kehoitukseen:
— Ei kannata kinata vielä kuninkaasta. Tehdään ensin Suomi vapaaksi!
Jyrähtää taas venäläisten puolella. Ilma jylisee, granaatti lähenee.
— Vouvovvov — — uuuv — vouuuu — —
Hirveä jylähdys, maa roiskuu korkealle, puiden oksat rätisevät sirpaleista.
— Osaa se venäläinenkin. Oli niskaan nakata. — Meitäkö se nyt yrittää?
Tykistöä hakee ja noin päin honkia ampuu.
Iltamyöhään kotiin palattaessa saadaan tietoja kotimaasta, surullisia uutisia. Santarmit ovat kulkeneet perheissä, varsinkin niissä, joiden poikia on Saksassa, niin kerrotaan. Useita vangitsemisia on pantu toimeen, ja joitakuita perheitä on kokonaisuudessaan lähetetty Siperiaan.
Tietojen varmuutta saattaa kyllä epäillä, mutta raskaasti koskevat ne jääkäreihin. Kukin ajattelee omaisiaan, omaa kotiaan. Onko sekin hävitetty, vanhemmat, veljet, siskot matkalla Siperiaan? Kamala toivottomuus täyttää mielen. Viha pullistuu suonissa puristaen kädet nyrkkiin.
— Katalat, tulisivat meidän kimppuumme.
— Omaisillemme kostavat!
Ensi kerran tuntuu povessa koston halu hurjana, leppymättömänä pakoutuvan sydämeen. Hartioissa käy ilkeä värähtely, ne painavat, pakottavat. Se on voimattoman vihan ja tuskan tunne, jota ei kuvailla saata.
Seuraa levoton, valveilla vietetty yö. Hirsimajan seiniä pieksää kylmä sade. Tuuli vihisee, voihkii puiden latvoissa.
Pimeässä keskustelevat unettomat jääkärit illan ilkeistä uutisista. Vain enenevää vihaa synnyttävät suomalaisten rinnoissa nämä uudet vääryydenteot. Meidän asiamme siitä tulee yhä kansanomaisemmaksi. Mitä enemmän uhreja, sitä lähempänä vapaus.
* * * * *
18/6. Sunnuntainakin tehdään nykyisin työtä. Jälleen kumahtavat metsät suomalaisten kirveitten iskuista. Rivakasti karsitaan puut ja kannetaan valtaojan reunalle. Nyt käy tukin kuljetus entistä paremmin. Sateen jälkeen ovat ojat täynnä vettä. Virran voimalla kulkevat tukit hiljalleen varustuksia kohti. Siellä korkeiden metsien keskellä unohtaa koko sodan melskeen. Jopa joskus koko työmiesten parvi polskahtaa uimaan leveän valtaojan kirkkaaseen virtaan. Mutta hetken heiluttuaan väsähtää miesjoukko, työ ei luista, ei vaikka olisi halukin yrittää. Missä on vika? luutnantti väittää suomalaisia laiskoiksi, puhuu ankaria sanoja. Jopa hän kerran käskee ryhmänjohtajien pitää kirjaa miesten toiminnasta ja uhkaa laiskoja lisätöillä. Syy on kuitenkin ainoastaan ruuan niukkuudessa. Kerran päivässä saa komppania laihaa soppaa. Sillä ei pohjoismaalainen jaksa tehdä työtä. Moni mies hirsien painon alla horjuu kalpeana, tuskin jalat kannattavat. On surullista nähdä noita ennen intoa täynnä olevia miehiä nyt heikkoina, saamattomina. Ruumiin voimain väheneminen vaikuttaa sielunvoimienkin lamautumiseen. Alkaa kuulua jo mielenmasennusta todistavia valitteluja. Sadeaika lisää suoalueen yksitoikkoisuutta ja ikävyyttä. Kaikkialla on märkää, vaatteet aina kosteina. Varustuksiin asti vesi alkaa kohota. Jalkineet ovat aina kuin liotetut. Koko suo hyllyy, lotisee. Puunjuurien yli lirisee virtaava vesi, ja tuolla suon keskellä Misse-joen uoma laajenee ylipääsemättömäksi virraksi. Taistelutoiminta on kaikki lamassa. Päivänmittaan ei kuulu laukaustakaan. Vain milloin päivänsäde kultaa puiden latvoja, herää varustuksilla ja metsässä hetkeksi toiminta, kunnes taas sadekuurot pyyhkivät maata.
Uutiset muilta rintamilta ovat uhkaavia. Galitsiassa vyöryy kenraali Brusilowin yleishyökkäys valtavana kuin hyökyaalto eteenpäin. Sanomalehdet ilmoittavat venäläisten ottaneen noin 100,000 vankia. Näkyypä venäläisten tiedonannoissa kuvaus toimeenpanemastamme tykistö- ja kiväärituliyllätyksestäkin joitakin päiviä sitten. Siinä mainitaan lyhyesti, että Misse-joen rannalla saksalaiset tekivät hyökkäyksen yrittäen murtaa rintaman, mutta lyötiin suurin tappioin takaisin!! Siten syntyvät sotatiedot.
Ilma selkenee. Lännen taivaalla välkkyy kapea, kellahtava iltaruskon viiru, välkkyy ja sädehtii kuin tervehtien iloisesti sadeilmojen raskauttamaa maata, ennustaen poudan ja päivän tuloa. Auringon suloinen väike valaisee puiden latvoja ja suota. Ihmeellinen värien kimmellys siellä häikäisee silmää. Pihapöydillä höyryää kahvi. Joka mies on ulkona. Mielet virkistyvät jälleen. Iloinen puheensorina kuuluu joka kämpän edustalla. Lännessä viiru hiljalleen laajenee leveäksi uomaksi. Tuuli humajaa korpimetsässä. Kaukana kumahtavat jo tykit harvalleen jykevän iltasoiton. Tuntuu tutulta. Huomenna on kirkas päivä.
Illalla saapuu leipä. Kaksi päivää on oltu leivättä. Nyt se juhlakulussa kannetaan pöydille ja jaetaan yleisen riemun vallitessa. Tässä korpielämässä ovat miehet tulleet kuin lapsiksi. Tarvitaan mitätön pikku aihe saamaan heidät hypähtämään riemusta tai taas toiselta puolen aivan masennuksiin.
* * * * *
19/6. Kirkas päivä. Pimeän majan ovesta ulos metsään astuttaessa tuskin saattaa katsoa, auringon loiste kun häikäisee silmiä. Puitten latvojen yllä kuuluu taas tuttua surinaa. Tirkistellään sinne tänne. Venäläinen lentokone kulkien sangen alhaalla tarkastaa asemiamme. Tuolta se nousee suristen metsän takaa. Saattaa selvästi nähdä kaksitason, jopa merkitkin. Tykki pamahtaa. — — Huonosti ammuttu! Kone kohoaa hiukan. Valkeat räjähdykset ajavat sitä takaa, mikä lähellä, mikä kaukana. Ylpeästi se kaartelee sinne tänne noin 20 minuutin ajan tykkitulesta huolimatta. Välistä aivan sen edessä tai takana shrapnellit näyttävät räjähtävän. Sitten se pitkässä kaaressa lentää viime kerran varustusten yli kadoten itäisen metsänrannan taa. Se oli uljas vihollinen!