UUSIA SOTATAPAHTUMIA.
Edellä kuvattujen ristiriitojen vähitellen tasaantuessa taistelutoiminta alueellamme alkoi jälleen vilkastua. Marraskuun alulla näkyi selvästi vihollisen puolella levottomia eleitä, joitten johdosta saattoi aavistaa erikoisia tapahtumia. Vihollinen kohdistaa uusia tykkipattereja vastaamme ja ahkerasti ampuen ottavat ne tarkan tähtäimen. Samoin jyrisi saksalainenkin tykistö entistä vihaisemmin.
Tuon murrosajan kuluessa ei prikaatin tiedonannoissa oltu kertaakaan mainittu Jääkäripataljoonaa n:o 27. Se oli kuin unhottunut toimettomuuteen. Olipa kuuleman mukaan joku itsekylläinen saksalainen upseeri erääseen tiedonantoon kirjoittanut pataljoonamme nimen ja vetänyt kysymysmerkin sen perään.
Tämä oli kuitenkin jo liikaa upseereistamme. Jotain erikoista oli tehtävä. Oli jälleen annettava elonmerkkejä ja pelastettava maineemme.
Samaan aikaan saapui pataljoonalle käsky panna toimeen voimaperäinen patrulliyritys, ottaa selkoa venäläisten asemista ja jos mahdollista todeta, mitä joukkoja oli vastassamme.
Epäilyttäviä merkkejä venäläisten hyökkäysaikeista oli kyllin olemassa. Tähystäjä tiesi joka aamu kertoa uusista vihollisen yön aikaan suorittamista töistä — hautaverkon kaivamisesta, joka monihaaraisena salaa eteni yhä lähemmäksi asemiamme.
Tätä havaintoa juuri saattoi pitää vahvimpana merkkinä vihollisen hyökkäysaikeista.
Suuri patrulliretki tuli kolmannen komppanian tehtäväksi ja luutnantti
Hallström sai tehtäväkseen järjestää yrityksen.
Komppaniasta tiedusteltiin 15 vapaaehtoista. Yli 50 miestä ilmoittautui heti tähän vaaralliseen yritykseen.
Majuri oli jälleen hämmästynyt: — Ihmeellistä, hän arveli, äsken halusivat miehet pois rintamalta ja nyt ilmoittautuu vaikeaan, vaaralliseen yritykseen ensi kyselyllä puoli komppaniaa. Kummallista väkeä nuo suomalaiset. Kukapa heitä ymmärtää?
Tällaisen suuren patrullin toiminta järjestetään aivan yksityiskohtia myöten. Vapaaehtoisista valitaan toistakymmentä parasta miestä, joiden kolmena joukkona tulee edetä hiljaa vihollisen varustuksia kohti. Sivustajoukkojen miehillä on kainaloissaan säkit täynnä käsigranaatteja. Päästyään vihollishaudan lähelle nämä miehet merkin saatuaan alkavat syytää sinne käsigranaattejaan surmatakseen tai lamauttaakseen haudan miehistön ja estääkseen apujoukkojen tulon.
Tärkein tehtävä on keskimäisellä joukolla. Sen miehillä on mukanaan okalankasakset ja kirves. Heidän on raivattava esteitten läpi tie vihollisen taisteluhautaan, minkä jälkeen joukko ryntää hautaan ottaen varusväen vangiksi. Tähän tehtävään määrättiin joukkueenjohtaja Gadolin ja ryhmänjohtaja Hägglund. Heti työnsä tehtyään on patrullin palattava takaisin. Tykistölle on annettu määräys erikoisen merkin saatuaan ampua sulkutulta vihollisen pääasemille.
Koko komppania on taisteluvalmiina. Pari ryhmää toisesta komppaniasta on tuotu reserviksi. Puhelimet siirretään pommisuojiin.
Kello 9 illalla patrulli lähtee hiljaa, varovaisesti ryömimään vihollista kohti. Kenttä on pimeä, ilma kylmä, pilvinen. Pian ovat miehet kadonneet hämärään kanervikkoon.
Kuluu tunti jännittävässä odotuksessa. Mielessä liikkuu levottomia kysymyksiä: — Missä he viipyvät? Mitä tulee tapahtumaan? Venäläisten puolelta ei kuuluu hiiskahdustakaan.
Sitten äkkiä välähtää. Käsigranaatti räjähtää venäläisten etuvarustuksella. Taas välähtää — — — koko vihollishauta näyttää olevan tulessa. Taivas punertaa, räjähdykset kaikuvat yössä kumeasti. Näky on huumaava. Katselijat tuskin pysyvät alallaan. On kuin villi viini kuohuisi suonissa ja siellä takana olevat ajattelevat ylpeinä: — Nuo ovat meidän poikiamme, nuo tuolla kaukana!
Mutta pian on nopea venäläinen tykistö toimessa. Ilman mitään suunnittelua se syytää granaatteja asemillemme niin että korvat ovat mennä lukkoon.
Miksi ei saksalainen tykistö toimi? Tempaan puhelimen käteeni. Luutnantti H:n ääni siellä pauhaa kuin ukkonen vihasta vapisten. Jokin komppanian vääpeli on housutilauksineen vallannut linjan ja vasta pitkän ärjymisen jälkeen saadaan sana tykistölle. Vihdoin sen voimakkaat laukaukset kumahtavat yössä ja koko komppania huokaisee helpotuksesta. Puhelin surisee. Sieltä ilmoitetaan, että patrulli on palannut ja tuonut vangin mukanaan. Vain jääkäri Järvinen on haavoittunut. Tykkitulikin taukoaa ja synkkä, uhkaava hiljaisuus ja odotus vallitsee rintamalla.
Patrulli oli huomaamatta päässyt aivan vihollishaudan läheisyyteen. Sen vartiat olivat huolimattomina keskustelleet ja lörpötelleet kaiken maailman asioita ja tulleet täydelleen yllätetyiksi. Gadolin ja Hägglund hyppäsivät esteitten yli suoraan vihollishautaan ampuen pistooleilla kaikki vastaantulijat ja tuoden käskyn mukaan yhden vankina mukanaan. Vanki läähätti matkalla juostessaan ja yritti jäädä hetkeksi huohottamaan, mutta pojat ärjäsivät: — mars, mars! ja silloin oli taas lähdettävä. Heiluttelipa eräs pohjalainen uhkaavasti kirvestään vangin nenän edessä karjaisten:
— Etpä olekaan enää Suomen likkoja raiskaamassa!
Patrulli kokoontui komppanian johtajan kämppään, viettäen pienet juhlat yrityksen onnistumisen johdosta. Vanki sai tupakkaa ja rauhoittui vähitellen sekä ihmetteli omituisia tapoja saksalaisten rintamalla, siellä kun upseerit ja sotilaat istuivat yhdessä tupakoiden ja keskustellen kuin toverit ikään.
Pataljoonan maine oli jälleen pelastettu. Eniten kunnostautuneet saivat sittemmin teostaan rautaristin.
Seuraava aika oli rauhaton. Venäläiset näyttivät selvästi olevan sangen hermostuneita. Yön pimeässä he usein umpimähkään heittelivät käsigranaatteja ja kiväärien luodit pihisivät yhtämittaa — puiden oksissa. Tykistö jylisi usein myöhäiseen iltaan, pimeän tuloon asti. Työ oli ankaraa, varsinkin vahtivuorot olivat kuolettavia, miesten vähyyden vuoksi, kieltäytyneet, sairaat ja haavoittuneet kun poistuivat riveistä, jotavastoin lisäväkeä meille tuli ani harvoin. Aika oli sanomattoman raskas, mutta se täytyi kestää — muuta neuvoa ei ollut.
Valonpuute teki illat synkiksi, pitkiksi. Takkatulen äärellä kämpissä miehet istuskelivat yökaudet. Joka 2 tunnin kuluttua tuli ryhmänjohtaja huutamaan vahdinmuuttoa ja lähdettävä oli, tuuli tai satoi.
Oikealla, toisen komppanian alueella, kiivastuivat patrullikahakat. Joutuipa eräällä retkellä jääkäri Oden haavoittuneena vihollisen vangiksi.
Eräänä aamuna ryssät anivarhain koko pattereillaan pommittivat konekivääriasemaamme. Siellä hirsien pirstaleet lentelevät ilmassa ja paksu kitkerä savu peittää haudan. Savun seasta näkyy pikku saniteettisotilaamme kantavan haavoittunutta. Mieheltä on rinta repeytynyt, hän vaikeroi hetken ja kuolee. Näky on kaamea.
Kaatuneen veli saapuu paikalle. Hän suorastaan lysähtää kokoon vanhemman veljensä kohtalon nähdessään. Niin suurta tuskaa kuvastavat hänen kasvonsa, että rintaa vihloo sitä katsellessa. Vielä tunnin kuluttua ohi kulkiessani näen hänen yksinään nyyhkivän kumartuneena veljensä ruumiin yli. Vastustamattomalla voimalla herää ajatus: eikö tämä murhaaminen ole mielettömyyttä? Mitkä syyt pakottavat ihmisiä noin raatelemaan toisiaan? Eikö ole mitään voimaa, mikä tekisi mahdottomaksi nämä kolkot näyt, lopettaisi sodan mittaamattomat tuskat?
Saniteettisotilaamme tulee luokseni. Hän on nuori, sielukas, aaterikas poika. — Tämä oli raskain päivä elämässäni! hän sanoi. Ei tee mieli olla saniteettisotilaana. Helpompi olisi itse taistella!