KIRKKOMATKA.
Tyynin, kirkkain äänin kumahtelivat sunnuntain aamukellot kirkonkylästä Jokikylään, minkä takana kohoavista metsäisistä vuorenharjanteista kaiku kantoi ne moninkertaisina takaisin. Jokikylä lepäsi siinä nousevalla rinteellään kirkkaassa päivänpaisteessa ja joki sen edessä ihan säihkyi syvässä uomassaan. Kaukaa kuului kosken kohina.
Taloista ja pihoilta lähti ihmisiä astelemaan kirkonkylää kohti. Edellä kulkivat miehet, pyöreä, musta hattu päässään, harjatuissa juhlatakeissaan ja kolmen askeleen päässä vaimot pyhähameissa sekä mustat, kiiltävät silkkihuivit päässään. Jos poika oli mukana, astui hän vanhempiensa välimailla suuri hattu korviin saakka päähän painettuna, koettaen astua yhtä pitkiä askeleita kuin isäkin. Tytöt tulivat joko äitinsä perässä tai rinnalla.
Varakkaista taloista ajettiin kirkolle korskuvilla orheilla, jotka sitten jumalanpalveluksen aikana kirkon aidan ulkopuolella kuopivat maata vaahto suussa ja hirnuen kärsimättöminä.
Jokikylän pojat olivat hekin pyhäaamuna puetut juhlapukuunsa. Klemolan Reino, lukkarin Vaito, Rantalan Anssu ja Kankareen Epa seisoivat maantien varrella Klemolan riihiveräjän takana ja katselivat ihmisten kirkkoonmenoa. Paljon oli jo väkeä mennyt heidän ohitseen, sitten tuli kimmeltävät silkkihuivit päässään Kalliomäen emäntä ja hänen molemmat tyttärensä.
Poikien sydämet hätkähtivät pitkin linjaa. Noin ihmeen kauniina he eivät olleet vielä koskaan nähneet Kalliomäen tyttäriä. Ellin mustat kulmakarvat kaartuivat häikäisevinä hänen lumivalkealle iholleen, kun hän hymyili pojille hyvän päivän.
Heidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he vaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista ja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen paikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista kalliomäkeläisten penkkiin.
Reino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:
— Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa, väsyttävää, että minä menen hahhaa — maata.
— Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on karvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian valmistuvat, sanoi Anssu.
Reino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen. Karvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos Anssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon, vaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon kätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.
Silloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:
— Minä lähden kirkkoon. — Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen Elliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit kuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli hiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.
— Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.
— Menen, sanoi Vaito. — Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen takaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.
— Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle istumaan, ehdotti Reino.
— Niin, ja saisin kai sitä minäkin kerran vuodessa mennä kirkkoon, vakuutteli Anssu.
— Mennään sitten noiden kalliomäkeläisten perässä, ehdotti Epa vakavana ja rauhallisesti.
— Mitä me kalliomäkeläisistä välitetään, kivahti Reino.
— En minä ainakaan rupea heidän perässään hyppäämään, kiivaili Anssu. Vaito taas selitti, ettei ole ollenkaan varmaa, että kalliomäkeläiset menevätkään kirkkoon. Ne käyvät usein muuten vain kirkonkylässä.
Lopputulokseksi tuli, että he lähtivät joukolla, naamat vakavina astelemaan kirkolle päin. Kun maantie oli täynnä väkeä, ei tarvinnut pelätä tappelua enempää Kukolan kuin kirkonkylän poikienkaan kanssa, mutta siellä niitä seisoi pitkin veräjiä huolettomassa asennossa ja katseet, joita he loivat Jokikylän poikiin, olivat enemmän kuin höystetyt ivalla. Jokikylän pojat kulkivat kuin kävelykilpailuissa, mutta koko ajan he tunsivat noiden ivallisten katseiden painon hartioillaan. He huokasivat alakuloisesti, mutta tunsivat sitten olevansa marttyyrejä, jotka uskonsa tähden saavat kärsiä vainoa ja pilkkaa ilkeämielisiltä maailman lapsilta.
He saapuivat kirkkoon, seisahtuivat ulko-ovelle ja ottivat lakit päästään. Vaito ehdotti, että mentäisiin heti lehterille, sieltä kun muka näkyi koko kirkko alttaria myöten. Pojat kiipesivät nyt kamalasti jalkojaan kopistellen lehterille, mutta suureksi pettymyksekseen he huomasivat, että molemmat etupenkit olivat jo väkeä täynnä.
— Mennään tänne, mennään tänne, kuiskasi Vaito hämillään, hiusmartoa myöten punaisena kuin rapu.
Syvästi pettyneenä pojat istuutuivat lehterin kolmanteen penkkiin, missä heillä ei ollut muuta katsottavaa kuin edessä istujain punaiset niskat tai parhaassa tapauksessa lehterin seinille asetetut kulmikkaat ja kömpelöt keskiaikaiset maalaukset, jotka esittivät vanhan testamentin kuninkaita ja profeettoja. Niissä oli taustana ihmeellisiä maisemia vuorineen, virtoineen ja kaupunkeineen. Etualalla seisoi paljain jaloin ja kirja kainalossa partasuinen ukko, jonka pää oli aivan tavaton ruumiiseen verrattuna. Ihmisillä oli yllään leveät, siniset tai punaiset kaavut ja paljaat varpaat olivat pystyyn kääntyneet.
Aluksi pojat olivat aivan kuohuksissaan. He arvelivat ensin, että Vaito oli tahallaan tuonut heidät tänne rotanloukkuun, ja miettivät jo, missä olisi sopivin paikka antaa Vaidolle selkäsauna tämän konnuuden rangaistukseksi, mutta heidän sydämensä heltyi, kun Vaidon suuret silmät pettymyksen aiheuttaman mieliharmin kostuttamina ja avuttomina katselivat heitä ikäänkuin kysyen:
— Mitäs nyt tehdään, pojat?
— Mitäpä muuta kuin kärsitään; on sitä kärsitty ennenkin, ajattelivat pojat ja huokaisivat.
Kun kirkonmenot alkoivat, virkistytti toiminta aluksi paljon Jokikylän murheen murtamia miehenalkuja. Urut helähtivät soimaan ja suvivirren toiveikkaat sävelet täyttivät kirkon holvit. Ensimmäisenä kaikista virkosi musikaalinen Klemolan Reino, joka kirkkaalla pojan äänellään yhtyi laulamaan:
— Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäs, virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks'.
Sitten alkoi saarna. Ensimmäiset viisi minuuttia pojat kuuntelivat, kun rovasti puhui maan asukasten huolista ja murheista, leipätaistelusta, synnistä ja pahoista himoista, joista vasta kristinopin valo kykenee ihmiset kirvoittamaan. Sitten pojat alkoivat ajatella muita asioita, sillä he eivät ymmärtäneet vielä elämää. Huoli ja murhe — siitä he eivät tietäneet mitään, leipätaisteluun saakka he eivät vielä olleet jaksaneet ulottaa katsettaan. He tiesivät, että synti oli jotakin kamalaa, samoin kuin lihan himokin, mutta mitä ne olivat, sitä he eivät käsittäneet.
Nuo vanhat ihmiset, ne näyttivät kehittyneemmällä älyllään kyllä ymmärtävän joka sanan, ja että he ottivat kukin saarnasta osansa, sitä todisti pian nenäliina naisten kädessä ja miesten leukojen harras täräjäminen.
Jokikylän pojat alkoivat tuumailla, missä Kalliomäen Elli mahtoi istua? Anssu nousi seisomaan saadakseen nähdä edes vilauksen Ellin silkistä, mutta hänen toivonsa oli turha. Neljännestunnin he sitten katselivat ulos vahvaan kiviseinään laitetuista ikkunoista, mistä kirkas päivänvalo virtasi lehterille kullaten kattokruunut ja välkkyen sadoin värivivahduksin niiden suurilla kristalleilla. Ulkoa siinti hautuumaan vehmaiden lehtipuiden latvat ja kaukainen metsänranta. Pojat haaveilivat marjamatkoistaan sekä iloisista, huolettomista hetkistä tienvarren kukkuloilla tai jokirannan raitojen varjossa.
Sitten Epa pitkillä käsillään alkoi silitellä profeettain partoja. Se näytti tavattoman hassunkuriselta. Epa pisti pikkusormensa Aaprahamin nenään. Pojat alkoivat tirskua ja herättämästään huomiosta innostuneena Epa alkoi kutitella kuningas Salomon jalkapohjia, juuri kun Saban kuningatar saapui tämän luokse kuuluisalle tervehdyskäynnilleen.
Silloin heidän sivultaan kuului vihainen ja äänekäs kuiskutus. He käänsivät katseensa ja näkivät kauhukseen suutari Lumperin seisovan vierellään. Laihalla etusormellaan ja pikisellä peukalollaan hän taittui Epan ohimotukkaan, venytellen sitä ja samalla puoliääneen antaen ankaraa satikutia tuolle nuorelle majesteettirikolliselle. Ja suutari sätti poikia tahallaan niin kovalla äänellä, että koko lehteri kuuli sen. Pian oli kymmenkunta vihaista naamaa kääntynyt töllistelemään Jokikylän poikia.
Suutari innoissaan nipisti Epaa uudelleen ohimotukasta, kunnes Epa hädissään päästi pienen, pidätetyn kirkaisun. Sitten suutari siirsi laihat sormensa Anssun ohimotukkaan. Anssu oli heti pillahtavinaan itkuun. Hän oli siinä konstissa erikoisen taitava ja oli säännöllisesti siten pelastunut selkäsaunasta kotonaan, sillä heti kun Anssu pillahti itkemään, tuli hänen helläluontoinen äitinsä väliin ja lopetti toimituksen alkuunsa. Vieläpä täälläkin suutari heti hellitti otteen, varsinkin kun lukkari samassa pisti päänsä esille urkujen takaa katsoen, mitä meteliä lehterillä oikein pidettiin.
Mutta suutari jäi seisomaan poikien viereen pitäen heitä alituisesti silmällä, ja jos he liikahtivatkin, ärjyi Lumperi heille puoliääneen kamalia uhkauksia.
— Kädet ristiin, senkin tomppelit! — Kakarat kun tulevat melskaamaan kirkon lehterillekin. Kyllä minä teidät opetan! — Sshhsshh, sihisi hän uhkaustensa lomassa.
Anssu yritti niistää nenäänsä, mutta heti suutari ärjäisi:
— Hiljaa pitää istuman, senkin mukulat; hävetkää, mullikat!
Pian eivät pojat uskaltaneet liikahtaakaan. Paras paikka oli sittenkin Epalla seinän vieressä. Hän voi Lumperin huomaamatta edes liikutella varpaitaan, joihin hän nyt kokosikin kaiken liike-energiansa, — tuohon ainoaan paikkaan, mistä se nyt voi purkautua.
Poikien koettelemusten malja alkoi olla kukkuroillaan. Puhuaksemme kuvaannollisesti täytyi heidän hörppäillä sen vaahtoava sakka pohjaa myöten.
Reino keksi pian uuden liikemuodon. Hän alkoi liikutella kieltään suussa tahdissa eteen- ja taaksepäin. Se helpotti hiukan aikaa. Sitten hän koetteli saada korviaan heilumaan ja sai siten tilaisuuden ponnistaa kaikki voimansa äärimmilleen. Mutta näistä "hätäaputöistä" huolimatta poikien asema oli äärimmäisen tukala.
Heitä ihan ällötti. He olivat siinä aivan avuttomina pahimman vihamiehensä suutari Lumperin kynsissä. Eivät he olleet voineet aavistaakaan, että sellainen mies kuin suutari Lumperi tulisi sellaiseen paikkaan kuin kirkko oli. Ja nyt se seisoa törrötti heidän vieressään nauttien voitonriemuisena poikien ahdingosta. Vihdoin viimeinkin hän oli saanut heidät kynsiinsä ja näytti nyt heille havainnollisesti, kuka kukin on. Vieläpä hänellä tuntui olevan jonkinlaista toimitustakin kirkonmenojen kestäessä. Hän näet istui lukkarin vieressä ja avusti tätä asettamalla valkoisia numeroita suureen, mustaan tauluun, joka sitten käännettiin seurakuntaan päin. Ja aina kun virren numero oli valmis, käänsi Lumperi ylhäisellä liikkeellä leukapartansa lukkaria kohti, joka vielä ylhäisemmällä liikkeellä nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. He molemmat oikein sähisivät pelkästä arvonsa tunnosta. Jokikylän poikien mielestä kaikki tuo oli aivan tavatonta ja samalla syvästi surullista.
Heidän täytyi nyt istua liikkumatta aika, jonka he yksimielisesti arvioivat "varttia vaille iankaikkisuudeksi". He olivat saarnan lopulla aivan pakahtumaisillaan. Reino istui tulipunaisena kädet ristissä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, paitsi että hän yhtämittaa nieleskeli, kokosi sylkeä suuhun ja nieli sen taas. Hän sai ponnistella kaikki voimansa saadakseen aikaan nielemisen, mutta jotakin hänen täytyi tehdä.
Vihdoinkin saarna loppui. Suutari kiirehti asettamaan mustalle taululle uutta virrennumeroa. Urkuri viritti alkusoiton.
Silloin Vaito, joka istui äärimmäisenä, käytti vikkelästi hyväkseen tilaisuutta ja hiipi lehterin portaita alas. Muut pojat seurasivat esimerkkiä, mutta koko matkan he olivat tuntevinaan suutarin peukalon ja etusormen aivan niskahaivenissaan ja pitivät joka sekunti mahdollisena, että heidät temmattaisiin takaisin lehterille ja vietäisiin kuningas Salomon eteen, sitten kun Saban kuningatar oli poistunut, vastaamaan hänen majesteettinsa jalkapohjien kutituksesta ja tuomittavaksi rangaistukseen, mikä sellaisesta rikoksesta ei voinut olla ainakaan vähempi kuin teilaus.
Pojat valtasi pakokauhu. Lehterin portaat kolisivat heidän kompuroimisestaan. Epa, joka tuli viimeiseksi, laukkasi kolme porrasta kerrallaan. Monet kirkkoväestä kääntyivät paheksuvin ilmein katsomaan taakseen. Nyt he vihdoin näkivät Ellinkin hämmästystä kuvastavat kasvot, kun hän käänsi päänsä kirkon perälle päin hälinää kohti.
Onneksi alkoi virsi. Pojat punoittivat häpeästä. He toivoivat, että maa olisi niellyt heidät, mutta sitten he näkivät kirkon oven avoinna ja vaihtoivat edellisen toivomuksensa nopeasti uuteen paljon hauskempaan asiaan. He livahtivat ovesta kirkon porstuaan ja siitä ulos avaraan maailmaan. Ja kyllä he riemuitsivat. He olivat jälleen vapaat painajaisestaan, saivat liikutella jäseniään, aukoa leukojaan, potkia, tuuppia toisiaan, syljeskellä, väännellä niskojaan ja tehdä lukemattomia yhtä hauskoja asioita. Pahimmin oli Reinon laita, hän kun ei mitenkään tahtonut voida lakata nieleskelemästä, vaan vielä koko seuraavankin päivän vain kalmankalpeana kokoili sylkeä suuhunsa ja nieleskeli, kunnes yöllä näki sellaista unta, että hän putosi korkealta lehteriltä suoraan Saban kuningattaren jalkojen juureen ja huomasi, että tämän leijonankesyttäjien päämiehellä oli — Lumperin kasvot. Silloin Reino pelästyi niin kauheasti, että unohti joksikin aikaa koko nielemistaidon.
Kirkon porstuasta ulos astuessaankin pojat olivat niin kauhuissaan, että Anssu löi päänsä ovenpieleen, kun kirkonkello äkkiä kumahti korkealla heidän yläpuolellaan.
Väkeä alkoi vähitellen tulla ulos kirkon ovesta. Pojat liittyivät ensimmäisiin jokikyläläisiin. Kukolan ohi kuljettuaan he hypellen kuin nuoret, virmat varsat saapuivat jälleen Klemolan riihelle, missä he vanhan riihen salaperäisiin sokkeloihin katosivat näkymättömiin. Mutta nokisten hirsien raosta tirkisteli pian neljä uteliasta silmäparia seuraten Kalliomäen tytärten joustavia askeleita jokitörmältä kylätietä pitkin kauas Valkealan metsän laitaan asti, mihin maantie upposi heidän näkyvistään komeiden honkien keskeen.