KUN ANTIN MÖKILTÄ KUULUI KIMOTUS.
Kykäs peltoon ja kynttilä pöytään, sanoo sananparsi. Klemolan väentuvassa istuivat Reino, Vaito ja Kankareen Epa iltapuhdetta viettämässä ja kuuntelemassa vanhan Antin tarinoita. Iltaisin oli Antti joskus puhetuulella ja silloin hän harvakseen kertoili menneistä ajoista, jolloin hänkin oli huoleton kuin taivaan lintu, ja mitenkä sitten huolet alkoivat tulla ensin yksitellen putoillen kuin alkavan syyssateen pisarat ja sitten tiheämmin yhä, kunnes niihinkin lopulta tottui, niinkuin ihminen tottuu kaikkeen tässä maailmassa. Kun Antin sai puhetuulelle, oli häntä hauska kuunnella, sillä hän tiesi kaikki pitäjän vanhat asiat, tunsi kaikki nykyeläjät ja paljon menneen polven ihmisiä. Ja niin oli elämä täällä Jokikylässäkin ollut kuin ihmeellistä satua ajastajasta ajastaikaan. Antti kertoi Klemolankin suvun vaiheet kolmessa polvessa sikäli kuin hän tiesi asioista. Hän muisti papit ja lukkarit puolen vuosisadan ajalta, ja kaikista hän tiesi kaskuja toisen toistaan hauskempia. Kun hän kerran oli kertonut omasta elämästään vähäisen, sanoi Vaito hartaana:
— Ei ole elämä sitten enää Antille hymyillyt.
— Hm! sanoi Antti, hymyillyt… Ei ole, mutta sillon minä rupesin hymyilemään elämälle, eikä sekään sitten kauan jaksanut vastaan irvistellä. Ja siinä, pojat, siinä se konsti onkin, sillä kauan ei elämä hymyile kenellekään. Muistakaa se.
Mutta yhdestä asiasta Antti ei suostunut keskustelemaan, — vaimostaan ja torpastaan. Jos kuka tahallaan ja asioita udellakseen viittasi sinnepäin, silloin lopetti Antti paikalla juttunsa ja vaikeni kokonaan. Hän vetäisi suuren tupakkakukkaron housuntaskustaan, kaivoi sieltä jotakin mustaa, avasi suunsa selälleen ja heitti mällin ikeniinsä. Sitten hän sylkäisi ruskean laikan lattialle, sanoi olevan myöhäistä ja kömpi uunille.
Kesken juttelua tuli karjakko sisälle ja sytytti himmeän kattolampun. Silloin pojat huomasivat, että Antin otsassa ja poskessa oli punaisia naarmuja.
— Mistä ne ovat tulleet, onko Antti loukkaantunut? he alkoivat heti udella.
Antti huokaisi ja sanoi:
— Hevonen potkaisi.
Sitten hän nousi ja lopetti puheensa.
Karjakko hymyili pojille ja laverteli sitten:
— Akaltaan Antti ne on saanut muistoksi. Lauantaina oli viemässä taas palkkaansa viimeistä penniä myöten ja sillä on nyt otsassa kuitti paistamassa. Antti parka!
Uunilta kuului vain hiljainen murahdus, mutta pojat olivat aivan kauhistuksissaan.
— Onko sen akka niin paha? he kysyivät.
— Käykää katsomassa, vastasi karjakko.
Pojat astuivat pihalle. Siellä tähtitaivas tuikki ja kuu oli suurena, punaisena pyöränä nousemassa taivaanrannalla idässä päin. Siinä he seisoivat katsellen tähtien lentoja ja miettien elämän ongelmia. He keskustelivat Antista. Poikien yksimielinen mielipide oli, että syyn täytyi kokonaan olla akassa, sillä parempaa miestä kuin Antti ei voinut löytää miltään maan kulmalta. Mutta sen akan menettely oli saanut heidät aivan kuohuksiin. Miten saattoikaan ihminen käyttäytyä sillä tavalla Anttia kohtaan, joka nöyrästi ja uskollisesti häntä elätti ja kantoi viimeiset roponsa vaimolleen. He päättivät seuraavana päivänä käydä vähäisen tutkimassa, mitä se Antin akka torpassaan oikein hommaili, kun sille ei mikään raha riittänyt, eikä se koskaan ollut oloonsa tyytyväinen.
Seuraavan päivän aamuna pojat sitten kokoontuivatkin tienvarren kukkulalle salaperäiseen luolaansa ja pitivät neuvottelua Antin akasta ja siitä, uskallettaisiinko käydä häntä katsomassa.
— Jos mentäisiin ja haukuttaisiin sitä oikein kamalasti, ehdotti Reino miettiväinen ilme naamallaan.
— Taikka jos uhattaisiin sitä jalkapuilla! Ainakin ennen aikaan tuommoisia muijia pantiin jalkapuuhun. Meidän isä on sellaisen tapauksen nähnytkin, kertoi Vaito.
— Mutta jos se paneekin meidät jalkapuuhun, tuumaili Epa harvakseen.
Vaito ehdotti, että käytäisiin ainakin katsomassa, onko siellä torpassa akkaa ollenkaan. Jokin selvyys tässä täytyi tulla. Anssu väitti kyllä, että siellä on akka. Hän oli nähnyt sen monta kertaa ja Epa oli myöskin nähnyt.
Vaito kysyi silloin, minkänäköinen se oli, mutta sitä eivät pojat osanneet selvittää.
— Siinäpä sitä ollaan. Ei siis ole mitään varmuutta, että se todella on akka. Mitäs sanoisitte, jos se olisi noita? Ennen aikaan noitia oli hyvin paljon, mutta vaikka ne ovatkin nykyaikana vähentyneet, voi niitä vieläkin joskus tavata.
Poikien hiukset nousivat pystyyn.
— Noita! Se on kamalaa, vaikeroi Anssu, jonka housut alkoivat tutista.
— Pyydettäisiinköhän poliisi mukaan, sanoi Reino. Mutta silloin Vaito nousi. Hän muisti jälleen, että hänen nimensä entisinä aikoina oli ollut Attila, Jumalan ruoska. Nyt hän tunsi, että maakunta taas kaipasi häntä; hänen täytyi esiintyä.
— Jännittävää se vain on, hän sanoi. — Tulettehan mukaan, niin näytämme taas kerran maailmalle, että Attilan hevosen jälki ei ruohoa kasva.
Pojat eivät tästä viimeisestä uhkauksesta ymmärtäneet enempää kuin Vaito itsekään, mutta se vaikutti. Se sai pojat uskomaan, että Vaito omasi jonkin ehkä isältään perimänsä keinon noitia vastaan, ja se rohkaisi kaikkia.
He lähtivät ja päättivät tällä kerralla ottaa asiasta lopullisesti täyden selon. Niin kauan kuin Antin torppaa ei vielä näkynyt, he olivat perin miesmäisellä tuulella ja keskustelivat vain siitä, miten he näyttävät nyt yhtä ja toista niin yhdelle kuin toisellekin. Mutta kun torppa alkoi näkyä, muuttuivat pojat yhä harvasanaisemmiksi ja varovaisemmiksi.
Torppa oli metsän reunassa, pieni, harmaa rakennus, jossa oli vain ikkuna ja ovi. Ikkunan edessä oli pieni puutarha — pari marjapensasta ja kolme rehevää omenapuuta, jotka Antti itse oli istuttanut. Torpan savupiipusta nousi par'aikaa vieno, sininen savu, josta sai arvata, että asukas oli kotomailla.
Pojat hiipivät aluksi metsänreunaan asti ja paneutuivat siihen pitkälleen tähystämään. Heidän sydämensä tykytti kovasti ja jälkeenpäin Epa kertoi selvästi kuulleensa, miten Anssun hampaat kalisivat. He puhuivat kuiskaamalla ja kääntyivät usein katsomaan taaksensa, sillä heillä oli sellainen tunne kuin joku aikoisi tarttua heidän niskaansa takaapäin.
Jonkin aikaa maattuaan ja tirkisteltyään he äkkiä säpsähtivät. Torpan ovi aukeni ja naishenkilö astui sieltä portaille huuhtomaan astioita ja hyräili itsekseen tuttua laulua.
— Siinä otus on, kuiskasi Vaito. — Kyllä se on selvä akka.
— Eikä se ole hullumman näköinenkään, vastasi Epa.
Pojat huokaisivat helpotuksesta. Oli tavattoman hyvä, ettei se ollutkaan noita. Samassa kuului veräjän ritinää. Kaksi leveätä eukkoa tuli Antin torppaa kohti. Kuin suuret laivat he purjehtivat veräjän kautta sekä edelleen polkua pitkin torpalle. Ne olivat kauppa-Eveliina ja Matsonska, kolmen pitäjän kuuluisimmat juorukellot.
— Siellä tulee kahvikekkerit, sanoi Vaito kiivaasti.
— Siellä juodaan meidän Antin rahoja, selitti Reino.
Pojat makasivat taas hetken paikallaan. Sitten he päättivät hiipiä omenapuiden alle nähdäkseen ikkunasta sisälle. Se oli helppo tehtävä. Toinen toisensa perästä he ryömivät aidanraosta pellon ojaan ja pian pisti neljä päätä esille omenapuiden juurelta. Pojat nousivat pystyyn puun runkoa vasten ja kurottautuivat ikkunaa kohti.
Lasi oli vanha ja hohti kaikkia sateenkaaren eri värejä, mutta siitä saattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ikkunan edessä oli pöytä ja sillä höyrysi suuri kahvipannu. Sen ympärillä istui kolme eukkoa, kullakin edessään kuppi höyryävää kahvia. Kaikilla oli pitkä nenänpää ja eteenpäin pistävä leuka. Antin eukko oli muita suurempi ja sievempi. Torpasta kuului nyt sellainen papatus kuin kaikki Jokikylän harakat olisi koottu samaan häkkiin. Antin eukko otti esille voipytyn ja pisti teelusikallisen voita kuhunkin kahvikuppiin.
— Noin sitä herkutellaan, kuiskasi Vaito nyrkkiään puristaen.
— Ja Antille se ei anna edes silakkaa, vaan raapii otsankin naarmuille, kiivaili Reino.
— Pönkitetään ovi ulkoapäin, kuului nyt kuiskaus joka taholta. Vaito ryömi jo sille sivulle, missä ovi oli, ja kohosi siellä rohkeasti seisomaan viitaten pojat luokseen. He tarkastelivat nyt ovea joka taholta ja huomasivat pian, että oli helppo sulkea se lujasti ulkoapäin. Siinä oli näet kaksi lautaa poikinpäin. Jos otti suoria seipäitä, tuki niiden toisen pään maahan ja väänsi toisen pään laudan alle, ei mikään voima saanut sisältäpäin ovea auki.
Pojat olivat pian touhussa. He kantoivat pari vahvaa riukua ovelle, työnsivät ne maahan niin syvälle kuin jaksoivat ja sysäsivät sitten niiden toisen pään varovasti, mutta voimakkaasti oven poikkilaudan alle. Vahvistukseksi pönkille tuotiin vielä muutamia lujia lautoja, joilla tuettiin oven alaosa.
— Mutta, puheli Epa harvalleen, ne tulevat ikkunasta. Anssu keksi siihen keinon. Oven vieressä oli suuri, syvä kaukalo pystyssä kuivamassa. Se kannettiin varovaisesti ikkunan alle ja sitten alettiin täyttää sitä ojavedellä. Pojat toimivat nyt jo rohkeammin, sillä oven pönkittämisen jälkeen oli heidän oma turvallisuutensa taattu. Ennenkuin akat saivat oven auki, olisivat pojat jo toisella laidalla Jokikylää. Kaikki, mikä astiaksi kelpasi, otettiin nyt käytäntöön, mutta työtä siinä oli sittenkin. Vihdoin voitiin kaukalon katsoa olevan niin täynnä, että se puolestaan täytti tehtävänsä. Torpasta sisältä kuului yhä sama huoleton papatus ja nauru. Siellä ei aavistettukaan vaaraa.
Lopetettuaan työnsä pojat vetäytyivät jälleen metsään ja asettuivat erään kallion laelle odottamaan työnsä tuloksia. He istuivat ja odottelivat. Torpassa jatkui yhä papatus. Taas he odottelivat ja tulivat jo kärsimättömiksi. Vaito arveli, että akkojen täytyi jo olla ainakin kahdennessakymmenennessä kupissa.
Vihdoin pojat kyllästyivät odottelemaan. Heidän kaikki jäsenensä olivat jo aivan puutuneet. He päättivät lähteä kylään ja palata parin tunnin kuluttua katsomaan, oliko tilanne vielä ennallaan.
Kylään päästyään pojat keksivät pian uusia hommia ja hetken kuluttua he olivat unohtaneet koko Antin torpan ja sinne sulkemansa eukot. Mutta heidän juuri astuessaan iltapäivällä Klemolan pihaan alkoi jostakin kuulua kaukaista kirkunaa ja huutoa.
— Mitä se mahtaa olla?
— Olisikohan taas syttynyt tulipalo? kyseltiin.
Kirkuna sillä välin yhä kiihtyi ja koveni. Pojat juoksivat maantielle, mihin pian kokoontui koko Klemolan väki. Nyt huomattiin, että huuto kuului Antin torpalta. Sieltä kuului lisäksi sellaista kuminaa ja pauketta kuin riihtä olisi puitu. Pojat katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, mutta pelkäsivät niin kovasti, etteivät uskaltaneet sanaakaan hiiskahtaa.
— Mitä merkillistä siellä tapahtuu? kyseli Klemolan emäntä.
— Ihan siellä taidetaan sikaa tappaa, sanoi karjakko nauraen ja katseli tutkivasti poikia epäillen heidän sormiensa olevan tässä pelissä.
Kyllä olikin asiassa arvelemista, sillä kova mökä ja kirkuna kävi nyt Antin mökissä. Onneksi Antti oli lähtenyt takamaalle työhön, joten hän pelastui tuota näytelmää katsomasta. Pojat olivatkin hänen vuokseen olleet levottomia, sillä hänelle he eivät tahtoneet tuottaa harmia. He olivat vain antaneet pienen muistutuksen hänen eukolleen.
Torpassa jatkui ryminä ja pauke yhä. Kukolan ja muidenkin talojen väki tuli maantielle kuuntelemaan. Jo puhuttiin lähteä miehissä katsomaan, mitä tuo elämä merkitsi, mutta juuri silloin avautui torpan ikkuna selki selälleen. Sieltä pisti esille eukon pää ja samalla alkoi kuulua niin hirvittävä kimotus, että Jokikylän pojat kauhuissaan pistivät sormet korviinsa.
Vihdoin tuo pää katosi, mutta sen sijaan ilmestyi sätkyttelevä jalkapari ikkunaan. Vähitellen sieltä tuli ulos akan takapuoli. Hameet vain liehuivat tuulessa ja jalat koettivat vuoron perään kurottautua maahan etsien tukea. Sitten tulija pudota muksahti maahan. Samassa kajahti korvia vihlova kiljahdus halki jokilaakson. Pojat olivat lentää istualleen. He yksin tiesivät, että kaukalo oli kunnialla täyttänyt tärkeän tehtävänsä.
Maahan pudonnut eukko alkoi nyt hyppiä torpan edustalla kuin vimmattu. Hän heilutteli käsiään ja huusi sydäntävihlovasti sanoja, joita kukaan ei voinut ymmärtää. Kaksi eukon päätä pisti sitten ulos ikkunasta, ja kun ne yhtyivät kimotukseen, puhkesi koko Klemolan väki nauramaan. Moni katseli poikia epäillen ja tutkivasti, mutta siinähän he seisoivat maantiellä yhtä viattoman ja ällistyneen näköisinä kuin muutkin ihmiset.
Antin torpalla huuto laimeni. Akat olivat tulleet käheiksi. Siellä oli ovi saatu auki. Eukot sulkeutuivat nyt uudelleen torppaan, mistä sitten vielä aika ajoin kuului hiljaisempaa kimotusta koko iltapäivän. Ja uudelleen nousi tuo paljon puhuva, hieno, sininen savu torpan savupiipusta.
Mutta Jokikylän pojat päättivät jäätyään vihdoin yksin maantielle, että ei siihen torppaan pistä itse sarvijalkakaan nenäänsä, ja hiljaa he kuuntelivat, kun pitäjällä ainakin viikonpäivät ihmeteltiin sitä paukkinaa ja kimotusta, mikä Antin torpasta kuului toisella viikolla tiistaina.