MITÄ RUOTSIN VANHA LAKI SANOI?
Oli tultu kuin huomaamatta syyspuolelle kesää. Pohjolan kesä on lyhyt.
Useimmiten se loppuu ikäänkuin kesken ihmisten mielestä.
Päivät olivat usein sateisia ja illat pimenivät. Tuli kuitenkin vielä monta kuulasta ja kirkasta loppukesän poutapäivää. Sellaisina päivinä alkoivat omenat puissa punertaa. Ja sitten tuli eräänä päivänä Jalavan Kalle Jokikylään kertoen, että Laukan puutarhassa puut olivat niin täynnä omenia, että oksien tueksi oli täytynyt asettaa vahvoja seipäitä, ne kun muuten olisivat hedelmien painosta katkenneet. Ja erikoisen lämpimästi hän kuvaili, miten nuo Laukan omenat olivat punaisia ja mehukkaita, sanalla sanoen maailman parhaita omenia. Kyllä hän, Jalavan Kalle, oli eläessään ehtinyt syödä omenan jos toisenkin. Hän oli ostanut niitä Turun markkinoilta, oli maistellut puutarhain tuotteita niin Jokikylässä kuin kirkollakin, mutta se hänen täytyi loppujen lopuksi tunnustaa, ettei hän koskaan ennen ollut syönyt todellisia omenia, ennenkuin sai maistaa Laukan puutarhan hedelmiä.
Ne olivat sitä lajia, joka ihan suli ja hajosi suussa. Ja koko puutarha oli punaisenaan omenia, maassakin puiden alustat olivat täynnä hedelmiä ja pudonneet omenat olivat kaikista kypsimmät. Hän, Kalle, tiesi asian sen vuoksi, että hänen oli tapana kauppiaalla käydessään kulkea Laukan puutarhan aidan vierustaa pitkin isolle maantielle vievää polkua ja nyt sattuu yksi puu olemaan ihan aidan vieressä, vieläpä niin, että pari suurta oksaa ulottuu aidan toiselle puolelle. Noista oksista oli omenia varissut polulle, ja kun ne eivät siten olleet oikeastaan kenenkään omenia, niin Kalle oli maistanut niitä — ja voi mesikämmen ja metsämarjat! Ne ne olivat omenia!
Siinä omenista puhellessaan ja ennen kaikkea kuunnellessaan Jalavan Kallen luistavaa esitystä pojat olivat aivan kuin huomaamattaan kääntyneet Laukan kartanoa kohti. Kun sitten Kalle päätti kertomuksensa, näkyi jo pienen metsäkkeen takana Laukan kartanon valkoinen päärakennus ja puutarha, missä todellakin laskevan auringon valossa jotakin puiden oksilla punerti ihmeellisen kiehtovasti. Kalle ehdotti:
— Jollette usko, mitä minä olen kertonut, niin tulkaa katsomaan. Pian me siellä käydään.
Poikajoukko saapuikin pian Laukan puutarhan aidan taa, ja silloin huomattiin, että mitä omenien paljouteen tulee, Jalavan Kalle ei ollut yhtään liioitellut. Oksat ihan notkuivat suurten, punaisten hedelmien painosta. Mutta sitä puuta, jonka oksien piti ulottua aidan ulkopuolelle, he eivät nähneet. Kun Vaito kysyi sitä puuta, selitti Kalle sen olevan "tuon toisen syrjän takana".
Pojat seisoivat aidan takana puiden varjossa ja alkoivat keskustella hyvin hiljaisella äänellä. Kalle kertoi taas noiden omenain ihmeellisistä ominaisuuksista, niin että vesi kihosi poikien kielelle ja lopuksi Kalle teki sellaisen huimapään ehdotuksen että:
— Mennäänpäs hiukan maistamaan niitä.
Pojat vaikenivat hetkeksi.
— Mahtaako sitä viitsiä mennä toisten puutarhaan, vastusteli lukkarin
Vaito.
— No mutta kun itsellä ei ole puutarhaa, sanoa penäsi Jalavan Kalle.
Poikien silmät paloivat puutarhan puoleen ja Vaitokin alkoi horjua vastustelussaan, kun Rantalan Anssu, lautamiehen poika, meni Kallen puolelle ja vakuutti kiven kovaan, että Ruotsin vanhan lain mukaan omenien ottaminen ei muka ole synti, kun "syö paikan päällä".
— Onkohan siinä sellaista pykälää? kysäisi Reino epäröiden.
— Onko sellainen pykälä? Tietysti on. Hän, Anssu, on omin silmin nähnyt sen pykälän.
— No jos se varmasti on voimassa, niin mennään, vastasi Vaito, mutta ne omenat täytyy sitten syödä "paikan päällä".
— Tietysti paikan päällä, sanoi Anssu. — Kuka tässä nyt rupeaisi lakia rikkomaan.
Pojat livahtivat aidan raoista puutarhaan, ryömivät lähimpäin puiden alle, nappasivat omenan pari kouraansa ja alkoivat pureskella niitä nielaisten hirveän suuria suupaloja ja uskaltamatta liikkua paikaltaan. Ei ääntäkään kuulunut lähiseudulla lukuunottamatta nakerrusta puiden alla. Mutta sitten äkkiä kartanon pihalta kuului kumea ulvahdus. Laukan kahlekoira pisti kamalan päänsä ulos kopistaan, haisteli ilmaa ja ulvahti.
Puutarhassa tuo ulvahdus sai aikaan pakokauhun. Pojat pujahtivat puutarhan aidan lävitse vielä nopeammin kuin olivat tulleet ja katosivat katajapensaikkoon. Vasta metsän reunassa maantien varrella he pysähtyivät ja istuutuivat hengähtämään.
— Enkö minä sanonut, että ne ovat hyviä omenia, kerskaili Kalle.
— Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen miettiväisenä kaukaisuuteen.
Pojista tuntui koko juttu nololta.
— Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.
— Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua käyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: — Minä epäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.
— Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui
Anssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.
— Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?
— Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan niin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera, taikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain pitäisi olla.
Vaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli. Suuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi jäljelle perin vähän kelvollista. "Paljon porua, mutta vähän villoja." Se sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään synkemmälle tuulelle.
Mutta Jalavan Kalle, hän alkoi nyt selitellä huolettomalla äänellä, että olipahan pykälä millainen tahansa, niin ei se Laukan patruuna paljon olisi rikastunut niistä muutamista madonsyömistä omena-vaivaisista, joita hänen puutarhassaan nyt oli vähemmän kuin tunti sitten.
Samassa kuului maantieltä töminää. Mäellä näkyi hevonen ja rattaat. Pojat pyrähtivät kuin lintuparvi liikkeelle ja pakenivat metsään. Sen sai aikaan syyllisyyden tunto. Monta vallattomuutta ja ilkeyttäkin oli heidän omallatunnollaan, ei siitä puhetta, mutta he olivat tällä kerralla varastaneet, vaikkapa vain omenapuun altakin. Heistä tuntui kuin koko maailma olisi sen tietänyt.
Metsän toisessa rannassa he taas tulivat kokoon, mutta heillä ei ollut enää mitään puhuttavaa keskenään. Illan hämärtäessä he erosivat hiipien kukin niska kumarassa kotiinsa.
Lukkarin Vaito juoksi kotiin tultuaan suoraa päätä isänsä luo ja teki hänelle kysymyksen, joka oli saattaa ukon aivan ymmälleen.
— Isä! Onkohan Ruotsin vanhassa laissa sellainen pykälä, että omenia saa varastaa, jos syö ne paikan päällä.
Lukkari katseli poikaansa, katseli kirjakaappiaan ja taas poikaansa ja räjähti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, löi suurilla lihavilla kämmenillään polviaan ja nauroi.
Vaito tuli levottomaksi, sitten hän suuttui ja lausui katsellen tiukasti isäänsä:
— No niin! Sanotaan sitten, että minä ja Klemolan Reino ja muut pojat olemme olleet Laukan puutarhassa omenavarkaissa, ja nyt olisi hyvä tietää, onko se luvallista vai ei?
Lukkari lakkasi nauramasta. Hän nosteli uhkaavasti suuria kulmakarvojaan. Mitä hän kuulikaan ja kuuliko hän oikein? Oliko hänen poikansa ollut omenavarkaissa Laukan kartanon puutarhassa ja uskalsiko se lurjus tulla tänne tunnustamaan sellaisia asioita?
— Häh! ärähti hän julmasti.
Poika oli vaiti.
— Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.
— Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.
— Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni yht'äkkiä oktaavia korkeammalle.
Tauko! Ja vielä kaksi taukoa!
— Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö ne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.
— Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti lihavia sormiaan.
Vaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti, mutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan, pitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja alkoi paukutella hokien iskujen välissä:
— Vai — varastanut — omenia —. Olisiko hyvä tietää — mitä — Ruotsin laki sanoo — — — jaha — jaha — se sanoo näin — — — tässä tapauksessa.
— Montako omenaa sinä varastit?
— Kaksi! vaikeroi Vaito, mutta minä söin ne paikan päällä.
— Jaha, näin — ensimmäiselle ja näin — — toiselle omenalle ja tämä — tämä se tapahtuu varmasti oikean paikan päällä.
Sitten lukkari heitti pojan luotaan sanoen:
— Kas noin! Juuri sillä lailla sanoo Ruotsin vanha laki, mutta se on vasta toinen puoli asiasta.
— Mikä se toinen puoli sitten on? kysyi Vaito kyynelten vuotaessa silmistä ja leukapielten värähdellessä.
— Tahdotko sinä tietää sen toisen puolenkin? kysyi lukkari leppyneenä.
— Tahdon! vastasi Vaito.
— Sinun on korvattava varastamasi tavara Laukan patruunalle.
— Millä minä sen korvaan?
— Milläkö korvaat! Työlläsi! Saat itse hankkia korvaussumman.
Vaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui oikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä. Hän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon, minkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi auttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.
Vaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät puolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia litroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä sopimaan asian Laukan herran kanssa.
Seuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja vihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät nyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen päivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli kokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti heillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.
Jalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden raahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.
— Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.
Kalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan hauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat olivat hänestä ämmämäisiä.
Myöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa asettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.
* * * * *
Marjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat ja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän suuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman juhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin huudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta. Joskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat pakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen honkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle pilven hattaralle.
Metsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat, sitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat pehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja maata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät. Niiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla ne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat muodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät sammalikkoon.
Sitten he tulivat nummelle, joka ihan punersi puolukoista, ja nyt vasta he alkoivat poimia marjoja tehden nopeasti työtä. Korin pohja peittyi tuossa tuokiossa ja puolukka-astian paino kasvoi kasvamistaan. Metsä kajahteli, kun he korkeilla pojanäänillään keskustelivat, ja korret risahtelivat heidän astuessaan. Kaikki äänet kuuluivat moninkertaisina noissa suurissa metsän saleissa. Nummen rinnettä lämmitti jo puolipäivän aurinko, kun pojat poimittuaan korinsa täyteen asettuivat sammalille lepäämään kuunnellakseen rauhassa korven ihmeellisiä ääniä ja risahteluja. Juoksipa kerran suuri, harmaa jänis aivan poikaparven ohitse kadoten synkeään kuusikkoon, missä kimalsi ainainen kaste.
Iltapuolella pojat lähtivät paluumatkalle, mutta huomasivat pian, ettei se ollutkaan yhtä helppoa kuin metsään tulo. Yksi polku vei oikealle, toinen vasemmalle ja kaikilla oli vielä risteilevät sivupolkunsa. Toisaalla metsä harveni, mutta kauempana se taas sakeni. Pojat astelivat peräkkäin ja heitä alkoi jo väsyttää. He istuutuivat lepäämään korkean vuoren juurelle tietämättä, mihinpäin siitä olisi lähdettävä. Aurinko paistoi jo vinosti puiden latvoihin ja runkoihin. Korkeilla harjanteilla kävi säihkyvä sädekarkelo. Silloin Vaito ehdotti, että kiivettäisiin vuorelle. Sieltä näkyisi laajalle ja varmastikin nähtäisiin jokin tuttava paikka, mikä johtaisi heidät Jokikylään.
Keino osoittautui erinomaiseksi. Jo ennen vuoren huipulle pääsyään he saivat katseisiinsa kirkon tornin ja sen kultaristin, ja tuo näky täytti heidän rintansa sanoin kuvaamattomalla riemulla. He tiesivät olevansa turvassa ja kauan he mieli hartaana seisoivat katsellen kirkon ristiä, jonka he niin monta kertaa ennenkin olivat nähneet Jokikylästä päin. Nyt se puhui heille taas uutta, lempeää kieltään ja lupasi heille, kuten kaikille eksyneille, varman turvan.
Kun he sitten kohosivat korkeammalle, näkyi pian koko kirkonkylä ja kaukana kohosi heidän oma Jokikylänsä. Siellä se taas kuten sadat kerrat ennenkin päilyi ilta-auringon paisteessa. Katot hohtivat ja ikkunat välkkyivät kuin kirkkain kulta. Ne olivat kuin täynnä valoa ja kultaa. Ei mikään ollut Jokikylän veroinen. Se oli kaiken vertailun yläpuolella, paras kaikista paikoista maan päällä.
Väsyneinä suuntasivat pojat nyt askeleensa kirkkoa kohti ja tulivatkin pian ulos metsästä kirkonkylän aukealle. Sieltä oli lyhyt matka maantielle, mutta kaunis taipale vielä Jokikylään. Marjakorit tuntuivat jo raskailta ja poikia raukaisi, mutta heidän mielensä oli tyytyväinen.
Enemmittä seikkailuitta he saapuivat Kukolan tienhaaraan, mutta siinä seisoi heitä vastassa uhkaava poikajoukko. Jokikylän pojat eivät nyt laisinkaan olleet tappelunhaluisia. He pysähtyivät ja alkoivat miettiä, miten pääsisivät tuon uhkaavan vaaran ohi. He näkivät, miten tuossa toisessa poikajoukossa heidän tulonsa jo oli herättänyt huomiota ja miten siinä viittailtiin ja kuiskuteltiin. Marjamiehet istuutuivat tien varrelle lepäämään toivoen, että heidän vastustajansa lähtisivät tiehensä, mutta kirkonkylän pojat istuutuivat myöskin ja molemmat puolet pitivät nyt toisiaan tarkasti silmällä. Aidan viereltä pisti esille kurottavia kauloja ja päitä ja välistä osuivat kahdet vihaisesti katsovat silmäparit vastakkain.
Vihdoin Jokikylän pojat kyllästyivät odottamaan ja päättivät lähteä, kävi miten tahansa. Itse he eivät aikoneet antaa aihetta riitaan. He päättivät kulkea keskellä tietä aivan rauhallisina, eikä olla tietävinään kirkonkylän pojista. Kuitenkin heidän mielensä oli alakuloinen ja he pelkäsivät pahinta.
He lähestyivät tuota synkännäköistä, äänetöntä poikajoukkoa. Kun he olivat aivan sen kohdalla, nousi eräs tuntematon pitkätukkainen poika seisoalleen ja kysyi, mitä marjat maksoivat. Samassa toisetkin nousivat pystyyn ja äskeinen kysyjä pisti kätensä Anssun marjakoriin vetäen sieltä kouran täyden puolukoita niin huolimattomasti, että kaikilta syrjiltä tipahteli maahan punaisia marjoja virtanaan. Jokikylän poikien oli nyt pakko pysähtyä, ja pian ojentui vieras käsi jokaista marjakoria kohti. Rantalan Anssu tempaisi koriaan irti hyökkääjänsä käsistä ja siinä rymäkässä yht'äkkiä koko kori repesi ja marjat putosivat maantielle.
Anssu päästi kaikuvan hätähuudon. Epa ja Vaito asettivat nyt korinsa maantielle ja hyökkäsivät tulipunaisina vastustajiensa kimppuun, mutta nämä peräytyivät nähtävästi Anssun korin halkeamisesta ällistyneinä. Jokikylän pojat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen temmaten korinsa ja juosten siltaa kohti. Mutta heidän jäljessään tuli Anssu kirkuen kamalia uhkauksia hirveistä prosesseista, jotka hän aikoi nostaa koko kirkonkylää ja Kukolaa vastaan. Hänen isänsä oli lautamies, joka oli ennenkin ajanut oikeusjuttuja.
— Vielä te saatte myydä kengänriekaleennekin, pauhasi Anssu, ennenkuin nämä sakot saatte maksetuiksi. Sanokaa vain Kukolan isännälle, että hän on huomenna kotona, kun meidän isä tulee kahden todistajan kanssa häntä haastamaan.
Jokikylän pojat saapuivat vihdoin omalle rannalle, mutta heidän mielensä oli apea ja heiltä oli pitkäksi ajaksi mennyt usko tuohon nykyaikojen tunnuslauseeseen, joka rohkenee julistaa, että maailma aikojen kuluessa aina tulee paremmaksi.