JOKIKYLÄN PALOKUNTA.
Elokuun päivät olivat sinä vuonna erittäin kirkkaat ja kuulaat. Syksy tuli harvinaisen varhain. Nummet punersivat puolukoita. Lehtimetsässä taas pihlajanmarjat kypsyivät. Oli jälleen tuon hauskan vuodenajan kuulas iltapäivä. Jokikylän pojat palasivat metsästä vatsassaan sekava kokoelma kaikennäköisiä luonnon antimia. Silloin suuren maantien risteyksessä heitä vastaan saapui karvari ja alkoi puhella:
— Pojat, teillä kaiketi ei ole minkään valtakunnan kiireitä?
— Meillä ei ole mitään ja kaikkein vähimmin kiireitä, vastasivat pojat iloisesti.
— Silloin teistä tehdäänkin tämän pitäjän parhaat palokuntalaiset.
— Pa-palo-kuntalaiset?
— No mitkäs sitten. Katsokaapas tuonne tienristeyksessä olevaan ilmoitustauluun. Siellä näette ilmoituksen palokunnan kokouksesta ja uusien jäsenten ottamisesta ja tuo viimeksimainittu asia on pantu sinne erikoisesti teitä varten.
Pojat juoksivat pyrynä ilmoitustaululle. Kyllähän he tuon taulun olivat nähneet jo vuosikausia ja tienneet, että siihen kiinnitettiin ilmoituksia kuntakokouksista, iltamista, koulujen alkamisista ym., mutta mitäpä sellaiset asiat, siis isojen ihmisten hommat, olisivat kiinnittäneet heidän, Jokikylän poikien, mieltä. Ei heidän päähänsäkään olisi pälkähtänyt ruveta tankkaamaan noita variksenvarpaita, joiden avulla pitkäveteisissä, ikävissä lauseissa tehtiin selkoa esim. jostakin maantiesyynin pidosta. Mitäpä sellaiset asiat olisivat heitä liikuttaneet. He olivat tähän asti tallustelleet ja pölyytelleet maantietä kysymättä koskaan, oliko se jo syynätty vai ei? Eivätkä he sitä paitsi yhtään käsittäneet, mitä syynäämistä maantiessä oli. Leveyttä siinä oli ihan tarpeeksi, pituutta välistä liiaksikin. Sateella se oli märkä ja kurainen, poudalla se pölysi. Niin oli ollut laita heidän pienen ikänsä eikä siinä ainakaan mitään parannuksia ollut voitu havaita, paitsi niitä muutamia kuormia santaa, jotka juuri ennen syyniä heitettiin tavallista suurempiin kuoppiin. Karvari saapui myöskin taululle ja näytti väärällä, tärisevällä etusormellaan heille keskellä taulua paperin, johon oli kirjoitettu:
Ilmoitus.
T.k. 16 päivä klo 3 i.p. piretän Palokunna kokous kansakoululla ja piretän sen jälkke Pruutasyyni Kukolan rantaniitylä. Savutan puvuisa ja marsitan kromofoni säestyksen kansa. Uuret jäsenet terve tullet.
Päälikkö.
Pojat tankkasivat ilmoituksen viisi kertaa alusta loppuun ja kaksi kertaa lopusta alkuun. Sitten he sen uskoivat ja vieläpä pitivät tuota ilmoitusta juuri heille itselleen erinomaisen tärkeänä. He olivat miltei loukkautuneita siitä, ettei heille henkilökohtaisesti ollut tultu asiasta ilmoittamaan. Mutta karvari selitti, että eihän palokunnan päälliköllä ole aikaa juosta kaikkien palokuntalaisten ja vieläpä siihen kuulumattomienkin henkilöiden luona ilmoittamassa kunnan kokouksista. Tämä ilmoitustaulu on juuri sitä varten, että siitä yhdellä iskulla kaikki asianomaiset saavat tiedon.
Silloin pojat ymmärsivät asian ja heidän poskensa jo hehkuivat innosta. Tietysti he jos kukaan liittyisivät palokuntaan, sillä Kalliomäen tulipalosta asti he olivat pitäneet itseään itseoikeutettuina palokuntalaisina.
Mutta äkkiä heidän mieleensä muistui eräs arveluttava asia, joka pani heidät epäröimään. Kansakoulu oli Kukolan puolella, vieläpä verraten lähellä taloa. Sinne meneminen oli yhtä vaarallista kuin tunkeutuminen syvälle vihollismaahan, samalla kun voimakas vihollislinnoitus jätettäisiin valloittamattomana selän taakse. Niin paljon strategista älyä oli Jokikylän pojilla, etteivät he vain ilman muuta tehneet noin karkeita virheitä.
Heitä hävetti tunnustaa karvarille asian todellista laitaa, mutta kun karvari vain hoputti heitä lähtemään mukaansa viipymättä, niin Klemolan Reino rohkaisi luontonsa, sylkäisi vasemmasta suupielestään ja sanoi:
— Mää meinaan vaan, että siällä voi syntyä piäni tappelunkrahina noiren Kukolan poikatten kans, eikä me tahrottais häiritä.
— Jaa, emme me pelkää, oikaisi Anssu silmät pyöreinä.
Karvari hymyili, hän kun oli harvapuheinen. Hän muisti tuon illan, jolloin hän oli pelastanut Klemolan Reinon Kukolan poikien kynsistä ja erikoisesti hän muisti sen pilkkalaulun, minkä Reino oli hoilannut kukolalaisten kunniaksi.
— Saisitte jo jättää tappelemiset sikseen, hän sanoi. — Tulkaa nyt vain mukaan. Minä pidän huolta siitä, ettei teidän kimppuunne hyökätä.
Karvarin puhe rauhoitti poikia. Vaikkakin palokunta oli yhteinen koko pitäjälle ja yhteishyvää tarkoittava laitos, oli kuitenkin turvallisinta mennä joen toiselle puolelle tuollaisen vahvaselkäisen puolueettoman vallan turvissa.
He astelivat pitkin maantietä Kukolan ohi, mistä ei kuulunut muuta kuin tuota tavallista työkalujen kalketta, mikä maatalolle aina on ominaista. Sitten he saapuivat kansakoululle. Koulun pihalle oli koottu kaikki pitäjän ruiskut. Siellä vallitsi liike ja hälinä. Ihmisiä, hevosia ja rattaita oli kaikkialla. Palokunnan kokousta pidettiin koulun suuressa salissa. Kun karvari ja Jokikylän pojat astuivat saliin, piti palokunnan päällikkö, maakauppias Viilmanni par'aikaa puhetta järjestetyn palokunnan tarpeellisuudesta, etenkin kun tulipalot viime aikoina olivat pitäjässä huomattavasti lisääntyneet.
Puheen kestäessä oli Jokikylän pojilla tilaisuus katsella ympärilleen ja tarkastaa joukkoa, mihin he aikoivat liittyä. Siellä oli paljon tuntemattomia miehiä, nuoria ja vanhoja, mutta paljon myöskin tuttuja, Jokikylän miehiä. Ja olipa siellä eräitä hyvinkin tuttuja nuoria miehiä. Ikkunan pielessä näet istuivat Sairisten Jaska ja Kukolan pojat hypistellen lakkiaan, jossa loisti leveä punainen nauha ja siinä suuret mustat kirjaimet V.P.K.
Kyllä ne nyt näyttivät olevan miestä. Aivan he istuivat kuin ikivanhat palokuntalaiset, jotka eivät elämässään ole paljon muuta tehneetkään kuin sammutelleet tulipaloja. Heti he nostivat nenäänsä Jokikylän poikien edessä, jotka taas tämän yllättävän huomion tehtyään alkoivat tuntea asemansa hiukan noloksi.
Puheenjohtajan päätettyä esityksensä ehdotti Rantalan isäntä, että palokuntaan perustettaisiin erikoinen Jokikylän alaosasto, koska sieltä oli vahvasti miehiä saapuvilla. Kokous hyväksyikin ehdotuksen. Jokikylän miehet määrättiin omaan alaosastoonsa, jonka päälliköksi tuli Rantala, hän kun oli palvellut vanhassa Suomen kaartissa ja osasi sotilaskomentoja.
Jokikylän pojat olivat kovasti mielissään tästä järjestelystä, sillä he pääsivät nyt aivan erilleen kukolalaisista, tuttuun joukkoon. He saivat nyt samanlaiset punaiset nauhat kuin kukolalaisillakin oli; vieläpä palokunnan päällikkö julkisesti muutamalla sanalla kiitti heitä siitä urheudesta, mitä he Kalliomäen tulipalossa olivat osoittaneet. Silloin oli poikain suuri hetki tullut. Ainoa seikka, mikä sitä hiukan hämmensi, oli, että Anssun kiinnittäessä lakkiinsa tuota koreaa punaista nauhaa Sairisten Jaska ivaili nauhassa olevien kirjainten tässä tapauksessa merkitsevän "Vino Pää-Kallo", vaikkapa se tosiasiassa merkitsi "Vapaaehtoinen Palo-Kunta".
Kokouksen jälkeen alkoi sitten ruiskujen tarkastus. Astuttiin koulun pihalle, mistä palokunnan piti juhlamarssissa samota Kukolan rantaniitylle. Palokunnan perässä piti ruiskujen saapuman kuni sotajoukon kuormasto. Tarkoituksena oli tällaisella uhkealla esiintymisellä innostuttaa pitäjäläisiä palokunta-aatteeseen yleensä.
Mutta ennenkuin palokunta oli saatu marssijärjestykseen, siinäpä oli työ. Nykyaika, joka on tottunut sekä sotaväen että suojeluskuntalaisten paraateihin, ei varmaankaan enää muistakaan, miten hirveä asia pieninkin äkseeraukselle vivahtava oli maaseudun miehille, etenkin sellaisille, jotka eivät olleet palvelleet sotaväessä koskaan.
Maakauppias Viilmanni ei ymmärtänyt sotilaskomennosta hölynpölyä, mutta se seikka ei ollut esteenä hänen kohoamiselleen palokunnan päälliköksi, sillä muutkaan ihmiset eivät ymmärtäneet siitä mitään, lukuunottamatta aniharvoja sellaisia miehiä kuin Rantala, jotka olivat palvelleet vakinaisessa väessä, mutta sellaisille asioille ei silloinen Suomen kansa pannut mitään arvoa. Se luuli olevansa syntynyt vain helskyttämään Väinönkanneltaan, se luuli olevansa ikuisen rauhanaatteen uranuurtaja ja se sekä pelkäsi että vihasi kaikkea sotilaskomentoa.
Viilmanni astui keskelle pihaa ja rupesi sen ajan tapojen mukaan komentelemaan palokuntaansa.
— Hjaaha! hän aloitti, jos asetuttais oikke jonkunnäkössee rivissee tän veräjän piälee.
Sitten hän seisahtui rinta pystyssä ja kenraalin ilme kasvoillaan katsomaan komentonsa seurauksia. Ja liikahtihan siellä yksi ja toinen vähän veräjälle päin. Suurin osa kuitenkaan ei kiinnittänyt koko asiaan sen enempää huomiota, sillä koulun portailla keskusteltiin parhaillaan rukiin hintojen kohoamisesta sekä siitä, mitä etuja tämä seikka tuotti maanviljelijöille.
— Jaa saisinkos mää pyytää arvoisaa yleisöä saapumaan tänne veräjän pieleen. Ohjelmassa seuraisi sitten marssi Kukolan rantaan, komenteli taas kauppias. Läsnäolijat olivat sitä mieltä, että kyllä se on mukava mies tuo Viilmanni. Ei yhtään ole tullut ylpeäksi, vaikka onkin valittu päälliköksi. Ei se ärjy eikä komentele ihmisiä, ja kaikki sille luonnistuu hyvällä puheella.
Taas lähti osa miehistä veräjää kohti. Viilmanni kävi niiden luo, jotka vielä vitkastelivat, ja puheli heille mairittelevalla äänellä:
— Kuulkkaas, kuulkkaas, Vuorelan isänt. Tääl tlee pimiä, ennenko me kerkkii alkamaankaa. Eiköst tee viittis ol nyy nii ystävälline ja tul rivissee.
Hän otti Vuorelaa käsikynkästä ja veti hänet lempeästi veräjää kohti. Vuorela lähti huudellen kuitenkin vielä tovereilleen arveluitaan rukiin hinnoista huhti- ja toukokuussa.
Tapaus oli kurjuuden huippu, mutta kukapa sen silloin huomasi. Vielä hullummaksi tuli asia, kun miehiä alettiin asetella riveihin. Niin he olivat kömpelöitä ja kankeita kuin tervaskannot.
Silloin Rantala alkoi järjestää Jokikylän osastoa nelimiehisiin riveihin. Hän lausui terävällä äänellä pari kehoitusta ja komentoa. Seuraus oli aivan ihmeellinen. Parissa minuutissa oli Jokikylän osasto marssirivistössä, vieläpä järjestettynä pituuden mukaan ja rivistön perässä seisoivat Jokikylän pojat suorina kuin kynttilät. Heistä oli tapaus sanoin kuvaamattoman juhlallinen.
Kun siinä oli jonkin aikaa töllistelty toisiaan, meni Rantala päällikön avuksi, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin koko palokunta oli marssirivistössä. Vain päällikkö ja pari isäntää oli pukeutunut palokunnan valkoiseen paitaan ja punaisiin vöihin; muut olivat tavallisissa arkivaatteissaan. Olipa paikalle kutsuttu kaksi viulunsoittajaakin, joiden piti vinguttaa Porin marssia, minkä tahtiin palokuntalaiset uhkasivat sovittaa kömpelöt askeleensa.
Nyt otti Viilmanni taas komennon ja ilmoitti jotakin, mikä täytti koko miesjoukon uteliaisuudella. Asia koski marssimusiikkia. Ensin piti viuluniekkain tehdä parastaan, mutta kun tultiin Kukolan talon kohdalle, piti viulujen vaieta, sillä silloin alkaisi Kukolan uusi gramofoni soittaa marssia.
Sekös oli uutuus. Vain harva oli siihen aikaan kuullut saatikka nähnyt gramofonia. Kukolaan, joka aina kulki edistysrientojen etunenässä, oli ostettu tuo soittokone, jonka nyt piti antaa tahtia ja voimaa koko palokunnan askelille. Kukolan poikien rinta paisui ylpeydestä, kun tuo uutuus palokunnalle julistettiin. He katselivat salavihkaa, minkä vaikutuksen ilmoitus teki Jokikylän poikiin. Nämä taas seisoivat paikallaan rivistön perässä sekä hämmästyneinä että uteliaina. He olivat jo ennen kuulleet huhuja tuosta Kukolan uudesta soittokoneesta. Nyt he saivat nähdä sen ja kuulla sen valtavin sävelin täräyttävän reippaan marssin palokunnan astuessa Kukolan talon ohi rantaniitylle.
Ilmoitukset tehtyään Viilmanni yritti saada aikaan lähtökomennon. Hän koetti jäljitellä Rantalan ääntä ja ryhtiä ja ärjäisi:
— Lähretään — sit!!!
Viulut vingahtivat. Porin uljas marssi kajahti taas kerran vanhalla tenhovoimallaan ja palokunta lähti liikkeelle. Sen perässä seurasi pitkä rivi rattaita ja ruiskuja.
Kun lähestyttiin Kukolaa, kohosi jännitys korkeimmilleen.
— Viulumiehet hiljaa, huudettiin miesjoukosta, nyt ne panevat sen gramofonin soimaan.
Viulumiehet vaikenivat. Marssijat kurottivat kurkkujaan. Nyt sen pitäisi alkaa. Mahtaa se olla toista kuin tuo vaivainen viulun vingutus.
Kukolan kaikki ikkunat oli avattu ja niissä näkyi ihmisiä.
— Mikähän siinä on, etteivät ne jo ala soittaa? tuumaili päällikkö. Hän läheni jo arveluttavasti Kukolaa, oli korjannut rintaröyhelyksensä ja kohotti rintaansa sekä nenäänsä näyttääkseen, kuten hän arveli, kerrankin komean ja pulskan miehen Kukolan luo kokoontuneelle yleisölle. Vain tuota uljasta marssin säestystä vielä puuttui hänen joustaville askeleilleen. Sitten olisi vaikutus ollut täydellinen.
Pian oli koko palokunta sitä mieltä, että nyt jos milloinkaan oli aika antaa marssin kajahtaa. Kukolan pojat olivat aivan pää pyörällä.
— Mitä ne viivyttelevät, onkohan siihen tullut vika? ihmeteltiin jo joka puolella. Kukolan Kalle ei jaksanut enää kestää, vaan lähti paikaltaan rivistä ja juoksi Kukolan ikkunain alle. Hänen kuultiin huutavan jotakin ja viittailevan käsillään; sitten hän nopeasti livahti talon portista sisään.
Samassa marssia odottava palokunta saapui Kukolan kohdalle. Ja todellakin sieltä kuului jotakin pärinää, jotakin surinaa ikäänkuin paremmanpuoleisesta mehiläispesästä. Ne, jotka marssivat aivan ikkunan alitse, näkivät pienen, vihreän gramofonin torven ammollaan ja sieltä kuului:
"ä-ä-äh-härr-rä-rä-ähhähhäh-rä-rää!"
Koko palokunta räjähti nauramaan, päällikkö nauroi, viulunsoittajat nauroivat, miehistö nauroi, ja palokunnan perässä Jokikylän pojat vasta oikein nauroivat.
— Se pelasi nyt sitä Kukolan kunniamarssia! sanoi Kankareen Epa, jonka yksivakaisesta sielusta usein pilkahti ilmoille puolikuivahkoja sukkeluuksia, jotka ovat varsinaissuomalaisen luonteen yhtenä tunnusmerkkinä. Mutta Kukolan poikien naamat olivat synkkiä, kun he kuuntelivat jokikyläläisten kokkapuheita.
Hilpeän mielialan vallitessa palokunta saapui Kukolan rantaniitylle. Päällikkö oli unohtunut juttuihin sillankorvalle saapuneen lukkarin kanssa, mutta pian kuultiin hänen kimeä äänensä, kun hän oikeassa hetkessä taas otti osaston huostaansa.
— Top, top, top! Älkää nyt sitä ladon seinää hajottako.
Rivistö oli näet hiljalleen lähestynyt latoa ja ensi rivin miehet olivat jo aivan nenä kiinni ladon seinässä perässä tulevien tunkiessa päälle. Kun pitemmälle ei päästy, pysähtyi rivistö. Etumaiset miehet nostelivat vielä tahdissa jalkojaan ylös ja alas. Heidän mielestään sellainen kuului asiaan. Päällikkö taas ei oikein tietänyt, mitä hänen nyt olisi pitänyt komentaa. Tuo poljenta hermostutti häntä. Hän päätti lopettaa sen ja kysäisi:
— Mitä tee ny siin viäl niit kokkarei poljet, ei tämä nyy niin jämttii oi kun sotaväes!
Miehet lakkasivat polkemasta, mutta nyt miettivät monet mielessään, että ei tuosta kauppiaasta oikein ole näin suuren joukon päälliköksi. Kauppias tunsi tämänkaltaisen epäilyksen hajua ilmassa ja päätti parantaa mainettaan ärjäisemällä lujalla äänellä:
— Käännytään sitten tuonne karvarin halkopinoon päin.
Riveissä syntyi kuitenkin nyt jonkin verran sekasortoa, sillä toisella rannalla sattui olemaan kaksi halkopinoa ja vain harvat tiesivät, kumpi niistä oli karvarin. Syntyi tuuppimista ja sanakopua, kunnes karvari julisti että:
— See on tua oikkianpuoline, kun on mnuun halkopinon. Mää sen koloseerasin sin kevääl juur ennen kelirikkoo, ko sillo ol niin myöhhään pakassiiki.
Rantalaa alkoi jo todella harmittaa tuo komento. Hän meni päällikön luo ja sanoi kireällä äänellä:
— Ei tämä käy päinsä. Komennusta ja liikkeitä täytyy harjoitella.
Hänen hämmästyksekseen kauppias hymyili rauhallisesti ja myönteli:
— Tietysti täytyy harjoitella. Ei tämä millään muotoa käy päinsä ilman harjoitusta.
Rantala poistui. Hän ei viitsinyt enää sanoa mitään, sillä hän tiesi ponnistelunsa turhaksi. Hänet leimattaisiin vain päällikön toimen tavoittelijaksi. Kaikki meni täällä päin mäntyä, mutta kenenkään muiden rauhaa se seikka ei häirinnyt.
— Ei se nyt niin ensiluokkaista tarvitse olla, näin maaseudulla, sanottiin. — Eihän tästä saa palkkaakaan.
Ei siinä auttanut ruveta yksinään taistelemaan yleistä mielipidettä vastaan.
Palokunnan päällikkö asettautui nyt rivin eteen ja otti uljaan asennon. Hän asetti vasemman jalkansa hiukan eteenpäin ja nojautui kokonaan ruumiillaan oikeaan, joten rinta ja vatsa nousivat pystyyn. Sitten hän pisti oikean kätensä sormet takin nappien väliin ja alkoi puhua. Puheen pito oli yleisön arvostelun mukaan kauppiaan vahvin puoli. Tosin hän sekoitti ummet ja lammet, hyppäsi yht'äkkiä asiasta toiseen eikä välittänyt järjestyksestä kerrassaan mitään. Mutta seikka, mille pantiin pääpaino, oli, että hänellä oli erikoinen juhlanuotti puheessaan, ja sellaista kykeni vain harva aikaansaamaan. Sitten hänen suustaan tuli sanoja kuin syytämällä, niitä tuntui siellä olevan loppumattomat varastot. Ja kaiken lisäksi hänessä oli pisara runollisuutta. Hän puhui lainehtivista ruispelloista, kevään pulppuavista puroista ja tantereista, joilla esi-isämme ovat vertaan vuodattaneet, puhui niin, että naiset parhaissa paikoissa turvautuivat nenäliinoihinsa ja miehetkin joskus karauttelivat kurkkujaan. Tämän "puhetaitonsa" vuoksi hän olikin aina yhteisissä asioissa johtavana sieluna, eikä kukaan voinut häneltä tuota paikkaa riistää. Sen hän tiesi itse kylläkin hyvin ja milloin hän jossakin asiassa tunsi epäonnistuneensa, silloin hän aina vetosi puhetaitoonsa ja saavutti loppujen lopuksi aina yleisön jakamattoman suosion.
— Arvoisat palokuntalaiset! aloitti maakauppias kimeällä äänellään.
— Hiljaa! Kauppias puhuu, kauppias puhuu! kuului heti miesjoukosta. Erikoisesti tämä varoitus oli kohdistettu Kukolan Kallelle, joka turhaan koetti eräälle kirkonkylän pojalle puolustaa heidän gramofoniaan, asia, mihin kukaan muu ei enää kiinnittänyt huomiotaan.
Mutta kauppias oli hiukan hermostuneella tuulella. Hän tunsi ehdottomasti joutuneensa komentopuolessa alakynteen ja yleisön kirpeän arvostelun kohteeksi. Nyt hänen täytyi, mikäli hän tahtoi säilyttää asemansa, puhetaidollaan häikäistä kuulijansa, ennen kaikkea puolueeton yleisö ja viimeksi vastustajansa. Hän aloitti puheensa sen vuoksi juhlallisimmilla vertauskuvillaan.
— Kesä, pohjolan sorea kesä on taasen saapunut jokilaaksoommekin ja luonto kukoistaa viheriäisenä ympärillämme. Armas aurinko paistaa taas synkän yön jälkeen lainehtivien ruispeltojen päälle, jotka tuota, tuota — — — niin, jotka näyttävät lupaavan maanviljelijälle ei ainoastaan suuntäytettä, vaan kukkaronkin täytettä ja samalla isänmaallemme ja paljon nälkävuosia ja sortoa kärsineelle kansallemme jotakin mihin perustaa — — tuota, perustaa ponnistelunsa ja siten kunnialla täyttää se raataminen ja kuokkiminen ja kantojen perkaaminen, miten minä sanoisin — tuota, jonka meidän esi-isämme ovat ammoisina aikoina panneet alulle ja ylläpitäneet tässä suloisessa Suomessamme ja kaunihissa Karjalassa, kuin myöskin ja juuri kaikkein ensimmäiseksi tässä ikivanhassa ja monin kerroin kunnialla kruunatussa Varsinais-Suomessamme.
Nämä lennokkaat sanat kajautettuaan kauppias loi hallitsevan katseen ympärilleen ja vaikeni hetkeksi, — pitäen taidetauon, jolla hän arveli tekevänsä syvän vaikutuksen kuulijakuntaansa. Hän näki sillalle kokoontuneen väkijoukon mustana parvena sivullaan ja silloin hän päätti kohdistaa sanansa myöskin sille.
— Niin, arvoisat palokuntalaiset ja arvoisa juhlayleisö! lausui hän uudelleen kääntyen sillallekin päin. Näiden mukaansa tempaavien alkusanojen jälkeen hän päätti sitten siirtyä varsinaiseen asiaan.
— Asiain näin ollen, hän jatkoi, kuin myös ottamalla samalla huomioon nykyajan valtavan kehityksen kaikenlaisen tekniikan, kulkuneuvojen samoin kuin kaikenlaisten sammutusvehkeidenkin alalla, on nyt tässä pitäjässä seurattu inhimillisen sivistyksen eteenpäin pyrkimystä ja saatu kuntoon todellinen ja täydellisesti järjestetty palokunta ja pidetään ruiskujen tarkastus nyt ensi kertaa minun omaperäisellä johdollani tässä Kukolan ikivanhalla rantaniityllä, jossa — voi olla, että paljon esi-isäimme viatonta verta jo on vuotanut ennenkin yhteishyvän alttarille.
Puhuja ilmoitti sitten, että pitäjän ruiskujen tarkastus alkaa heti aivan jokirannassa, mihin ruiskut järjestetään riviin, ja lopetti toivomuksella, että "tämäkin tilaisuus olisi omiaan yhdistämään kaikkia eripuraisuuden siemeniä toisiinsa, jotta kaikkinainen kanssakäyminen voisi edelleenkin hedelmällisesti jatkua ja synnyinmaamme vihdoin saisi ikuisen rauhan, mitä se niin kipeästi kaipaa, ja että tulen valta voitaisiin rajoittaa siihen minimimäärään, missä se ei vielä miesmuistiin ole ollut tällä paikkakunnalla".
Samalla puhuja ilmoitti käyttävänsä tilaisuutta hyväkseen lausuakseen kiitoksensa "Kukolan aina valistuneelle haltijaväelle, joka vaivojaan säästämättä ja kulujaan kysymättä oli luovuttanut sellaisenkin nykyajan kunniakkaan keksinnön, jollaisena gramofonia lienee pidettävä, palokunta-aatteen palvelukseen".
Siihen hän lopetti varmana siitä, että oli jälleen vallannut vastaansanomattoman johtoaseman palokunnassa. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä koko kentällä kävi juhlallinen supina.
— Kyllä se poika puhuu! Jos meidän pappikin puhuisi noin hyvin, niin kyllä silloin täällä hengenviljelys olisi kiitettävällä kannalla.
Maakauppias kuuli kuiskutukset, joista jotkut tahallisesti lausuttiin kyllin kovalla äänellä suorastaan hänen kuultavikseen. Hän lähti nyt päättäväisin askelin jokirantaan, mihin koko palokunta häntä seurasi. Ruiskujen tarkastus alkoi.
Ensimmäinen ruisku täytettiin vedellä. Se oli Kukolan ruisku. Talon rengit alkoivat painaa vipuja. Jo nousi letku pullolleen, mutta samassa kohosi letkun seinämistä lukemattomia kohtisuoria säteitä, pieniä vesisuihkuja, jotka mailleen painuvan auringon valossa loistivat kaikin sateenkaaren värein. Letkun päästä sitä vastoin ei vielä tullut mitään.
Kukolan Kalle seisoi siellä tanakkana hajareisin pitäen letkun päätä käsissään, suu auki ja jännittynyt ilme hartaalla naamallaan ikäänkuin koko Kukolan talon kunnia olisi laskettu hänen harteilleen.
— Purista peukalollasi letkunpään aukkoa! opasti päällikkö.
Kalle ponnisti viimeisetkin voimansa painaakseen peukalon kyllin lujaan letkunpäässä olevan vesiaukon tukkeeksi. Äkkiä se lipsahti hänen käsistään ja kirkas vesisuihku lensi räiskyen ja omituisesti pamahdellen — suoraan sillalle kokoontuneen yleisön niskaan. Kun Kalle kuuli hätähuudot, nosti hän hämmentyneenä letkun pystyyn, jolloin vesi rankkasateena valui korkeudesta palokunnan syvien rivien ylle.
Onneksi päällikkö ehti pian paikalle ja pelasti tilanteen. Hän tempaisi letkun Kallen kädestä ja ohjasi suihkun joelle. Ruiskun voitiin nyt todeta olevan "välttävässä" kunnossa.
Saman arvostelun sai sitten suurin osa ruiskuista tarkastuksen jatkuessa. Mutta suureksi tuli yllätys, kun tarkastajat saapuivat Jokikylän viiden ruiskun luo. Rantala, vanha sotilas, oli ensiksikin järjestänyt ruiskut aivan suoraan riviin. Niin ne olivat kuin viivottimella vetäen samalla viirulla. Sitten oli Rantala jakanut kullekin ruiskumiehelle eri tehtävät, letkut oli kasteltu valmiiksi ja itse ruiskut oli hangattu kirkkaiksi, niin ettei niissä näkynyt tomun hiventäkään. Niiden suihkut lensivät heti puolta korkeammalle kuin edellisten.
Yleisö oli haltioissaan.
— Kyllä se Rantala on poikaa! sanottiin.
— Hän onkin ollut sotaväessä.
— Kyllähän Rantala tietää, mitä komento merkitsee.
Tarkastajainkin täytyi antaa näistä ruiskuista parempi arvostelu kuin muista. Mutta kun he eivät tahtoneet loukata kauppiasta ja toiselta puolen olivat jo vähän kateellisia Rantalalle, tuli arvolauseeksi vain "tyydyttävä".
Kauppias oli suunniltaan.
— Tämähän on kamalaa, hän kuiskaili ympärillään seisoville, kun se rupeaa panemaan sotilaskomentoa voimaan palokunnassa, vapaaehtoisessa järjestössä. Eihän se mitenkään käy laatuun.
Tarkastus oli päättynyt. Mutta vielä kerran suurenivat maakauppiaan silmät hämmästyksestä. Yleisö ja palokuntalaiset alkoivat hajaantua mikä minnekin. Silloin kuului rannalta muutamia kireitä komentosanoja ja Jokikylän osasto marssi järjestetyin rivein sotilaallisen uhkeasti maantielle jatkaen matkaansa sillan yli kylään. Etumaisena kulki pitkä ja ryhdikäs osaston komentaja, Rantala, ja hän oli pyytänyt soittoniekkoja saattamaan osastoaan kylään saakka.
Yleisö antoi kunnioittavasti tilaa ja palokunnan varsinainen päällikkö, maakauppias, sai karvain mielin katsella, miten suuri osa yleisöä seurasi Jokikylän osastoa sillan toiselle puolen. Kaikkein uljain oli ryhti rivistön loppupäähän asetetuilla Jokikylän pojilla, jotka tiukoin, uhkaavin silmäyksin katselivat Kukolan ja kirkonkylän poikia ohimennessään ja miettivät keskenään, mikä ihme siinä oikein pitää olla, että Jokikylä aina on paras kaikista kylistä, olipa sitten homma mikä tahansa.
Maantiellä jatkui sitten kauan keskustelua miesten kesken siitä, mitä Rantala oli tarkoittanut esiintymisellään. Toiset nyt suoraan lausuivat ihailunsa hänen osastonsa järjestystä ja ryhdikkyyttä kohtaan. Mutta toiset arvelivat Rantalan vain pyrkivän palokunnan päälliköksi ja he alkoivat ylistää sitä erinomaista puhetta, minkä maakauppias taaskin oli pitänyt ilman papereita tai plakaatteja, ja heidän mielestään täytyi sellaisille "henkisille taidesaavutuksille" kuin puhetaito antaa aina suurempi arvo kuin kylmälle ja jäykälle sotilaskomennolle, joka ei muka laisinkaan sovellu Suomen syvämietteiselle, laulua ja soittoa rakastavalle salokansalle.
Kun siinä asiasta oli hetken kiistelty, avasi Törmälän Iisakki suunsa. Hän oli hevosteurastaja, hevoshuijari, luihunaamainen, tekohurskas äijänkänttyrä ja hän asetti nyt alahuulensa ylähuulen etupuolelle, väänteli vähäisen kapeita, tupakanpolttamia huuliaan, sylkäisi ja sanoi:
— Jaa vaik' hän olis kuin hyvä, niin ei hänen vaan tartte olla parei kum me muutkaan.
Ja häneen yhtyi suurin osa yleisöä.