Jokikylän pojat

by Aarne Mustasalo

RAUHA MAASSA.

Joki-Klemolan emäntä oli aivan suunniltaan. Kyyneleet kimaltelivat hänen silmäkulmissaan ja hän kulki huoneesta huoneeseen puhellen itsekseen.

— Täytyykö meidän lastemmekin nyt tulla ikuisiksi vihamiehiksi jo nuoruudestaan alkaen. Täytyykö vanhempien epäsovun mennä perintönä heidän lapsilleen kolmanteen ja neljänteen polveen? Se on jo kamalaa, enkä ainakaan minä tahdo ottaa sitä syntiä päälleni. Sitä kirousta en minä tahdo olla kylvämässä.

Mitä sitten oli tapahtunut?

Reino oli jälleen saapunut kotiin nenä verta vuotavana. Hän oli taas ollut tappelussa Kukolan poikain kanssa ja vakuutti heidän saaneen vielä enemmän selkäänsä.

Äiti oli jo kauan tiennyt yhtä ja toista noista pitkin kesää jokilaaksossa käydyistä kahakoista, ja hän oli hiljaa surrut poikansa puolesta ja ajatellut, koettanut päästä selvyyteen, mistä hänen avokatseinen Reinonsa oli saanut tuollaisen tappeluvimman ja mitä hänestä tuli sellaisella luonnolla.

Nyt hän vihdoin oli kovistanut Reinolta koko totuuden. Viimeksi olivat Kankareen Epa, Rantalan Anssu ja hän, Reino, ainakin omien sanojensa mukaan perinpohjaisesti löylyttäneet Sairisten Jaskan ja Kukolan Antin, vieläpä maantiesillalla koko maailman nähden. Heidän oman ulkonäkönsä perusteella ei kuitenkaan voinut mennä varmasti vakuuttamaan, kumpi puoli todella oli selkäänsä saanut, sillä kuhmuja ja mustelmia oli Jokikylän pojillakin.

Mutta nyt vasta Klemolan emäntä tarttui asiaan koko tarmollaan, sillä nyt vasta hänelle oli paljastunut uhkaava todellisuus. Oli siis koko kesä, aina viime kesän loppupuoliskolta alkaen käyty kiivaita tappeluita, missä sangen huomattavaa osaa näyttelivät ensiksikin hänen oma poikansa ja vastapuolella Kukolan pojat. Reinon puheessakin alkoi jo kalskahdella sammumaton katkeruus, ehkäpä viha koko Kukolaa ja sen asukkaita kohtaan. Ja juuri tämä seikka, tämä kasvava epäsopu Kukolan ja Klemolan talojen välillä nyt kiusasi emäntää, antamatta hänelle hetkenkään rauhaa.

— En minä voi sallia sukuvihan syntyvän meidän välillemme, en voi sitä sallia lastemme ja lastenlastemme vuoksi, sillä viha turmelee suvun, vie sen rappiolle ja kurjuuteen!

Niin puheli Klemolan emäntä päättäväisenä ja pyyhkäisi ruskean kiharan otsaltaan. Sitten hän kietaisi päähänsä huivin, veti saalin hartioilleen ja lähti astelemaan jokirantaan Klemolan laituria kohti.

Klemolan laituri oli vastapäätä Kukolan taloa. Siinä oli rannalla kuin muusta maailmasta erotettu ja rauhoitettu alue. Suuret haapapuut muodostivat rantatörmällä humisevan lehvistön, joka puoliympyränä varjosti laiturin tienoon niin maantielle kuin kylällekin päin. Klemolan emäntä rakasti tuota haapapuistikkoa. Hän oli antanut laittaa siihen penkin, millä hän usein, varsinkin vaikeina aikoina, oli istunut kuuntelemassa haapojen lehtien ainaista helskettä ja laineitten liplatusta. Siinä hän ennenkin oli miettinyt ja ratkaissut elämänsä ongelmat.

Siinä olivat nuo haapapuut helskytelleet jo hänen nuoruutensa päivinä. Klemolahan oli hänen lapsuudenkotinsa, johon hänen miehensä Kustaa oli tullut kotivävyksi ja sitten ottanut Klemolan nimen. Kustaa oli erään rantakulman talon nuorin poika. Vanhin veli oli, kuten siihen aikaan oli tapana, saanut talon, ja muut lapset saivat lähteä maailmalle.

Klemolan emäntä istuutui nyt rantapenkille ja nojasi päänsä voimakasta haavanrunkoa vasten, jonka lehdet heti alkoivat helistä hänen nuoruutensa muistoja.

Hän näki itsensä 18-vuotiaana tyttönä. Silloin oli hänen sisarensa Almakin vielä naimaton nuori neito, häntä kahta vuotta vanhempi, ja asui kotonaan Klemolassa kuten Mariakin. Siihen aikaan alkoi Klemolassa käydä kosijoita. Taloa muka olivat katselevinaan ostaakseen sen, vaikka koko pitäjä tiesi, että Klemolan taloa ei koskaan myydä vieraalle. Kun Jumala ei ollut Klemolan vanhaa väkeä siunannut pojilla, arveltiin, että talo meni perinnöksi vanhimmalle tyttärelle Almalle.

Miten toisin kuitenkin olikaan kaikki käynyt.

Suosituin kaikista nuorista miehistä, joita Klemolassa kävi, oli Kukolan Antti. Hän saapui usein korskuvalla orhillaan, niin että koko Jokikylä piti häntä ainoana varmana sulhasmiehenä. Saipa hän Klemolan tytärten vanhempain luottamuksen siinä määrin osakseen, että sai luvan ottaa molemmat tyttäret rattailleen ja virkulla hevosellaan kierrellä maita ja mantereita. Mutta pitkiin aikoihin eivät edes tytöt itse tienneet, kumpaa heistä Kukolan Antti oli aikonut pyytää vaimokseen. Sitten eräänä päivänä selvisi, että hän tarkoitti Mariaa.

Tyttö itse ei oikein jaksanut käsittää, mitä tuo kaikki merkitsi ja rakastiko hän Anttia, vai eikö rakastanut, mutta Alman käytöksessä tapahtui heti paikalla täydellinen muutos. Hän lopetti kaiken kanssakäymisen sisarensa kanssa, oli tälle kylmä ja kova kuin vieraalle ihmiselle.

Maria oli siihen aikaan vielä lapsi eikä ymmärtänyt enempää sisarensa käytöstä kuin muitakaan ihmeellisiä tapahtumia noina aikoina. Hän muisti nyt eläneensä silloin kuin puoliunessa. Joitakin ihmeellisiä väreitä kävi hänen rinnassaan. Hän kaipasi kovasti jotakin, mutta ei itsekään tiennyt mitä. Ei hän ainakaan Kukolan Anttiakaan erikoisesti kaivannut.

Eräänä syyskuun sunnuntaiaamuna sitten tapahtui kummia asioita Klemolassa. Kukolan Antti saapui jo varhain taloon ja hänet vietiin heti salikamariin, missä emäntä istui mustissa pyhävaatteissa ja kirjava silkki hartioillaan. Hän oli oikea entisajan talonemäntä, sellainen, jonka ohi ei mikään asia talossa päässyt livahtamaan, luja ja jäykkä luonteeltaan, mutta samalla oikeamielinen ja hyväsydäminenkin. Isäntä oli jättänyt tytärtensä naimisasian täydelleen emännän huostaan.

Kun Kukolan Antti astui salikamariin, punastui hän hiusmartoa myöten ja jäi hyvän päivän sanottuaan oven suuhun seisomaan lakkiaan hypistellen. Mutta emäntä kävi suoraan asiaan.

— Sinä olet tullut pyytämään minun tytärtäni Almaa omaksesi.

— Niin — tuota —, änkytti Antti, asia on niin, että Ma-Mariaa minä oikeastaan olen ajatellut.

— Mariaa! sanoi emäntä ankaralla äänellä. — Maria on vielä lapsi, en minä häntä vielä vuosikausiin anna pois kotoa.

Antti vaikeni.

— Mikä vika Almassa sitten on? Eikö hän ole kyllin hyvä sinulle? sanoi taas emäntä kylmällä, terävällä äänellä.

— On, on! vastasi Antti seisoessaan siinä kiiltonahkasaappaissaan ja kellonperien roikkuessa moninkertaisina liivillä.

— Ei minun tyttäriäni tarvitse valita. Hyviä ne ovat kumpikin ja samalla lailla kasvatetut. Jos tahdot, niin Alman saat ja parempaa et löydäkään, mutta Mariaa en anna, sillä hän ei ole vielä siinä iässä.

Kyllähän Antti oli ällistynyt. Kokipa hän vielä puolustautuakin, mutta kun ovi oli suljettu ja Antti jäänyt kahdenkesken Klemolan muorin kanssa, alkoi asia kääntyä muorin tahdon mukaan. Kauan he puhuivat, mutta mitä he puhuivat, siitä ei kukaan ihminen ole koskaan kuullut hiiskahdustakaan. Pääasia oli, että Alma kutsuttiin sisälle. Hän meni sinne kalpeana kuin liina, mutta palasi kihlat käsissään sekä kauniina ja ylpeänä kuin keisarinnan kuva. Kukolan Antti oli kihlannut Klemolan Alman.

Kun Maria sai kuulla, mitä oli tapahtunut, musteni maailma hänen silmissään. Hän sulkeutui kamariinsa ja eli siellä viikon kuin unessa. Miten kaikki oli tapahtunut, sitä hän ei koskaan saanut selville. Olivatko Alma ja äiti yhdessä sopineet asian häntä vastaan, vai oliko äiti yksinään harkinnut, mikä hänen mielestään oli paras ratkaisu hänen tytärtensä onnelle.

Klemolan muori piti kiirettä häitten valmistuksessa ja syksyllä nuorikot vihittiin Klemolan suuressa salissa. Kaikki kävi, niinkuin häissä pitikin. Kynttiläkruunut loistivat, häämarssia soitettiin, samaa marssia, jonka sävelten mukaan kaikki Klemolan tyttäret, niin kauaksi kuin perintötieto riitti, oli johdettu vihkipallille. Morsian saapui häikäisevän valkoisena, myrttikruunu päässään sulhasensa rinnalla. Hän oli kalpea, mutta lausui lujasti ja päättäväisesti pyhän valansa rovastin sanojen mukaan.

Mariasta tuntui yhä koko tapahtumasarja unennäöltä. Ei hän ollut suruissaankaan, ei kärsinytkään kuten aluksi oli luullut, mutta katkera hän oli — sanomattoman katkera. Hän istui yksinään ja ajatteli vain:

— Koskahan minä tästä herään; onkohan tämä unta?

Siten siirtyi Klemolan vanhempi tytär Alma emännäksi Kukolan taloon toiselle puolen jokea. Mutta samalla hetkellä muuttui äidin ja Marian suhde kokonaan ja aavistamattomalla tavalla. Maria oli siitä lähtien kaikki kaikessa äidilleen. Kuin silmäteräänsä vaali Klemolan muori tytärtään. Ei mitään häneltä kielletty. Mitä ikinä hän halusi, niin tehtiin. Ja varsinkin kävi tämä äidin suosio ilmi silloin, kun Alma joskus tuli käymään entisessä kodissaan. Äiti antoi hänen suorastaan tuntea, että hän kuului Kukolaan ja että kaikki, mitä Klemolassa oli, oli Marian omaa. Aluksi tuo kaikki rasitti Mariaa, mutta hän tottui siihen vähitellen. Hän ja kaikki muutkin tottuivat siihen ajatukseen, että Maria hallitsi itsevaltiattarena Klemolaa.

Tämä uusi asema antoi hänelle paljon huoltakin. Hän sai vähitellen ottaa kaikki talon asiat huostaansa. Äiti vetäytyi hiljaa syrjään ja antoi hänen huostaansa suuren, kilisevän avainkimpun, mikä on emännän vallan tunnusmerkkinä. Maria oli siitä lähtien Klemolan todellinen emäntä.

Sitten äiti kuoli. Aluksi tuntui talo Mariasta jonkin aikaa yksinäiseltä ja autiolta, mutta aika paransi senkin haavan, ja elämä kun kerran on elettävä, niin mikäpä siinä auttaa. Mitään erikoista muutosta Klemolan talon elämään ei äidin kuolema tehnyt, sillä tuo muutos oli tapahtunut jo vähitellen hänen eläessään.

Isän eläessä meni Maria naimisiin. Hänen miehensä Kustaa siirtyi Klemolaan kotivävyksi. Tähän aikaan oli Maria jo täydelleen toipunut nuoruutensa haaveitten särkymisestä, eikä hän enää oikeastaan tuntenut, että mitään oli särkynytkään. Hän oli reipas ja toimelias emäntä, joka suuresti kohotti Klemolan talon arvoa pitäjässä. Ja mies oli Kustaakin paikallaan, oikea maamies, turpeenpuskija koko luonnoltaan ja vakaumukseltaan.

70-vuotiaana painui hautaan Klemolan vanha isäntä. Kun sitten hänen testamenttinsa avattiin, huomattiin, että Maria oli saanut Klemolan talon ja vanhempainsa kaiken irtaimen omaisuudenkin. Se seikka kuitenkin antoi puheenaihetta kyläläisille, että vanhalla Klemolalla, jonka äveriäisyys oli tullut puheenparreksi pitäjässä, ei ollut säästöjä talletettuna muuta kuin muutama sata markkaa. Maria ei kuitenkaan enempää kuin hänen miehensäkään kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.

Jos Alma äitinsä eläessä oli harvoin käynyt Klemolassa, niin äidin kuoltua hän kävi siellä vielä harvemmin ja isän kuoleman jälkeen hän lakkasi kokonaan käymästä. Mariakaan ei mennyt Kukolaan muulloin kuin milloin siellä pidettiin suuret pidot ja koko lähiseudun talolliset olivat kutsutut. Hän ja Alma olivat toisilleen aivan kuin vieraat ihmiset. Lapsuutensa muistoista he eivät koskaan puhuneet. He tiesivät, että he olivat sisarukset, mutta koskaan he eivät sitä toisilleen osoittaneet ja vuosien kuluessa he vieraantuivat täydelleen.

Niin seisoivat siinä vastakkain Kukolan ja Klemolan talot, joita niin läheiset ja voimakkaat verisiteet liittivät toisiinsa. Mutta siinä välillä oli syvä, salaperäinen joki ikäänkuin sen pohjattoman kuilun tunnuskuvana, mikä ainiaaksi näytti erottavan nuo sukulaiset keskinäisestä kanssakäymisestä ja tekevän heidät ventovieraiksi toisilleen.

Oliko Alma koskaan kaivannut lähestymistä ja sisarsuhteen uudistamista, siitä ei Maria tietänyt. Mutta hän itse tunsi nyt voimakkaammin kuin koskaan ennen, että hän oli kaivannut. Hän oli ajatellut ja ajatellut, mistä voitaisiin rakentaa silta tuon kuilun yli, miten tasoittaa tie, millä he voivat jälleen ojentaa sovinnon käden toisilleen ja unohtaa kaiken, mikä oli jo mennyttä eikä ollut muutettavissa.

Maria Klemola istui kauan haapojen alla ja nojasi yhä päätään haavanrunkoa vasten. Aurinko alkoi jo laskea länteen ja joki säihkyi kultapilvien kuvia. Silloin Maria Klemola nousi. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän kiirehti tupaan, pukeutui pyhähameeseensa, kietoi silkin päähänsä ja sanoi sisäkölle:

— Jos isäntä kysyy minua, niin Manta sanoo, että minä olen Kukolassa ja tulen joko heti taikka myöhään kotiin.

Sisäkön silmät lensivät suuriksi ja hän jäi sanattomana katsomaan emäntänsä jälkeen, joka suorana ja ylhäisen näköisenä astui maantietä sillalle ja edelleen Kukolaa kohti. Nyt vasta, lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua edelläkerrotuista tapahtumista, Maria Klemola lähti ottamaan selville, oliko hänellä Kukolan emännässä sisar vai ventovieras ihminen. Ja hän teki tuon matkan heidän molempien lastensa vuoksi.

Vasta myöhään pimeässä emäntä palasi. Hänen silmänsä olivat kosteat mutta kirkkaat, ja hän oli silminnähtävästi liikuttunut. Kukaan ei uskaltanut häneltä mitään kysyä, eikä hän kenellekään mitään sanonut. Astui vain huoneeseensa ja sulki kiivaasti oven.

Mutta seuraavana päivänä koko talo tunsi jälleen, että emäntä oli kotona. Hän oli kylläkin mitä parhaimmalla tuulella. Hän antoi käskyjä hymyillen, mutta sellaisella äänellä, että auta armias sitä, joka ei paikalla pyyhkäissyt niitä toteuttamaan. Kaikki lattiat pestiin ja tomut pyyhittiin kattoja ja muurinpäällyksiä myöten kuin juhannusaattona tai jouluna. Kaiken piti olla puhdasta, kiiltää ja hohtaa. Parhaat matot vedettiin salin ja salinkamarin permannolle ja kukkia tuotiin huoneisiin. Koko talo oli hämmästynyt ja odotti jotakin ihmeellistä, mutta mitä se oli, siitä ei kukaan saanut tietää halaistua sanaa.

— Reino, sanoi emäntä pojalleen jo aamulla, sanoi niin tiukalla äänellä, että tämä ei ollut sellaista vielä koskaan kuullut äitinsä huulilta. — Pane pyhävaatteet yllesi. Aamupäivällä saat mennä ulos, mutta tiedäkin, että olet kotona täsmälleen kello kahdelta. Muuten sinun ei tarvitse tämän talon ovia avata.

Reino oli muutaman sekunnin elävänä kysymysmerkkinä. Sitten hän alkoi udella, mitä kello kahdelta tapahtuisi. Hän näki koko talon touhuavan ja aavisti, että jotakin erikoista oli tulossa. Hän kyseli piioilta, jotka eivät tienneet mitään, ja sitten hän pommitti kysymyksillään äitiään, mutta tällä kerralla äiti vastasi vain tylysti kaikkiin kyselyihin.

— Sanoinhan sinulle, että ole kotona kello kahdelta. Silloin saat nähdä.

Reino puki saamansa käskyn mukaan pyhävaatteet ylleen. Sitten hän kuljeksi huoneesta huoneeseen, ihmetellen tuota tohinaa, lattiain kuurausta, huoneiden toimittamista ja puhdistusta, vaikka ei ollutkaan joulu eikä juhannus. Pian hän väsyi katselemiseen, varsinkin kun huomasi olevansa kaikkien tiellä ja hän meni pihalle. Kun kuitenkin sinnekin kuului avatuista ikkunoista tuo tohina, lähti Reino tien varrella olevalle kukkulalle.

Jonkin ajan kuluttua saapui sinne Vaito ja pian sen jälkeen Rantalan
Anssu.

— Minne sinä menet? he kysyivät Reinolta.

— En minä tiedä.

— Minkätähden sinulla on pyhävaatteet ylläsi?

— En minä tiedä.

— No mi-mitä sinä meinaat tehdä? Sepä oli kummallista.

Sitten Reino kertoi, mitä ihmeellistä hän varhaisesta aamusta alkaen oli kokenut, että hänen äitinsä oli "huimalla" tuulella ja oli antanut hänelle vain kylmän käskyn pukeutua juhlapukuun ja olla kotona kello kaksi.

Pojat alkoivat miettiä ja tulivat vähän levottomiksi.

— Jos siellä pidetään käräjiä, arvaili Vaito.

— Ja olisikohan nostettu "numero" jostakin meidän hommista, tuumaili
Anssu huolissaan.

Sitten he istuutuivat ja alkoivat harkita entistä elämäänsä, löytyisikö sieltä ehkä hakemalla sellaisia pimeitä paikkoja, joista voisi nostaa numeron ja joihin vasta käräjätuvissa päästetään päivänvaloa.

— Olisikohan se siitä eilispäiväisestä tappelusta, jossa Sairisten
Jaska ja Kukolan Antti saivat selkäänsä? Kumpiko sen oikein aloitti?

— Tai olisikohan se siitä, että me silloin kerran telkesimme Klemolan
Antti-rengin muijan torppaansa. Siellä kun istui vielä kaksi muuta
muijaa kahvilla, eivätkä he päässeet pois, ennenkuin iltapäivällä.
Kyllä se ämmä ainakin ääntä piti.

Hm! Mahdollisuuksia tuntui olevan. Mitä kauemmin pojat harkitsivat, sitä useampia niitä ilmestyi ja sitä levottomammiksi he tulivat. Se vain tuntui vielä epäselvältä, että kukaan muu ei ollut saanut käskyä käräjille kuin Klemolan Reino. Oikeuden puolesta ja vääryyttä vastaan he kyllä olivat aina ponnistelleet, mutta sittenkin, onko sanottu että oikeus aina tulee voitolle. Vakavan neuvottelun jälkeen he päättivät toistaiseksi hajaantua ja mennä kotiinsa kukin katsomaan, olisiko määräys saapua johonkin pyhävaatteissa mahdollisesti odottamassa heitä. Sehän olisi voinut tulla sinä aikana, minkä he nyt olivat olleet poissa kotoaan. Jos vastoin otaksumia sellaista määräystä kuitenkaan ei olisi tullut, silloin he päättivät saapua kenenkään huomaamatta metsänreunaan Klemolan läheisyyteen katsomaan, miten Reinon kävi, ja kaiken varalta he pyhästi lupasivat tarvittaessa kaikin voimin auttaa Reinoa, tapahtuipa mitä tahansa.

Reino jäi yksin. Hän asteli nyt maantielle kädet housuntaskuissaan ja oli syvissä mietteissä. Siitä milloin kello tuli kaksi, ei hänen tarvinnut pitää erikoista huolta, sillä Kukolan ruokakello soi täsmälleen kello kahdelta. Reino päätti siihen saakka kuljeskella maita mantereita saadakseen ajan kulumaan. Hän oli niin jännityksissään, että teki ajattelemattoman päätöksen lähteä astelemaan kotiin päin "vähän ennen kuin Kukolan ruokakello alkoi soida".

Tämän johdosta kellon ääni hämmästytti hänet silloin, kun hän parhaillaan tallusteli maantietä Kalliomäen torppaa kohti. Nyt Reino sai jalat alleen. Hän oli hiukan myöhästynyt. Punaisena ja hengästyneenä hän juoksi tuvan ovesta sisään ja kysyi kuumuutta puhkuen:

— Missä äiti on?

— Salikamarissa, vastasi sisäkkö hymyillen merkitsevästi. Reino ei arvellut kannattavan udella asiaa piioilta, vaan juoksi uudelleen eteiseen, tempasi salin oven auki ja siellä istui — Kukolan emäntä molempine poikineen.

Reino hieroi silmiään.

— Herranen aika, hän ajatteli, olenko minä nyt niin pyörällä päästäni, että olen tullut väärään taloon.

Hän katseli uudelleen salikamariin, mutta asia ei parantunut vähääkään. Siellä istuivat kuin istuivatkin Kukolan Kalle ja Antti ja Antilla oli vielä vasen silmänympärystä sinisenä, muistomerkki, minkä aikaansaamisen Reino voi laskea omalle kontolleen.

— Kamalaa, hän mietti, mitenkähän tässä vielä käy?

Sitten hän arveli, että tämänhän tietenkin täytyi olla unta. Hän sulki silmänsä, ponnisti kaikki voimansa herätäkseen ja aukaisi taas silmänsä. Taaskin paljastui sama murheellinen totuus, sama kylmä, vääjäämätön tosiasia.

Siinä seisoi nyt Klemolan Reino oman kotinsa kynnyksellä kuin vieras kulkija, joka kyselee yösijaa.

— Reino! kuuli hän äitinsä huutavan.

— Mitä? hän vastasi itku kurkussa.

— Tulepas tänne sanomaan päivää Kukolan tädille ja serkuillesi. Tehän olette läheisimmät sukulaiset koko maailmassa.

Nyt Reino ällistyi kokonaan. Ensin hän ajatteli sylkäistä kaksi kertaa ja livahtaa ovesta ulos, pyyhkäistä aina metsään saakka eikä palata edes yöksikään kotiin. Mutta ajateltuaan tarkemmin tätä aikomustaan hän huomasi sen suuret varjopuolet ja hylkäsi sen. Mutta sitä hän ei jaksanut käsittää, millä voimalla Kukolan pojat oli saatu tulemaan Klemolaan ja miten he olivat kehdanneet.

Samassa tuli äiti saliin ja sanoi hyvin ankaralla äänellä:

— Kuuliko Reino, mitä minä sanoin?

Tuollaisena ei Reino ollut vielä koskaan nähnyt äitiään. Ihan se puhui kuin vieras ihminen. Olisikohan äiti mennyt kukolalaisten puolelle? Hirveä epäilys hiipi hänen mieleensä. Nykyaikana ei voi luottaa kehenkään.

— Ky-kyllä! sai hän suurella vaivalla sanotuksi.

— No, mars kamariin! Serkkusi ovat jo odottaneet sinua.

Reinosta tuntui siltä kuin kaikki tahdonvoima olisi hänestä hävinnyt. Huoneet pyörivät hänen silmissään, kun hän hoiperrellen astui äitiänsä kohti, joka tarttui lujasti hänen käteensä ja talutti hänet suoraa päätä Kukolan emännän luo.

Kukolan emäntä tarttui toisella kädellä hänen käsivarteensa ja laski toisen kätensä hänen hiuksilleen ja painoi suudelman suoraan hänen poskelleen. Reino lensi aivan tulipunaiseksi. Mitään sellaista ei vielä koskaan ollut hänelle tapahtunut. Se oli ennen kuulumatonta. Mutta se hänen täytyi tunnustaa, että Kukolan emäntä oli erinomaisen kauniin ja niin ylhäisen näköinen, että ihan hirvitti.

— Miten pitkä poika siitä Reinosta on kasvanut, puheli Kukolan emäntä metallinsointuisella äänellä. Sitten hän katsahti Klemolan emäntään ja Reino luuli näkevänsä kyyneleitä kummankin silmissä.

— Niin ne vuodet vierivät täällä jokilaaksossakin, jatkoi Kukolan emäntä.

Sitten hän otti Reinoa kädestä kiinni ja vei hänet poikainsa luo hymyillen kyyneltensä lävitse.

— Katselkaa nyt toisianne, tappelupukarit, ja muistakaa tästä lähtien, että olette serkkuja ja että serkkujen välinen tappelu on melkein yhtä kamala ja suuri synti kuin veljestenkin välinen.

Reino kätteli Kallea ja Anttia ja kumarsi niin, että kolautti otsansa
Antin päähän, joka myöskin kumarsi. Kyllä hän häpesi aluksi koko asiaa.
Enemmän hän häpesi tällä kerralla kuin tähän asti muisti hävenneensä
koko elämänsä aikana. Se häntä vain hiukan lohdutti, että näkyivät nuo
Kalle ja Anttikin häpeävän.

Hänet pantiin nyt istumaan Kukolan poikien keskelle. Siitä uhkasi tulla ensin aivan äänetön istunto. Molemmat emännät taas istuivat pöydän takana sohvassa ja keskustelivat kuin parhaat ystävät keskenään ja kaasivat kahvia suuriin kuppeihin. Reino ei käsittänyt, mitä he puhuivat, kaikki oli hänestä vielä niin epäselvää. — Mutta hän ei voinut lakata katselemasta Kukolan emännän kasvoja. Niin kaunista ja juhlallista ihmistä hän ei muistanut koskaan nähneensä ja nyt se oli hänen tätinsä.

Sitten hän äkkiä hätkähti. Kukolan Antti kysyi häneltä jotakin.

— Mi-mitä? kysäisi Reino takaisin.

Antti katsoi häneen iskien veikeästi silmiään.

— Onko sinun nenäsi vielä kipeä?

— Mi-minun nenänikö?

— Niin. Se on vielä vähän punainen. Minun silmistäni juoksi vesi koko eilisillan.

Tämä puheenalku laukaisi yhdellä iskulla jännityksen ja nyt heillä riitti juttua yllin kyllin. Ensin tarkasteltiin kummankin puolin silmät ja korvat viimeisen tappelun jäljeltä ja sitten kosketeltiin hellävaroen ja humoristiselta puolelta koko tuota pitkää riitaa. Ja nyt tuntui aivan luonnolliselta, että he eivät enää koskaan voisi keskenään ruveta tappelemaan.

— Luuletko, että Turun pojat ovat kovia tappelemaan? kysäisi Antti.

— En tiedä varmaan, mutta lukkarin Vaito kyllä tietää.

— Minä kysyn vain sen tähden, että minä joudun ensi syksynä Turkuun kouluun.

— Vai niin; minun pitäisi myöskin mennä nyt syksyllä pääsytutkintoon.

— Äiti sanoi minulle, että meidät pannaan yhteen asumaan, kertoi Antti.

— Soo! Sitä minä en ole tiennytkään, vastasi Reino ja katsahti vielä kerran tuota entistä vastustajaansa kiireestä kantapäähän. Heistäkö tulee nyt asuintoverit ja siis varmat liittolaiset?

Sitten Reino ehdotti, että mentäisiin ulos katsomaan "heidän paikkoja". Kukolan pojat olivat heti valmiit, eikä äideilläkään ollut mitään asiaa vastaan.

Kun pojat saapuivat pihalle, muisti Reino yht'äkkiä, että Vaito ja Anssu olivat metsän reunassa valmiina tulemaan hänen avukseen, jos apua tarvittaisiin. Aluksi tuo tieto painosti häntä. Tuntui aivan kuin hän olisi pettänyt heidät, entiset liittolaisensa ja mennyt vihollisen puolelle, mutta sitten hän päätti paikalla selvittää asian.

Hän vihelsi, ja parin sekunnin kuluttua Vaito ja Anssu olivat veräjän takana. He loivat epäluuloisia katseita Kukolan poikiin. Silloin Reino selvitti asian.

— Tulkaa tänne pihalle. Asia on nyt niin, että nämä Kalle ja Antti ovat minun serkkujani ja me — emme tuota — eiköhän olisi parasta, että ollaan tästä lähtien sovinnossa.

Vaito ja Anssu tulla jörröttivät veräjästä sisälle.

Tunnin kuluttua oli kaikki vanhat vihat unohdettu. Pojat olivat näyttäneet Kukolan pojille kaikki salaisimmat kätkönsä aina tien vieren kukkulaan kaivettua luolaa myöten. Kukolan pojat kutsuivat heidät heti seuraavana päivänä katsomaan, millaisia kätköpaikkoja heillä oli.

Kun Kukolan väki lähti talosta, otti Kukolan emäntä vielä kerran Reinoa kädestä ja suuteli häntä poskelle. Reino punastui uudelleen, hiukan häntä hävetti vieläkin, mutta sen jälkeen hän koko loppukesän oli hurmaantunut Kukolan emäntään, joka kaiken muun hyvän lisäksi vielä oli hänen tätinsä.