SOTANÄYTTÄMÖ.
Pojat makasivat vatsallaan kukkulan laella päivän paahtamalla nurmikolla, minkä korsien läpi heillä oli hyvä näköala yli koko jokilaakson. Itse he luulivat olevansa ehdottomasti näkymättömissä, ja olisivat olleetkin, elleivät heinänkorsien yläpuolelle kohoavat heiluvat jalkaparit olisi heitä ilmaisseet. Mutta nekin voi vain valpas tarkastelija huomata.
Kukkulan juurella aivan heidän edessään alhaalla levisi heidän kotikylänsä, maailman uljain Jokikylä, jonka mainetta ja kunniaa he mielestään olivat jo useassa kiivaassa kahakassa puolustaneet moitteettoman uljaasti.
Joen vastapäisellä rannalla näet kohosivat aivan rantatörmällä, jokeen viettävän kallion laella, keltaisiksi maalatut Kukolan talot, ympärillään laajat vainiot länteen päin, mutta idässä heti maantien toisella puolen ulottui korkea metsän peittämä kukkulasarja aivan maantien läheisyyteen. Maantie kulki Kukolan ohi, ja talossa oli samanlainen portti kuin Klemolassakin. Tie jatkui edelleen taempana sijaitsevaan kirkonkylään, mistä mäkisen maiseman vuoksi näkyi vain pari kaukaista taloa, mutta aina kattoa myöten vanha, mäelle rakennettu kivikirkko torneineen ja kullankiiltävine risteineen, mikä aina oli herättänyt pojissa hartaita mielialoja, varsinkin kun se oikein välkkyi ilta-auringon valossa ja kun muualle jo laskeutui hämärä.
Kaunis oli tuo viljava aukeakin. Kun uuden uutukaiset, kirkasväriset, pehmeät matot levisivät sarat rinnakkain jokitörmältä alkaen metsänrantaa kohti. Siellä oli vuoroin vihreä orasmaa, vuoroin keltaisten kukkien peittämä heinävainio, ja kaiken taustana kohosivat metsäiset kukkulat ja mäet. Siellä täällä peltojen keskelläkin oli pieniä metsäsaarekkeita. Taivaan sinisellä laella leijaili valkoisia hattaroita, poutapilviä, jotka kuvastuivat salaperäisinä syvässä uomassa jyrkkien äyräiden välissä hiljaa liplattavaan säihkyvään joenkalvoon.
Pääskysiä oli ilmassa. Ihan auringon kohdalta kuului niiden liverrys.
Näin ne liversivät:
"Kesä on tullut, päivä paistaa. Älkää huolehtiko, ihmislapset! Iloitkaa ja tehkää työtä! Kylväkää ruskeaan multaan! Aurinko pitää huolen muusta. Se nostaa maasta laihot ja kukat. Eihän meillä enää ole mitään huolta eikä surua. Nyt on kesä, toukojen ja ilon aika."
Näöltään oli poikien eteen leviävä maisema mitä rauhallisin, mutta ilmassa oli siitä huolimatta sähköä. Jokikylän pojat tähystelivät tarkkoina kuin etuvartiopatrulli vastapäiselle rannalle Kukolan taloa ja kirkonkylän maantietä. He tiesivät, että heitäkin tähysteltiin.
Annas olla! Eikös tuolla heinämaan laidassa tuvan nurkalla liikahda jotakin? Aivan oikein. Neljä päätä sieltä pistää esille, neljä kaulaa kurottautuu korkealle ja kirkkaat silmät pälyvät Jokikylää kohti.
Jokikylän pojat huokaisevat helpotuksesta. Siellä on vihollinen, nyt se tiedetään. On aina paljon turvallisempaa, kun tietää, missä vihollinen piileksii. Sitä voi silloin pitää silmällä eikä se kykene salakavalasti hyökkäämään kimppuumme.
Rantalan Anssu jo innokkaasti viittoili Kukolaa kohti.
— Tuolla ne ovat, katsokaa! hän kuiskasi. — Siellä on Kukolan Kalle ja Antti ja kirkonkylän poikia.
Poikaparvesta kuului hyväksymisen murina.
Miksi sitten Kukolan ja Jokikylän pojat olivat vihoissa keskenään?
Kumma kysymys! Ovathan riidoissa suuret valtakunnatkin, kuten ryssä, turkki ja monet muut. Aivan kuten heidän rajoillaan metsästys- ja kalastusoikeuksista ym. syntyy aluksi rajakahakoita ja lopuksi julkisotia, samoin oli alkanut sota Kukolan ja Jokikylän poikien välillä.
Kumpi on sitten syypää, kuka oli sodan aloittanut?
Jokikylän pojat olisivat voineet vaikka vannoa, että syy oli täydelleen ja yksinomaan kukolalaisissa. Muistihan heistä itsekukin vielä päivänselvästi kiistan alkutapahtumat viime syyskesällä, jolloin kukolalaiset käyttäytyivät niin inhottavan nolosti.
Mutta kysäisitpä asiaa Kukolan pojilta! Ei perääkään! He, kukolalaiset, olivat puhtaita kuin lumivalkeat karitsat tämän riidan alkamisesta, eikä mitään kinaa olisi koskaan maailmassa syntynytkään, elleivät Jokikylän pojat olisi aivan ilkeyttään ja pahuuttaan saaneet aikaan ensimmäistä tappelua.
Niin ovat riitapuolet aina kiukun ja intohimojen sokaisemat eivätkä kykene vähimmässäkään määrässä puolueettomasti arvostelemaan asioita. He syyttävät vain toisiaan ja itse muka liitelevät puhtaina kuin pulmuset kaiken pahuuden yläpuolella. Samoin on asianlaita, kun valtakunnat kamppailevat keskenään. Mutta myöhempi aika vasta kykenee kylmästi ja tasapuolisesti arvostelemaan asioita. Historioitsijat, niille on helppoa vapaina kaikesta intohimosta ja puolueellisuudesta lausua tyynesti harkittu, luotettava ja oikea arvostelunsa asioista, objektiivinen ratkaisunsa, olivatpa sitten kysymyksessä joko menneet tapahtumat tai historiallisten henkilöiden toimet ja niiden vaikuttimet. Heille on helppo työ antaa tuo pätevä historian tuomio, jonka edessä kansakunnat ja hallitsijat vapisevat.
Mitä nyt tulee tuohon sotakantaan Jokikylän ja Kukolan poikien välillä, antakaamme me tuo historian tuomio, ratkaiskaamme täysin puolueettomasti selvällä valistuneella järjellämme, kumpi heistä oli oikeassa tai väärässä. Meillehän se tehtävä on maailman helpoin asia.
Kuulkaamme vain ensin itse tapahtumat.
Riita alkoi ravunpyyntiaikaan viime kesänä. Kukolan pojat olivat eräänä kauniina iltapäivänä laskeneet rapuverkkoja jokeen omalle rannalleen ja paneutuneet sen jälkeen loikoilemaan päivänpaisteeseen, kunnes tulisi aika vetää saalis rannalle. Juuri silloin saapui vastapäiselle rannalle joukko Jokikylän poikia tavalliselle uimapaikalleen suutarinmökin kohdalle, ja he alkoivat ilman muuta nauraen ja leikkiä lyöden riisua vaatteitaan.
Kukolan pojat hyökkäsivät pystyyn. Heillä ei ollut vielä ainoatakaan rapua, ja nyt tulivat Jokikylän pojat uimaan ja peloittelemaan ravut pois koko paikkakunnalta.
— Ei sinne nyt saa mennä uimaan, huudahti Kukolan Kalle, kun meillä on rapuverkot joessa.
— Tämä on meidän uimapaikka, vastasi Kankareen Epa, vetäen pitkillä käsillään housut, jotka jo olivat nilkoissa, takaisin vyötäröille asti. — Miksi te ihan meidän uimapaikallemme tuotte rapuverkkonne. Viekää tuonne sillalle päin, siellähän oikeat rapupaikat ovat.
— Emme me vie niitä enää mihinkään.
— Olkaa sitten viemättä. Me kyllä osaamme uida verkkoon menemättä.
Ja me uimme, kun olemme näin pitkän matkan kävelleet, uhkasi lukkarin
Vaito.
— Tuommoiset miehet eivät mene uimaan silloin, kun näillä pojilla on rapuverkot joessa, kivahti Kukolan Antti, ja toiset säestivät, että — jäi kuin jäikin uiminen tällä kertaa.
Mutta nyt alkoi Jokikylän poikien sisu kuohahtaa. Eivätkö he muka saaneet mennä uimaan tällä ikivanhalla uimapaikalla, missä koko Jokikylä polvi polvelta kuului uineen niin kauan kuin nämä mäkitöyräät olivat olleet viljelyksen hallussa. Kukolan rapuverkoista ei noina vuosisatoina liene välitetty hivenen vertaa.
Pojat päästivät oikein pilkallisen höhönaurun ja alkoivat nopeasti riisuutua.
— Älkää menkö veteen, huusi Kukolan Kalle uhkaavalla äänellä. —
Menkää tuonne kosken rannalle.
— Ei siellä ole mitään uimapaikkoja.
— Tässä ei nyt uida!
— Kuka sen kieltää?
— Me!
— Me uitamme lystiksemme pian teidätkin.
Jokikylän pojat seisoivat nyt ilkialastomina. Vesi viekoitteli, liplatteli ja kimmelsi. Vastapäisellä rannalla taas Kukolan pojat astuivat uhkaavina jokirantaan estääkseen uimisen.
Kankareen Epa, joka oli pitkä, erikoisen pitkillä käsivarsilla ja suurilla kourilla varustettu vakava poika, astui nyt jokirantaan, koetteli jalallaan vettä, polskahutti kerran hiljaa, toisen kovemmin ja oli juuri hypätä jokeen, kun toiselta puolen lensi multakokkare jokeen aivan pojan nenän eteen ja kasteli hänen keskiruumiinsa. Epa tempaisi samanlaisen kokkareen viskaten sen Kukolan Kallen niskaan. Nyt alkoi savea sataa alastomia Jokikylän poikia vastaan, jotka temmaten vaatteensa mukaansa peräytyivät nopeasti suutarin mökin turviin saakka. Kukolan joukko riemuitsi voitostaan ja pojat heittäytyivät jälleen rantaruohikkoon lepäämään.
Kului muutama päivänpaisteinen, rauhalla kyllästetty sekunti. Äskeinen ukkospilvi näytti häipyneen taivaanrannan taa.
Yht'äkkiä Kukolan pojat heräsivät kovaan polskinaan.
— Rapu verkot, rapuverkot! he kirkaisivat hädissään ja katselivat ällistyneinä jokeen, missä rapuverkkojen koko ympäristö kiehui ja kuohui, mölisi ja pölisi kuin hiiden kattila.
Pian heille kuitenkin selveni ilmiön syy. Jokikylän pojat saivat sen aikaan. He olivat koonneet taskunsa täyteen kiviä ja viskasivat ne nyt yhtenä kuurona kohti kukolalaisten rapuverkkoja.
Kukolan pojat karkasivat pystyyn. Ällistyneinä he hyppelivät edestakaisin rannalla saadakseen käsiinsä kiviä, puita tai mitä tahansa, mutta ennen kuin he olivat asekuntoisia, oli Jokikylän poikaparvi hurraata huutaen marssinut takaisin kylään.
Sen tapauksen jälkeen eivät välit jokirannassa olleet ennallaan. Vihollisuudet olivat alkaneet, ja ne jatkuivat pieninä kahakoina milloin missäkin pitkin jokirantaa. Vain varovasti ojia ja aidanvieriä pitkin kierrellen ja kaarrellen uskalsivat kummatkin riitapuolet lähestyä rantaa ja suorittaa ennen niin hauskat ja virkistävät uintiretkensä. Ja tuskin oli veteen päästy, kun jo täytyi nopeasti kavuta rannalle pukeutumaan, ettei vihollinen yllättäisi.
Sellainen oli kiistan alkuvaihe. Lausukaamme nyt rauhallisesti ja tyynesti tuomiomme, julistakaamme, kenessä oli syy riidan alkamiseen. Meillehän on helppoa antaa tuo historian tuomio.
Sanokaamme siis, että
1) Jokikylän poikien olisi tietysti pitänyt… tuota… jaa… tai oikeammin ei olisi pitänyt? Ei, ei! Olisi sittenkin pitänyt… Siis olisi ja ei olisi pitänyt!
Merkillistä!
Aloittakaamme heti toisesta pykälästä. Ehkä se on selvempi.
2) Kukolan poikien syy oli siinä — niin, sehän on selviö — että he laskivat rapuverkkonsa jokeen… hm! Mutta mihinkäs he sitten olisivat ne laskeneet? Eivät kai he kalliolta olisi saaneet rapuja?
Menemme heti loppuponteen koetteeksi:
Se on siis ainakin varmaa, että elleivät Kukolan pojat koskaan olisi laskeneet rapuverkkojaan jokeen ja jos Jokikylän pojat eivät laisinkaan olisi saapuneetkaan joen rannalle — sanokaamme, ellei jokea olisi ollut olemassakaan — ei ehkä mitään kahakkaa sen rannalla olisi syntynyt, varsinkaan jos siellä ei olisi ollut ketään muitakaan poikia. Ja vielä voitaneen joltisellakin varmuudella väittää, että eiköhän, jos sovittelunhalua olisi ollut puolella jos toisellakin enemmän kuin mitä sitä todellisuudessa oli, ehkä olisi saatu asiat selviämään kutsumalla puolueettomia henkilöitä sovintotuomareiksi.
Tosin ravut sillä aikaa olisivat ehtineet täydelleen syödä Kukolan poikien syötit ja Jokikylän pojat olisivat palelluttaneet kananlihalle koko ihonsa.
Niin, sittenkin taitaa olla riitakysymysten arvostelu niin vaikea tehtävä, että vain asianajajan omallatunnolla kyetään syy työntämään häikäilemättä toisen puolueen niskoille. Mutta Suomen kansalla, jonka rajariitaisuudet ovat yleisesti tunnetut, on sananlasku, joka sopinee useimpiin riitakysymyksiin:
"Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin." Ja se sopii parhaiten tähänkin tilaisuuteen.
Sellainen oli tilanne jokilaaksossa ja siksi oli sähköä ilmassa.
Kiistan kestäessä olivat Jokikylän pojat tehneet vielä erään katkeran kokemuksen. Suutari, jonka mökki oli jokirannassa ja jonka vainion läpi tie uimapaikalle vei, oli julkisesti asettunut kukolalaisten puolelle. Hänen mökkinsä seinään oli kerran lentänyt kivi, tietysti Kukolasta päin heitettynä, mutta siitä lähtien suutari ei päästänyt poikia kivenheiton matkaa lähemmäs asuntoaan.
Pojat koettivat vakuuttaa viattomuuttaan, mutta mikään ei auttanut. Yrititpä astua suutarin aidan yli, heti oli ukko pelättävä nahkahihna kourassaan karjumassa mökin portailla. Kerran oli Rantalan Anssu saanut maistaa tuosta sittemmin kuuluisasta nahkahihnasta ja silloin huutanut niinkuin sika joulun edellä, siis silloin kun sitä tapetaan.
Tämän uuden vihollisen ilmestyminen katkeroitti kovasti Jokikylän poikia. He eivät olleet pitäneet mahdollisenakaan, että Jokikylän mies petti kurjasti omat kyläläisensä ja meni vihollisen puolelle. Lukkarin Vaito, joka lyseossa oli perehtynyt historian opetuksiin, tosin tiesi kertoa samanlaatuisia esimerkkejä entisiltäkin ajoilta. Mm. silloin, kun persialaiset Kserkseen johdolla hyökkäsivät Kreikkaan, oli eräs, luultavasti suutari, Efialtes, mennyt vihollisen puolelle, mutta hänen nimensä oli sitten säilynyt peloittavana esimerkkinä historian lehdillä, seikka, mitä Jokikylän suutari nähtävästi ei tietänyt, koska uskalsi panna maineensa alttiiksi samanlaiselle kohtalolle.
Asia oli surkuteltava, mutta ei ollut autettavissa, ja niin oli nyt Jokikylän pojilla voimakas vihollisrintama edessään joen takana ja sen lisäksi kiivas patteri, joka heitä pommitti sivustalta.