INTIAANIKILJAHDUS.
Poikien huomio kääntyi seuraavassa silmänräpäyksessä suutarin mökille. Suutari Ananias Nahum Lumperi seisoi mökkinsä portailla knallihattu päässään ja eukko suki hänen takinselkämystään harjalla. Suutari Lumperi lukeutui herrasväkeen sen vuoksi, että hänellä oli ruotsalainen nimi ja että hänen eukkonsa osasi vähäisen puhuakin ruotsia. Hän oli vakuuttunut siitä, että juuri hänen esi-isänsä olivat v. 1157 Erik Pyhän johdolla tuoneet Suomeen sekä kristinuskon että länsimaisen sivistyksen ja niiden mukana jalkineidentekotaidonkin.
Suutari aikoi silminnähtävästi lähteä kylään, ehkäpä kauppiaalle nahkaa ostamaan. Pojat piiloutuivat heti heinikkoon ja kurkistelivat jännittyneinä suutarin toimia. Musta takki yllään hän asteli arvokkaasti vainionsa poikki. Nyt hän kääntyi pellolle. Siellä ynisi hänen nupipää lehmänsä "Koevas". Se oli kiertänyt köyden, johon se oli kiinnitetty, kuusi kertaa takajalkojensa ja neljä kertaa etujalkojensa ympäri ja seisoi nyt siinä aivan neuvotonna siitä, mitä temppuja sen oikeastaan olisi pitänyt vielä tehdä vapautuakseen pinnistyksestään, sillä se oli juuri käyttänyt pienen älynsä viimeistä kipinää myöten selvittääkseen paulansa, pyörinyt ja tepastellut kuin vuoden vanha vasikka, ja omien laskujensa mukaan sen piti juuri nyt olla vapaa kuin taivaan lintu, irti koko köydestä. Mutta eikös se yhä vain salponut pahemmin kuin koskaan ennen!
Onneksi näkyi suutari maantiellä astelemassa. Suutari ja Koevas olivat aina olleet hyviä ystäviä. Suutari vartioi ja valvoi lehmäänsä kuin silmäteräänsä. Kun hän näki tien varressa rehevän heinätukon, tempaisi hän sen maasta ja vei tuliaisiksi Koevakselle. Kerrotaanpa välistä tien varressa olevien vierasten kaurantähkien ja perunanvarsienkin suutarin ohi kulkiessa värisseen vaarasta joutua suutarin takinliepeen alla kuljetetuksi suoraan Koevaksen ammottavaan kitaan. Koevas pani suuren arvon näille ystävyyden palveluksille ja puolestaan osoitti sitä ynisemällä, jopa joskus tuttavallisella nuoleskelullakin, mitä viimeksimainittua liiton merkkiä suutari kuitenkaan ei laisinkaan ymmärtänyt eikä sen vuoksi suosinutkaan. Siitä huolimatta tunsi suutari Koevasta kohtaan lämmintä myötätuntoa, mikä suinkaan ei ihmeellistä ollutkaan, kun tiedämme, että Koevas puolestaan palkitsi saamansa suhteellisen niukat makupalat monilla kermaisilla maitolitroilla päivässä. Jos olisimme ilkeitä, voisimme tosin huomauttaa eräistä salaisista aatoksista, jotka joskus askarruttivat suutarin aivoja hänen taputellessaan Koevaksen lihavia kupeita. Ne aatokset koskivat Koevaksen vanhuudenpäiviä ja autuaallista eroa tästä matoisesta maailmasta. Suutarin mielessä vilahti silloin lihapalleroita, pihvejä, makkaroita ym. sellaista, mihin kuitenkaan emme tahdo kiinnittää sen enempää huomiota muuten kuin todetaksemme, miten tässä maailmassa uskollisimmankin ystävyyden muuten niin kirkkaan tähtisikermän usein saattavat himmentää itsekkyyden harmajahenkiset usvapilvet.
Suutari irroitti taitavin ottein Koevaksen kahleistaan. Koevas ynisi tyytyväisenä ikäänkuin se olisi palkinnoksi pelastajalleen toivottanut täyden kuorman perunanvarsia sekä ämpärillisen leivänkannikkailla höystettyä astiainpesuvettä päivälliseksi, — toivomus, mille suutari Koevaksen maun tuntien osasikin antaa sille tulevan arvon.
Suutari jatkoi taas matkaansa. Hän asteli veräjälle päin juhlallisin askelin luoden ankaria ja arvostelevia katseita pitkin Jokilaakson rakennusrivejä.
— Maailman turhuutta ja katoavaa korskeilua kaikki! hän huokaisi, sillä hän oli lahkolainen ja oli lukenut erästä maailmanlopun ennustuskirjaa, mistä hänen etsivä katseensa oli löytänyt kertomuksen tuomiopäivän pasuunista, ja se taas täytti hänen sielunsa ylevällä juhlatunnelmalla. Sen johdosta hän vaistomaisesti oli uloslähtiessään kiskaissut hartioilleen mustan kirkkotakkinsakin. Eukko tästä ällistyneenä oli tosin saidankireällä äänellään kysynyt:
— Mitääs snää nyy parhaimppii krekkalei päälles tällää arkkiopäevän?
Suutari ei suonut hänelle silmäystäkään vastaukseksi. Mennessään tiellä hän uudelleen aprikoi tuota pasuunajuttua.
— Mahtavat ne olla pasuunia, kun niistä lähtee sellainen maan kamala jylinä! hän tuumaili. — Ensin alkaa ensimmäinen pasuuna. Idästä länteen se puhaltaa: hihi hihii ja hu hu huu! Sitten tulee rakeita ja tulta, verellä sekoitettua, kuin maan päälle heitetään. Ja sen kuulevat niin rikkaat kuin köyhätkin, niin pienet kuin suuretkin, niin valmiit kuin valmistumattomatkin. Ja rikkaat, hän ajatteli vahingoniloisena, rikkaat ne ovat siinä kiipelissä. Mitäpäs auttaa tuota Klemolan isäntääkään vilja-aittansa kukkuraiset laarit. Pasuuna puhaltaa idästä länteen — huhuu huhuu! Mikäs auttaa, kiipeä sillä minuutilla tukka pörrölläsi ja silmät pyöreinä katsomaan sitä pitkäisen jylinää yhtä alastomana kuin olet tänne tullutkin.
Sitten kuolleet nousevat haudoistaan. Tekemistä on sillä vallesmanni-vainaallakin, jonka haudalle viime viikolla tuotiin kiviä neljättäsataa kiloa. Sillä lailla ne rikkaat rehkivät, mutta siitä rehkimisestään he tuomionsa saavatkin, ja hyvä onkin, että nekin kerran ovat kiipelissä. Toista on köyhän, ei pidätä maailmassa mikään. Iloinen on meillä lähtö, vaikka heti paukahtaisi se pasuuna…
Yht'äkkiä kuului hirmuinen kiljunta aivan suutarin kohdalla. Oli kuin kamala kaiku olisi kiirinyt idästä hamaan länteen saakka. Suutarin polvet horjahtivat.
— Nytkö se tuli! hän kirkaisi, ja suutari Ananias Nahum Lumperi, jonka esi-isät olivat tämän maan valloittaneet ja tuoneet tänne kaiken, mitä täällä oli kunniallista, pudota töksähti pyhätakissaan istumaan keskelle maantietä. Kylmä hiki kihosi yli koko hänen syntisen ruhonsa. Hän loi kaihoisat katseensa Klemolaan, odottaen Klemolan isännän alastomana putkahtavan esille viljalaareistaan tuomittavaksi. Olisihan saanut silloin edes onnettomuuskumppanin.
Uusi entistään kamalampi kiljahdus täytti ilmapiirin. Se tuntui ihan tärisyttävän maata, ja pilvenhattarat rupesivat tanssimaan auringon ympärillä, ihan kiikkumaan ylös ja alas.
— Toinen pasuuna! huokaisi suutari. — Nopeastipa tämä kehittyykin. Hohoi jaa! Hohoi jaa! Hiukan se tuli ikäänkuin liian aikaisin. Kunpa vielä parikin viikkoa olisi jatkunut armon aikaa, ei se olisi pahaa tehnyt enempää hänelle itselleen kuin naapureilleenkaan.
Suutari katsahti alakuloisena sivulleen. Hänestä tuntui aivan kuin olisi pasuunanpuhaltaja seisonut tien varrella olevan kukkulan huipulla ja sieltä töräytellyt. Hän loi kyyneleiset katseensa kukkulan harjaa kohti.
Ei sitä pasuunanpuhaltajaa siellä ollutkaan, vaan viisi kuusi päätä sieltä nousi hiljalleen kohoten kukkulan yläpuolelle taivaanrantaa vasten.
— Aa-aa! vaikeroi suutari. — Kuolleet nousevat haudoistaan. Koska niitä tuohon kumpuun niin paljon on haudattukaan? Kas, kun siitä ei koko pitäjässä kukaan ennen ole tietänyt! Kammottavaa joka tapauksessa!
Mutta nyt kuuli suutari jotakin, joka ei soveltunut laisinkaan tuohon juhlalliseen mielikuvaan. Joku nauroi, tai oikeammin, jotkut nauroivat.
— Kuka hitto siellä uskalsi nauraa, vieläpä niin sydämensä pohjasta kikattaa tällä ankaralla hetkellä? ärjäisi suutari. Hänen kurkkuaan ahdisti, hän nieleskeli ilmaa, mutta sitten hänen kasvonsa hiukan kirkastuivat. Nuo naamat kukkulalla eivät kuuluneetkaan niille hänen esi-isilleen, jotka v. 1157 olivat kaatuneet ensimmäisellä ristiretkellä Suomeen, vaan ihan ne tuntuivat tutuilta.
— Ka, eikö siellä ole Kankareen Epa ja Rantalan Anssu ja, ja — ne muut poikakullat! — He, he! No ovat tosiaan!
Mutta nyt suutari alkoi ajatella rohkeammin. Asia alkoi selvetä, ja suutarin otsalle nousi hitaasti, mutta uhkaavan varmasti synkeä ukkospilvi, joka ennusti vielä paljon pahempia asioita kuin koko tuomiopäivän pasuuna.
Hän kiristeli hampaitaan, joiden välistä livahteli pidätettyjä r-kirjaimia kiljuva lauma ilmoille. Suutari tuli aivan murhaavalle tuulelle. Tosin hänen ilonsa oli suuri, kun hänen toivomuksensa armonajan pitentämisestä niin odottamatta oli tullut huomioon otetuksi, mutta kuin meren salskea tyrsky kohosi hänen vihansa, sillä hän huomasi tulleensa törkeästi petetyksi. Kylän poikaviikarit olivat kätkeytyneet kukkulan taa ja hänen ohi kulkiessaan päästäneen yhteisen intiaanikiljunnan, jota he säestivät monenlaisilla äänensynnyttämiskojeilla. Ja nuo lurjukset olivat pelästyttäneet suutarin puolikuoliaaksi.
— Tulimmaista! riehui suutari. — Mitähän tästä kylällä puhutaan iltapäivällä? Sitten hänen mielensä kuitenkin jonkin verran rauhoittui, sillä eihän kukaan voinut tietää, mitä hän kylälle mennessään oli ajatellut.
— Saivatpa lurjukset säikäytetyksi minua, mutta vuoronsa kullakin, murisi suutari, nousi seisoalleen, oikoi jäseniään ja tempaisi käteensä aidanseipään. Hän koikkelehti kukkulalle ryhtyäkseen itse järjestämään tuomiopäivää, joka näytti antavan odottaa itseään. Suutari päätti ensiksi ottaa käsiteltäväksi Jokikylän poikaviikarit.
Hän saapui kukkulan laelle, mutta siellä ei näkynyt pojista jälkeäkään.
Ei ristinsielua, tirkisteli minnepäin tahansa. Ei takin lievettäkään.
Suutari siristeli silmiään ja päästi ilmoille huudahduksen, jota
samalla voinee pitää kysymyksenä:
— Häh? Hähäh!
Paljon ilmaiseva huudahdus! Se merkitsee, että eipäs ollutkaan asia aivan niinkuin luulisi sen olevan. Ei ollut sinne päinkään. Jotakin on vinossa. Täällä on jossakin koira haudattuna.
Suutari risteili kukkulan idästä länteen, kaarteli ja kierteli kaikki paikat, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän alkoi jälleen tuntea epävarmuutta. Hän vei kouransa otsalleen. Kaikki tuntui olevan tallella, ei ainoastaan kallon ulko-, vaan sisäpuolellakin, — vai olisikohan siellä järjestys jollakin tavalla häiriintynyt? Oliko hän nähnyt näkyjä keskellä päivää?
Suutari käveli hiljaa maantielle ja supisi itsekseen kulkiessaan. Hän ei edes silmäillytkään vastaantulijoihin, jotka katselivat taakseen, pudistivat päätään ja miettivät, että vanhuudenoireet alkavat jo näkyä Ananias Nahum Lumperissakin.
Mutta olisivatpa nähneet hänet, kun hän palasi takaisin! Nopeasti pistelivät jalat eteenpäin. Varsi oli jälleen suorana ja katse pälyi uhkaavana puolelta toiselle. Nyt hän oli päässyt asiasta täyteen selvyyteen. Kauppa-Eveliina oli nähnyt koko jutun ja kertonut sen suutarille. Suutari pisti heti markan Eveliinan käteen, mutta jutun hän lupasi panna korvansa taakse, ja se oli paljon sanottu, se.