LÖYTÖRETKEILIJÖINÄ.
Suutarin mentyä matkaansa alkoi maantien vieressä olevalla kukkulallakin taas näkyä elonmerkkejä. Pojat nousivat varovaisesti kukkulan laelle. He olivat aikanaan kaivaneet syvän kuopan kukkulan rinteeseen, paaluttaneet sen, laatineet siihen seinät ja katon laudoista ja tarkasti verhonneet ja peittäneet sisäänmenoaukon. Sitten he olivat tehneet pyhän lupauksen olla ainoallekaan elävälle olennolle hiiskumatta, että heillä oli sellainen mainio pakopaikka, "sillä", oli Vaito sanonut, "nykyisinä rauhattomina aikoina voidaan tuota piilopaikkaa tarvita".
Sinne olivat pojat äsken kadonneet jäljettömiin, eikä yksikään ihminen, saatikka tuomiopäivän pasuunain pelästyttämä suutari Lumperi, olisi voinut heitä sieltä löytää. Tulos, minkä he intiaanikiljunnallaan olivat saavuttaneet, oli mennyt yli heidän uhkarohkeimpien odotustensakin. He olivat keksineet sen edellisenä päivänä ja ryhtyneet sen aikaansaamiseksi suuripiirteisiin varusteluihin. Lukkarin Vaito oli tuonut mukanaan joululahjaksi saamansa suuren rummun ja kaksi vanhaa kattilan kantta. Kankareen Epalla oli kaksi paria hirveitä päristimiä. Ne oli tehty päreestä ja niitä pyöritettiin ympäri. Silloin ne antoivat äänen, jolla saattoi herättää koko Jokikylän unestaan. Klemolan Reinolla taas oli isänsä vanha metsästystorvi, jonka äänen kerrottiin kuuluvan kolmelle kirkolle sakeimmasta korpimetsästä. Muut pojat kiljaisivat, joten kaikki äänivarat tulivat käytetyiksi.
Kun suutari putosi maantielle istualleen, valtasi pelko pojat.
— Jos se kuoli, vaikeroi lukkarin Vaito.
He nousivat polvilleen kukkulan harjalle, tukat kauhusta ja jännityksestä pörröisinä, missä asennossa suutari heidät sitten näki, arvellen kumpuun haudattujen kuolleiden nousevan kätköpaikoistaan. Kun sitten suutari huutaen ja mekastaen nousi seisoalleen ja seiväs ojolla kompuroi kukkulalle, pääsi kuudesta seitsemästä rinnasta riemun huuto. Kuin haamut katosivat pojat maan uumeniin äsken mainittuun piilopaikkaansa ja kuuntelivat hiljaa kuin hiiret suutarin kiivasta pärmänttäystä kukkulan laella. Vasta kun se jo aikoja oli lakannut ja kun tähystäjä ilmoitti myrskypilven laskeneen, tulivat pakolaiset takaisin auringon valoon aprikoimaan kaikkea ihmeellistä, mitä oli tapahtunut.
Kun sitten suutarin jokainen liike oli tarkalleen muisteltu, pohdittu ja eritelty yhä uudelleen, ehdotti Rantalan Anssu, että lähdettäisiin seilaamaan heidän veneellään joelle. Hän oli laatinut siihen säkkikankaasta purjeen, joka oli "melkein yhtä suuri kuin Klemolan talon pääty". Tuuli kävi luoteesta ja sillä tuulella oli erittäin sopiva purjehtia jokea alaspäin. Takaisin kyllä täytyi soutaa, mutta sellaisen retken jälkeen soutaminen oli muka pelkkää huvia.
Jokikylän pojille oli ominaista, että he äkkiä eräässä paikassa katosivat kuin maan alle ja sukelsivat aavistamatta esiin kokonaan toisaalla, joskus kilometrien päässä. Ei ollut lähiseudulla sitä metsäpolkua, mitä he eivät tunteneet. Jokainen pellonoja ja aidanvieri oli heidän liittolaisensa, heinäladot, riihenalustat heidän kokoontumis- ja piilopaikkojaan. Niinpä sattui usein, että kun poikia olisi tarvittu asioita toimittamaan, pikkutehtäviin jne., oli heitä mahdoton löytää mistään. Äsken he metakoivat talon pihalla, mutta nyt näytti maa nielleen heidät housuineen päivineen.
Mutta annapas, että toimitettiin jotakin, mitä tahdottiin pojilta salata! Heillä oli hajuaisti kehittynyt kuin ketuilla. Jostakin ullakolta tai nurkasta kuului kahinaa, ja kun katsoit sinne, näit pyöreitä, sinisiä silmäpareja, jotka ripsiä väräyttämättä seurasivat tapahtumia ja jälkeenpäin muistivat ne vaihe vaiheelta, piirre piirteeltä, unohtamatta pienintä yksityiskohtaakaan.
Niin katosi poikaparvi nytkin kukkulan varjoon ja Jokikylässä vallitsi rauha. Unisina astelivat kaupungista palaavien maalaisten hevoset pölyävää maantietä mannerta kohti. Joki kimalteli päivänpaisteessa. Ruisvainiot lainehtivat hiljalleen suvituulessa ja pääskyset liitelivät pitkin pihoja kärpäsiä pyydystellen. Jokikylä haukotteli hiljalleen kuumana kesäpäivänä. Siellä täällä kalskahti kirves. Jossakin vikisi vaivautunut kaivonvintti, ja tuvissa istuivat emännät ajatellen hiljainen pelko sydänalassa poikiaan sekä suunnitellen heidän tulevaisuuttaan tehdäkseen sen mahdollisimman ruusunhohtoiseksi. Pojat itse taas eivät olleet vielä koskaan nähneet huoli-sanaa tositekstissä.
Rantalan talo sijaitsi Jokikylän vasemmassa laidassa noin kilometrin päässä valtamaantiestä, aivan jokirannalla. Talon edustalla oli pieni laituri, ja siihen kiinnitettynä kellui laineilla vanhahko vene.
Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta,
saatikka Rantalan laituripahasesta, arvelee sananlasku.
Mutta ken näki Rantalan veneen, ei uskonut sananlaskuihin. Se loikoili mukavasti helteisessä auringonpaisteessa kuunnellen laineiden liplatusta ja käänsi laiskasti vuoroin kummankin kylkensä aurinkokylvylle. Nuoran pätkä piti sitä paikoillaan ja veden päällä se pysyi luonnostaan. Sillä ei näyttänyt olevan pienintäkään ajatusta lähteä kyntämään ulapoita hankkiakseen enempää mainetta kuin saaliin kilisevää kultaakaan kaukaisilta taistotanterilta. Näin se tuntui hyräilevän hiljakseen:
— Laiskuus, veljet, on hyvä avu, kun sitä osataan oikein käyttää, mutta siinäpä, veljet, temppu onkin! Palttua maineelle, joka on iän ikuisen rehkimisen takana, ja vielä enemmän palttua kullalle ja saaliille, joka on satojen kiljuvien karien, tuhansien taistojen ja vaarojen takana. Mikä on suurempi ilo ja nautinto vanhukselle kuin se, että ylevin kaikista taivaan kappaleista, aurinko, lämmittää kylkeä, että tuoksuva suvituuli suvaitsee puhallella kärpäset loitommaksi, pois nenän edessä ärhentelemästä. Siinä sitä on yllin kyllin kunniaa ja mainetta vanhalle venepahaselle. Ihmiset ovat hulluja. Ne rehkivät ja ponnistelevat yöt päivät turhuuksien takia eivätkä osaa levätä ja nauttia levosta sekä niistä rikkaista ja ihanista antimista, mitä luonto suorastaan tuhlaamalla tuhlaa heidän hyväkseen.
Katsokaa Rantalan vanhaa vaaria! Ukko on yli 80 vuoden. Mitä hän tekee tänne rannalle joskus tultuaan? Katselee ympärilleen leimuavin silmin, yskii verta, nojaa hoiperoiden keppiinsä, mutta puhuu itsekseen:
— En minä tätä menoa kauan kärsi. Jahka minä rupean, tuon rahkasuon minä kuivautan. Kymmenessä vuodessa se on ruismaana, silmänkantamattomana ruismaana. Siitä saa rahaa. Sitten minä laitan navetan ja riihen uudestaan. Ne lahoavat jo. Sitten minä laitan uuden päärakennuksen. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei tätä taloa enää tunneta.
— Hän ei tiedä, että tämä kesä on hänen viimeinen kesänsä. Ihmisellä on levoton henki.
Niin mietti Rantalan vene. Se oli vanhuudenheikkouden filosofiaa. Mutta viimeisille sanoilleen se sai pian vahvistuksen, sillä valkamaan ilmestyi hyppien ja hälisten parvi vaaleatukkaisia nuorukaisia, etumaisena Rantalan Anssu, joka ylpeällä äänellä selitti:
— Otetaan tästä tämä meidän vene. Ei sillä ole pitkään aikaan missään oltukaan.
Samassa oli vene täynnä paljasjalkaisia, ruskeita, päivänpaahtamia poikaviikareita. Eivät nekään välittäneet kullasta eivätkä hopeasta. Sellainen saalis ei ollut heille äyrinkään arvoinen. Kunnian kukkokin lauleskeli vielä heidän näköpiirinsä ulkopuolella. Mutta heillä oli veressä eräs voima, joka terästi jäsenet ja sai silmät hehkumaan. Se on halu nähdä ja kokea jotakin uutta ja repäisevää, halu antautua vaaroihin, panna kaikki alttiiksi, kärsiä rasituksia, ponnistaa voimiaan ja nähdä, miten pitkälle ne riittävät. Sellainen on poika.
Rantalan vene irroitettiin säälimättömästi valkamasta. Se sai tuuppauksia puolelta ja toiselta, kallistui, haukkasi vettä, kallistui toiselle puolelle ja keikkui kuin äkkinäisissä vatsanväännekohtauksissa. Kankareen Epa ja lukkarin Vaito riitelivät keulapaikasta, kunnes Epa pitkine käsivarsineen sen valtasi tyynesti, ikäänkuin paikka olisi ollut hänen. Reino taas asetti airot paikoilleen ja vetäisi innoissaan. Sitä hänen kuitenkaan ei olisi pitänyt tehdä, sillä itse Anssu, aluksen kapteeni, istui veneen takalaidalla ja piti kädellään laiturin käsipuusta siksi, kunnes kaikki olisivat sijoittuneet alukseen. Sitten hän aikoi nostaa purjeensa ja tarttua peräsimeen.
Kun nyt Reino vetäisi venettä, jäi Anssu riippumaan hetkeksi maan ja taivaan tai oikeammin taivaan ja veden välille. Käsistään hän riippui laiturin kaidepuusta ja kantapäillään yritti saada tukea veneen laidasta. Hän päästikin hätähuudon, mikä kuitenkin hukkui yleiseen meluun. Reino vaaraa aavistamatta vetäisi uudelleen. Kuului kumea molskahdus, vesi pärskähti korkealle. Hetkisen kuluttua kohosi Anssun pää majesteetillisena veden pinnalle. Hänet otettiin vastaan riemuhuudoin.
— Ahti, aaltojen kuningas! huusi Reino, ja Epa kehoitti hänen majesteettiaan nousemaan kuivemmalle.
Mutta majesteetti oli pahalla tuulella. Hän pyöritteli kamalasti silmiään; tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli täynnä savista jokivettä. Hän yski, yökkäsi, huitoi ja potki, suorittaen kaikki nuo temput samalla kertaa. Hovimiesten naamat venyivät pitkiksi ja osoittivat huolestumisen merkkejä. Kauhean epäsuosion vaara sai heidät vihdoin toimimaan.
Ellei hetki olisi ollut vakava, olisivat he täysin siemauksin nauttineet tuosta arvaamattomasta uimanäytöksestä, noudattaen kuuluisaa "antaa mennä"-oppia, jolloin Anssu olisi saanut tulla toimeen omin neuvoin. Mutta hetken vakavuuden aiheutti se seikka, että vene oli Anssun, ja jos hän sydämistyi ylenpalttisesti, ei lupaavasta viikinkiretkestä voinut tulla mitään. Kankareen Epa tarttui Anssun takinkaulukseen ja veti miehen kuivalle maalle. Siinä seisoi nyt Anssu vaatteet vettä valuen ja lotisten. Aluksi hän oli pakahtua kiukusta, mietti jo juosta kotiinsa ja antaa palttua koko purjehdusretkelle, mutta halu näyttää pojille purjehtimistaitoa voitti kaikki muut vaikutelmat. Ei hän enää toveriensakaan mielestä näyttänyt kovin majesteetilliselta. Pikemmin olisi saattanut luulla, että siinä oli joesta laiturille pulpahtanut jokin Ahdin ja Vellamon nuorimmista pojista, joka matkustaa tuntemattoman siviilipuvussa seikkaillen mailla ja mantereilla ja on sattumalta osunut Rantalan laituriin odottamaan uutta kulkuneuvoa ja kaiken lisäksi nyrpeällä tuulella. Mutta vahvasti syljeskeltyään ja yökkäiltyään prinssi nosti kasvonsa, kääntyi arvokkaasti yleisön puoleen ja — hymyili.
Pojat uskalsivat vasta nyt purskahtaa iloiseen nauruun. Anssu nauroi itsekin täyttä kurkkua, ja aurinkokin tuli esille pilvenhattaran takaa hymyillen sekin, niin lämpimästi, että Anssun vaatteet alkoivat höyryten kuivaa. Hän riisuutui. Vaatteista väännettiin ensin vesi jokeen, ja sitten ne levitettiin päivänpaisteeseen kuivamaan.
Tämä odottamaton tapaus viivytti hetkisen liikkeelle lähtöä. Pian kuitenkin Anssun vaatteet olivat ainakin puolikuivat ja hän puki ne ylleen. Astuttiin taas veneeseen. Nytkös Anssu oli elementissään! Hän komenteli kuin mikäkin viikinkipäällikkö.
— Pankkaast airot pois! Luuletteks' te et' tämän pojan paatis' tarttee soutaa? Ei suinkaan tämä silloin mikään seilipaatti ja luuppi oliskaan. Me seilataan nyt, etteks' te sitä tiärä!
Sitten Anssu nosti veneen pohjalta seipään, jota hän kunnioitti nimellä "masto", kiinnitti sen keskimmäiseen istuinlautaan ja levitti purjeen. Se oli ommeltu neljästä säkistä, siinä oli monta väriä, päävärinä likaisenharmaa, ja jo useita paikkoja reikien tukkeena.
Ei se tosin ollut Klemolan talon päädyn levyinen, mutta purje se oli, sitä ei voinut kieltää, ja veneessä istujista se näytti suorastaan valtavalta, varsinkin kun tuuli pullisti sitä. Anssu tarttui peräsimeen, ja vene lähti hiljalleen liikkeelle.
Pojat olivat juhlatunnelman vallassa. Näky oli heistä suurenmoinen. Vene lipui eteenpäin soutamatta, luonnonvoimien kiidättämänä. Koko venekunnan täytti salaperäinen kunnioitus suurta luontoäitiä kohtaan, jonka mahtavat puhallukset tuon purjepahasen avulla nyt kiidättivät heitä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Pojat istuivat kauan äänettöminä ja katselivat sitä menoa. Talot ja puiden latvat tuntuivat vierivän hiljalleen heidän ohitseen. Joen loivat mutkatkaan eivät vauhtia haitanneet, ja pian alkoi keulasta kuulua iloinen solina veneen vauhdin kasvaessa.
Tuolla näkyi jo Jokikylän maantieranta, missä eukot pesivät pyykkiä.
Poikien rinta paisui ylpeydestä. Nytpähän näkevät kerran kummia
jokikyläläisetkin, näkevät, millaisia purjehtijoita ja merisankareita
Jokikylän pojat ovat.
— Kai ne meitä nyt töllistelevät ja ihmettelevät, arveli Vaito, ja
Reino lisäsi:
— Kun ne vain nyt kaikki näkisivät tämän menon, ettei sitten kenenkään tarvitsisi harmitella, ettei ollut rannalla.
Vene kulki nyt maantierannan ohitse. Ja se huomattiinkin, mutta pari eukkoa vain hetkeksi kääntyi katselemaan purjevenettä. He hymähtivät hiukan ja jatkoivat taas työtään ikäänkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan, vaikka tämä tapaus, mikäli historialliseen tietämättömyyteen varmasti voidaan luottaa, oli ensimmäinen, jolloin purjevene "nuolen nopeudella" kiiti Jokikylän vesiä, ja tapahtuma niin ollen oli käänteentekevä koko Jokikylän liikenneolojen kehityshistoriassa.
— Kylläpä ovat nuo ämmät tyhmiä! kirkaisi Reino Klemola tulipunaisena kiukusta, minkä todellisissa keksijöissä ja löytöretkeilijöissä aina herättää aikalaisten epäusko ja välinpitämättömyys.
Lukkarin Vaito yhtyi täydellisesti Reinon mielipiteeseen. Hän ei ajatellessaan ämmien tyhmyyden syvyyttä, sen loppumattomuutta ja rannattomuutta — kaihotonta rannattomuutta — voinut parhaimmalla tahdollaankaan sanoa muuta kuin tuon tuostakin toistaa säälivästi:
— Voi ämmiä, voi ämmiä ja voi — mämmiä! Se oli hänestä sattuvasti sanottu. Hän ei ollut edes pahoillaan. Hänen mieleensä muistui kertomus Kolumbuksen munasta, mikä juttu historian tunnilla jää jokaisen koulupojan mieleen, ja Vaito vain hymyili.
Mutta Reino oli kiivasta poikaa.
— Täräytetäänpäs niille intiaanikiljunta! hän ehdotti. Se puhe oli löytöretkeilijäin makuun.
— Tietysti täräytetään, mutta täräytetään tällä kerralla sotahuuto, että alkuasukkaat tietävät täältä saapuvan puhdasverisiä espanjalaisia löytöretkeilijöitä.
— Onko se sotahuuto erilainen kuin intiaanikiljunta? kyseli Reino epäröiden.
Vaito mietti hetkisen.
— Ei! Se on aivan sama, mutta se on muuten vain tällä kertaa sotahuuto. Se sopii asiaan näet paremmin. Sotahuutoon tarvittavat kojeet temmattiin esille. Vaito nousi rumpuineen seisomaan, asetti hattunsa kallelleen ja komensi kaikuvalla äänellä:
— Hänen oikeauskoisen majesteettinsa Espanjan kuningas Ferdinandin ja kauniin kuningatar Isabellan nimessä, hurraa!
Sama kaamea kiljuna, mikä oli pudottanut suutari Lumperin maantielle, kajahti nyt uudelleen iltapäivän hiljaisuuteen. Vaikutus oli valtava. Ikkunoita tempaistiin auki ja pyykkimuijat alkoivat siunata. Muutamat heikompihermoiset juoksivat jo rantatöyräälle pakoon.
Reino loi pyhää kiivautta hehkuvan katseen ympärilleen.
— Ähä, hän mietti, jopa te hoksasitte meidät — senkin ämmät!
Kyynelpisara pirahti hänen poskelleen. Nytkös heitä katseltiin ja tirkisteltiin. Siellä huidottiin, viittoiltiin ja siunailtiin. Vaidon mieli oli kuitenkin käynyt alakuloiseksi.
— Siinä sitä oltiin, hän tuumaili. — Todellinen uraa uurtava keksintö, vuosisadan repäisevin yritys Jokikylässä ei kiinnitä pienintäkään huomiota puoleensa, mutta remuava pauhina, huuto ja rähinä, se on toista. Nostapa oikein kamala ääni ja meteli, silloin sinut huomataan. Vain tyhjänpäiväiselle räminälle täällä arvo annetaan.
Vaito huokaisi ajatellessaan, miten kaikki todelliset nerot, keksijät, löytöretkeilijät ym. ovat suurtyönsä suoritettuaan saaneet vastaansa tuon jääkylmän välinpitämättömyyden aikalaisiltaan, jotka eivät ole heitä ymmärtäneet.
— Mutta mitäpä siitä, hän ajatteli. — Mitäpä välitti siitä yksinäisessä suuruudessaan Kristoffer Kolumbus, ja mitä välitämme siitä me Jokikylän Kolumbukset. Maailma on nyt kerta kaikkiaan sellainen kuin se on, ja sen päätunnusmerkkinä on ja on ollut — tyhmyys.
Sitten sanoi Epakin ajatuksensa rauhallisesti kuin loppupäätöksenä koko keskustelulle:
— Kyllä sen nyt näkee, ettei ihmiskunta ämmien järjellä ole kohonnut luomakunnan herraksi.
— Siis eteenpäin uusiin seikkailuihin, me miehet! huudahti Vaito.
Mutta Jokikylän Kolumbukset saivat pian muuta ajattelemista. Kukolan puolelta kuului huutoja, ja Kukolan pojat mukanaan joukko kirkonkylän poikia juoksivat jokirantaan. Aluksi he hämmästyneinä näkemästään äänettöminä katselivat purjevenettä. Siinä se käänteli, paisutteli purjeitaan, niin että vesi keulassa lotisi. Kukolalaiset seurasivat sen menoa juosten rantaa pitkin veneen kohdalla. Jokikylän poikien veneessä oli vihollisen ilmestyminen heti huomattu. Tuo äkkiarvaamatta esiintyvä vaara herätti siellä aluksi hämmästystä, ja Anssu aikoi jo ohjata veneensä rantaan, mutta muu miehistö ei ollut siihen laisinkaan suostuvainen.
— Purjehditaan koskelle asti, kun kerran on liikkeelle lähdetty, pyyteli Reino.
— Mitäs noista vääräsäärisistä, arveli Kankareen Epa ja heilautti uhkaavasti kouriaan.
Anssu ohjasi jälleen keskelle jokea, vaikkakin hänen kurkussaan karvasteli. Olihan vene hänen, so. hänen isänsä, ja Anssu oli vastuussa sen eheänä säilymisestä. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää pelkurilta. Pian lipui Jokikylän poikien vene taas uljaana keskellä jokea.
Kukolalaiset juoksivat yhä rantaa pitkin. He tunsivat, että Jokikylät pojat olivat tehneet keksinnön, jolla he yhdellä iskulla olivat astuneet ikäänkuin etualalle jokilaaksossa molempien kylien silmissä, ja se harmitti heitä. Jokikylä oli voittanut rauhallisessa kilpailussa ja keksinnöissä. Se teki heidät kateellisiksi, ja pian rupesi kompia satelemaan Jokikylän venettä vastaan.
— Sillä on säkkirääsy seilinä!
— Rantalan Anssu on tyyrmannina!
— Meri-Anssu, hohoijaa! Meri-Anssu, hohoijaa!
Jokikylän pojat eivät puhuneet sanaakaan. He tunsivat olonsa veneessä vähän turvattomaksi. Kukolan pojat saattoivat aloittaa kivisodan ja vene voi kaatua. Synkännäköisinä he istuivat purressaan kallistamatta korvaansa kukolalaisten pilkalle.
— Mitenkähän tässä mahtaa veneen käydä, tuumaili Anssu. Jos se menee rikki, niin kaiken muun murheen kaupanpäälliseksi hän saa isältään selkäsaunan.
Vene lipui eteenpäin. Lähestyi joen mutka, jossa oli kukolalaisten laituri ja uimapaikka. Ennen sitä kohosi jyrkkä kallio jokirannalla.
— Kun vain pääsisimme tuon kallion ohi, kuiskasi Vaito, silloin olisimme turvassa. Kukolan pojat eivät ehdi kiertämään sitä kyllin nopeasti.
Heidän toiveensa toteutui, mutta vain osaksi. Vene lipui kallion ohi. He näkivät, miten Kukolan pojat hätääntyivät, pysähtyivät kallion juurelle. Rantaa pitkin ei enää voinut kulkea. Jotkut heistä alkoivat juosta ylös törmälle kiertääkseen esteen. Jokikylän poikien mieliala parani. Pian he arvelivat olevansa turvassa. Vene kulki vuoren ohi ja saapui joen mutkan kohdalle aivan vastapäätä Kukolan laituria. Mutta siihen se pysähtyi. Ei liikahtanut tuumaakaan. Kallio, minkä vene äsken oli kiertänyt, varjosi joen mutkan tuulelta. Ei värettäkään tuntunut, joen kalvo oli peilityyni. Jokikylän purje lysähti kokoon, painui voimattomana pitkin mastoa.
Tämä uusi ilmiö tuli aivan odottamatta. Pojat istuivat nyt tietämättä mihin ryhtyä ja odottivat tuulta. Olihan siinä veneen pohjalla airotkin, mutta kukapa niitä nyt otti esille, kun kerran oltiin purjehtimassa. Mitä kauemmin heidän täytyi tuossa poukamassa viipyä, sitä uhkaavammaksi kävi tilanne, sillä Kukolan ja kirkonkylän pojat olivat tulossa.
Heidän aprikoidessaan ilmestyikin jo ensimmäinen vihollinen laiturille. Nähtyään jokikyläläisten tukalan aseman hän päästi kaikuvan riemuhuudon, ja hänen perässään lappoi koko vihollisjoukko laiturille.
— Kukolan vene vesille, kuului huuto. Kehoitusta seurasi heti toiminta. Jo työnnettiin Kukolan venettä irti laiturista, ja pian se oli täynnä poikia. Rantalan veneessä syntyi hälinää. Yksi huusi sitä, toinen tätä, kunnes lukkarin Vaito otti ylijohdon ja kirkaisi:
— Intiaanikiljunta!
Se neuvo kelpasi. Pojat ottivat orkesterinsa esille, asettivat räikät pyörimään, torvet ja pillit huulilleen, ja tuo kuuluisa intiaanikiljunta kajahti jälleen tyynessä kesäillassa.
Sen vaikutus oli valtava täälläkin. Kukolan veneessä syntyi tavaton hämminki. Eräät hyppäsivät pystyyn, toiset painautuivat veneen pohjalle. Sepän Mikko, pieni, kiharatukkainen miehenalku, hyppäsi suin päin jokeen ja ui laiturille joutuen siten kokonaan eristettyyn asemaan, mutta sieltäkös hän sitten piti ääntä ja kirkui koko ajan kehoitushuutoja omalle puolueelleen.
Aluksi tuli hiljaisuus. Veneet olivat nyt vastakkain, ja vaieten töllistelivät niissä istujat toisiaan. Silloin Jokikylän veneen päällikkö teki kohtalokkaan virheen. Kun hän huomasi, miten voimakas vaikutus intiaanikiljunnalla oli, komensi hän sen uudelleen ja yhä uudelleen.
Kukolan pojat kuuntelivat aluksi kauhuissaan, mutta kun mitään sen enempää ei tapahtunutkaan, häipyi sen vaikutus kokonaan mitättömiin. Ja seitsemännen kerran jälkeen se sai vastauksekseen pilkkanaurun.
— Käydään kimppuun! kuului Kukolan veneestä. Siellä oltiin sotaisella tuulella, sillä eniten harmitti kukolalaisia tuo Jokikylän poikien uusi keksintö — purje. He pitivät kunniaansa pelastettuna vain, jos he kykenisivät repäisemään tuon rääsyn riekaleiksi. Ja nyt he lähtivät tappeluun. Kukolan vene souti kohti, ja pian se kolhaisi voimakkaasti Jokikylän veneeseen. Täälläkin oli jo airot temmattu esille, mutta niillä ja irtonaisilla laudanpalasilla pärskytettiin nyt suuria vesisuihkuja Kukolan veneeseen, josta samalla mitalla vastattiin. Laidoilla olijat joutuivat käsirysyyn. Kuului huutoja ja läiskäyksiä. Ilmassa vesisuihkujen keskellä näkyi nyrkkejä ja käsivarsia, jotka risteilivät keskenään. Lakit lensivät päästä ja tukat törröttivät pian märkinä ja sekaisina.
Ankarimmin riehui Anssu, joka oli varma vielä toisesta selkäsaunasta, jos tässä tappelussa kärsittäisiin tappio. Hän taisteli ei ainoastaan omastaan, vaan myöskin Jokikylän laivaston puolesta. Kankareen Epa taas käytti koko taidollaan hirveän pitkiä käsivarsiaan tarttuen milloin minkin vastustajansa tukkaan ja pöllytti sitä, ilman että vastustaja kykeni ulottumaan edes rintapieliin käsiksi.
Veneet kolahtivat vastakkain, erosivat taas milloin perä-, milloin keulapuolelta, olivat joskus irtautumaisillaankin, mutta aina oli jossakin kahden miehenalun muodostama kiemurteleva ja vääntelehtivä side, mikä piti veneitä yhdessä, ja kähäkkä alkoi taas pitkin veneen laitoja.
Kukolan miehet ponnistelivat hekin hartaasti. Heillä oli ylivoima, mutta heidän oli vaikea käyttää sitä. He yrittivät hyökätä, tunkeutua Jokikylän veneeseen, päästäkseen tuohon vihaamaansa purjeeseen käsiksi, mutta varovaisuus pidätti heitä. Olisihan voinut tapahtua, että pari miestä olisi jäänyt vihollisveneeseen, jonka tuuli äkkiä olisi kiidättänyt pois. He olisivat silloin tulleet mukiloiduiksi pahanpäiväisiksi.
Mutta sitä innokkaammin Kukolan veneen perässä olijat alkoivat nyt rusikoida laudoilla Rantalan veneen peräsintä. Anssu nähdessään veneensä perässä lastuja lentelevän tunsi uuden selkäsaunan enteet jo pohjoispuolellaan ja hyökkäsi nyt hurjasti esille. Hän hyppäsi suoraa päätä Kukolan veneen laidalle, tarttui kiinni kahden vastustajansa tukkaan, notkautti polviaan ja painalsi Kukolan veneen laidan veden alle.
Kuului kumea hörppäys. Kukolan vene ryyppäsi valtavan annoksen jokivettä. Sen perä vajosi. Molemmin puolin kajahti hätäinen kirkaisu. Kukolan ja kirkonkylän pojat veneineen ja Rantalan Anssu mukanaan vaipuivat jokeen. Jokikylän pojat taas kohdistivat hurjan vesipärskyn tuon uponneen veneen yli. Kaikkein suurinta ääntä koko taistelun ajan piti kuitenkin sepän Mikko laiturilla. Hän huusi, kirkui ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Hän edusti tunnettua lausepartta:
"Kyllä maalla ollaan viisaita, kun merellä on hätä."
Anssun pää pisti pian esille vedestä. Joki oli rannalta matala, joten vaaraa ei ollut kummallakaan taholla. Päästyään veneensä luo Anssu tarttui siihen molemmin käsin, ja sitten sattui taas jotakin odottamatonta.
Samalla kuin Kukolan poikien päät pulpahtivat veden pinnalle, lähti Jokikylän vene liikkeelle. Taistelun kestäessä se oli kulkeutunut ulommas ja oli jälleen tuulen saavutettavissa. Klemolan Reino oli äkännyt, miten vihurit jo leyhyttelivät märkää purjetta. Hän veti sen kireälle ja vene lähti liikkeelle. Kukolan pojat yrittivät uhkauksia kirkuen uida sen perässä, mutta vene sai pian vauhtia ja kiiti nopeasti pois taistelunäyttämöltä laahaten mukanaan Anssunkin, joka yhä piti kiinni veneen laidasta, ollen niin pää pyörällä, ettei hänen mieleensä johtunut edes pyytää apua tai pyrkiä veneeseen. Muutkaan eivät kiinnittäneet häneen aluksi huomiota, kun kerran tiedettiin hänen olevan mukana.
Siten Jokikylän retkikunta oli suoriutunut lopuksi voittajana taistelusta. Vene oli pysynyt veden pinnalla. Sen purje hulmusi ja pullistui yhä entistään ylpeämpänä. Tosin oli saatu kolhauksia, mustelmia ja tukkapöllyä, tosin olivat vaatteet likomärät, rummut ja räikät olivat taistelun kuluessa vierähtäneet jokeen, mistä matkalla onnistuttiin pelastamaankin lukkarin Vaidon iso rumpu, mutta kaikkien mielestä oli taistelu suoritettu kunnialla.
Tyytyväisinä ohjasivat pojat veneensä myllärin laituriin, mihin se toistaiseksi oli jätettävä ja missä Anssu vedettiin maihin. Heidän päästyään rannalle, varmalle vakavalle pohjalle, kohosi poikien mieliala ja heidän kielensä lukot laukesivat. Kun myllärillä oli leipomapäivä, saatiin vaatteet kuivatuiksi. Koko kotimatkan riitti pojille juttua taistelun yksityiskohdista. Tuskin he huomasivatkaan, että aurinko jo laskeutui metsänrannan taa ja purppurahohteinen suvi-ilta alkoi tummentua yöksi.