VOITTAJAN PALUU.
Joki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui vielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan ikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja peukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka kaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.
Joki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli vilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he vieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään ovat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.
— Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan, miten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se saa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti miestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun. Juu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika. Minulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen aina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se rovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka muutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan — eikös se Vendla oo sitäkään kuullut — juu, juu, siellä se oli selällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä saatu — niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön — niin niin, se oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi, etteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa — juu, että mitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa sanoi minulle viimeisillä lukusilla: "Lukija sinä oot, Maria, ja sinä oot lukijasukua." Ma olin silloin nuori tyttö — niin, ihan uusi ma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan ylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa. En minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras lukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se kuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.
Valkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin kahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin, kun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus myöntelemään, että:
— Menee kaiketi ja on kaiketi.
Klemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.
— Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi synti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan paljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin Vaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon rahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.
— Saa kaiketi, myönteli Vendla.
— On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä Vendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän kirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas sitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja saarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori pastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa. Ihan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä pitää kirkkoväessäkin kuuluman.
Samassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä seisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet läpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten savessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne oli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.
Klemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.
— Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi peitonnut?
Reino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä täytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:
— Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan poikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.
Reinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa äidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien kunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen hämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli tullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa tulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli näkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit ajoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa vanhan äitinsä asunnosta.
— Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten hän mutisi sananlaskun:
"Nuorena on vitsa väännettävä."
Reino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi sen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti käyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa ohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan, siveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien tunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja ojentajan ankaralle vaikutukselle.
— Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan pelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot tulipunaisina. — Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen opettanut?
Emäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä oksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon rimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella värisevällä pakaralla:
— Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan! pauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.
— Ja pappi sinusta tehdään sittenkin — eikä mitään leipäpappia tehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.
Reinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän iskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa, ja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta vain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella, kun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti sitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:
— Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän vastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:
— Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?
Äiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä tuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi vastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi pappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?
Ja Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:
— Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin huonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät yhtään välitä lastensa kasvatuksesta.
Reino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen lopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää tappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan lupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia ja tappelua Kukolan poikain kanssa.
Rauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin nukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen kotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua kuuluisaa maalausta "Voittajien kotiintulo".