KALLIOMÄEN KEINULLA.
Seuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino selittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti "aseet pois" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen aloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.
— Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa lyödä, selitti äiti.
Reino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti silminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:
— Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, — lyö vain, eikä välitä mistään?
Taas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen selkään, ei hän voinut peräytyä "aseet pois" kannaltaan, vaan vakuutti varmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan, jotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.
Reino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta ei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat kaikki kerrassaan kenkkuja poikia.
Aamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti Reino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi tehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen torppaa kohti, siellä oli näet keinu ja — kaksi kaunista tyttöä, joista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.
Reino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta. Hän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää huolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän sitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää voitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää torpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle. Siellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein kuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat katsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä suunnitelma.
Reino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän ei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään kauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli Kalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein tyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat ja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä voinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.
Äkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle kaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt juuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten piilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt takaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen ja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.
Reino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän pisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.
— Morjens! Mihin sinä menet?
— Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?
— Myllärille!
— Vai niin.
Reino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla Kalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion kautta, kun maantietä oli lyhin matka.
— Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.
— Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.
Pojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa yhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne, missä pippuri kasvaa.
Reinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.
— Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa, millä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän pelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä Kalliomäkeen.
Siten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he eivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he katselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten pitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan yläpuolella.
He tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle tietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään tultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan hyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he eivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.
Anssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.
— Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän sanoi jotakin sanoakseen.
Toiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman mielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin näytti.
— On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.
— En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi
Reino.
Äänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!
— Tuossa on sitten se Kalliomäkikin, sanoi Anssu, joka tällaisissa asioissa oli vielä hiukan yksinkertainen.
— Siellä kuuluu olevan keinukin, innostui Reino kehumaan.
— Vai niin, vai on siellä keinu, kysyivät toiset, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uutuus.
— Mennäänpäs katsomaan sitä, ehdotti Anssu, ja toiset suostuivat heti asiaan.
He saapuivat pian metsän halki kuljettuaan keinulle ja alkoivat vinguttaa sitä ankarasti. Tytöistä ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta jokainen odotti jännittyneenä heidän ilmestymistään. He puhelivat kovalla äänellä ja nauroivat huomattavan kirkkaasti ilmaistakseen läsnäolonsa.
Pian ilmestyikin veräjälle kaksi punaposkista tyttöä. Ne olivat Kalliomäen Elli, 13-vuotias sievä tyttö, ja hänen vuotta nuorempi sisarensa. Pojat tervehtivät ja tyttö vastasi.
— Kyllä hän on kaunis! ajatteli Anssu.
— Kylläpä hänellä on kauniit silmät, kauniimmat kuin mitä minä muistinkaan, tuumaili Vaito ja hänen sydämensä sykähti.
— Maailman kaunein tyttö, päätteli Reino varmasti. Pojat alkoivat keskustella.
— Me olimme matkalla myllärille, mutta poikkesimme tänne, kun täällä on keinu. Saako tällä keinua?
— Saa tietysti, vastasi tyttö.
— Tämä on hyvä keinu.
— Onhan se.
Äänettömyys.
— On hauska, että täällä on tämmöinen keinu.
— Ja että saa keinua.
— Niin on.
Äänettömyys.
Vähitellen kuitenkin keskustelu pääsi vauhtiin. Elli oli eilen nähnyt läheiseltä kalliolta poikien purjehdusmatkan ja tappelun ja se asia sai kielet luistamaan.
— Voi voi, kun minä pelkäsin, sanoi Elli.
— Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.
Sitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä. Sillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan rakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä sanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa siirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista veräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi piipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.
— Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.
— Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset ikkunalaudat, ihasteli Reino.
— Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.
Kaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä nuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja tavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan ainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan toisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.
— Saanko minä keinuttaa sinua? he sanoivat tytölle.
— Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen sinulle.
— Minä otan pois tuon oksan. Se on sinun tielläsi.
Kaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He olivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja ajattelivat kukin:
— Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.