VENEEN HAKU.
Neljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja meritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin laiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli puolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän kohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.
Mutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä
Rantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:
— Missä se vene oikein on?
Anssu taas oli vastannut, että:
— Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä se sieltä ottamatta lähde.
Rantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti poikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti niiden aivoitukset seuraavalla tavalla:
— Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee peräpakaroillasi.
Anssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella oli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi ja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu tunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa. Päinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan venettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä paikalle.
Saatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan katajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit auttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä sen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska muuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan asiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello 6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.
Lukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi, kuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken kestäessä kutsuttaisiin "Juho Vesaiseksi".
Pojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli johtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:
"Attila, Jumalan ruoska."
Mutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää sairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja sinä aikana hän oli lukenut "Juho Vesaisen". Seurauksena oli, ettei hänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta sankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin kyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko ikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille tärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat ymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.
Seuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla ja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa aamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen puhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi pois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja huuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas tulikin.
Mutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa arveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos aiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin soutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi keulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria, huomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla ja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla vallitsi hiljaisuus.
— Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.
— Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla näkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi, huomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta kootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin ja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin pienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.
Pojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi:
— Tuo kylä pitäisi hävittää!
— Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.
Anssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla Rantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan pojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:
— Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.
Pojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.
— Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä, huudahti Reino.
— Soutakaa! kuiskasi Vaito. — Minä ohjaan laiturille.
Parilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:
— Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri.
Nyt se hävitetään.
Pojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut hurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä, syöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat heti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen kaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry. Hurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten kaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään ollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin hirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla kohonneen kyläkunnan.
Nyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten toisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden onnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt eloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.
— Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti laiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä tuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.
— Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.
Mutta Vaito oli nyt olevinaan.
— Me olemme kostaneet! hän huusi. — Jatkakaamme työmme loppuun asti ja hävittäkäämme koko Kukolan linna!
Pojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut hulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla kehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien piti vastata hänen huutoonsa:
— Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!
Se oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän halusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.
— Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä nainen tuli yhä lähemmäksi.
— Sanokaa nyt pöllöt pian, että "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen", kiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.
Mutta pojat olivat niin kuohuksissaan, etteivät he käsittäneet hänen tarkoitustaan. Vaito seisoi yhä keskellä hävityksen kauhistusta ja odotti tuota ylevää kehoitusta: "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!"
— Ettekö te, haljut, nyt ymmärrä! Huutakaa pian nyt, niin minä tulen heti, koetti Vaito vielä kehoitella, polkien jalkaansa harmista ja miltei itku kurkussa.
Mutta samassa saapui tuo akka jokirantaan. Kun hän näki kaislamajojen kohtalon, alkoi hän kirkua kimeällä äänellä:
— Hoi Kaallee ja Aaanttii, tulkaa auttamaan! Sitten hän hyökkäsi
Vaitoa kohti, aikoen pidättää edes yhden pahantekijän.
Jopa tuli hätä Juho Vesaisellekin. Suuttumuksen ja pettymyksen puna kasvoillaan hän pakeni rantaan ja hyppäsi veneeseen.
Nyt oli syytä soutaa lujasti, sillä Kukolan pojat näkyivät jo talon pihalla. Jokikylän pojat soutivatkin voimainsa takaa. He näkivät Kallen ja Antin juoksevan rantaan hävitettyjen kaislamajojen raunioille. Sitten Kukola katosi näkyvistä joenpoukaman taa.
Päästyään Rantalaan pojat olivat vakavalla tuulella. He tiesivät, mitä heillä tämän jälkeen oli odotettavana Kukolan taholta.
Pahimmalla päällä oli Vaito. Hän, Juho Vesainen, iiläisten ja liminkalaisten johtaja, oli pötkinyt pakoon naisen vuoksi. Sellaista hän ei ollut lukenut mistään Vesais-kertomuksesta. Ihmeellinen olento on nainen.
Anssu sitä vastoin oli iloinen ja hyvällä mielellä, sillä vene oli nyt vihdoin entisellä paikallaan. Pelko katajankaareksen esiintymisestä näyttämöllä oli häipynyt — ainakin hämärään tulevaisuuteen.