JOKIKYLÄN POIKIEN TULENTEKO ELI MIKSI SUUTARI JA RÄÄTÄLI RIITAUTUIVAT?
Jokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi maalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin hoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset yleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä olikin.
Että räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu tosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja ja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri päänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli maaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä eräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on snitti. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä räätälinä että ajattelijana.
Hän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin hän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut käsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti hiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan ilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun heilahtaessa hänen takaraivollaan:
— Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori, napit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on troklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata: Ei! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun mestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin, silloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon enemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta syystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole mikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti on puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun olemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä onkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton snitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti ja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan tunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista korkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli, joka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa kukoistuksessa, — hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin snitti.
Sillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän oli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen silmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten vähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä vaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla — ja millaisia he todella olivat!
Mutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle tuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja puvut, puvun snitit ja — itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen kaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella sopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli, oikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että muut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä arvonimellä.
Räätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten taistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista ammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin, ei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän olisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan pieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim. sellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli — ja se oli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän mukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan kurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko pitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia, oppipoikia.
Pasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin pyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen jälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän poikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä kuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä manteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen elatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo huolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä äänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään valkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.
Pojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon pyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus oli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä oleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa tuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!
Pojat laputtivat "viivana" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän täyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti puut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi katsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä savua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.
Kun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he pian varsinaisen tehtävänsä.
— Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti lukkarin Vaito ihastuksissaan.
— Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.
— Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi, että Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri harrastaneet kanssakäymistä keskenään.
Kun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli tuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain savupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen savutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat yskiä "sisuskuntansa pellolle", kuten he itse kerskailivat. Mutta kyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä vain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.
— Lisää heiniä! kirkui Vaito.
— Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa jokirannasta.
— Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.
Mutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle selälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein nauttiakseen tuosta ylevästä näystä.
— Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!
— Paarmatkin, paarmatkin häviävät!
— Tämä on eri kivaa!
— Pankaahan taas lisää, muuten se loppuu, puheli Kankareen Epa, hänkin innostuen asiaan.
Mutta kaikkien mielestä ei Pasaskan pyykinpesun alkuvaihe ollutkaan yhtä kivaa.
Suutari Lumperi istui tuvassaan joenpuoleisen ikkunan ääressä ja lopetteli parhaillaan Valkealan Vendlan puolipohjia. Hän käänteli ja väänteli noita pieniä naisen kenkiä ja ajatteli:
— Mikähän siinä mahtaa olla, ettei tämä Vendlakaan ole saanut sulhasta. Se vasta on kursseja ja kouluja käynyt, eikä sen touhukkaampaa ihmistä ole mailla halmeilla. Kirkossakin se käy joka sunnuntai näyttämässä sitä erinomaista ääntään ja hyvää nuottiaan. Ei niitä tämän ajan nuoria miehiä ymmärrä…! Kah-kah! Kah! — kah!
Suutari vilkaisi ikkunasta jokirantaan ja hänen mielestään oli siellä jotakin vinossa.
— Ka-ka-kah! Savua! hän kaakotti ja Valkealan Vendlan kengät putosivat pöydän alle. Sitten teki suutari Lumperi saman nerokkaan johtopäätöksen, minkä kuuluisa intiaanipäällikkö "Kiitävä Haukka" kaukaisessa lännessä jo täsmälleen 120 vuotta sitten oli tehnyt ratsastaessaan Kansas'in ruohoaavikoilla: "Ei savua ilman tulta."
— Akka! huusi suutari Lumperi särkyneellä äänellään ja yskäisi. — Akka! toisti hän sitten hätäisesti aivan kuin akan hameet olisivat olleet liekeissä.
Lumperska kompuroi peräkamarista nostaen laseja nenältään.
— No mitä? hän kysyi ovenraosta.
— Sa-sa-savua! änkytti suutari.
— Vai savua, sanoi eukko tylysti ja paukautti oven kiinni. Hänellä ja suutarilla oli aamulla ollut pientä kinaa, minkä johdosta eukko oli päättänyt olla kolme vuorokautta puhumatta, ja hän oli siitä harvinainen eukko, että jos hän kerran päätti olla kolme vuorokautta puhumatta, hän piti päätöksensä. Ja tuon tuostakin hänellä oli tapana, pitääkseen Lumperin luontoa norjana, olla puhumatta kolme päivää. Sitä ei Lumperi koskaan kestänyt. Kolmantena päivänä hän aina nöyrtyi.
Lumperi huomasi nyt, että eukosta ei tänä päivänä saanut mitään järkevää irti, ja päätti toimia omintakeisesti.
— Sehän on kamalaa, hän huudahti, kun kakarat rupeavat laittamaan kuivalla ilmalla valkeaa jokirannalla ja polttavat ihmisten navetat ja asuinrakennuksetkin poroksi. Sus' siunatkoon, mikä savu sieltä nousee!
Suutari vetäisi puolikengät jalkaansa, tempaisi nahkahihnan käteensä ja astui pihalle. Siellä hän käänsi nenänsä myötätuuleen ja katseli lasiensa yli kuten akkakin. He katselivat molemmat lasiensa yli, ja se yhteinen ominaisuus heitä eniten harmitti toisissaan, varsinkin silloin, kun he molemmat sattuivat yht'aikaa muljauttamaan toisiaan.
— Ka, kah! Jokikylän pojan-lurjukset ja niin ylen taitamaton savu! hän pauhasi. Koko Kukola ja kirkonkylä ihan harmaana. Minäpäs heitä pamputan, jahka saan heidät käsiini! Jonkinlainen relijuuni tässä pitää aikaansaataman sentään!
Väärillä säärillään suutari kompuroi maantielle, meni Pasan perunamaan aidan viertä jokirantaan ja ilmestyi kuin ukkospilvi poikien selän taa.
Anssu pyllistyi parhaillaan tuppaamaan kauheata, märkää heinä- ja kaislasylillistä pesän suusta sisään ja toiset pojat olivat siinä polvillaan ja kyykyillään Anssun vieressä, tarkaten niin kiihkeästi pesän suuhun, etteivät laisinkaan huomanneet lähestyvää vaaraa. Suutarin mielestä tilanne oli suorastaan herkullinen. Neljä tiukalle käännettyä pyllyä oli hänellä edessään. Hän mietti vain:
— Läjäytänkö minä yhdellä kerralla kaikkia, vai ehtisinkö läjäyttää kaksi kertaa. Se olisi nasevampaa. Ensin kahta oikealla olevaa, sitten vasemmanpuoleisia. Mutta pysyvätkö nuo toiset kaksi paikoillaan, kun ensi kerran läimähtää. Jos minä taas läjäytän kaikkia yhdellä kertaa, saa kukin osansa, mutta iskun teho kussakin yksityistapauksessa on paljon laimeampi.
Hetken harkittuaan hän päätti läjäyttää ensin oikeanpuoleisia pyllyjä, sillä silloin ne ainakin saisivat suolaa tarpeeksi. Ja tämän päätöksen hän perusti tunnettuun sananlaskuun:
"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla."
Sitten hän kohotti kätensä. Hänen suupielensä värähtivät vahingonilosta ja silmänsä pienenivät. Sitten hän iski.
Kuului kimeä läiskäys ja isku sattui — Pasaskan pyykkipadan kylkeen. Suutari itse lensi suin päin pyykkipadan mukana pesän toiselle puolelle kourat edellä veteen ja rapaan.
Hän hölmö oli innostuksissaan sanonut ääneen sanat:
— Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.
Ja hän hölmö oli luullut, että noiden sanojen jälkeenkin nuo neljä pyllyä odottaisivat kuuliaisesti, kunnes hän, suutari Lumperi, suvaitsisi läjäyttää. Mutta hän laski pahasti väärin. Pojat olivat kuin oravat livahtaneet hänen kynsistään. Kyllä suutaria kaiveli. Jo oli saalis ollut hänen kämmenellään. Nyt se oli tiessään ja hän itse vaatteet märkinä (vesi oli onneksi vasta haaleata) ja ravassa vatsallaan suuren savupatsaan hyväillessä hänen haiveniaan.
— Akka! kirkaisi suutari hädissään, mutta akkansa suloista ääntä hän voi toivoa kuulevansa parhaassa tapauksessa vasta kolmen vuorokauden kuluttua.
Jättäkäämme hetkeksi suutari Lumperi tepastelemaan Pasaskan pyykkipadan ääreen ja ihmettelemään, voiko kuitenkin kaikitenkin tämä matoisen maan kylmä pinta yksinkertaisesti avautua ja nielaista neljä äsken elävää ja kukoistavaa nuorukaista, vai oliko heidän katoamisensa selitettävissä jollakin muulla, mahdollisesti vielä ihmeellisemmällä tavalla. Seuratkaamme Jokikylän poikia. Toteamme ensiksi, että he par'aikaa juosta piipottivat henki kurkussa ja pelästyksestä väristen räätälin mökille ilmoittaakseen Pasaskalle, että suutari tuli rantaan pyy pivossa ja kaksi oksalla ja nähtävästi aikoi keittää pyypaistia itselleen ja akalleen sovinnon tekiäisiksi.
Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät perille, tuli Pasaska heitä vastaan seiväs ojolla kourassaan. Pojat kalpenivat ja pysähtyivät. Pian he kuitenkin huomasivat, että vaara tällä kerralla ei uhannutkaan heitä, vaan suutarin Koevasta. Miten oli Koevas, tuo iloinen, ynisevä lehmä sitten hankkinut päälleen Pasaskan vihat?
Koevaksen oli Lumperska päästänyt hetkiseksi syömään apilaa ja se tallusteli pian polvia myöten apilassa kuin suuressa ruoka-astiassa ja imaisi ruohoja nahkaansa niin että silmiä hämärsi. Se oli nähtävästi päättänyt kuolla ylensyömiseen, sillä mistäpä se tiesi, että peräkamarin ikkunan luona istui Lumperska lasit nenällä, kutoen Lumperin sukkaa, seikka, mistä sivultakatsoja voi heti tehdä sen johtopäätöksen, ettei Lumperska kaikesta huolimatta aikonut vielä hylätä Lumperia. Eikä hän hylännyt Koevastakaan, jonka hän hetkeksi oli heittänyt aistillisten intohimojen valtaan tuoksuvan ja mesirikkaan apilapellon keskelle.
Nielaistessaan parhaillaan kammottavan suurta apilakimppua, joka väkisinkin oli takertua sille kurkkuun, ja pyöritellessään hengenahdistuksen ulospullistamia silmiään sai Koevas äkkiä suutarin haahmon silmiinsä ja mietti silloin:
— Tuo visukinttu aikoo ajaa minut nyt jo navettaan, mutta minä en mene!
Se pani loikaksi ja juoksi aidanvierelle. Mutta suutari ei nähnytkään lehmää. Hänellä oli muuta ajattelemista; hän oli juuri menossa jokirantaan kylän poikia löylyttämään. Innoissaan oli suutari niin huolimaton, että jätti veräjän raolleen. Koevas seurasi suutaria maantielle ja näki silloin tien avoimeksi Pasan perunamaahan. Vesi herahti sen kielelle. Parin minuutin kuluttua se seisoi uljaana keskellä perunamaata, kiskaisi perunanvarsia juurineen maasta, heilutti niitä päänsä ympäri, niin että multa tuiski, ja teki pahaa jälkeä.
Pasaska hyökkäsi seipäineen sen kimppuun, mutta se puhisi kamalasti astuen kaksi askelta Pasaskaa kohti, jolloin eukko pudotti seipään kädestään ja nostaen hameenhelmojaan pakeni mökin ovelle.
Kun pojat näkivät tapahtuman, sekaantuivat he empimättä asiaan.
— Se on suutarin Koevas!
— Annetaan sille selkään!
— Ajetaan se maantielle.
Sellaisia uhkauksia kuului pian joka haaralta. Pojat valmistautuivat kostamaan Koevakselle ne nöyryytykset, mitkä suutari oli heille tuottanut. Heistä oli sama, oliko kysymyksessä suutari itse, hänen eukkonsa, vaiko lehmänsä. "Samaa maata kuin maalarin housut", he ajattelivat, katkaisivat aidasta seipään ja hyökkäsivät Koevaksen kimppuun.
Lehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi, peräytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai iskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla sangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki lehmänsä urhean kamppailun.
Hän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään selkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan turviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain korisemaan epäselviä sanoja.
Suutari lähestyi nyt lehmäänsä:
— Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla äänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut tuntevinaankaan.
— Häh! se näytti sanovan. — Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä olen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus, vähäsen perunanvarsia.
— Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla lähemmäksi.
Koevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.
Silloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin hänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään "kiltti Koevas". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan valinnut sanojaan.
— Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. — Kyllä minä opetan sinut sotkemaan vierasten perunamaita.
Ja vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan kipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, — läimäyksen sellaisen, että pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät keskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.
Mutta Koevas, sepä ei laisinkaan pitänyt suutarin uudesta esiintymistavasta. Se suuttui, ja itsepäisesti, kuten eläimet suuttuvat. Se murahti kumeasti kuin härkä. Yhdellä tempauksella se vapautti sarvensa suutarin kourista ja aikoi kääntyä päin, mutta saikin aimo läiskäyksen nahkahihnasta lapaluilleen.
Koevaksen ajatukset suutarista muuttuivat yhä huonommiksi. Mutta se piti nyt suutaria paitsi ilkeänä myöskin väkevänä, jonka nahkahihnan iskut kirvelivät arveluttavasti, ja sen vuoksi se pakeni perunamaan toiseen laitaan. Suutari juoksi perässä, mutta kun hän juuri oli saamaisillaan kiinni lehmän, hypähti se uuteen hölkkään ja juoksi päinvastaiselle puolelle, missä se ahmaisi suuhunsa valtavan perunanvarsitukon ja heilutti sitä, niin että multa tuiskusi. Suutari meni perässä, mutta Koevas muutti taas puolta. Silloin suutari päätti uudelleen koettaa viekkautta.
— Kiltti Koevas, se, seh! huuteli suutari suu messingillä ja mitä suloisin hymy petollisilla huulillaan.
Mutta Koevas ymmärsi koiruuden. Ei sitä enää niin vain petetty. Rauhallisesti se asteli perunamaan toiselle puolelle, vältellen vain suutaria, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa:
— Ei riidellä, Lumperi, minä syön tällä reunalla, syö sinä sillä reunalla. Onhan tässä nyt perunanvarsia tarpeeksi meille kahdelle vähäruokaiselle.
Silloin suutari suuttui, hän sydämistyi nyt täydellä todella ja säntäsi hurjana lehmän perään niin nopeaan kuin pääsi, vähääkään välittämättä siitä, miten räätälin perunamaalle kävi. Koevas kiiti ynisten ja puhkuen edellä, suutari kintereillä. Neljä kertaa he juoksivat perunamaan ympäri. Suutari alkoi jo surkeasti huohottaa, mutta hänen kiukkunsa vain kasvoi sitä mukaa, mitä uupuneemmaksi hän tuli. Hän olisi mielellään jo lyönyt pään poikki tuolta itsepäiseltä elukalta. Hm! Eikö ihminen ole sokea? Elukka, joka ei heti antaudu hänen lyötäväkseen, on muka — itsepäinen!
Koevas taas juoksi äkkiä veräjästä maantielle. Suutari, joka ei ollut tätä käännettä aavistanutkaan, törmäsi hurjaa vauhtia veräjäntolppaa vastaan, niin että koko aita rysähti ja Rantalan Anssu livahti räätälin ovesta sisälle. Pian kuitenkin suutari taas oli jalkeillaan ja Koevaksen kintereillä. Lehmä pakeni nyt omalle pihalle, mutta suutari oli aivan liiaksi sydämistynyt voidakseen antaa lehmälleen ilman muuta armahduksen ja täydellisen kansalaisluottamuksen takaisin. Hän kiiti yhä Koevaksen perässä ja sai kuin saikin eräässä käänteessä lehmän hännästä kiinni. Mutta nyt suutari unohti kaiken valtioviisauden ja läimäytti uudelleen lehmäänsä nahkahihnalla peräpakaroille.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui vatsalleen. Hän näki ilmassa jotakin mustaa ja vetelää ja kuuli epämääräisiä ääniä. Vielä hetkisen hän piti lehmän hännästä kiinni laahautuen sen perässä, ja maa tuntui hänestä perin pehmeältä ja liukkaalta. Sitten hän hellitti otteensa. Vaivoin hän kompuroi seisoalleen. Kaikkia jäseniä pakotti, päätä huimasi, ja koko maailma tuntui pyörivän ympäri, — hänen napansa ympäri. Jossakin korkealla portailla hän näki eukkonsa ankaran haahmon ja teki sen hämmästyttävän havainnon, että hänen akkansa tällä kerralla oli saanut puhelahjansa takaisin ennenkuin kolme vuorokautta oli umpeen kulunut. Mutta voi, voi, miten hyvää lyhytkin lepo tekee varsinkin naisihmisen äänelle! Lumperskan ääni kimotti nyt kuin satakielen liverrys, vertaus, mikä ontuu kuten useimmat vertaukset, sillä satakielen ääni on monessa suhteessa kauniimpi ja pehmeämpi kuin Lumperskan liverrys. Mitä Lumperska sanoi, jääköön esittämättä, sillä ei ole hyvä tapa sekaantua aviopuolisoiden perhekohtauksiin. Niissä saa kolmas henkilö pian korvapuustin palkakseen.
Suutari Lumperin koettelemukset eivät kuitenkaan vieläkään olleet loppuneet, sillä nyt sekaantui itse Pasan räätäli asiaan. Hän oli käynyt katselemassa perunamaassaan nykyisin vallitsevaa sekasortoa ja ratkennut naukkailemaan. Ei hän oikeastaan välittänyt niin paljoa perunamaastaan, mutta hän kantoi suutaria kohtaan kaunaa eräistä muista asioista. Oli näet sinä kevättalvena käynyt ilmi, että eräät renkimiehet iltahämärissä puikkelehtivat Pasan räätälin ohitse kangaspakat kainalossa ja menivät Lumperille. Kauan oli Pasa pohtinut, mitä tämä kaikki merkitsi, kunnes hän kerran pidätti Kukolan muonarengin ja kysyi: minne matka? Muonarenki sutkautti sen enempää arvelematta:
— Lumperille.
— Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa ällistyksissään.
— On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.
Pasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt mitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska kuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko suloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut kaikki entiset vallat ja mahdit?
Pasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein on ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että Lumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla. Lumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo poikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen ja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi räätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin räätälinoppiin.
Viimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia. Hän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi oli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa pidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli arvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan papin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän suutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi vuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti huolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin monta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki melkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea, mutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista alkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja, laittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti räätälintointakin, jos tiukalle pantiin.
Tämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan räätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi pukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja "olihan kamalaa nähdä ihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että joka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan". Se oli Pasan mielipide.
Kuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka mestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti aivan rikki. Lumperi oli Pasalle "ammattikuntain epäsikiö" ja Pasa oli Lumperille "variksenpelätin".
Nyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle. Illan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, — se oli tosin vain vaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta pyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli kokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti yhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä murisevan:
— Mestari! Myrsky on suuri! — Tästä nousee maan kamala prosessi!
Sellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille — Lumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin oli tauonnut.
Sinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin kallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään tapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt liikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten sellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa toisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.
Kun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he mestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.
— Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. — Sinä, joka käyt koulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten sinne valtiopäiville päästään?
Vaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta viisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.
— Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.
— Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. — Minun sinne pitäisi päästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat sekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee. Mitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät tietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun oloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele, tämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä valtiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus sentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät kansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan toisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi valtiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille ja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä hoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin, ettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin sellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi veräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle, joka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä seuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, — ja minä, minä en pääse valtiopäiville!
Räätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella kannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.