TULIPALO.
Joki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella väentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja ikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras tunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on rehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja lepuuttamaan jäseniään.
On ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty maahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli aurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana säihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen ei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli suloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua mietteisiin.
Kun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen ruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja, eivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen puolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva pohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus, jonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.
Tällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten illallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa Klemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä hänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä käynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko parpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille hän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi pannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin. Molemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka vanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies, oli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon kokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.
— Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas syömistään.
Pöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle oli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua omaavansa erinomaisen "ruoansulatusorkesterin", eivätkä he sen vuoksi kiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen, mikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.
Mutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin, mikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään jonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa. Sitten hän sanoi painavasti:
— Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!
Nyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs ihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa syödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin erikoista loimotusta.
Jo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan, siellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti kuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella, synkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.
— Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.
Silloin Reino juoksi pihalle tähystämään.
— Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi näkyvistä.
Pöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan, mikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa metsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta. Mutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa Kalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat kipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat ja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina kielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas sähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset taistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen uhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.
— Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän komennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi hevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi oli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja tynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.
Tällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä. Hän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti hänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. — Joko se on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän tiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän istuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:
— Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) — — kai tästä pitäisi lähteä — — ähä — — mutta mitenkäs tässä — — ähä — — kesken syöntiä — — ähä. — — Täytyyhän sitä auttaa — — ähä — — lähimmäistä — — ähä, — — mutta jos vielä muutaman lusikan — — ähä. Kyllä ne sen sammuttavat — — ähä, — — enpähän minä yksinäni — — ähä — — suurtakaan aikaansaa — — ähä. Jaa, lähtisiköhän tuota — — ähä, ähä, ähä.
Antti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän katseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa entistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle sammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan rattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen omatuntonsa.
— Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan huulilleen — — ähä, — — kun ne saavat sinne ruiskun — — ähä, — — pakkohan sen on sammua — — ähä. Mutta jollei siellä ole vedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan — — ähä, — — ka kun on ihan syöminen unohtua — — ähä!
Pihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle.
Antti ihan pelästyi.
— No ka, joko ne nyt lähtivät — — ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa minutkin — — ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta — ähä, ähä!
Antti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan palopaikalle.
Kalliomäkeläisten onneksi oli Jokikylässä kuitenkin vikkelämpiäkin miehiä kuin Klemolan muonarenki Antti. Torpalle alkoi vähitellen kokoontua miestä ja naista, ja kun torpan oma väki oli vähäisen selvinnyt pelästyksestään, pantiin sammutustoimet alulle. Haettiin saaveja ja ämpäreitä, kaivon vintti alkoi vinkua ja ensimmäiset ämpärilliset vettä heitettiin palaville seinille. Niiden vaikutus näytti kuitenkin kokonaan tehottomalta. Tuli sähähti kiukkuisesti kuin saunan löyly, hypähti syrjään hetkeksi, mutta valtasi muhkealla rynnäköllä uudelleen äsken menettämänsä alan.
— Poroksi se palaa, ei siinä mikään auta, vaikeroi Kalliomäen emäntä. — Voi hyvä Jumala, kun lähetti tämmöisen onnettomuuden köyhälle ihmiselle.
Tulen valta näytti todellakin aivan vastustamattomalta, ikäänkuin olisi koko rakennus jo sen armottomassa syleilyssä ja heti romahtamassa maahan. Sillä välin tuli lisää apua palopaikalle. Hevosilla tuotiin vesitynnyreitä ja jo saapuivat Klemolan ja vähän sen jälkeen Kukolan ruiskut paikalle.
Sammutustoimet saivat nyt uutta vauhtia. Ruiskut asetettiin kuntoon ja täytettiin vedellä. Miesvoiman painolla pulpahti vesi kirkkaana suihkuna kohti palavaa rakennusta. Miehet alkoivat hikoilla. Tuon suuren rovion loimotus ja hehku tuntui kymmenien sylien päähän ja palavaa rakennusta oli vaarallista lähestyä.
Mutta kun siinä ruiskumiehet arastelivat, tarttuivat eräät pojat ruiskun letkuun ja etenivät uhkarohkeasti asumusta. Voimakas suihku huuhteli nyt rakennuksen seiniä. Siellä räiskyi ja paukahteli, sihisten ja suhisten tuli väistyi syrjään pahimman vihollisensa veden tieltä jättäen jäljelle mustia, hiiltyneitä ja karstaisia seinähirsiä.
Jo kiipesi pari rohkeata poikaa äsken vielä palavaa, nyt kosteata, höyryävää rakennuksen nurkkaa pitkin katolle kohdistaen vesisuihkun torpan välikatolle ja sisäosiin, missä palava katontäyte pöllähteli korkealle ja valkeat jättiläissavupilvet kätkivät kokonaan peittoonsa sammuttajat.
— Voi, nyt ne tukehtuvat! kuului huutoja väkijoukosta. Kalliomäen Elli seisoi suuren petäjän juurella. Hän oli aluksi ollut aivan kauhun lamauttamana, niin ettei voinut tehdä muuta kuin ristiä käsiään ja yhtyä äitinsä tuskanhuutoihin. Mutta kun väkeä tuli paikalle ja sammutustoimet alkoivat todella, otti hän tarmokkaasti niihin osaa neuvoen; mistä saa vettä, mistä ämpäreitä jne. Nyt hän seisoi uupuneena, katsellen ihaillen noiden nuorten poikien ponnistelua. Hän tunsi heidät heti. Hän näki Klemolan Reinon ja Kankareen Epan kiipeävän katolle, ja pian heidän perässään kiirehti lukkarin Vaito ruiskun letku kainalossa. Nyt olivat pojat synkän savun keskellä aivan näkymättömissä.
— Auttakaa niitä! huudahti tyttö uudelleen tuskissaan.
Silloin pistäytyi savusta esille toinen toisensa perästä tuo kolmikko. Pojat peräytyivät tukahduttavan savun tieltä ja Ellin huulilta pääsi jo ilon huudahdus kaiken tuskan ja pelon keskellä. Mutta tuskin oli savu vähän hälvennyt, kun pojat kävivät uudestaan ryntäämään. Taas he kiipesivät katolle. He olivat koko ajan ajatelleet vain tuota mustakulmaista tyttöä ja hänen puolestaan he olivat rynnänneet tulta vastaan. Nyt he jälleen valmiina mitä hurjimpiin ja uhkarohkeimpiin yrityksiin, toivoivat vain, että tyttö näkisi heidät, katselisi, miten he ponnistelivat hänen tähtensä, ja antaisi heille urhoollisuuden palkinnoksi kiitollisen hymyilyn.
Nyt ei mikään voinut pidättää Jokikylän poikia. He kuulivat tytön huudahdukset. Kuin sotaan kehoitus se kajahti heidän korvissaan. Mitään vaaroja pelkäämättä he syöksyivät uudelleen savuavaa ja liekehtivää rakennusta kohti. Pian kohosivat heidän ohuet, nuorekkaat vartalonsa jälleen rakennuksen katolla ja taas he katosivat hirveään savutulvaan, minkä heidän ruiskujensa vesisuihkut loihtivat ilmoille palavan rakennuksen uumenista. Sieltä nousi hulmahtavia savuvyöryjä täynnään säkeniä ja kipinöitä. Ne paisuivat pilviksi ja punertivat peloittavasti laskevan auringon viime säteissä.
Taas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia kaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen estääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain kannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen estelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran he vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen katolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään pidättäen katsellessa heidän vaaraansa.
Kukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut paikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen Jokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan Kallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin kainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden vesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi jälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan. Oli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat sen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan kitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan tieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa ja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois palopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt vilahdustakaan.
— Nyt se romahtaa! kuului huutoja.
— Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!
— Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä juosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin puristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa noista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja jotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.
Elli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli aivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi kyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.
Kauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi harveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot. He seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan, painoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua lujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi. Mitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.
Palopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia, jotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä palasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt siitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen yksimielisen tunnustuksen.
Hetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen torpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan asukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti oli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä posliinilautasia.
Reinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen
Elli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.
— Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän huudahti säälivällä äänellä.
Eräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:
— Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa, voisiko huonommillakin tulla toimeen.
Reino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta vaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai kouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita, toiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän olisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.
Tuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön suuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet toisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää heidän pitävän toisistaan.
Puolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi vuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi kuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä kaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut ihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja muistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.