1.
|
PATRIISI PUHUU.
Pyhä Rooma on herjattu, orjien suku alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt. Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilaumat räyhäten kulkee katuja ikuisen kaupungin, joka äänetön sankaritemppeli muinen suurien, ylhäisten henkien oli, nyt alhaisen rahvaan kilpojen, taistojen kiehuva kenttä. Pyhä Rooma on herjattu, curian ovet aukeevat käskystä joukkion joudon, ikuinen istuin lakien, tuomion tahrattu ompi, nöyränä taipuu senaatti tahtohon huutavan heimon. Ei huudoilla hallita ikuista Roomaa! Ylhäinen, äänetön sankarirotu, min jänteissä vangittu, vellova voima mykkänä piilee, mut iskee kuin öinen synkeä pilvi, kun taistelun hetki korkea koittaa, ylhäinen, ankara, äänetön heimo on valtias Rooman, ei räyhäävä rahvas! Pyhä Rooma on herjattu, plebeijilauma alhainen, pöyhkeä valtaan on päässyt. |
|
2.
MIEKKA PUHUU.
Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi! Pois valkeatogaiset patriisit ylpeet, pois temppeli koruja kantavat papit, ei pyyntönne auta, se kuolee kuin kuolevi särkyvä sävel kolkkohon yöhön, yö saartavi Roomaa ja verinen vimma tuomiosäilänsä säihkyvän nostaa. Ei Rooma kuunnellut sankarin ääntä, nyt laulua kalpojen kuulla se saapi. Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot, joilla kultainen, keinuva vilja valmiina vartos, talot tuhkana ompi ja lyötynä joukko maailman vallan, mi vavisten vuottaa iskua sankarin raivoisan säilän. Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa laulua ylpeän, ylhäisen vihan, vapise valtio, vallasta sotii kuoleman äänetön, uhmaava joukko, vapise Rooma, sa sankarin ääntä kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä. |
|
3.
HAAMU.
On sankari sortunut, ylpeä liian miekkansa oli iskemään isien nostamaa pyhää ikuista valtaa, mi kirkkahin koru aikojen kultaisen kruunun ompi. On sankari sortunut, joukkonsa toivo pettynyt tuonelle uhrasi urhon ylpeän, suuren, on sankari sortunut, ikuinen Rooma vapaana jälleen, ja pauhaten kaikuu kaduilta, toreilta rahvahan riemu. On sankari poissa, mut henkensä ylpee ajasta aikahan ylpeenä katsoo huipuilta kulkua räyhäävän rahvaan, on sankari poissa, mut ylenkatse ylhäinen yllä kaupungin lepää, mi halvaksi luki esikoiskruununsa kansojen kesken, mi valtansa ikuisen aatelin antoi koruksi pöyhkeän barbarilauman. On sankari poissa, mut huipuilta henki ylpeä, ylhäinen kylmänä katsoo. |
|
CATILINA PUHUU.
Ei ees, ei taakse, yllä uhkaa yö ja eessä tasavallan joukot taajat! Soi kalske kaukainen ja tähtivyö taivasta niinkuin kalman sirppi kaartaa, nyt koston, vainon vaikein hetki lyö, maat oudot, kansat etäiset ja laajat on vallassamme kohta, loppuun työ nyt tehdään, vihan vimmalieskat saartaa sua Rooma, voimat kammottavat käyvät vastaasi, maahan sorru nyt tai voita! Jo taiston laineet käy, yön ilmaa viiltää hurjimmat peitset, raivon pilvi ratkee, min takaa tuhon veritähdet kiiltää, jo kalvat kalskahtaa ja kahle katkee, mi mieltä sitoi, jäyti tahdon juurta, jo säilät salamoi, päin määrää suurta, tienviitta vihan vihree virvasoihtu, raivaaja radan syämen synkkä loihtu, soi säilät, aukee vallan vaskiukset, kimaltain kaartuu öiset kangastukset. Soi, salama, yön pilvi iske tulta, lyö maahan valta, määriinsä mi turtuu, helmassa tulevan on kirkkain kulta, mi hetken hehkuu, jälleen mustuu, murtuu, leimahda lieska vihan, kaikki hautaa, mi synnyttää ei uutta enää voi, ken kypsä on, hän vuottaa tuonen rautaa ja elojuhlaa suurta karkeloi. Yö hälvenee ja taiston aallot raukee, on sammunut jo mielen hurja uhka, on voitto tasavallan, hauta aukee nyt sankarin, mut kerran syttyy tuhka, mi maassa lepää, mutta tulta yhä salassa vaalii, helmahansa sulkee sen kipinän, mi lieskan uuden siittää, lyö kerran hetki, voimakas ja pyhä, jolloinka kohti määrää uutta kulkee taas Rooma, kansat kansoin jälleen liittää, lait ihmisille laatii, ohjat ottaa käskystä valtiaan, mi nousee kerran ja astinlaudaksensa lyöpi maan. |