Dityrambeja

by Aarni Kouta; Friedrich Wilhelm Nietzsche

JULIUS CAESAR.

1. ÖISELLÄ CAPITOLIUMILLA. Yö saapuu, tummuu iltataivaan syli maan hetkeksi mi sulki kultavaloon, yö saapuu, syttyy tähtisarjat paloon tuhansin lieskoin, mutta kaiken yli loistossa miljonien tulten seisoo mies yksinäinen, jumalien juurta, vuorella jumalten. Yöt päivät kutoo henkensä sallimuksen vaippaa suurta kansoille, maille. Milloinkaan ei putoo kädestään voimakkaasta vaskiparta, mi unen toteen, toden uneen liittää harsoksi säihkyväksi, joka sulkee helmaansa hengen ihanimman runon. Ei tyynny tahdon hyrskyävä virta, mi uutta uraa raunioihin raivaa maailman vanhan, joka jälleen kulkee kuin karkeloiden ikuisuuden työhön. Ei uuvu voima, joka hautaa kaivaa hyveille, jotka lailla iltaruskon kultaavat vielä maita, uuden uskon syttyissä niinkuin syttyy tähdet yöhön. Oi terve, Rooma, Messiaasi vuottaa sua vuorellansa, vaskiukset aukee Januksen temppelin, uus’ astuu luoja pyhäkköön ajan, ajan uuden tuoja, min valta milloinkaan ei maahan raukee, mi omaan voimaansa vain yksin luottaa, oi terve, Rooma, uhraa uhri parhain nyt luojallesi, kautta palmutarhain ikuinen soikoon kuoro: terve Caesar sua tervehtii ne, jotka kuoloon käyvät! Yö tumma, uinuu Rooma suurta unta, mies yksinäinen valvoo kukkuloilla, mut kohta nouseva on valtakunta, maan kirkastaa mi uuden aamun koilla.

2. LEGIOONAIN LAULU. Terve Caesar, sallimuksen valtakannel kaikuu, terve, terve Caesar! Terve Caesar, taiston teräskellot kutsuu kuolon purppuraiseen juhlaan meitä, terve Caesar, terve valtias, nyt arpa lankee, terve, joukkosi on tuonen tuttu, terve, tuhannesti terve, suuri Caesar! Terve Caesar! Elo kypsynyt on leikkaajalleen, vilja tuleentunut viikatteelle, terve Caesar, raskaat, täyteläiset tähkät nuokkuu vuottain sirppiäsi, jonka terä kultasalamana kaikkeen iskee, mikä valmiina on vainiollaan, terve Caesar, terve elojuhlija, min kenttä maasta maahan, merten yli yltää, terve Caesar, ikuinen on elonkorjuuaikas! Terve Caesar, kohtalosta kohtalohon johtaa olemuksen ikivoima meitä niinkuin tulenpatsas korven yössä, tuhatkimaltava taivaankaari kangastusten etäisestä maasta. Terve Caesar, valtas ikiruno kiehtoin käskee, terve Caesar, voimas lannistava pakko säätää tuskan, vaivan vaikeata tietä käymään miljonat ja myrskyn lailla laulaa voiton korkeata virttä, terve Caesar, terve sankari, nyt kultakotkin tervehdimme sua käyden kylmään kuoloon!

3. ARPA LANGENNUT ON. Arpa langennut on, rajan kielletyn yli sotajoukkonsa sankari uhmaten ohjaa. Arpa ankara langennut, ikuinen Rooma vavisten herraansa suurinta vuottaa, min kultaiset kotkat seudusta seutuhun myrskyten lentää, arpa ankara langennut, pauhaten kuohuu voittojen voimakas, vyöryvä koski maan kukkivan yli, mi iskutta miekan valtahan sankarin saapuvan taipuu. Arpa langennut on, rikos ihanin tehty, mi tähtihin saakka maineensa säihkyvän glorian nostaa yli jumalien kaukaisten, kirkkaitten kenttäin. Rikos ihanin tehty, min suuruutta saata ei tahrata siveyslakien mitta, mi orjia varten on alussa aikojen muinaisten luotu, oma lakinsa sankarin toimilla, töillä, min timanttikova kohtalo korkeille hengille säätää. Rikos ihanin tehty, mi suurin on hyve kädessä sankarin, salliman suoman käskijäksi kansojen, luojaksi aikain, joittenka valta kirkkaana säihkyy, kun hautahan vaipuu menneiden polvien tahto ja tarmo. Arpa langennut on, tulenlieskoina lentää sankarin säihkyvät, kultaiset kotkat seudusta seutuun ja päätyvät Roomaan, min marmoriportit salpansa valtiaan käskystä avaa. Pyhä Rooma on vallattu, jällehen aika, korkea, ankara urhojen aika, valtikan ottaa. Jälleen sankariseppele vehree kulmilla ihmisten suurien kukkii, jälleen pilvihin nousevi maine Rooman, mi maailman kohtalot ohjaa valtiaan alla, min voittojen tähti kirkkainna säihkyvi aikojen yössä.

4. POMPEJUKSEN CURIASSA. (Maaliskuun iduspäivänä.) Pylväs maailman kaatunut, ihanin, suurin ihminen sortunut, säihkyvin helmi sammunut luomisen kirkkahan kruunun, sammunut, heittänyt purppurahehkun viimeisen, hellän maailman ylle, mi värjyen vaipuu mustien varjojen outohon yöhön. Imperaattori surmattu! Tyhjä on maineen kultainen istuin, tahrattu verin on ikuinen Rooma, verin, min jälkiä puhtaaksi pese koskaan ei aika, ei umpehen painu milloinkaan haavat, jotka on iskenyt alhainen vietti alhaisten henkien, alhaisen koston. Rikollinen Rooma! Sa helmassas hoivasit kavalia kyitä, jotka armolla valtiaan kerran nousivat, iskivät ystävän, miehen uhriksi kuoleman keskellä työtä korkeinta, pyhää. Rikollinen Rooma, ajasta aikaan on tuomio soiva: etsikkoaikaas et älynnyt kerran! On valtias poissa, mut voittojensa kulku aaveena vyöryvi aikojen halki, on valtias poissa, mut iäti seisoo se huone, min kätensä voimakas kerran vuorille vuoli, on valtias poissa, mut henkensä yhä huipuilta hyisiltä kansoja ohjaa, on valtias poissa, mut auki on rata, min tarmonsa rasti, on valtias poissa, mut voittojensa vaunut säihkyen vyöryvät aikojen yössä.

VOITTAJA PUHUU. Ma voitin. Mitä ompi voitosta, päämäärä taistellessa vain on pyhä. Ken yläpuolla ei oo voittoaan, hän kahlehissa orjuuden on yhä!

SOTA. On sota niinkuin tammi taivas-latva, jot’ ase hirveinkään ei maahan lyö, sen pirstoo vasta salamoista suurin, min synnyttävi synkin, oudoin yö.

LUOMINEN. Alussa maa oli autio ja tyhjä, pimeys lepäili syvyyksien päällä, määrättä hyrskyen mustimmat laineet kulkivat, kiersivät mitatonta merta, vaahdoten valkeana tuolla ja täällä kiehuivat muodotta muodostuvat aineet etsien toisia yhtyäkseen kerta. Alussa maa oli autio ja tyhjä. Kuohahti äkkiä synkimmät aineet, väkevänä jylisten pauhasi myrsky, hälveni pimeys ja tuhansissa liekeissä hehkuen hulmusi tulipuna tähti keskellä avaruuden ääretöntä kantta. Syvyyden kultana keinuvaa pintaa Elämä kulki. Aaltojen harjalta harjalle aallon myrskysi luovista voimista suurin, halkesi kahtia vellovat vyörteet vuorina vierien outoihin ääriin, vaipuen, tyyntyen kahleiden määriin, sijansa heittäen karkelokentäksi luomisen työlle. Lieskoina leimusi avaruuden tähti timantteja, kultia kylväen maille, raskaina ilmoihin harmajat huurut hyisistä, himmeistä notkoista nousi, kaaoksen kylmähän rintahan henki hehkuvaa tultansa luojista suurin. Hälveni häivät, kiehuen iti maa, joka jäisenä lepäsi äsken. Kuohuen aukeni vehreä helma kätkien hehkuunsa hersyvät voimat, siittäen sihisevät, pursuvat mahlat, työntäen taivaille uhkaavat huiput. Poltteesta kohtunsa kuumimman vaivan synnytti viimeksi syvimmän synnyn, huippuja kulkevan ihmisen suuren. Vuodet ne vierivät, kuukaudet kulkee, ajat ne aikoihin tanssien yhtyy, ei loppunut työ. Väristen vuottavi päivät ja yöt luomisen levotonta, suurinta juhlaa maailma, vahvuuden välkkyvät vyöt, luonto, mi voimaansa vellovaa tuhlaa. Milloinka salamoista synkehin lyö, kirkastava, säihkyvä, uudesti-luova, milloinka työhönsä ankaraan ryhtyy mestarin suurimman raivoisa palja, milloinka miljonat kuiluihin syöksyy verissä luomisen kiehtova malja? Vavisten luojaansa vuottavi maa. Milloinka salama sen leimahtaa?

UUSI JUMALA. Hän vuorilla viipyy, allansa kansa pauhaten juhlivi maalia vailla kuin korvessa Siinain Israel muinen. Hän vuorilla viipyy, kasvoista kasvoin katsovi Elämän ankaraa Herraa, min ikuiset käskyt piirtävi pintahan kylmän ja karmaan kalliopaaden. Hän vuorilla viipyy, allansa joukko juhlivi huoleton, tanssivi eessä kuvien kultaisten, kangastuskaarten, jumalien outoin. Hän vuorilla viipyy ja vaieten katsoo tanhua, riemua joukkion joudon. Hän vuorilla viipyy kuin synkeä pilvi, min mustassa helmassa tulipuna turman hehkuvi liesi, hän huippuja kiertää kuin ukkosen lonka, min kohdussa tuhansia vasamia välkkyy, hän vuorilla viipyy, mut syöksyvi kerran salamoiden vaunuissa laaksoihin, joissa juhlivi määrättä räyhäävä rahvas. Hän syöksyvi laaksoihin, vapisevi vuoret, tärisevi manner ja kiehuvi meri, min raivoista pintaa myrskyjen valkeat valjakot lentää. Hän syöksyvi laaksoihin, pitkäisen nuolena keskelle karkelon keinuvan entää, hän saapuvi, kansojen kultaiset kuvat pirstovi, syöksevi marmori-ylväät jumalien alttarit maahan, mi ompi jalkainsa ainainen astinlauta. Hän saapuvi, antavi maalin, mi säihkyy purppuraruskona taivaalla, jonka kaukainen kansi hehkuvi autuutta maallisen riemun. Hän saapuvi, valtansa rastivi radan ihmisten kulkea kunne hän tahtoo, hän mennehen valtaa, hän tulevan luopi, hän ohjaa suuret ja pienet virrat, hän kutoo kohtalon välkkyvät vaipat, hän, kansojen käskijä, ihmisten herra, mi synkkänä pilvenä vuorilla viipyy.

TOTUUS. Te etsitte, tahdotte totuutta te surumieliset sankarit hurskaat. Sen alttarille henkenne tuskan te tuotte, sen uhriksi voimanne parhaat te suotte, sen kangastuskaaria kultahan luotte, se elämänne huippu ja elämänne määrä, se näyttää mi tekonne oikea, mi väärä, te etsitte, tahdotte totuutta vain yli kaunihin valheenkin! Mikä valhetta sitten? Oma etsintänne, virvojen välkkyvä, väikkyvä harha! Mikä puhtainta totta? Vain elämänne, vaistojen, tuntojen tuoksuva tarha, ei totuutta muuta, ei hyvien, pahojen tietojen puuta! On elämä ainoa puu, joka kukkii, se todet ja totuudet helmaansa kätkee, se tiedä ei oikeasta, tiedä ei väärästä, se tiedä ei heelmäinsä hyvien määrästä, se kuohuu vain mahloja, nesteitä pursuu, se kasvaa, se jakaa, se tuhlaa, se antaa, ja lehvillänsä suruttomain pesiä kantaa, sen oksilla ainainen soittelo soi, elo ainoa totuus on, oi! Te ette tahdo elämää, vaan etsitte totta! Mikä totuutenne sitten, te sankarit valjut? Se elämän on loppu, sen kieltäjä kylmä, liikkumaton, täyteläinen, kalpea, jäinen kuoleman varjo. Mitä etsitte vielä? Rajojen ulkona kalvas on maa, hiljainen, kelmeä, kiihkoton, hyinen, totuuden kehto, äänetön, rauhaisa, lepäävä lehto, missä ei halujen kiehuvaa maljaa, missä ei säveliä, tanssia, naljaa, miksi vielä viivytte, totuus on siellä, johon te tahdotte, jota te etsitte, lemmitte yli elämän kauniiden valheitten?

LAKI. Kun elon kahlehtia tahdoitte, niin lain te loitte, vain lapsi, viattomuus, ei nouda sitä. Nyt viattomiksi tulkaa uudelleen – jos enää voitte.

LEMPI. Olkohon lempemme niinkuin lähde laella tunturin korkean, jylhän, raikas ja selkee, kalvolla auringon kirkkahin kulta, pohjalla vellovan elämän suoni, mi väkevänä, kiihkeänä tykkii.

NAINEN. On nainen Suuri-mahdollisuus yhä: hän synnyttää voi lailla syksy-yön kirkkaimman tähden, taikka marraspilven, mi tuhoo ihanimpain tulten työn.

SYKSY. Syksy saapuu. Myrskyn jylhät kellot kaikuu, kuolinkellot, kylmät, jäiset kellot, joilla sääliä ei, armahdusta, jotka katoa ja kalmaa laulaa. Syksy, syksy saapuu, soivat tuonen suuret, kaameet kellot. Syksy saapuu. Heelmät kypsyy, putoo puista kesän riemuinneista, heilineistä, konsa elo kuohui, kiehui, täytti nesteillänsä syämet, juuret, heelmiin kypsytti ja heitti kylmän, kolkon syksyn hyiseen helmaan. Saapuu syksy, surmaa, jäätää – Heelmät jäävät. Syksy saapuu. Puhkee viime hehkuun luonto, viini huumaava sen suonet täyttää, leimaa elon purppuraisen kiihkon kalvenneihin kasvoihin ja soittaa kalman virttä kelloin kumajavin. Syksy saapuu. Terve aika, kylmä, ankara ja säälimätön, terve kuolon viime huumauksen aika! Lietso veriin hengen hurjin hehku, suihki suoniin kiihkon kuumin viini, heelmät kypsytä ja sitten surmaa, lyhyiksi elon hetket leikkaa, jolloin mennyttä ei aikaa miettimähän, hetki oleva vain kirkkain, korkein, johda suuriin, sanattomiin töihin, töihin vaivan ylpeän ja vaikeen, syksy, syksy, tuskan, hehkun, tuonen tuima aika, konsa hornan julmat kellot kaikuu.