Elon sähkö
Säkenet elon valtavan sähkön
läpi luonnon taas salamoi,
kukat puhkee, kussa ne kulkee,
sävel lintujen ilmoissa soi,
avaruuksien syttyvi jäihin
pyhä aurinko, elpyvi maa,
kuten morsian hohtava häihin
se itsensä kaunistaa.
Kukat kulmillensa se kietoo,
sitelee siniseppeleet,
purot valkohuntuina vaahtoo,
häälaulua laulavat veet.
Jumaluuden laulua luovaa,
sävel jonka on loppumaton,
joka muotoja uusia muovaa.
Iankaikkinen, ah elo on!
Niin syvästi joskus se herpoo,
kuten iäksi kuollut se ois;
vain hetki, ja haihtuvat harhat,
Manan varjot on väistyneet pois.
Iäks kuoleman varjot hukkuu
sylihin elon auringon;
kuten luonto, mi talven nukkuu,
niin henki on myös inehmon!
Säkenet elon oudon sähkön
salamoi olemuksessa sen,
ei alkua, loppua sillä,
se voima on ikuinen.
Joka ruohossa, korress' se elää,
solun täyttävi jokaisen,
— se henkenä iäti helää
yli tyhjyyden kuilujen.
Keväällä 1921.