Joulu-yö sankarin haudalla
Varjossa kuuravalkeen kuusen hauta,
kimaltaa yllä tähtikirkas yö,
yö rakkauden; — ei raiu enää rauta,
ei kalskahtaen kalvat enää lyö.
Viihdyttäin kuusi varjoo urhon unta,
kajastaa iäisyyden aamunkoi,
ikuista rauhaa uottaa ihmiskunta,
kaikkeuden juhlakellot kaukaa soi.
Soi joulukellot yössä avaruuden,
yöss' syntyi jumalainen rakkaus,
sytyttää mieliimme se toivon uuden,
se liitost' uudesta on lupaus.
Pois vainon muistot ikirakkaus pyyhki,
yön tähtiin katseemme se kohottaa,
rauhatta rintamme ei enää nyyhki,
kiitämme korkeuden Jumalaa.
Ylistys olkoon korkeuden Herran,
vanhurskas, vakaa mieli inehmon!
Me kamppailimme, — koittava on kerran
seesteinen, tyyni aika auringon.
Urohon unta, joka silmäns' sulki
varjostaa kuusi valkee, kuurainen,
yön juhlakellot soittavat nyt julki
sanomaa hyvää rauhan, rakkauden!