Joulupuu
Minut korvesta pirttihin kannettiin,
mut korpeen mun juureni jäivät.
Hopeat, korut oksille annettiin,
niiss' siinnän nyt yöt sekä päivät,
ma virkistän vanhain ja nuorien mieltä,
ma haastan korpien hiljaista kieltä,
huminaa salometsien, suurten ja sankkain,
johon heimoni jäi, rotu veljien vankkain.
Kohoamme kohdussa korpien vyön,
pyhä aurinko päällä, ja tähdet yön,
humisee kesät, talvet yllämme tuuli,
tuhannet tarut kaukaiset korvamme kuuli.
Suku ihmisten ympärillämme vaihtuu,
kevät saapuu ja syys, suvi, talvikin haihtuu,
me yksin elämme iästä ikään,
ei rikkoa voi ikirauhaamme mikään,
ei myrskyinen syys, sävel paimenen torven,
on kuolematon rotu korkean korven.
Ase ihmisen meidät vaikk' kaataa voi,
humisten ikilaulumme sentään soi,
tuviss' ihmisien sävel korpien soittaa,
sävel ihmeellinen, sanat kaikki mi voittaa,
inehmon sanat, jotka voi vilppiä haastaa,
levon, rauhan toisen rinnasta raastaa,
sanat valheelliset, tylyt, jotka vain saastaa
levittää ylt'ympäri, huokuen hyytä,
kateutta karsasta, soimaa ja syytä.
Sävelissämme soi lepo lempeä, lauha,
syvä kuin sinervän salon suunnaton rauha,
lepo luonnon, mi kutsuu ja kiehtoo kuin syvyys,
herättää, hymyää kuten korkein hyvyys.
Sanomaa Jumalan ikirauhan me tuomme:
tylyt torjumme vallat, ja valkeutta luomme,
teot ihmisien hyviks tahdomme muuttaa,
elon hetteisiin hänen juurensa juuttaa.
Inehmossa mi ainetta, maahan se vaipuu,
vie korkeuteen hänet henkensä kaipuu.