Lucia
Sa saavuit suortuvillas säteet yön,
ah, talven tytti tähti-seppelpäinen!
seuduista saavuit öisten tulten vyön,
miss' siintää vahvuus outo, välkkyväinen.
Etäällä, korkealla kotis on, —
siell' loistaa tyynet tähtisaattoin tulet.
Tienoilta kätköön käyneen auringon
maan päälle, vieras valkee, vaiti kulet.
Halk' äänettyyden polkus pyhä käy,
sa kuljet kimmeltävää tähtirataa,
ei avaruudess' askeleitas näy,
yön oudot säteet jälkes umpeen sataa.
Tähdestä tähteen kulkee sentään ties,
sun askeleittes alla kiiluu kiteet!
Silmiisi konsa katsoo mainen mies,
sielunsa sitoo äänettyyden siteet.
Valoa pelkkää olemukses on, —
hän iäti on henkes valkeen vanki,
unohtaa kukat, kesän auringon;
harteilleen kasvaa hyy ja talven hanki.
Lucia, tähtitytti tyynen yön,
et tunne päivänpaistetta, et kesää,
sa Henki luova öisten tulten työn,
ei sulla kodin lämpöä, ei pesää.
Sielussa yksinäisen suojan saat,
sen täytät näyillä sa tähtitarhain.
Vieraita sulle tuoksuvat on haat,
vieraita kuvat ihmismielen harhain.
Lucia, suortuvillas säteet yön
sa saavut, tulet tähti-seppelpäänä
seuduista öisten vahvuuksien vyön,
elämä syttyvä miss' uinuu jäänä.
H:ki, jouluk. 13 p:nä 1921.