Ylösnousemus
Timantti puhtain, joka puhkes illan,
eloni illan ensi varjon tullen!
ma viime lauluni nyt laulan sullen,
säteistäs solmin tuollepuolen sillan.
Et kiinnitä mua maahan etkä multaan.
Kaikk', kallein muinen, ympäriltäin haihtuu,
katoova kaikki tähtisiintoos vaihtuu; —
iäksi kiinnitän sun sieluin kultaan.
Timantti kallein, loistos peittyi multa
melskeessä elon turhuuksien turun.
Sun näki silmä, suurentama surun,
sun sisin siintosi on tuskain tulta!
Sa jumalten oot kallein leikkikalu,
et turha, välkkyvä vain ajanviete.
Sa syämen kärsineen oot syvin miete,
sun säihkysi on sielus syvin halu.
Kimallat niinkuin kenttäin autuasten
ens aamukaste; tienoot oudot näytät
minulle, hehkullasi henkein täytät.
Vavisten painan sinut syäntäin vasten.
Timantti tumma, pyhin, puhtain nainen,
säkenöit oudon jalokiven lailla.
Jos kadotan sun, kaikkea oon vailla,
sa lahja elon ehtoon jumalainen.
Sun siintos askeleitain aina johtaa,
maan päällä viet mun jumalten jo juhlaan.
Sinulle kaikkeni, ah kaiken tuhlaan,
sun sielus sieluni yöss' siintäin kohtaa!