Väinämöinen
Hän oli ennen kuin ol' Suomen suku,
hän tajunnassaan heimons' unelmoi,
ol' hälle tuttu luote, loihtu, luku,
siks hengessään hän Hengen kansan loi.
Ei kansaa, joka vainon teitä kulki,
vaan rodun, joka salat saattoi julki,
mi laulut laati, suori suuren soiton,
mi kamppaeli eestä valon voiton.
Se taisteli vuoks vapaan ihmisyyden,
vuossadat vaikka kantoi kahleita,
se tuntenut ei ääntä itsekkyyden,
se palveli vain valon valtoja.
Se olemusta etsi jumaluuden,
se Hengen-laulun lauloi korkeen, uuden,
se tulevaa loi suuruutensa aikaa.
Se toteutti Väinämöisen taikaa!
Kahleemme katkoi Väinämöisen tuli,
se antoi aineen, Hengen vapauden,
sen paahtehessa pohjan hanget suli,
virittyi kannel vapaa, valtainen.
Keväämme koitti, katosi pois kirsi,
taas kansamme soi vapauden virsi,
ei vainon valkeat, ei miekan melske,
ei sävel sotien, vaan hengen helske.
Ei taiston tulet Väinämön oo tulta,
vaan viisauden lujat luottehet,
henkemme niiss' on yksin helein kulta,
tietomme taika, taidon tuottehet.
Vuoks vapauden jos tartuimmekin miekkaan,
rakenna emme enää heikkoon hiekkaan.
Käytämme yksin hengen vapaan kalpaa,
pimeyden voimien se teot salpaa!