Vänrikin sankarit
Heimomme tietäjä ne kerran näki
hengessään, esiin heidät loihti, loi.
Maa vaarassa kun ol', sen sankarväki
riemuiten viime verens' sille soi.
Ne taistelivat ylivoimaa vastaan
Sven Dufvat, Stoltit, Munterit ja muut,
vaikk' kuolo tuloksena ainoastaan,
unelmaa voiton hymys sentään suut.
He vaikkei voittaneet, niin voiton unten
he hehkun jälkipolvillensa soi.
Se uhmas valtaa pakkasten ja lunten,
halk' aikain urhot siitä voimaa joi.
Sen suojass' sankarrotu kasvoi, karttui
äänettä hetkeänsä uottaen,
ne sankarit, jotk' kalpaan vihdoin tarttui,
maan vastaisuuteen, valoon luottaen.
Ne sankarit, jotk' kulki taiston teille,
kun uhkas vieras sekä oma mies,
ne, jotka vapauden voitti meille,
kun solvattuna sammui kotilies,
kun kaikkialla kasvoi väkivalta,
kun orjuus uhkasi ja orjan ies,
he tulen tempasivat taivahalta,
he yksin silloin tehtävänsä ties.
He Dufvain, Stoltein, Munterein ol' juurta,
he kamppaeli keskell' yön ja jään.
Mit' unelmoitu tääll' ol' koskaan suurta,
se heissä vihdoin puhkes elämään.
Min hengessänsä näki runoniekka
kansansa kunniata laulaissaan,
sen teki vasta myöhäispolven miekka,
mi vapautti kansan sekä maan.