I
[1]
(SFINKSI)
Selin elämään. Päin hieta-aavikkoon,
äänettömään, kuolleeseen ja autioon.
Niinkuin umpisokko toista sokeaa,
kohtalotar ihmislasta johdattaa.
Kuiva hiekka lentää kautta aavikon.
Vuori rautaisinkin kerta hietaa on.
Älä kysy mitään. Sfinksi vaikenee.
Hiekka vinkuu vain. Vain tuuli tohisee.
Templit luhistuu. Ja kuolee ihminen.
Ontto, kylmä hymy sfinksin kivisen.
[2]
Tee työsi, iske iskusi,
käy tyynnä kuolemaan.
Ne aamut, joita kaipasit,
ei koita konsanaan.
Ei koita koskaan aamut ne,
jos kuinka kaivannet.
On palkkasi vain pettymys
ja tuskat tuliset.
Mut olkoon niinkin. Elää se
viel käsky rinnassas.
Sen eestä elo juhlas on
ja kuolo kunnias.
Työs kerran kesken katketen
sun kynäs putoaa.
Sua maasta syntynyttä taas
suur syleileepi maa.
Ne aamut, joita kaipasit,
ei koita konsanaan.
Tee työsi, iske iskusi.
Käy tyynnä kuolemaan.
[3]
Sun, elämä, ma tahdon pusertaa
mun vasten sydäntäni palavaa.
Sun yksin tunnustan. Oon laulajasi.
Vain mykkä yö on ulkopuolellasi.
Sun antis tuskako vai riemu on,
se yhtä kallis mulle olkohon.
Mun sydänvereni se vuotakohon
ja kultamaljas partaat punatkohon.
[4]
(KUVANVEISTÄJÄ)
Kaikki ruma, kaikki kaunis
hakattakoon marmoriin.
Yhtyköhöt viha, lempi
saman patsaan jäseniin.
Kaikki, mit on ihmissydän
pienen pieni tuntenut,
käyköön esiin, antakohon
aartehensa salatut.
Kaikki esiin. Taltan kärkeen
sydänveri vuotakoon.
Ihmiselon kirjavuuden
kivi kylmä puhukoon.
Lämmin ihmisveri tuokoon
sanat huuliin kivisiin.
—Minä elän, minä elän—
marmorpatsas, lausu niin!
[5]
Nyt kirja kiinni, loukkoon
se päiviks joutanee.
On vieras tullut mulle.
Jo tiuvut helisee.
Nyt ylle juhlavaate.
Ja tulta akkunaan.
Nyt jokahinen lamppu
kuin juhlaan palamaan.
Ne palakohot loppuun
kuin tyhmäin neitsyein.
Jo kyllikseni taasen
ma arkityötä tein.
Hei tuleen joka lamppu.
Auk' ovet raskahat.
Se jumalainen vieras
sa harvoin poikkeat.
[6]
(INSPIRATIO)
Ne soivat. Ne nousee, ne laskee.
Kuin väkevät aallot vyöryvät taas.
Näin vaihtuvat rytmit.
Ja selvinä alkavat piirtyä kuvat,
värikylläisinä
ja luomistuoreina,
liittyen toinen toisehen
pitkän hopeisen ketjun lailla.
[7]
Lämpimästi, kaikin vaistoin,
suo mun elää aikani.
Enhän tahdo tutkistella
mitä tuosta seurasi.
Tämä päivä kallihimpi
mulle on kuin huominen.
Yksi täyteläinen hetki!
Huomen vaikka kontaten.
[8]
Tyhmät neitseet, oli heillä
öljy kallehin lampuissaan.
Tyhmät neitseet, laittoivat he
lamppunsa täytenä palamaan.
Tyhmät neitseet rikkahiksi
tunsivat itsensä jokainen,
tulisimmalla liekillänsä
antoivat loistaa lamppujen.
Tyhmät neitseet, polttivat he
lamppunsa aikaisin loppuhun.
Tyhmät neitseet, rikkaat neitseet,
teidän laulunne on mun.
[9]
Oli liian kuumat ne päivät.
Nyt on kaikki kuin palanut ois.
Vain muistot armahat jäivät.
Muu kaikki on ijäksi pois.
Meni kaikki, jota ma äsken
yli itseni rakastin.
Erojuhlaan muistot ma käsken
ja teen
In memoriam'in
.
[10]
Huh, saakelin löntys,
mene helvettiin!
Home kasvanut sulle
on hyppysiin.
Sun nyrkkisi nahka
on naarmuton.
Ja oudot sulle
ne hurmat on
kun kiveä kaksi
lyö vastakkain
ja säkene yöhön
käy leimahtain.
Ah säkene pienin
ja lyhkäisin
on kylliksi mulle
tulenjuhlihin.
Kivi kiveä vastaan!
Tult' iskekää!
Vihamiestä ma kaipaan,
en ystävää.
[11]
Pois veritahrat sormistani!
Ma avutonta miestä löin.
Mun kurjan veljein ovilaudat
ma pilkallani sinetöin.
Löin häntä, joka meitä itki
ja itki omaa itseään.
Nyt säikähtyneet lapsensilmät
ma edessäni aina nään.
[12]
En halua velkaa sulta
mun niskani painajaks.
Sua halveksin liioin. Ja maksan,
tuo maksoipa mitä maks.
Ma vaikka jalkani sahaan.
Sen lihana torilla myön.
Mut kilahtavan kullan
sun kouraasi rentona lyön.
[13]
Vain yksi, yksi ainut
nyt tulkoon, lukekoon.
Se yksi, jonka kutsun,
se minä itse oon.
Luen rampaa runoani,
puujaloin kyykkivää.
Sen tuleen heitän. Silloin
se laulaa, visertää.
[14]
Erehdytte. En ole koskaan
teille lauluja laitellut.
—Joskus kylläkin pilkat lienen
vasten kasvoja viskannut.
Etäällä teistä mun sydämeni
vilunsa, helteensä tuntenee.
Portit sen ovat umpeen lyödyt.
Siitä en teille tiliä tee.
Teille en mitään, en mitään anna.
Teiltä en kaipaa mitäkään.
Lauluni teen kun sydän on täysi.
—Kelle?—En tiedä itsekkään.
Tiedän vain, minä siksi laulan
kun on osani sellainen.
Tiedän, missä mun lauluni asuu,
siellä teitä ma nähnyt en.
Sun tekijäs ken lienee ollutkin,
pien asumus, mun on kuin kuulisin
ma hänen puhelunsa viereltäni,
sun viivojesi rytmin nähdessäni.
Hän sielunsa on sinuun jättänyt.
Sun piirtehistäsi ma tavaan nyt
sen laulun, joka ihmisessä soittaa,
ken kerran itsensä on voinut voittaa.
Lie ollut levottomin merimies.
Hän tulen voiman rinnassansa ties.
Mut yksin kuunnellessaan valtamerta
niin kaiken turhuuden hän huomas kerta.
Hän otti rinnastansa sydämen
ja siihenkin hän katsoi epäillen.
Mut, kuinka olikaan, niin käsissänsä
hän tunsi suuren onnen pitävänsä.
Ja taloaan kun rakenteli hän,
taas tunsi sydämensä sykinnän.
Ja oveen, akkunahan, seinäpintaan
hän veisti unelmaansa kallehintaan.
Niin oppimaan hän tuli vähittäin
mi riemu elämää on luoda näin
kun kädenliikkehellä harkitulla
voi kuumat tunnesarjat ilmi tulla.
Hän eli huomaamattaan uudestaan
koko elämänsä kirjavuudessaan.
Niin rauhallisten viivain rytmiin jäänyt
on ihmissielua ja elämää nyt.