II
[1]
Sama autio taivas vain
yli kalliomaisemain.
Et puuta, et pensasta nää.
Kuloruohoa kellertävää.
Ei elämän merkkiä näy.
Yks ainoa pilvi käy
yli taivaan purjehtien
kuin laiva valkoinen.
Sen varjo verkalleen
käy kunnaasta kunnaaseen.
Niin pilvi häipyy pois
kuin täältä sen kiire ois.
Ja sitte ei mitään taas
sun kolkkoon maisemaas.
[2]
Sinne missä kesä kuluu nopeasti.
Sinne, pajujen ja lepikoitten taa,
missä ruostehiset rannat aukeaa
alastonna aina mereen asti.
Sinne, sinne missä luodon hieta antaa
vaivoin pajupensahalle ravinnon.
Sinne missä yllä yksin pilvet on,
ympärillä meri vailla rantaa.
Sinne kuuntelemaan aallon kohinata,
katselemaan sinimustaa ulappaa.
Saatat uhkas, katkeruutes unohtaa
kuullen, katsoin merta aukeata.
Saatat kaiken unohtaa kuin unen pahan.
Tunnet levollisen voiman suonissas.
Tuntuu niinkuin oisi pieneen rintahas
meri laaja käynyt laulamahan.
[3]
Valkeanaan pellot kaikki ovat jo.
Lakkaamatta uutta lunta sataa.
Musta, puolijäykistynyt laine lyö
sihinällä rannan lumisohjuun.
Istuu lumisella vesikivellään
yksinäinen, kookas merimetso.
Kääntää päätään hitaasti ja huutelee.—
Ainut elonmerkki kuolleen seudun.
Merimetso, mistä elonvoimas saat
kesken monen tylyn talvipäivän?
Oman, oman rintas lämpö, eikö niin,
riittää sulle, ihmeellinen lintu!
[4]
Kimppu kukkia akkunalla.
Lunta ulkona kaikkialla,
lunta nuorta ja valkeaa.—
Valkea, luminen maa.
Punaiset kukkani akkunalla,
nurmi on kaikki jo hangen alla.
Rannasta rantaan aukeaa
valkea luminen maa.
[5]
Iltahämärässä vasta
latu järvenrantaan vie.
Aavan selän poikki kulkee
luotisuora viittatie.
Kurjat kuusennäreet, siinä
vakavina, vaijeten.
Niinkuin tietäisivät jotain,
jota minä tiedä en.
Kuusennäreet, kuinka monta
heitä siinä lieneekään,
oksat alas painuneina,
jokainen kuin yksinään.
Tuolla rannan musta viiva.
Tälläpuolla aava jää.
Yö ei ole vielä tullut.
Viel' on hetki hämärää.
[6]
Tuuli liehtoo lounahalta.
Pilvet taivaalla sinertää.
Uhkuvesi kosken alta
jäälle leviää.
Pauhaa synkän uhkaavasti
rannalla kuusikko luminen.
Selvään kuuluu tänne asti
ryske oksien.
Lentää raskaan ilman puhki
joutsenet näkymättömät.
Kuule! Viereltäsi suhki
siivet ylpeät.
Rantaa pitkin vielä ajaa
laukaten hätäinen hevosmies.
Ei oo yli uskaltajaa
raukassa, sen ties.
Uhkuvesi kosken alta
jäälle mustana leviää.
Tuuli liehtoo lounahalta.
Pilvet sinertää.
[7]
Kohoo jossain sinitaivahalla
kevään ensi kiuru, kuulen sen.
Kohoo yli kattoin mustan ryhmän,
yli rapakkoisten kivikatujen.
Lienee kyllä täällä maailmassa
kiuruselle laulut tehtynä,
useampi laulu kuin on kiuru
koskaan uinut taivaan sinimeressä.
Mutta tulkoon vielä lisää yksi
vaikka tuhat entisiä lie.
Pieni laulu, neljän säkeen mitta,
pienen palasen vain paperia vie.—
Sydän antoi käskyn kielelleni:
Lausu kiitos kiurun helinään.
—Sydän, niin se tietää ehkä jonkun
houkan vielä epäilevän kevättään.
[8]
Kuin lyöty, seisomahan jäin.
—Jo pihakoivut lehti!—
Näin äkkiäkö, yllättäin
taas uusi kevät ehti?
Jos jäänyt, kevät, oisit ees
sun päivääs eiliseesi.
En valmis oo sun suuruutees,
sun kylmään kirkkauteesi.
[9]
Sydän tyhjä niinkuin
huone köyhän miehen,
jolta velkojat on
kaiken vieneet tiehen.
Joku orpo riimi
siellä täällä helää
voimatonna kuolla,
voimatonna elää.
Lienee ollut jotain.
Lienee jotain mennyt.
Mitä lienee ollut,
muistaa jaksa en nyt.
[10]
Pois pakoon, pakohon kaupungista,
luo metsäin, seutuhun syrjäiseen.
Siel' on kuin unessa hyvä olla
taas mielen kivuista säikkyneen.
Enskerran kerjään ma tähdiltäni—
Pois kalkki katkera ottakaa.
Maan mato pienin mun olla suokaa
ja kaikki ollehet unohtaa.
Niin kivensiruhun kaivertaisin
sen laulun, joka nyt tehty on,
ja multaan kaivaisin syvään, syvään,
pois itseltänikin piilohon.
[11]
Sua kipu tervehdin.
Oh, tiesi vanhat hyvin
jo tuntevankin näyt.
Taas nahkahani laihaan
kuin kotiasi käyt.
Sa puoliks tervetullut,
sun puoliks soisin pois.
Sua kirota en saata.
Se raskas rikos ois.
Sa lahja elämältä
liet muuan sinäkin
ja löisin antajaasi
jos sinut kiroisin.
Sain lahjaa monta muuta.
Ja kukkuraksi sun.
Sun antajasi eteen
ma kiittäin polvistun.
Jos katoat sa keltä,
ei enään mitään jää.
Niin kauvan kun on kipu,
on myöskin elämää.
Sua kipu tervehdin.
[12]
Sinikallio rannassa taivaan.
Sen latvalla nuori puu.
Kuin holvina pilvet raskahat
sen ylitse kaareutuu.
Niin pilvet peittävät seudun.
Sade rankkana käy yli maan.
Kuin harmaja verkko on laskeunut
sun majasi akkunaan.
Mut aamuna muuanna eikös:
sinikallio kangastuu.
Ja välkkyy päivän kullassa
sen latvalla nuori puu.
[13]
Ahon kivet, koko pitkän päivän
punaisina hehkuneet,
sinertyvät vähitellen.
Puitten varjot pitenee.
Kaksi turilasta yhä kiertää
koivunlatvaa korkeaa,
samaa iltalauluansa
yhtämittaa suristen.
Koko maailma nyt tuntuu uneen
sinisehen vaipuneen.
Taivahalle vähitellen
iltatähdet syttyvät.
[14]
Sade yöllä on soinut ylitse kaupungin.
Nyt usmassa hopeankuultavassa
kuuluu lähenevän vähitellen
rämisevä rattahitten ääni.
Talot alkavat näkyä utuisin ääriviivoin.
Ja maisema valkenee.
Pian auringon punainen pallo kuin irrallaan
ui usmassa, joka on syttynyt liekkiin.
Tulimereen hevonen ja miesi
ilmestyvät niinkuin varjokuvat.
Niin äärettömän suurina. Suoraa tietä
ne astuvat aurinkoon.
[15]
Niin tyhjänä. Niin täyteläisnä sentään.
Puut kaikki paljaina. Ja linnut poissa.
Tie lokaa täysi. Järven laine raskas.
Mut punaisina paistaa pihlajat
ja oksat ovat hedelmistä raskaat.
Nyt riihet lämpiää ja riihisaunat.
Niin savu pullahtelee valkeana.
Ja häärää työssä miehet nokiset.
Käy sieraimihin kypsän viljan lemu.
On sato korjattu ja turvaan viety.
On touot tehty uutta kesää varten.
Työ tehty on. Ja ihmissydämissä
on jälellä vain hiljaisuus ja rauha.
[16]
Päivä painuu vitkaan
lännen puoleen.
Hetkeks vielä
puitten latvaan jääpi
omaa maailmatansa katsomaan.
Pitkän kotvan
lämmitteli taasen
multaa harmajata,
suurta metsää,
kylkeä kovan granitikallion.
Niinkuin kuului käsky
ylähältä,
niin on taasen
yhtä rakkahasti
roiston ja hurskaan peltoa vaalinut.
Pieni yrtti,
koppiainen maassa
ei oo unohdettu.
Kaikki saakoot
elää ja kiittää elämän antajaa.
[17]
Tuli lokakuun utuiset päivät
ja tihusatehet.
Ja loppumattomat pilvet
kuin rievut kosteat
niin matalalla ja verkalleen
puunlatvasta toiseen kulkee.
Sadat märjät kynnökset välkkyy.
Ja oja on vettä täys.—
Ei ihmistä näy ei kuulu.
—Kaik' veräjät puretut on.
Vain aitojen aukot tyhjinä
kuin katkenneina katsoo.
Lato harmaja yksin valvoo
yhä keskellä niittyjen
kuin vartija ankarin, lempein
ja lahjomattomin.
Ja metsiköt hopeassa ui.
Ja sadepisarat soivat.