III
[ROCOCO]
Näin näyttämö—kukkiva nurmi.
Sen eessä on aita kaunis
puuveistoksin, kiemuroin.
Ja katsojat tälläpuolla
ois heinäväkeä, jotka
nyt on ruokalevolla noin.
Ja toiminta alkaa sillä
kun niittäjän pieni tyttö
luo aidan käy taapertaen
sekä huutaa: "Katsokaahan
kuin kaunis valkea lammas,
punaröyhelö kaulassa sen."
Niin, totta, jo aidan rakoon
pien' karitsa päänsä tunkee
ja katsoa keikistää.
"Kuin pehmeä sen on villa!"
"Lie silkkiä kaulanauha!"
Pien' karitsa lausuu: "bää".
Mut silloin perältä hyppii
kaks herraa, he pitsihin hienoon
ylt'yleensä puetut on.
He sormissa hattua kantaa
kuin kukkaa. Ja niskassa heillä
voi huomata palmikon.
He tarttuvat hyppysillään
nyt karitsan kaulanauhaan
ja röyhyyn silkkiseen.
Kaks askelta kerrallansa
he käyvät ja nykivät sitten
taas kumpikin haaralleen.
Mut lopulta herroista toinen
kuin lyötynä vaikeneepi
ja, äkkiä, kiskaisten
helohelmisen hansikkaansa,
sen heittää ylpeästi
tuon toisen etehen.
Tietysti nyt tartutahan
florettiin, mi auringossa
ui kultana kimaltain.
Noin alkavat kultapuikot
tutun, hilpeän karkelonsa,
noin kilisten vastakkain.
Se leikki ei vaarallista
ole ensinkään, mut onhan
se välttämätöntä nyt.
Suu supussa liikehtivät
jalot herrat, ja ranteet pyörii.
(Käret säiläin on tylpistetyt.)
Pian kuitenkin tarttuvat taasen
he karitsan silkkinauhaan.
Taas sovussa taluttavat.
—Kas kolme daamia somaa
on esihin purjehtinut
kuin joutsenet valkeat.
Kavaljeerit he kumartavat
ja painavat sydäntänsä
ja käyvät niin hempehiks.
Ah daamit päätänsä nyökkää
ja kätösensä pienet
nyt antavat suudeltaviks.
Oi onnellinen seura,
näin luonnonhelmassa kauvan
se paimenta leikkinyt ois.
Ja kreivinlinnan, mi tuolla
yli kerityn puistikon hohtaa,
he, ah, unohtaisivat pois...
Mut äkin yks daameista huutaa
ja kaatuu sen kaunehimman
kavaljeerin sylihin.
Kas, karitsa hädissänsä
teki jotakin somaa, ja sillä
etikettiä rikkoikin.
Ah, ah, mikä kauhea hetki!
Myös toinen daami jo tuolla,
on nurmella seljällään.
Mut se kolmas, se lihavin, hitain
kavaljeeritta jäi. Ja hänpä
ei pyörtynyt ensinkään.
Tosin pahoinvoinnin tunteen
sai hänkin, mut kyynelsilmin
hänen nähtävä on vision:
kavaljeerit onnelliset
jo virvoituspuuhissa liehuu,
ja tuoksuu Eau de Colon.
Se yksin jäänyt daami
monologin pienen lausuu.
Hän huokaa: "J'ai mal au coeur!
Mon Dieu, Jean missä nyt viipyy?
Hän karitsan hakuhun läksi.
Mon Dieu, mon Dieu quel malheur!
Ois hän nyt lähellä tässä,
niin tottapa daamia kolme
myös pyörtyä taitaisi.
Kavaljeerit hempein kuiskein
pois pitkään heinikkohon
ah meidät kantaisi.
He virvoittaisivat meitä
kuin taitaa miehiset miehet
ja niinkuin me kaivattais.
Oi ihana pyörtymishetki,
sun verhojes turvissa paljon
etikettiä rikkoa sais.
Te katsojat, silloin tällöin
sukan, seljän saisitte nähdä
yli nurmikon kukkaisen.
Ja tyydytettyinä kaikki
me lopuksi lausuisimme:
esirippu nyt etehen!"
[SYYSKUVA]
Hehkuu värikylläisinä puistot.
Lämmin tuoksurikas iltatuuli
huokuu pitkin puistokadun vartta
täyttäin kepeästi keuhkot,
tuoksullansa melkein huumaten.
Istun penkillä ja katson kuinka
häärää pienet pojantenavat
puitten kimpussa, kuin ammatikseen
pettäin polisia pyylevätä.
Nytkin suuren tuomen latvassa!
Entä eikös tuossa pihlajassa
vilku marjaterttuin välitse
kintut ruskeat ja pörrötukat.
Missä liekkin koko polisi.
Lemunaatin juontiin lienee mennyt
taikka jospa aivan kotiansa
kuivaa paitaa ylle vaihtamaan.
Eipäs ole häirimässä näitä
iloisia jätkämiehiä,
hulikaaneja ja kuulingeita,
jotka käsikaulaa astelee
pitkin puistotietä julkista,
laulaa jollotellen harvakseltaan.
Kauvas näkyy naamat punaset.
Mutta kauniin naaman keskellä
kiiltää pikimusta suu.
—Niinkuin neekereitä, joille Luoja
oisi erehtynyt naaman värin
huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.
Mutta oikeastaan nämä ovat
noita Suomen jätkämiehiä,
joitten veressä on kutsumus
palvelukseen pyhään Bakkuksen.
Ja nyt, totellakseen veren ääntä,
ovat juhlimaan he ryhtyneet
ainoalla nektarilla, minkä
pahansuopa porvaryhteiskunta
heille jätti, kenkämusteella.
Siitä väri huuliin, peukaloihin.
Mutta nyt he unohtaneet on
kaiken kaunansa ja kapinansa
porvareita, riistäjiä kohtaan.
Anteeks antoivat he typerille
raittiusmiehille ja -naisille.
Jumalia palvelee he nyt.
Niinpä istuu jätkät ruohikkoon,
puutarhurin kukkapenkkiin aivan.
Kuuluu kotva porinata, jonka
katkaseepi silloin tällöin joku
laulunpätkä, riemunhihkasu
taikka läiskäys kun vahva käsi
iskee kaveria olalle.
Vähitellen väsähtävät rentut,
keikahtavat kukin pitkäkseen
keskeen annansilmäin, iristen,
pelargonioitten heleäin,
varjoon suuren marjapihlajan,
jonka terttuin välitse ma nään
monta pörröpäätä kurkistavan
alas autuvihin nukkujiin.
Yksi istumaan on jäänyt vain.
Muistamatta tovereitansa,
huomaamatta mitään ympärillään
tuijottaa hän kengänrippeisiinsä
raskain humalaisen katsein.
Hänellä on silminnähtävästi
taipumusta filosofiaan,
elonkysymysten pohtimiseen.
Ja hän itseksensä mutisee.
Ympärillä kuuluu kuorsausta.
Pojat pihlajata puistelee
jotta marjat satehena käyvät
päälle onnellisten hulikaanein.
Filosofi yksinänsä vain
mutisee. Ja nyökähtelee pää.
Sitte pyyhkäsee hän pitkän tukan
silmiltänsä pois ja taivaalle
jääpi sumein silmin katsomaan.
Sumein aukirevähtänein silmin,
jotka eivät mitään silti näe.—
Enempää me nähnemmekö kukaan?
[SISÄJÄRVEN HÖYRYLAIVA]
Pieni sisäjärven höyrylaiva
käydä nytkyttelee hiljallensa.
Selän reunaan tulee silloin tällöin,
mutta niinkuin säikähtänyt oisi
omaa suuremmoista rohkeuttaan,
painuu saarten suojiin uuestansa.
Pyrkii pitkiin lahdensopukoihin
kiertäin varovasti niemenkärjet.
Niin se käypi hiljallensa yhä
purren kulku, niinkuin monta vuotta
on jo käynyt. Yhtä ainoata
reittiänsä kiertäin joka päivä.
Aina samat rannat nähden, samat
pienet laineet lipatellen kylkiin.
Laiska kuohu keulan eessä, laulain
vanhat laulut yhä toistamiseen.
Samat maitopänikät ne yhä
aamupuolla yksi kerrallansa
laitureilta poimitaan ja illoin
tyhjenneinä paikallensa tuodaan,
tänä vuonna useampi kuhmu
kyljissänsä vain kuin viime vuonna.
Samat matkustajatkin, vain vuotten
mukaan kasvot ryppyisemmiks tullen.
Ämmät tuossa käykkäleukojansa
loukuttavat. Taas on heillä murhe
apupapin vaimosta. Tää onhan
aivan liiaks' kiinni maailmassa.
Eikä näytä edes ymmärtävän
hävetäkkään tämä papin vaimo.
Annastiinakin tuon oli kuullut
lemmenlaulujansa lurittavan.
Harvakseltaan miesten äänet kuuluu:
"...Jokos kuohitutit orivarsas?...
johan tuota ... talonpojan töihin
heilumulkku sovi ... syöpi paljon ...
temuaa ... ei pysy pojan käissä ...
tekee tuhot ... ei se sovi orit
vetohevoseksi ... ruuna siivo ...
tyytyväinen ... niin on ruuna ... niin on..."
Niin käy puhe. Kone jytkyttääpi
yhä samaan verkkaisehen tahtiin.
Poiketaanpa joskus laitureihin.
Joku tulee, useampi menee.
Laiva tyhjeneepi vähitellen.
Matkamiehen, kaupungeista tulleen
nyökähtelee pää. Ja istualleen
siihen nukahtaa hän tyhjään laivaan.
[KESÄINEN MIELIALA]
Pois täältä. Täällä liikkuvat
jo inhat kesävierahat,
nuo, jotka kosketuksellaan
saa koko seudun saastumaan.
Tään kiroan puolherrasnäyn.
Pois jalkapatikassa käyn,
pois salotorppiin viimeisiin.
Käyn koirain luota ihmisiin.
Ja mustimman kun mökin nään,
ma siihen totisesti jään.
Käyn kalaa. Heinää poikki lyön.
Ja torakoineen leivän syön.
Ma ukkoin kera juttuan.
Ma syljen päälle lattian.
Ja käverästä piipustain
veän vennäänlehtein sauhut vain.
Mut emäntä kun iltasin
taas kertoo äänin kimein
kuin leviääpi riettaus
ja kuin on Herran rangaistus,
niin silloin kera tyttären
käyn suojaan neitsytaittasen.
Ah kauniin hetken rakastaa
saan torpan piikaa pulleaa.