II
[METSÄKISSA
]
Kuin pystypäisnä ma tulinkaan
ja kuin mun säiläni säkenöivät!
Ma tiesin kuinka Ne Suuret löivät.
Ma olin saapunut voittamaan.
Näin astuin karkelon askelissa
ja säilää kirkasta säihkyttäin.
Mut silloin äkkiä edessäin
oli metsäläinen—yks villikissa.
Ja nopeammin kuin ajatus
se kiljuin karkasi käteheni
ja sieppas valmihin aseheni,
pois viskas. Kuolo ja kirous!
Ja sitten kynsi tuo vainolainen,
näin vuoroin kidutti, ilkamoi.
Mies asehitta hän mitä voi—
joko nöyrtyy taikka lyö leikiks vainen.
Ma nöyrryn etehen polvies
ja pyydän—armoa, älä kosta.
Mut kerran säiläni viidakosta
jos löydän——tuossa on sydämes!
[TUNNOTON
]
Yks suukko silmään
ja toinen suulle!
Ma sua lemmin,
jo etkö kuule?
Kuin hepo laiska
mi torkkuu työssä
jos revi kuinka
tai puulla lyö sä!
Niin kylmä oot sa,
et liikahdakkaan——
Jo herää, armas,
ma puulla hakkaan!
[KUU-UKKO
]
Sa muistatko kun me kahden
hämyhetkinä soudeltiin
yöhiljaista pintaa lahden
ja kuuta katseltiin?
Oli suuri persokesti
tuo turpeaposki kuu.
Se pilviä hirmuisesti
söi—mut eipä kelpaa muu.
Se kiipesi kautta taivaan
kovin ähkyen, puuskuttaen
ja jos pilven se kiinni sai vaan,
söi poskeensa raukan sen.
Niinpä viimein syöneheksi
sai itsensä uuvuksiin.
Sai naamansa rasvaiseksi
ja sormensa sokeriin.
Niin huuli lerpallansa
se hymysi meille kuin
ois halunnut vatsahansa
syödä meidätkin yksin suin.
Niin silloin. Nyt katsoppa kuuta,
se näyttääkö hymyyvän!
Jumalaut, eipä paljon muuta,
minä luulen sen itkevän.
Se sai sen rangaistuksen
min ahmatit aina saa,
vuoskautisen katumuksen
kun vatsaa jomottaa.
[NOCTURNO
]
Ma ruorissani torkun. Itsekseen
käy pursi. Purjeet riippuu yli veen.
Mua kyllästyttää taivaan kirkkaus.
Ma värisen. Ei tunnu tuulahdus.—
Niin, torkun minkä kylmältäni saan
ja mietin mikä kumma kuhertaan
tuon
teiren
panee öisin. Mulle nyt
on pieni perhedraama selvinnyt.
Kas teiri, sehän emäntäinen on
mi vartoo saapumista puolison
ja sängyss' itseksensä mouruaa
ja pohtii saarnan juonta ankaraa.
Nyt
käki
—sehän tietysti on mies—
hän mistä saapuneekin, herraties,
mut maireasti "kukkuu kukkuu". Kas
tuo eikö osannutkin peijakas!
Tuo vanha juopporatti tietää sen
mi parhain vaimolle on mielehen.
Kai luovaa hän kuin laiva, kallistuu,
mut "kukkuu kukkuu" senkin simasuu.
Ja vaimo, vähitellen leppyy hän
ja tuntee sydämensä heltyvän.
Mut vielä, kuinkas muuten, ärisee
ja kukkujalle todet tulkitsee:
"Ne kukkuvathan muutkin toisinaan
saa viina viisahankin kukkumaan.
Sa kukut yötä päivää, kelvoton.
—Kuin käki, päissään—sananparsi on."
Mut kun jo aikaansaatiin sovinnot
ja toistaan syleilivät aviot,
kun metsän hiljaisuuden rikkoi vain
yörastaan laulu takaa kukkulain,
niin silloin suloisimmat tuntehet
nyt tärvää lapsukaisen tyrskehet.
Kas vanha tuttu onhan lapsikin,
sen pieneks
paarmalinnuks
luulisin.
Tää liikaa on, sen naapurikin ties,
tuo vanha, hermostunut poikamies.
Hän karjasee "kraak kraak" ja nokallaan
lyö puuhun tulkitakseen raivoaan.
Yöpuultaan suoraan hyppää siivilleen
tuo lemmon vanhapoika; väsyneen
"kraak kraak" taas ärjyy lentäin eteenpäin,
näin koko metsän väen herättäin.
Voi sua, hermostunut poikamies!
Sa risti oot ja vaiva naapuries.
Enemmän mangunnallas häiritset
kuin pienet perheriidat kymmenet.
Niin nytkin herää metsän asukkaat.
Nyt
varis
haukutaan. Ja raivokkaat
soi manaukset korvissani mun.
Pien perhedraama hukkuu meluhun.
Jo tuuli herää. Purjeet pullistuu
ja pursi nytkähtää ja ulkoutuu.
Taa jääpi niemi kuusimetsineen
ja käki toraisine rouvineen.
[PIRUT TANSSAHTAVAT
]
Viekkahin vekkuli olla voipi
kesä, vaikk' olis sateinenkin.
Näin käy.—Sataa ja ikkunat soipi.
Nukkujat täyttää jok'ainoan penkin.
Silloin heräät. Kas, aurinko paahtaa
vasten kasvojas pilkallisesti.
Juokset ulos—se olla mahtaa
ihme joka vain hetkisen kesti.——
Seisot tuhmana kartanolla,
ihmeissäs unta silmistäs hierot.
Tuumit—taidat unissas olla
taikka on silmäsi turkasen kierot.
Ei, tämä totta on! Katsothan lonkaan
viimeiseen jok' on kaukana tuolla.
Mutta—juupelit mitä ne onkaan,
pienet, karvaiset, koipies puolla.
Vääräsääriä peijakkaita
piirissä ympärilläsi hyppää.
Kas, ei ne karta ihmismaita!
Yksi jo takkisi helmasta nyppää.
Tulivat tänne metsistänsä.
Pitkää nenää näyttävät. Tiehen
juoksevat huiskien hännällänsä.
—Nauraa täytyy sun, vakavan miehen.
[VIINAMÄEN MIEHET
]
Rakkaat veljet Bakkuksessa,
laulu laulakaa.
Vaipassansa kukkaisessa
kutsuu viinamaa.
Pieni mettiäinen maassa
maaten kellittää,
humalassa autuaassa
hiljaa pöräjää.
Sinne käykää kärsiväiset
viinamäkehen
jossa pienet mettiäiset
potkii pöristen.
Vaipassansa kukkaisessa
kutsuu viinamaa.
Rakkaat veljet Bakkuksessa,
laulu laulakaa.
[MAALARIT
]
Osasi ne ennen pienet poijat
pitkän ryypyn ottaa.
Sanoppas vaari ja sanoppas taatto
eikö se ole totta.
Eikä sitä ennen moitittu
sitä ryypyn ottajata
eikä sitä silmille syljetty
eikä viety kunniata.
Nyt ne kulkevat piimäparrat
kimröökitörppö vyöllä
eikä ne meitä mustaamatta
jätä päivällä eikä yöllä.
Meitä ne maalaa ollakseen
sitä puhtahammat itte.
Mustan rinnalla harmajakin
on valkiampi sitte.
[MAAN TOIVOT
]
1 KELTANOKAT
Nyt nostakaatte jalkaa
ja askel astukaa.
Kas nythän matka alkaa
tiet' mutkittelevaa.
Meit' aina tähän asti
on takaa työnnetty.
Me aina liukkahasti
on muille myönnetty.
Nyt askel astukaamme
vaikk' takaperinkin.
Siit' ehkä naurua saamme
—oma oli se kuitenkin.
2 KARHUNPOIKA
Hän ei kuule, hän ei nää.
Hän kävellä lääpöstää.
Ja suuret kengät katuhun lyövät.
Katuhun lyövät.
Miks on karhumme karvaisen
niin katsanto murheinen?
Mikä onkaan mieheltä luonnon vienyt?
Luonnon vienyt.
Rohvesoorilta repposet?
Vai neiolta rukkaset?
Niin kesyttää maalima karhunpoikaa.
Karhunpoikaa.
3 KOHMELO
Satehinen aamuyö.
Jossain kello kuutta lyö.
Astun kotiin juomingeista.
Käydä voin mut en voi seista.
Harvat on ne kulkijat
jotka vastaan sattuvat:
Konstaapeli. Lantakuski.
Kuuluu auton ammahduski.
Rientää kiirein askelin
työhön proletaarikin.
Hetkeks seisomahan jääpi.
Kulmiansa rypistääpi.
Aatteleepi tietysti:
"Perrkelehen porrvari,
kansan hiki taas on sille
mennyt päähän, mässärille."
Mutta kummempaakin nään.
Ovest' ulos heitetään
nainen, kasvot sinelmissä,
toinen kenkä hyppysissä.
Ah, ma arvaan, onhan taas
joku nuori Toivo Maas
porton rahat varastanut,
kiitokseksi kurittanut.
"Ihmisyyden ihanteet."
"Isänmaa." Ja "aattehet".
Paljon tunnen kaunehia
sanoja ja lauselmia.
Tulee aamu illasta.
Vitkaan haihtuu humala.
Tunnen päässä pakotuksen,
vatsassani kuvotuksen.
Sepät riehkat saapuvat.
Koputtavat vasarat
ensin harvaan, yksitellen.
Nopeammin—vähitellen.