IX
"Herra Suojanen, puhelimeen!"
"Pyytäkää odottamaan muutama hetki."
Pekka on parhaillaan käyrällä viivottimella vetämässä hienoa tushiviivaa. Kas kun peijakkaat häiritsivät kesken, ja tuli viivaan pieni vika. Täytyy koettaa raaputtaa sitte kunhan kuivaa. — Vielä on toinenkin viiva vedettävä, kun sitä varten notkea viivotin on jo sujutettu ja pönkitetty paikalleen. Se ei saa liikahtaa hiuskarvankaan vertaa. Ei saa vavahtaa silmä eikä käsi. Nyt on hyvä piirtää, kun lakkaisivat ampumasta. Nyt tulee valmista. Äskeinen piirustus meni kokonaan pilalle. Koko talo tärähteli, ja suorasta viivasta tuli sarja harakanvarpaita.
Puhelimessa on Voutila, se klanipää juristi. Se kyselee mitä siellä taasen jyristellään. Juristi on hiukkasen arka, niinkuin monet muutkin ammattiveljensä. Se on turvallisesta esikaupungistaan tullut pistäytymään pääkylällä, ja heti soittaa: mitä siellä ammutaan. Pekan on tietysti oltava selvillä sellaisista asioista, kun kerran asuu aivan rantalinnoitusten kupeessa. — Voutilaa pitää nyt tyynnyttää ettei se mitään erikoista, sitä tavallista vain; koettelevat kanuunoitaan; ole huoletta; ei se mitään sotaa vielä, harjotusta vain. Sitte Voutila pääseekin jo varsinaiseen asiaansa, sanoo että hän Keräsen kanssa kahden istuu siellä ja siellä ja on ikävä ja kaivattaisi lisää seuraa j.n.e. Pekka havaitsee ihmeekseen oltavan jo lauvantai-illassa. Siispä hän lupaa tulla tunnin perästä.
Lauvantai jo! Niin menee aika. Kaikkeen tottuu, tähänkin sotaan, joka jäytää Europan ytimiä eikä tunnu koskaan loppuvan. Täällä pohjoisessa ollaan vain sen sodan äärimmäisillä liepeillä, melkeinpä ulkopuolella, odotetaan vain jotain tapahtuvaksi. Ollaan aikalailla kuumeessa. On alettu taasen toivoa jotain, josta kuiskaillaan. — Yksilö on aina jonkunverran itsekäs, mutta kansakunta yksinomaan vain itsekäs. Tästä taivaanrannalla loimuavasta tulipalosta alkaa sorrettu kansa toivoa jotain hyötyä itselleen: kirotkoot ja itkekööt ne siellä, joita liekit syövät; me täällä toivotaan että se palo kiihtyisi yhä, ainakin eräälle taholle. — Jos joku asiantuntija ottaisi tarkastaakseen ne sotakartat, joita jokaisen seinällä tapaa, niin saisi pian havaita että itäinen rintama on niissä jokaisessa merkitty koko joukon idemmäs kuin se todellisuudessa on. Useimmiten tämä ihme aikaansaadaan siten että sotasensuurin valvomista sanomalehtien kartoista otetaan rintaman yleinen kulkusuunta, ja tätä viivaa sitte, etenkin pohjoispäästään, siirretään muutamia penikulmia idemmäs. Siten koetetaan samalla sekä oikoa ryssien valeita että vähäsen jouduttaa tapahtumia. Ja vaikka saksalaiset jonkun kerran peräytyvätkin, jätetään rintamalinja entiselle paikalleen odottamaan sitä päivää, jolloin se kuitenkin pitää siirtää sinne takaisin, vieläpä tietysti eteenkinpäin. — Sillätavalla, oman intohimonsa voimalla, rakentaa Suomen kansa sen rintamalinjan länsipuolelle sotilaallisen mahdin, joka pystyy uhmaamaan vaikka koko maailmaa. Ja sillätavalla saa alkunsa liike, joka vetää nuoria miehiä Saksaan sotaoppiin. Vaikka Saksa tänä päivänä sortuisi, pysyisi Suomen kansan mielessä rintama vielä kymmenen vuotta siellä, missä se itäisimpänään (+ pari penikulmaa!) oli ollut; vasta sen vuosikymmenen perästä havattaisi huokaamaan; siellä asti me jo oltiin.
— Me! hymähtää Pekka, puistaen päätään sotakartalleen, joka on tietysti siinä seinällä, niinkuin muillakin, ja ulkonäöltään sentapaisena kuin muillakin. Eritoten Pietaria kohti pyrkii se kasvattamaan pitkää pohjukkaa niinkuin kirveen terää, jonka pitäisi lyödä sinne päin. — Turhuus ja hengen vaiva, huokaisee Pekka. (Hän on käynyt Preussissa, eikä erityisesti rakasta sitä kansaa.) Ja kartan hän repäisee irti seinästä, rutistaen sen palloksi ja paiskaten paperikoriin. — Parempi tehdä työtä kuin kuvitella joutavia.
* * * * *
Konepiirustuksista on tullut Pekan intohimo. Hän tekee niitä enemmän kuin oppikurssia varten olisi tarpeenkaan. Ne huvittavat häntä. Niissä on jo sinänsä olevinaan jotain vapaan insinöörin ammatin esimakua. Mutta onpa niissä muutakin. Niistä pilkistää jotain salaperäistä, joka kiihottaa Pekan tutkijaviettiä. Ja niistä aukeaa huimaavia näköaloja materian uinuvaan maailmaan.
Kun pitkien laskutoimitusten jälkeen saa lisätä paperille muutamiakaan ohuita viivoja, on se miltei jännittävää. Ja lopulta, kun pienikin piirros alkaa näinikään valmistua, tuskilla huolitellen viimeisteltynä, ja kun tarpeettomat apuviivat saa pyyhkiä pois, on ilo katsella työn tuloksen tarkoituksenmukaisuutta, nimittäin tarkoituksenmukaisuutta siinä merkityksessä että se palvelee vain materian omia lakeja. Joku käytännön sanelema tarkotus on sivuasia, päämäärä on aina sivuasia, tekijän kiihotin vain. Asian ydin on siinä että tarjollaoleva aines tulee omien lakiensa mukaan käytetyksi johonkin satunnaiseen tarkotukseen, yhdentekevä mihin. Materian ja tekijän on oltava yhtä; silloin on kone täydellinen. Kone on ainoa täydellinen olento ja ainoa todellinen luomistyö, sillä ainoastaan siinä on materia käytetty ehdottomasti oikein, matemaattisesti oikein.
Matematiikka ja ihminen kilpailevat näennäisesti aineen herruudesta. Mutta matematiikka on materiaa itseään; ne molemmat yhdessä määräävät taivaankappaleittenkin kohtalot. Ihminen sensijaan luulee olevansa jotain aivan erikoista, luulee kykenevänsä antamaan aineelle sielun, luulee voivansa antaa sille tarkotusta ja sisältöä. (Tuolta kanuunanlaukauksista kuullaan mitä se sisältö on!) Ihminen on kerskuri, joka peilailee itseään joutavanpäiväisissä "keksinnöissään", rakentaapa itselleen jumalankin omien piirteittensä mukaan, kääntää sitte asian viekkaasti toisinpäin, ja ihastelee: katso, jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen. — Tuntuupa kuin materia olisi tämän kahdella jalalla kävelevän hitusensa muodossa tahtonut kehitellä näkyviin oikein lopullisen epäluoman, selvänä esimerkkinä siitä ettei kannata olla tajuillaan, ei kiintyä mihinkään, ei vihata eikä rakastaa mitään, vaan on sittenkin parasta uinua tajuttomana, rakennellen vain mineraalien kristalleja, jääkiteitä, meriä ja pilviä, rakennellen niitä ja taasen hajottaen.
Tällainen materian omien lakien esiinkutsuja on Pekka olevinaan, leikkiessään konepiirustuksillaan. Pieninkin koneen osa on hänestä siten tarkoituksenmukainen, jumalallinen, kaunis. — Niin vähäiseksi on hiutunut hänen uskonsa ihmisiin että hän mieluummin seurustelee hiljaisten, tajuttomain koneitten parissa. Ei hän muista, tai ei tahdo muistaa, niitten melua ja käryä. Hän vain seurustelee niitten kanssa työhuoneessaan, piirtelee niitä, ehkäpä hiukkasen niitä rakastaakin. — Hänen arvostelukykynsä on alkanut herätä, ja se vääntää kaiken muun hänen silmissään kelvottomaksi. Maailma irvistää hänelle, niin että hän miltei inhoaa sitä. Hänessä kuohuu polttava elämänjano, joka kuitenkin piinaa häntä, sillä ei hän voi tarttua mihinkään. Kaikki pettää. Ei mikään ole niin eheää ja varmaa että se kestäisi hänen silmissään. Kaikki on puolinaista, vinoa, väljähtynyttä, älytöntä. Hän aavistaa että hänen arvostelunsa on liian matemaattista ja armotonta, mutta ei hän ole saanut muuta koulutusta kuin matemaattisen, ja se myrkyttää hänen uskonsa kaikkeen muuhun, paitsi siihen, mikä on ehdottomasti matemaattista: kone. — Viisaimmatkin ihmiset ovat Pekasta verrattavissa lapsiin, jotka ovat kakkineet pöksyihinsä ja koettavat sitä salata, vaikka jokainen, jolla nenä on, kyllä hoksaa tapahtuman. Lähimmäisistään on Pekalla ainoastaan se ilo että ne ovat tyyppejä, mikä vino sinneppäin mikä tänneppäin, mutta kaikki ylipäätään idiootteja.
Onneksi on Pekalla työtä, johon saattaa itsensä kaivaa. Onpa hänellä sellaisiakin suunnitelmia, joista ei kukaan tiedä mitään. — Alkuaan vain aikansa kuluksi on hän ruvennut mietiskelemään pyörivää höyrykattilaa, jota jokuset keksijät ovat jo yrittäneet toteuttaa, mutta onnistumatta. Pekka tuumii, kiintyy asiaan. Hänen lähtökohtansa on se että tuo kattila on aluksi rakennettava mielikuvituksessa sellaiseksi että se sopii kaikkiin käytännön vaatimuksiin, yhtähyvin esim. laivoihin kuin kiinteälle maaperälle. Vasta saatuaan tämän mielikuvan hahmoilleen on hän ryhtynyt sen toteuttamista pohtimaan. Siten on aineella oma vapautensa, ja se saa näyttää mahtinsa täydellisenä, tarkoituksenmukaisena. Ja siten on Pekka ihmeekseen havainnut tultavan myöskin kaikkein suurimpaan käytännölliseen tehokkuuteen. Tämä uusi kone, joka ei ole mikään kehittelyn tulos vanhoista, vaan kokonaan uusi, on vain itseään varten tehty, se on täydellinen. Pekan keksinnön pääajatus on kaksi vastakkain pyörivää sylinteriä. Pieniä luonnoksia on jo piirretty — nehän ovatkin helppoja asioita. Vaikeudet tulevat vasta yksityiskohdissa, joista kaikki tulee olemaan uutta, uuden kokonaisuuden vaatimuksista johtuvaa.
* * * * *
Tällaiset askartelut ylläpitävät Pekan elämänhalua yhäti, vaikka ihmisinho on jo ottanut asuinsijansa häneen, ja vaikka isänperintö on jo aikoja tuhlattu. Pekka juopottelee kyllä, mutta se vain tyynnyttää ylen ärtynyttä mieltä, ja hän tekee velkaa kyllä ja tuhlaa, mutta se vain virkistää. Pekka voi yhä hengittää. Ei ole pahaa hätää.
Heittäen kiitollisen silmäyksen piirustuskääröihinsä Pekka kiskoo komeat turkkinsa selkäänsä ja astelee kadulle. Siellä tietysti on pilkkopimeää — urhoollisen Venäjän sotajohdon määräyksestä. Pekka hyräilee:
Ja Jussi se sanoi Jaskalle;' Lyö ryssää puukolla; ei ryssän ole väliä, ei sill' oo sielua.
— Hm. Kunpa ei olisikaan sen kummempaa sotivehjettä kuin puukko. Se teknillinen välikappale taitaisi olla oikeassa suhteessa tämän "luomisen kruunun" kehitysasteeseen. Saisivatpa sillä vehkeellä kaiken lisäksi puhkoa toisiaan vielä niin lyhyeltä välimatkalta että näkisivät montako pisaraa tirisee esille "sielua" niin toisesta kuin toisestakin.
Ei tahdo Pekka löytää itseään niistä tyhjyydentunnon allikoista, jotka kaikesta huolimatta läikyttelevät hänen sisällään mataloita vesiänsä. Hän toivoisi että siellä olisi valtameri, joka paiskelisi laineitaan rajummasti, että siellä kävisi tuuli, joka pelmuuttaisi tunkan välinpitämättömyyden hiiteen, mutta mitään sellaista ei näy ei kuulu. — Siunattuna paikkana kajastaa hänen mielessään kapakka. Sinne päästyään hän jo ovessa nauttii sisältä kuuluvasta porinasta, kilinästä ja sikaarintuoksusta. Siellä on valoa ja humaltuneita ihmisiä, jotka suurella äänellä solkkaavat toisilleen typeryyksiä, mutta ovat siinä onnellisessa tilassa että pitävät niitä viisauksina. Ne, jotka turtuakseen juovat, meluavat tietysti eniten. Ne, jotka iloitakseen juovat, tulevat alakuloisiksi. Molempia on ikävä nähdä, ellei itsekkin ole humalassa. Pekka päättää vartavasten humaltua, mutta pysytellä hiljaa, välittämättä edes Voutilan pistopuheista, jotka ajanpitkään voivat inhottaa. Pekkaahan inhottaa nykyisin kaikki.
Turvallisessa sopessa istuskelevat siellä punapää-Keränen ja klanipää-Voutila, molemmilla lasit nenänsä alla. Pekkaa he tervehtivät tyytyväisellä mörinällä, joka tarkottaa tervetuloa istu alas mitenkäs jaksat mitä kuuluu meillä on ikävä me aijotaan ryypätä kai sinäkin ryyppäät y.m. y.m., tarkottaa ylipäätään kaikkea, etupäässä kuitenkin sitä ettei tässä olla puhetuulella ja että ellet aijo ryypätä rajusti niin painu helvettiin. Ja etupäässä se on punapää, joka mörinälle tämän sävyn antaa. Klanipää tervehtää kerrassaan että: hep! Se soinnahtaa melkeinpä iloiselta ja puhelunhaluiselta. — Sama mielialan ero näkyy siitäkin että toverukset ylläpitävät eriseuraisuutta juomatavaroissaan. Klanipäällä on edessään vain madeiraa, mutta punapäällä puolipullo jäihin upotettua tulista munkkia.
Nämä kaksi heppulia ovat Pekan parhaat toverit tätänykyä. Ihme kyllä ei hän ylläpidä tuttavuutta lukutoveriensa polyteikkarien kanssa, vaan on valinnut seurakseen Keräsen, joka on torpparin poika ja lukee kieliä, ynnä kauppiassuvun vesan Voutilan, joka aikoo lakipykälien avulla turvata esi-isiltään perimänsä huijaushengen. Ne ovat kaksi aivan vastakkaista tyyppiä, toinen idealisti, toinen kyynikko, ja sopivat siten hupaisesti täydentämään toisiansa.
— Koska eriseuralaisuus on jo alettu, on viisainta olla pitämättä juoma-aineissaan suden tai lampaan puolta, tuumii Pekka. Siksi hän tilaa heti lasin whiskyä, ja tietysti kepeän illallisen, jonka siinä sivussa voi hyvin vaivattomasti nauttia.
Ei puhuta pitkään aikaan mitään, ryypiskellään vain hartaasti. Pekka on jo tilannut kolmannen whiskylasin, kun lopulta punapää viittaa päällään seuralaiseensa, ja murahtaa:
"Se tuo ei aijo maistaa muuta kuin viiniä."
Klanipää: Tämän asian selitys on siinä että meitä kumpaakin on tavallaan vaimonpuoli pettänyt.
Pekka: Ahaa, ja sinä siis ruumiisi terveyden vuoksi pysyttelet vain viinissä, kun toinen taasen tahtoo päästä Nirvanaan.
Klanipää: Niin, minulta haavoitettiin ruumis, ja Keräs-raukalta sielu.
Punapää: Sulla ei totisesti muuta olekkaan kuin tuo ruhosi, eikä sua muualle saata satuttaa. Kutti parahiksi.
Klanipää: Itseesi se kutti-pisto osuu. Pikemmin minä tästä selviän kuin sinä kuolemattoman sielusi taudista.
Pekka: Etkös sinä, Voutila, aikoinasi yritellyt lukea teologiaa?
Klanipää: Sattuuhan sitä.
Pekka: Mitäs sitte viitsit kiusata toista.
Klanipää: Enhän minä kiusaa. Sielun puutostani vain ihmettelen, kun sitä olen jos mistä koettanut itselleni hakea, mutta en mistään löytänyt.
Punapää: Isäsi jo möi sun sielus kauppatiskin takaa.
Klanipää: Sinun isäsi osti kai sen sieltä sinulle.
Pekka: Sanoppas minulle suoraan, veli Keränen, sekö se oli se Jenny?
Punapää: Mitä se sinuun kuuluu.
Pekka: Älä sure. Et sinä tainnut olla ensimmäinen, jonka se petti. Sillä on luonto semmoinen. Ja itseään kai se eniten pettää. Se on hyvin onnettomasti montteerattu naisihminen. Lopultakin saat kiittää onneasi kun pääsit erilleen.
Punapää: Tunnetko sinä Jennyn?
Pekka: Olenhan minä tuntenut, ennen, kun se vielä oli kotonaan.
Punapää: Onko se totta, sekin että sinä —?
Pekka: Kyllä. Me taidamme nyt olla kohtalotoverit.
Punapää: Mhmm. O-o-o. Perhana. Mikset sanonut ennen?
Pekka: Kukapa sitä kahden ihmisen väliin. Enkä minä teitä ole nähnytkään yhdessä kuin kerran. Nyt vain ajattelin että kai se sitte oli tämä, joka petti, eli sanokaamme että hairahtui toiseen poikaan.
Klanipää: Mikä sen Jennyn sukunimi on?
Pekka: Kuikkala.
Klanipää: Vai niin. En tunne. Ajattelin jo — —
Punapää: Kuule, Pekka, nyt sinä olet väärässä. Ei tämä ole Kuikkala.
Pekka: Kyllä se oli Kuikkala, jonka kanssa istuit kahvilassa pari viikkoa takaperin, tasan kaksi viikkoa, näinikään lauvantaina. Olin teihin selin, mutta näin seinästä — ne ovat peililasia, niinkuin tiedät.
Punapää; Sinä kuulit siellä ristimänimen, ja yrität nyt pilata meidän välit. En usko Jennystä, en. Se oli koskematon, niin ujo ja nuori.
Pekka: Ei ujo, vaan siveä. Sitäpaitsi nimen voi muuttaa ja ijän valehdella, kun lisäksi hiukkasen auttaa maalilla.
Klanipää: Mikä sen sinun Jennysi sukunimi sitte oli, Keränen?
Punapää: Mikä lie ollut.
Klanipää: Missä se asuu? Tiedätkö sinä, Pekka?
Pekka: En.
Klanipää: Liisankadullako?
Punapää: Perhana! Sinä —
Klanipää: Liisankatu 19, Jenny Klingstedt.
Pekka: Sinäkin siis, Brutukseni! Nyt minä pidän jo suuni kiinni.
Maljanne, veikkoset.
Punapää: En usko, piru vie. Sinäkin valehtelet.
Klanipää: Sinä olit kai siellä viime pyhäiltana, kun ei minua laskettu sisään.
Punapää: Mitä se sinuun kuuluu.
Klanipää: Minä palasin toistamiseen sitte kun sinä olit mennyt pois. Jenny antoi avaimet, ja myöhemmin avasi uutimet että tiesin milloin on lupa tulla. Sinä taisit nähdä meidät akkunassa. Taisit jäädä haaveilemaan kadulle.
Punapää: Mhmm. Ss-ss-pr.
Klanipää: Ja nyt minä seurustelen neiti Protargoolin kanssa ja olen melkein raitis. Pikkuisen vain viiniä, varovasti. Kippis, veljet.
Pekka: Siispä voit kiittää onneasi, Keräs-veli.
Klanipää: Ja siveyttäsi.
Punapää: Sinä saatana.
Klanipää: Sano vapahtaja. Olenhan sinut pelastanut synnistä, ja lisäksi kannan sinunkin orjantappura-osuutesi — ehkäpä sinunkin, Pekka. Vai mitä? Saisitte keskenänne koota minulle kolehdin.
Pekka: Hiljaa tuulessa. Sitä minä vain ihmettelen miten uskalsit olla valaistun akkunan ääressä.
Klanipää: Ai peijakas. Sitäpä en huomannut
Pekka: Et kai tee sitä toista kertaa?
Klanipää: Kyllä ihminen saattaa joskus olla ajattelematon! Tätä en anna koskaan itselleni anteeksi. Herran pyhät! sinähän kerroit että ne ampuvat valaistuun akkunaan.
Pekka: Ei kun ryssät.
Punapää: Terve nyt, pojat.
Klanipää: Mihinkäs sinä nyt?
Pekka: Istu hännälläsi.
Punapää: Minä menen nyt.
Klanipää: Juo munkkisi loppuun. Täällähän on vielä pitkä tilkka pullon pohjalla. Katso!
Pekka: Älähän hätäile. Tule pois Nirvanaan.
Punapää: No, minä juon nyt. Mutta sitte minä lähden.
Klanipää: Rauhotu nyt. Mihinkäs sinä lähtisit. Ethän vain aijo häiritä Jennyä? Ajattele vähän ennenkuin menet. Saatat vielä tehdä tyhmyyksiä, ja joudut oikeuteen, saat sakkoa, vankeutta.
Punapää: Ei koskaan minun jalkani astu enään niille portaille, ei
Liisankadullekkaan, ei koko tähän kaupunkiin, ei koko Suomenmaahan.
Pekka: Muistappas että nyt on sota. Et pääse mihinkään.
Punapää: Kyllä pääsee.
Klanipää: Ethän aijo sinne, sinne?
Punapää: Kyllä, jos huolitaan.
Pekka: Se on asia, jota sietää ensin harkita selvinpäin.
Klanipää: Hsst. Puhutaan jotain muuta, mitä tahansa. — Minä tarkotan että murhe on murheellinen seurakumppali. Se nylkee nahkan tuppeen sinun päältäsi ja jättää sinut avuttomana tienoheen kaikkien epätoivon korppien nokittavaksi. Mutta Viinan Henki on se laupias samarialainen, joka sinut pelastaa, pesee haavat, virvoittaa sydämen ja nostaa sinut aasin selkään. Näin sanoi ennen sielukas ja juoppo teologi Turtiainen. Ja minäkin luulen että tämä laupias samarialainen tässä pullossa on paras sielun lääkäri. Aasin selkään! Hih-hih!
Pekka: Kyllähän siinä on perää. Aasin selkään nostaa, istuttaapa vielä takaperin ja antaa häntätupsun kouraan — ohjiksi, näet.
Punapää: Takaperin oiskin paras, ettei näe minne matka vie. (Punapää tulee hyvin totiseksi ja lisää hiljaa:) Sillälailla pettyisi vähemmän.
Pekka: jokainen kohdaltaan pettyy jonkunverran, useimmin ja raskaimmin ehkä ne, jotka ovat vähimmän huonoja ihmisiä.
Klanipää: Kukas käskee uskoa, toivoa ja rakastaa! Se on järjetöntä oppia. Paljon edullisempaa olisi näin: älä usko mitään, älä toivo mitään, älä rakasta mitään. Silloin olet välinpitämätön kaikesta, etkä pety koskaan. Otat vain iloisin mielin vastaan kaiken mitä sen välinpitämättömyyden muurisi ylitse saat siepattua; noin vain sieppaat, pistät pussiisi, ja olet tyytyväinen.
Punapää: Sinä olet sika. Mutta sanoppas Pekka, sinä Kroisos, sanoppas mikä on elämän tarkotus.
Pekka: Aasin selässä takaperin, niin kai itse äsken päättelit.
Punapää: Älä veikkonen vanno huonon sanoihin. Vai uskallatko itse istua etuperin?
Pekka: Tiukka kysymys, veli-pyhä. — Luulisinpä silti ettei uskalla kukaan, kaikkina hetkinään. Silloin ei enään olisikaan ihminen, vaan lurjus — tai peto.
Klanipää: No eikös me sitte olla lurjuksia ja petoja!
Pekka: Siltä näyttää näinä aikoina. Mutta lienee meissä silti oraalla jotain muutakin, vaikka peto meissä sen niin usein syö suuhunsa; tai kuihtuu se muuten.
Klanipää: Onko sinun petosi kasvissyöjä? Silloinhan se ei liene aivan vaarallinen. Katsoppas tarkemmin ettei se vain lienekkin lammas suden vaatteissa.
Pekka; Toivoisinpa niin.
Klanipää: Älä toivo niin. Jos joku keksii että niin on asia, Joudut heti syötäväksi. Ja siinä on sitte laulusi loppu. Voitko kieltää etten ole oikeassa.
Pekka: Valitettavasti, taidat olla.
Klanipää: Hyvä on. Ei kannata rimpuilla sitä vastaan, joka kertakaikkiaan on totta. Mutta ei kannata myöskään piinata itseään erottelemalla toisistaan hyvää ja pahaa, petoa ja lammasta, rikkaruohoja ja inhimillisyyden taimia. Antaa sen kaiken olla ja kukoistaa. Siitä voi iloita, nauttiakkin noin varovaisesti. Siinä on elämää, elämää, hei; se moninaisuus haiskahtaa parahiksi hiukkasen romanttiselta, jotta se hivelee aisteja. Kai se riittää että elää? Minulle ainakin riittää. — Mitäs tuumit Pekka?
Pekka: En oikein luota siihen evankeliumiin.
Klanipää; Sinäpä sen sanoit. Ei pidä mihinkään luottaa liiaksi. Mutta luotatko ehkä johonkin muuhun? Koneisiinko, joita yötäpäivää piirtelet?
Pekka: Niihin vielä vähemmän.
Klanipää: Ergo: niinmuodoin olet paljon pahempi epäilijä kuin joku minunkaltaiseni. Sinä olet, niinkuin sanotaan, irrallinen lehti tuulessa. Sinä et luota edes itseesi, ja se on paha. Minusta on hyvinvoinnin ensimmäinen ja viimeinen ehto että luottaa hiukkasen itseensä. Vahinko vain ettei ole syntynyt oikein selkämuniaan myöten itserakkaaksi; silloin tekisi helposti n.s. suurtöitä, ja se olisi suloista.
Pekka: Kyllä niitä vielä kerkiät tehdä. Sinä olet niitä varten montteerattu.
Klanipää: Niinkö luulet?
Pekka: En luule mitään, mutta näen että sinulla on edellytyksiä.
Punapää: Sillä on edellytykset helvettiin, ja sulla kans, Pekka, jos et jo herkiä. Hyi saakeli. Nyt minä lähden.
He lähtevät kaikki, sillä Voutilan on kerittävä junaan, ja Pekka haluaa saattaa katkeroituneen ja päihtyneen punapään kotia. Voutila painuu asemalle päin, pohtien kaiketi suurmiesmahdollisuuksiaan, joita Pekka pilkoillaan oli lietsonut. Punapää ja Pekka kompuroivat pimeitä katuja, äänettöminä; Pekan mieltä etoo koko ilta nalkutuksineen ja viisasteluineen, joista ei mitään vapauttavaa lähde irti, tympeitä takapihan näköaloja vain toistensa aidatuille alueille, ja omille tunkioilleen. Tällälailla tympeytyvät kaikki tuttavuudet, ja kun keskinäisen kunnioituksen viimeinenkin hitu on hälvennyt, sikiää tilalle pientä näykkimistä ja pilantekoa, joka leikkaa enemmän itseään kuin sitä, jolle se on tarkotettu. Tuttavuudesta tulee ihminen ennenpitkää kuin täyteen paiseita, jotka vuotavat märkää. Hiukan ennen tuttavuuden loppua niitä salakavalasti puhkotaan toisiltaan, mutta lopuksi ei niihin enää iletä kajota, vaan vetäydytään turvallisen välimatkan päähän, jonka yli vain yltävät välinpitämättömät "hyvät päivät" ja "mitä kuuluu". — Parasta olisi piilottautua yksinäisyyteen, mutta sekin tahtoo olla liiaksi raskasta, ja lisäksi se hävittää kaikki mittasuhteet ulkoiseen maailmaan nähden, joten lopulta ei pienimmässäkään asiassa enään kykene sijottamaan itseänsä elämän yhteiseen piiriin. Se on ilkeätä ja piinallista.
Punapää-Keränen on ainoa toveri, jonka kanssa Pekalla vielä on suorat ja vilpittömät välit. Keränen on niin naivi, eikä osaa teeskennellä. Mutta nyt, kun hänenkin lapsenuskonsa on julmasti murskattu, tulee hänestä kai nopeasti samallainen kuin kaikista muista. Sitte ei jää muuta jälelle kuin hyvästit sillekkin tuttavuudelle.
Keränen alkaa siinä sivulla tuhista itsekseen. Sitte tuhinasta laukeaa melkein itkevällä äänellä kysymys: "Kuule, Pekka. Sinä kun olet aina ollut hyvä kaveri, ja kun olet enemmän maailmaa nähnyt, niin minä nyt kysyn sinulta että pitääkö koskaan luottaa naiseen?
"Pitää. Aina, ehdottomasti."
"Mutta ovathan ne sinuakin pettäneet."
"Pettäjän vahinko, ei petetyn."
"Mutta jos ne pettävät aina."
"Se ei kuulu meihin. Sitäpaitsi lienemme heidät sellaisiksi tehneet.
Kai me haluamme tulla petetyiksi."
"En minä ymmärrä. Minusta vain tuntuu etten tästälähtien enään saata uskoa mihinkään. — Minä lähden Saksaan; sinnehän on jo muutamia poikia mennyt. — Tule sinäkin, Pekka."
"Uskotko sitte siihen asiaan?"
"En tiedä. Eihän tässä muutakaan voi tehdä. — Rahakin on loppunut, enkä saa enään luottoa."
"Se kyllä jotenkuten järjestyy, ei sitä kannata surra. Älä sekota asioita toisiinsa, muuten keität vielä tästä aikomuksestasi sopan, joka käy sinulle katkeraksi niellä. Tähän asiaan eivät finanssit eikä naiset saa vaikuttaa. — Jos uskot, mene, mutta ei muuten."
Sitte ei puhuta enään mitään. Erotessa kätellään vain tavallista lujemmin.
Seuraavana päivänä on punapää hävinnyt kaupungista. Pekan täytyy melkein iloita siitä, sillä hän ymmärtää että Keränen uskoi vielä johonkin.
Pekka ei kyllä usko mihinkään. Kunpa löytyisi edes tyttö, johon voisi rakastua!