VIII
Aalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin, luikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen aalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja sitte ne nukahtavat rantasomerolle.
Aamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää että taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli, jossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja lintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella auringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä sellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon tällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että silmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä, vaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse siivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!
Pekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla. Siinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää sen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa on mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen pannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain hyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan tuossa.
Mistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt heinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa aluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat ladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei mielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.
Ei ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä haluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin joltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta. Mutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän auringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii tekoon.
Pekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun viipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut vierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa. Siksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan sinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.
— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja antoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en pääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka väkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan itseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta syystä olen ainaisessa "henkisessä krapulassa" — niin tuntuupa sittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä elämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole miestä huonompi, en missään suhteessa. "Ole oma itses, mies", sanoo Ibsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä haluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti. Verraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki tietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.
— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule. Halveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä melkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi mukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin mieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää isäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle ojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti minua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta vasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä sinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se, joka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista, on nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla hyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo historian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi havaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai heidän esi-isiensä kukkarossa.
— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun avullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko, koettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.
— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita etsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan juurella sylikkäin.
Tyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia että ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä huimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme.
Poika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta olet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee niin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas kun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni kukkamaat. Sinä olet minun maailmani.
— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta. Mistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä romaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa. Toinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi, kummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä heiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen toistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.
Raha! — käy kilpaan, jos kykenet.
* * * * *
Pekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen taivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille, ja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta kilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä vaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa kuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan ylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan, tosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista syntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia kylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri ihminen, ne eivät kuulu sinulle.
Käsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä on pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee henkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti neilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä kuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut kahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen ajoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus. Mutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa. Jatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka kaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden pienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. — Minä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki, sellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja, niin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan, jossa on murheen ikuinen loppu.
Särkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman pelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina niitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo maidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa kuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan piippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän lueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja polyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu aina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika lukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku luista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee verryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä kiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman ihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni itikka huojuvan heinän nenästä.
* * * * *
Vasta illan lähetessä pukeutuu Pekka ihmisiksi, mutta tekeekin sen sitä perusteellisemmin. Tukkaan ilmestyy suora jakaus, kaulaan kravatti, jalkoihin ranskalaiset silkkisukat ja ruskeat englantilat kengät, löytyypä kapsäkistä kirjaellut valkeat liivitkin. Saksanmaalta ostetut. Lopuksi takki niskaan, sadekaapu käsivarrelle, ja kouraan notkea espanjanruokokeppi. Mihinkäs aikoo nuorimies? Joku sivullinen voisi sen arvata paremmin kuin asianomainen itse. Pekka ei tosiaankaan tiedä mihin aikoo. Hän pyörittelee keppiään epätietoisen näköisenä, työntää sitte veneen vesille ja lähtee soutelemaan. Muuten vain soutelee, katselee, mutta sittepä lähteekin vene jo lipumaan suoraa suuntaa lahden poikki, niemen taakse. Nyt tietää soutaja itsekkin minne matka näkyy vievän, samaa tietä kuin monasti ennen, vaikkei tälle illalle ole mitään kohtausta sovittu, ylihuomiseksi vasta. Ehkäpä sattuisi silti tapaamaan. — Pekan mielessä on naurahtanut eilinen näky siellä mansikka-aholla, ja hänessä herää lievä halu tavata omaansa.
Siellä niemen takana sattuu nimittäin olemaan Kuikkalan hovi, kuuluisa kolmesta ylpeästä tyttärestään. Ja on siellä metsän piilossa soma sammaleinen kallionnyppylä, josta ei ole hulluimpaa katsella miten järven takana metsien latvoilla iltarusko leimuaa — sekä kuunnella miten yörastas nykyisin laulaa. Siellä ei sitäpaitsi määrättyinä iltoina tarvitse olla yksin, vaan ilmestyy hovin keskimmäinen tytär seuraksi tälle innokkaalle luonnon ihailijalle. Tulee seuraksi, istuupa joskus syliinkin ettei vaalea hame tahriutuisi.
Kuikkalan Jenny on tavallisuudesta tuntuvasti poikkeava maalaisimmyt, ja nuoren maailmanmiehen mielestä mielenkiintoinen, hupainen, kiihottava. Monetkin kerrat sydänkompassiaan tarkastettuaan on Pekan täytynyt tunnustaa itselleen että sen neula vakavasti osottaa tätä uutta magneettista napaa kohti. Ja tämä komeakasvuinen Eevan tytär on puolestaan hyvin suostuvainen, tosin vain erääseen rajaan asti. Suukkoset kyllä jo sujuvat, pitkän vastustelun jälkeen, mutta mitä läheisempään lemmenelämään tulee, niin siinä on top tykkänään. Onko daami niin siveä vai haluaako hän rouvaksi, siitä ei Pekka pääse selvyyteen. Taitanee asia olla silti jälkimmäistä laatua. Sinne suuntaan on tuntunut muutamia taitavasti verhottuja viittauksia. Tällä liukaskielisellä viisikolmatta-vuotiaalla on tyttökoulun kurssi takanaan, ja takaisin kaupunkiin on hänellä halu, samoin kuin hänellä on ilmeinen halu rakastaa herrasmiestä, joka taitaa puhua tieteistä ja taiteista ynnä ihailla iltaruskoa ja "niidyn kukkasia".
Mitenkähän tässä vielä käynee? — No, käyköönpä miten tahansa, niin minä kyllä en petä. Tulkoon meistä pari, jos on tullakseen. Tyttö on komea, ja minä kaikesta päättäen rakastan häntä, hänen pienestä turhamaisuudestaan huolimatta. Eteenpäin!
Pekka havaitsee jo hyvän aikaa istuneensa perillä, vene maassa kiinni. Hän nenästää sen puoliksi kuiville, ja kävelee metsän lävitse, tavalliselle odotuspaikalleen, hovin kujansuuhun, jossa ison kiven takana pysyy tarpeettomilta ohikulkijoilta piilossa. Pekka kävelee tiellä, käy aivan liki taloa, etenee metsään kalliolle saakka, mutta palaa taasen kiven luo. Lataa siinä piippunsa ja heittäytyy kiven taakse selkäkenoon polttelemaan. Tuumii: nostaisinkohan tavanmukaisen merkin (se merkki oli nyrkinkokoinen kivenmukula vain) tuohon kiven päälle — jos Jenny hyvinkin sattuisi ohi kulkemaan.
Mutta silloin kuuluu tieltä askelia ja hiljaista puhetta. — Sehän on Jennyn ääni. Pekka kurkistaa tielle. Mitäs hän näkeekään? Jenny on jo siinä ohimenossa, ja kenen kanssa! Eilinen taulumaalarin taimi pitää kättään hänen vyötäisillään ja hyväilee häntä. Onpas se poika sukkela kokemaan toisen apajia! eikä ole silti vielä kuin nulikka vain, Jennyä varmaankin puolikymmentä vuotta nuorempi. (Tosin Pekkakin on pari vuotta nuorempi, mutta se on eri asia.)
Jenny pysähtyy kiven kohdalle ja näyttä levottomalta — vainuaa ehkä Pekan englantilaisen tupakan tuoksun? Ei, nyt lähtevät taasen, poika iloisesti supatellen, Jenny vaiteliaana. Kas peijakas! Nyt ne suutelevat, keskellä tietä. Jatkavat sitte matkaansa. Jennyn vaaleisiin puettu vartalo näkyy vielä pitkän aikaa, tiukasti nyöritettynä ja komeana näin takaapäinkin katsoen.
Kuinka loukattu ylpeys Pekkaa pidättääkin, niin silti hänen sisuksiaan kirvelee jottei voi olla seuraamatta pariskuntaa edes hiukan matkaa. Katsoakko mitä he vielä tekevät? Antaakko nulikalle selkäsauna oikein englantilaiseen tapaan? Ei, se olisi typerää. Mutta täytyy sittenkin seurata, vaikkei tahtoisikaan, täytyy tarkastaa heitä, kiusata turhanpäiten itseään näkemisellä. Ei voi muuta. Täytyy nähdä. Se edes hiukan helpottaa. Sillä Pekkaa kaivelee, kaivelee, eikä vähin se että tämä on niin odottamatonta, aivan uskomatonta, yliluonnollista. Ihme!
Nyt ne poikkeavat niitylle. Aidan yli mennessä poika hyväilee Jennyä nöyrästi, mutta kiihkeästi. Ohoh, kylläpä se nulikka uskaltaa! Sivelee tuolla tavalla. Eikä mitään vastustusta. — Niityllä on lato. Sinne menevät, vetäen oven perässään kiinni.
Luuleeko Pekka nyt voivansa poistua? Luulee, mutta ei voi. Kivelle hän istuu niityn aidan suojaan ja panee kellonsa tasapäiselle kannolle eteensä. — Minutti — viisi minuuttia — neljännestunti. Se on pitkä aika, vaikkei siihen kulu enempää kuin kaksi piipunkopallista tupakkaa. — Vielä toinen neljännestunti, pitkä kuin nälkävuosi. Kun siis lopultakin puolituntinen on täysi, pistää Pekka kellon taskuunsa ja sanoo kylmällä äänellä:
"Se on kai sitte selvä se asia."
"Mikä asia", kysyy pirullisen viattomasti joku ääni Pekan sisällä.
Toinen ääni ihmettelee: "No, hyvänen aika, etkö sinä sitä arvaa.
Tietysti se asia, se, se tuolla noin." Kolmas ääni hyssyttää: "Hsst!
Olkaa hiljaa ettei Pekka kiivastu. Nämä ovat vakavia asioita, ja näissä
saatetaan tehdä mielettömyyksiä, kun kiivastutaan."
Mutta Pekka hymähtää niille äänillensä: Olkaa rauhassa. En minä huokaa enkä hosu, ihmettelen vain. Parempi kuitenkin jos olette hiljaa. Minä en tahdo nyt ajatella mitään. Maailmassa on paljon asioita, joita viisaan ei sovi ajatella, todeta vain että kas ihmettä kun tapahtuu tuollaistakin, jota en olisi ikinä ennen uskonut. Merkillistä.
— Mitä on rakkaus? Jaa-ah, mitä se on? Tuo poika pettää mansikkatyttöään, ja Jenny pettää minua. Kaksi pettäjää yhtyy yhteisessä petoksessa. Yhteisestä petoksesta saadaan täten kahden yhdessä pettäjän lisäksi kaksi yhdessä petettyä. Se on sekava vyyhti, jota ei saa selväksi muuten kuin sillä toimenpiteellä että myöskin molemmat petetyt toimittavat itselleen samallaisen yhtymyksen. Minä luulen että haen hetimiten sen mansikkatytön käsiini. Ja niin saadaan rakkauden yhtälö taasen tasapainoon. Kas näin:
a:b = c:d ad = bc
Keskimmäiset jäsenet ovat jo yhtyneet. Äärimmäiset, joutukaa!
Sanottu ja tehty. Ei, ei vielä silti enempää kuin sanottu ja lähdetty. Pekka lähtee veneelleen, huiskien kepillä ruohojen latvuksia poikki, hujauttaapa yksintein kuoliaaksi kaikki pienet itikatkin mitä tiellään tapaa. Vene vesille, ja matkaan. — Mutta minnekkäs sadekaapu on jäänyt? Helskutti! Se unohtui tietysti sinne kiven taakse, kujan suuhun. Puuttuu vain että jotkut sen sieltä löytävät — ehkäpä se uusi pariskunta vielä takaisin palatessaan osuu siihen kopiksi.
Kiireen vllkkaa lähtee Pekka painelemalh pelastaakseen vaatekappaleensa pilkkaajien käsistä. Tie on tyhjä. Kiven takaa näkyy jotain valkoista. Sieltä kuuluu nyyhkytyksiä. Pekka on jo hiipimäisiliään takaisin, kun kääntöäkin mielensä ja päättää ottaa takkinsa pois, aivan tyynesti vain, ja samalla olla hämmästyvinään j.n.e. Alutta hänen hämmästyksensä on todellinen, sillä kiven takana on Jenny yksin, suullaan Pekan kaapun päällä. Ei se kuule tulijan askelia, ei näe mitään, itkeä hyrryttää vain raukeasti, tuskin kuuluvasti. Sen vaatteet ovat rypistyneet ja tukassa heinänkorsia.
— Voi, voi sinua, tyttö-riepu, ajattelee Pekka. Kylläpäs olet sinäkin ollut pyykissä, kun tuollaisella veden paljoudella täytyy jälkiä viruttaa. Ja minun takkini päällä! Onkos tämä nyt enään järjellistä elämänjärjestystä? Ja mihin on kavaljeeri mennyt? Vai tämä Jennykö on mennyt, lähtenyt pois? Eli ovatko molemmat tavallaan lähteneet pois? Taivas sen ymmärtäköön. Tämä on kai nyt sitä rakkautta tämäkin. Siitähän sanotaan ettei sitä ymmärrä kukaan. Ei sitä näy voivan ratkaista ainakaan matemaattisen yhtälön avulla. Mitenkäs se mansikkatyttö sanoikaan? — "mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme". Niinpä taitaa olla. — Siis lepää rauhassa tyttö-räsy, ja huuhtele pyyhkisi. En minä ole sinun tuomarisi.
Ojan Reunalle Pekka istahtaa ja panee tupakaksi. Katselee siinä vain vuoroin haalean keltaista taivaanrantaa, vuoroin kenkäinsä kärkiä, tuumitellen että kun tämä maailma on näin avara ja kun se on täyteen ahdettu pientä jos isoakin eläjää, jotka kaikki luontonsa pakosta ovat rakkauden asialle alttiit, niin kyllä siitä sikiää pirinätä ja vikinätä jos minkälaista. Ja kun siihen rakkauden asiaan kuuluu tämäkin lihallinen puoli (mitä muuta siihen kuuluu?), niin, voi taivasten tekijät, mikä myllerrys siinä lopulta käy. Se totisesti huimaa päätä, kun ajattelee. On toki onni että luonto on tämän kaiken myllerryksen piilottanut häveliäisyyden verhon taakse, sillä jos se kaikki paistaisi yksien silmien nähtävänä, — huh-huh. Jos kaikkinäkevää on koskaan ollutkaan, niin kyllä se on jo moneen kertaan kerinnyt tulla hulluksi jo yksistään tätä lemmentuhinata katsellessa. Ja sitte vielä tuollaiset itkunvirutukset jälestäpäin! Voi-voi. Paljon siinä on tarvittu jos mitä, ennenkuin ihminen on lisääntynyt ja täyttänyt maan.
Tuumiskelija kopistaa piippunsa porot kengänkorkoon, napittaa takkinsa, ja aikoo juuri painua kotimatkalle tien yli metsään, tuumien: pitäköön raukka sen vaatekappaleen muistona minusta — kun:
"Pekka! ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä."
Sepä oli hirmuinen huuto, vaikka niin hiljainen. Se valittaa niin pitkäveteiseen ja tukahtuneesti että se pyyhkäisee kerralla pois Pekan surun-lystikkäät mietelmät, ja saa jäsenet vapisemaan. Kyllä runoilijat voivat hyvällä syyllä laulaa kuolevan joutsenen laulusta ja siipeen ammutun allin valituksesta, mutta ei se ole mitään sen rinnalla kun siipeen ammuttu ihminen valittaa. Sitä ei voi verrata mihinkään, ja olisi rikollista yrittääkkään sitä mihinkään verrata. Se on asia kaikista muista asioista erillään, vaikka sen voi lausua pienellä, vähäpätöisellä sanalla: tuska. Ja se kuuluu joka hetki tuhansista suista yli maapallon, katketen vasta viimeisen ihmisen mukana.
Pekka kuulee sen vain yhdestä suusta:
Pekka! Ä-lä-jä-tä minua, ä-lä-jä-tä.
Mutta se riittää saamaan hänet sellaisen kauhun valtaan että hän — vilkaistuaan taakseen ja nähtyään siellä Jennyn kalpeana kuin haamu, ja kädet ojolla — juoksee päätäpahkaa veneelleen, työntää sen vesille ja lähtee soutamaan voimainsa takaa.
— Olipas se huuto! sanoo hän kerran vielä, ja nyt ääneen. Helpotuksesta syvään hengähtäen kääntää hän veneen niemen ympäri, ohjaten sen kokan omaa valkamaansa kohti. Mitään tunnonvaivoja ei hänellä ole siitä ettei jäänyt — että siis jätti. Tietysti hän jätti. Sitte siitä vasta sekasotku olisi tullut, jos sinne olisi jäänyt vielä muka lohduttamaan. Senverran Pekkakin toki älyää ettei hänestä ole tässä asiassa lohduttajaksi. Siinä saa aika olla lääkärinä. Ellei se paranna, niin ei voi mitään. Kyllä täällä kohtalo ampaisee ihmistä jos toistakin siipiluihin, tai mätkäyttää tantereeseen niin että helinä käy, sydämien särkyessä kuin lasikorujen. Siksi kai toisia hyppii Imatraan, toiset ampuvat kuulan kalloonsa, toiset ryyppäävät lysoolia — lysoolia! — huh.
Ruovikko kahahtaa. Vene on rannassa. Vedettyään sen maihin Pekka juo yhdellä siemauksella iltamaidon, joka huolellisesti peitettynä odottaa häntä. Sitte hän etsii leipäpalan ja kuivaneen särjen hampaisiinsa, ripustaa kenkänsä kuivamaan, ja riisuutumatta kömpii vuoteelleen heinäkasalle. Viltin hän vetää huppuun päänsä yli. Siellä pimeässä hän purra jytistää leipäänsä ja särkeänsä.
Särjen pyrstöä vielä imeskellessään nukkuu Pekka, vaikka korvissa pakkaa yhä kuulumaan: ä-lä — jä-tä.