VII
Leveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle torille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan. Pekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan portaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin unennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain Jeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta silmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!
Pekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin hämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan. Sieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta ihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai rannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas, ja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan valkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat yhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien ympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee painumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon yhteisille illallisille.
"Onkos se Pekka Suojanen?" kysyy kuiva ääni.
Pekka näkee vierellään oudon miehen, joka tarkastelee hänen kasvojaan.
"Kyllä on", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo ympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä, tarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten tummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä — sivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen täytyy ärryttää.
"Onkos teillä mitä asiaa?"
"Hiljemmin tuulessa, nuori mies. — Olettepa aikalailla isänne näköinen."
"Oletteko te nähnyt isän? Milloin? Missä?"
Tuntematon ei vastaa, viittaa vain päällään menevien perään:
"Menettekö sinne?" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan toisella sointuvalla äänellä.
Pekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen surumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein lämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on, vanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot kuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.
"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa tunne."
"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin teille isästänne — isältänne — terveiset."
"Minä tulen."
Tuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä. Ajetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti valaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia kaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.
"Hitåt, vassogo'!" Kumarteleva eteisvartija riisuu palttoot.
"Jag tror herrn är en ny student?"
"Ja visst", vastaa tuntematon, seuralaisensa puolesta.
"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'." — Eteisvartija ojentaa kumartaen lakin takaisin.
"Pankaa lakki päähän", sanoo tuntematon.
Tuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten hienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että ravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.
He joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen nurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen lappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei enään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman hoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien kilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee niin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.
"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?" kysyy vieras. "Juotteko?
Tarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?"
Pekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä tahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi, vaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu tuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden tunnosta, ajattelematta mitään.
He kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan ruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista pisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei maistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja kahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka tietää kyllä että se on parasta lajia.
Koko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet toisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta mahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut. Tottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se, joka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka nauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien vartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä hyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta kaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.
"Nuori mies", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. "Valkean lakkinne malja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä viipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti olette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän voi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka kuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin. Katsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa kätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain hiukkasen ryppyisempi."
Heti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken kadulla hänen kysyessään "menettekö sinne?" Pekka on kuullut sen äänen ennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:
"Isä!"
He puristavat toistensa käsiä, ensikertaa, isä ja poika.
Pekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä vain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista, merimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He nauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat kohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.
Kaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia onnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään koneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä kaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan mekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.
Sieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan vaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa kotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.
"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista", huomauttaa Pekka, — "kun olin välillä työssä".
"Kuulin sen tovereiltasi", sanoo isä. "Onko sinulle karttunut paljon velkoja?"
"Toista tuhatta."
"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän kaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?"
"Isä!"
"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni velkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä. — Miten äitisi muuten jaksaa?"
"En tiedä."
"Sepä kummallinen vastaus!"
"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo neljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton jälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee tässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä."
"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että äitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut aikalailla."
"Se ei kuulu minuun. Se on teidän ja hänen välinen asia."
"No, et liene sattunut kuulemaankaan hänestä mitään?"
"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja kahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla poikineen hätäpäivää."
"Oletko varma siitä?"
"Luulen niin."
"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen nimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä ovat molemmat kirjat."
"Kaksikymmentä tuhatta minun nimelläni! Mitä minä teen näin paljolla?"
"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla räätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain haluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että siten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi kasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei rahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta aivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli olkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se olkoon tämän perinnön opetuspuoli."
"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken edeltäkäsin."
"Tammefan! Vai edeltäkäsin! Se kai merkitsee että sait taudin?"
"Kyllä. Mutta olen jo tervennä taasen."
"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin yhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin perintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut edeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua."
"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla.
Ei ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan.
Mutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuin
pettää."
"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja iloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita toveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken, får jag betala!"
Niin sitä siis mennään! Isä tilaa vielä kaksi autoa oven eteen.
"Mihin menette, isä? Missä asutte?"
"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen maapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta. Niinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa liemessä, ja siksi haluan nyt levätä."
"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin minä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt."
Kyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne nopeasti. Hetken perästä sanoo hän:
"Me olemme jo puhuneet kylliksi. Luulen että autot odottavat."
Aivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka isä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:
"Olinpa unohtaa kysyä mitä alaa rupeat lukemaan."
"Insinööriksi", vastaa Pekka autosta.
"Vai niin. Se on hyvä, all right. Terve nyt, tuohon käteen. Hyvästi."
"Hyvästi."
Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.